Full text of "Uudempi Suomalainen kirjallisuus"

See other formats

^Ife IHtbrarg

of t(|e

Pttberstty of Toronto

yix-s» Raymond Daniell

UUDEMPI
SUOMALAINEN KIRJALLISUUS

UUDEMPI

SUOMALAINEN KIRJALLISUUS

EDELLINEN OSA
VRMHEMPI ELI PERUSTRVR RIKR

ESITTiNYT

O. A. KALLIO

[A I (</ ,

"<..

PORVOOSSA
WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ
1911

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖN
KIRJAPAINOSSA PORVOOSSA. I9II

Seuraava vaatimaton koe, jossa on yritetty tavallista seikkaperäi-
semmin yhtäjaksoisesti esittää uudempaa suomalaista kirjallisuutta
1800-luvun puolivälistä alkaen, tahtoo osaltaan, mikäli se monine puut-
teineen ja heikkouksineen siihen kelpaa, olla ikäänkuin jonkunlaisena
täydennyksenä ja jatkona Julius Krohnin perustavalle teokselle >>Suo-
malaisen kirjallisuuden vaiheet>>. Etusijassa se on tarkoitettu kirjallis-
historialliseksi apuneuvoksi suomenkielen opettajia ja oppilaita, kan-
sanopistoja sekä >>suurta yleisöä>> varten. Sen laatimisessa on mikäli
mahdollista otettu huomioon tätä alaa jo ennestään käsittelevä kirjal-
lisuus, mutta esityksen suunta ja järjestys sekä eri kirjailijain ja kir-
jateosten lopullinen arviointi ja harkinta perustuu kuitenkin ahke-
raan omakohtaiseen uudemman suomalaisen kirjallisuuden lukemiseen
ja tutkimiseen. Vaikkapa en suinkaan ole säästänyt aikaa tai vai-
vaa, jotta esityksestäni sukeutuisi kutakuinkin käyttökelpoinen ja tar-
koitustaan vastaava, en sitä sittenkään ole saanut lähimainkaan mie-
leiseeni asuun. Koskeen kuitenkaan luule sen omalta kohdaltani enää
isostikaan korjautuvan, niin menköön semmoisenaan, vain asian-
harrastajan vaatimattomana yritteenä, kaikkine vajavaisuuksineen-
kin, julkisuuteen.

Professori Kaarle Krohnille, joka jo monta vuotta sitten
kehoitti minua tähän työhön ryhtymään ja sittemmin yhä on roh-
kaissut minua epäröidessäni sitä jatkamaan, on mieluisa velvollisuu-
teni tässä lausua julkisetkin kiitokseni.
Tampereella, lokakuussa 1911.

O. A. K.

JOHDANTO.

Korkeamman kansallisen sivistyselämän monista ilmiöistä on
tärkeimpiä kansan omakielinen kirjallisuus, varsinkin n. s. »kansal-
liskirjallisuus», jolla etusijassa ymmärretään kaunokirjallisuutta ja
kansallista tiedettä, koska niissä puhtaasti taiteellisen arvon ohella
paraiten kuvastuu kunkin kansan henkinen sivistyskykyisyys ja
rodullinen erikoisuus. Suomenkansan korkeampi sivistyselämä on
vielä aivan nuorta juurta, mistä seurauksena korkeampi suomen-
kielinen kirjallisuuskin samoin on milfei eilispäivän lapsi. Tosin
suomenkieltä on kirjoitettu ja painettu jo yli 350 vuotta, uskon-
puhdistuksen ja »suomalaisen kirjallisuuden isän» piispa Mikael
Agricolan ajoista (1540-luvulta) saakka, mutta tuo aikaisempi kir-
jallisuus, ani harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli vain. n. s.
»rahvaankirjallisuutta», vailla varsinaisesti kansalliskirj allista arvoa.
Eikähän toisin voinut ollakaan, sillä tarpeelliset edellytykset kor-
keamman suomenkielisen kirjallisuuden syntymiselle olivat silloin
milfei olemattomat. Puuttui hedelmöittävä, voimakas kansallis-
henki, puuttui muokattu ja viljelty kieli, nuo omavaraisen -henki-
sen sivistyselämän välttämättömät kannattajat. Vieras kieli ja enim-
mälti vieras mielikin olivat Suomessa isäntinä, suomalainen kansa
ja sen kieli milfei rengin veroisina. Kirkko yksin ohr ollut se sivistys-
laitos, joka uskonpuhdistuksen ajoista saakka oli tarp^ihinsa käyt-
tänyt kansankieltä. Siitä seurasi että suomenkielinen- Jcirjallisuus
vanhempina aikoina oli enimmälti uskonnollista hartauskirjallisuutta,
mihin tuli lisäksi hiukan yleishyödyllistä ja tilapäiskirjallisuutta,
kaikki tarkoitettuna etupäässä »yhteisen kansan» s. o. rahvaan opiksi
ja hyödyksi. Tieteellinen kirjallisuus pukeutui tällöin suomenkie-
listen koulujen ja niistä kohonneen suomenkielisen sivistyneistön
puutteessa yksistään latinan- ja ruotsinkieliseen muotoon; suomen-

kielinen taiderunous otti vasta ensimäisiä heikkoja ja haparoivia
lapsenaskeleitaan. Asiain näin ollen tietysti itse kielikin pysyi yhä
edelleen viljelemättömänä ja hiomattomana rahvaankielenä. Sa-
mantapainenhan on tosin ollut monen muun pienen kansan henki-
nen kehityskulku, mutta harvan sentään — kiitos paremman val-
tiollisen ja kansallisen olotilan — niin hidas ja vastuksellinen kuin
suomenkansan.

Unelmainen aate kansallissuomalaisesta sivistyksestä oli kui-
tenkin jo Agricolan ajoista saakka hämärästi kajastellut monen
aikaansa edellä elävän suomalaisen mielessä ja innostanut heitä
epäedullisissakin oloissa työskentelemään tämän aatteen vastaiseksi
toteutumiseksi. Tarvitsemme Ruotsin vallan ajoilta muistaa vain
Taneli Jusleniuksen ja Henrik Gabriel Porthanin nimet ja hartaan
kansallisen työn. Ja kun Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä 1809
oli »korottanut suomenkansan kansakuntien joukkoon» ja antanut
sille omintakeisen valtiollisen olotilan, huomattiin entistä selvem-
min, että omaperäinen suomalainen sivistyspohja oli välttämätön
ehto kansakuntien joukossa pysymiselle. Koko 1800-luvun alku-
puoli oli tällaisen suomalaisen ja kansallisen sivisty spohj an valmista-
mista, vaikkapa olot olivatkin jos mahdollista vieläkin epäedulli-
sempia kuin ennen, »keväät ja takatalvet» vuorottaisia vieraita.
Mutta paljon sittenkin saadaan aikaan. Syntyy v. 1831 Suomalai-
sen Kirjallisuuden Seura, josta tulee ahkeran kansallisen viljelystyön
rauhallinen tyyssija, julaistaan painosta Kalevala, Kanteletar y. m.
suomenkansan kauan salassa olleet hengenaarteet. Elias Lönnrotin
(1802 — 84) patriarkaalisen nimen ja olemuksen ympärille keskittyy
tällöin tuo rauhallinen ja uuras raatajatyö, samalla kuin Juhana
Vilhelm Snellman (1806 — 81) tarmokkaasti hoitaa sen taistelevaa
puolta, ravistellen ankarasti hereille uinuvaa suomalaista kansallis-
henkeä. Heidän rinnallaan monet muut vähemmät voimat tähtää-
vät yhteistä tarkoitusperää kohti. — Tämän vanhemman suo-
malaisen kirjallisuus- ja viljelyshistorian ja siihen liittyvän suoma-
laisen kansallishengen, »suomalaisuuden aatteen», vähittäisen herää-
misen ja voimistumisen on Agricolasta alkaen Julius Krohn jo la-
veasti esittänyt teoksessaan Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet, niin
että me voimme sen tässä lyhyesti sivuuttaa. Sen sijaan on tarkoi-
tuksemme seuraavassa lähemmin esittää vain uudempaa suo-

menkielistä kirjallisuutta, jonka alun hyvällä syyllä voimme laskea
vasta 1800-luvun puolivälistä, varsinkin noin vuoden 1860 vaiheilta.
Krohnin teoksessa on tämän myöhemmän ajan kirjallisuus erityisistä
syistä verrattain suppeasti suoritettu eikä muutenkaan ulotu 1880-
luvun puoliväliä kauemmaksi. Tietysti täytyy meidänkin yhtenäi-
syyden vuoksi ohimennen ottaa huomioon myös jo ennen 1860-
lukua esiintyneitä kirjailijoita ja kirjoja, samalla kuin n. s. varsinai-
sen kansalliskirjallisuuden esitys on oleva kuvauksemme pääasialli-
simpana sisällyksenä.

Kuten sanottu muodostaa 1860-luvun taite juurikuin käänteen
tai rajapyykin suomenkielisen kirjallisuuden kehityskulussa. Sii-
hen saakka voisimme puhua tämän kirjallisuuden »valmistavasta
ajasta», siitä lähtien sen »perustavasta» ja »kohoamisajasta». Vuo-
den 1860 kahden puolen sattuvat näet merkillisesti yhteen monet
niistä edellytyksistä, jotka olivat välttämättömät korkeamman suo-
menkielisen kansalliskirjallisuuden syntymiselle. Valmistavat työt
olivat tällöin jo osapuilleen suoritetut ja varsinaiset perustavat ja
rakentavat työt voivat nyt alkaa. Tästä lähtien suomenkielinen
kirjallisuus ei ole eikä saanut olla enää pelkkää vaatimatonta »rah-
vaankirjallisuutta», vaan se alkaa nyt puhua sivistyneellekin lu-
kijakunnalle, taiteen jalostamana ja ihmishengen moninaisia vivah-
duksia tulkiten. Aika oli täytetty. Sen näki ennen muita J. V.
Snellmanin syvä tietäjäkatse, hänen, jonka mahtavan kansallisen
herätystyön päävaatimuksia juuri oli ollut korkeamman suomen-
kielisen kansalliskirjallisuuden pikainen aikaansaaminen. Kirjoi-
tuksessaan »Suomalaisen kirjallisuuden lähimmästä tulevaisuudesta»
(Litteraturblad 1856, joulukuun numero) hän, tehtyään ensin selkoa
siitä työstä, mitä edellisenä aikana oli suoritettu suomalaisen kir-
jallisuuden hyväksi, lausuu lujana vakaumuksenaan, että suomen-
kielinen kirjallisuus ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura nyt olivat
saapuneet siihen käännekohtaan, josta ensi askeleet korkeamman
kansalliskirjallisuuden aikaansaamiseksi oli astuttava. Siihenastiselta
suomenkieliseltä kirjallisuudelta, sen verrattaisesta runsaudesta huoli-
matta, näet puuttui oikean kirjallisuuden tärkein tunnusmerkki,
alkuperäisyys ja kansallinen leima.

Lyhyt katsaus niihin huomattavimpiin edellytyksiin, jotka vuo-
den 1860 vaiheilla olivat olemassa korkeamman suomenkielisen kir-
jallisuuden ja sivistyselämän syntymiselle, on tässä paikallaan.

Se suomenkieli, jota Agricolan ajoista saakka oli viljelty suoma-
laisen kirjallisuuden kielenä, oli perustunut pääasiallisesti länsi-
murteeseen ja ollut hyvin tuntuvasti muukalaisuuden, varsinkin
ruotsinkielen runtelema. Sen oikeinkirjoituskin oli 1800-luvulle
saakka pysynyt yleensä siinä muodossa, minkä 1642-vuoden ajak-
seen oivallinen raamatunkäännös oli sille vakiinnuttanut. Uuden
rikkaamman ja suomalaisemman kirjakielen aikaansaanti entisen
köyhän, kankean ja epäsuomalaisen sijaan olikin ollut 1800-luvun
alkupuolella suomalaisuuden harrastajain päähuolia. Tätä varten
he tutkivat ahkerasti sekä suomen eri murteita että sen lähimpiä
jopa kaukaisempiakin sukukieliä, kokosivat kansanrunoutta ja sana-
varoja, laativat kielioppeja ja sanakirjoja, sepittivät uusia n. s.
»sivistyssanoja» ja kokeilivat suomenkielisinä kirjailijoina, taivutellen
kieltä eri aloille. Olivatpa nurkkaisänmaalliset murreintoilijat jo
vähällä silpoa yhteisen ja yleisen kirjakielen suomen eri murteiden
mukaan. Onneksi silloin Lönnrot pelasti aseman. Tuntien tarkasti
suomenkielen eri murteet muotoineen, sanoineen ja puheenparsineen
hän niistä kustakin hyvällä käytännöllisellä aistilla valikoi paraat
ominaisuudet ja valoi ne taitavasti yhteen uudeksi yleiseksi kirja-
kieleksi, jota kaikki suomalaiset yhtä helposti ymmärtävät. Kielen
rungoksi ja luustoksi jäivät edelleen länsimurteen kirjallisesti jo
vakaantuneet kieliopilliset muodot, mutta niihin liitettiin lihastoksi
itämurteen runsaat taivutusmuodot, sanat, puheenparret ja lause-
opilliset ominaisuudet, jotka päivän valoon saatettu rehevä kan-
sanrunous oli paljastanut. Vuoden 1860 vaiheilla tämä uusi suo-
malainen kirjakieli ja samalla suomenkielen luonteen mukaiseksi
uusittu oikeinkirjoitus Lönnrotin ja hänen ahkerain apulaistensa
muodostelemana oli osapuilleen valmis ja käyttökelpoinen korkeam-
mankin henkisen viljelyksen palvelukseen. Sen kieliopillinen rakenne
oli eri puolilta valaistu, sen sanavarasto suuresti kartutettu sekä kie-
lessä jo entiseltään olevilla aineksilla että runsaasti sepitetyillä
uusilla »sivistyssanoilla», joiden sepittämisessä juuri Lönnrot ynnä
muutamat nuoremmat kielitaiturit olivat mestareja. Tosin tältä
näin uusitulta kirjakieleltä vielä kauankin puuttui se joustavuus,

notkeus ja täsmällisyys ^ jonka vasta pitkällisempi ja korkeampi
kirjallinen viljely voi kielelle antaa, mutta se viimeistely olikin juuri
seuraavan ajan tehtävä.

Suomalainen kirjallisuus oli myös Lönnrotin, tuon kirjallisuu-
temme »toisen isän» kädestä saanut sellaisen kantakiven, jolla se
itsetietoisena ja vankkana voi tästä lähtien seisoa. Suomalaisen rotu-
hengen, suomalaisen alkuperäiskulttuurin etevin ja suomalaisin
hengentuote Kalevala oli jo neljännesvuosisadan ollut valmiina,
jopa käännetty vieraille kielillekin. Tämän kirjallisuutemme tähän-
astisen pääteoksen rinnalla olivat samasta uutterasta kädestä lähte-
neinä Kanteletar y. m. suomalaisen kansanrunouden runsaat julkai-
sut todistamassa maailmalle suomenkansan sivistyskykyisyyttä ja
henkistä lahjakkaisuutta. Niissä oli astunut päivän valoon se alku-
peräinen henkinen kulttuuri, joka vuosisatojen kuluessa oli muodos-
tunut korpien povessa suomalaisen kansan asumasi joilla ja joka
oli tärkeä jopa välttämätönkin uudemman kansallisen taidekirjalli-
suuden taustaksi ja voimanlähteeksi. Kalevalan ilmestymisestä oli
kyllä tarvittu pitkä aika, ennenkuin tämä oli yleisemmin oivallettu,
ennenkuin uusi sukupolvi oli kasvanut ja tajunnut Kalevalan kan-
sallisen ja kirjallisen merkityksen. 1860-luvun vaiheessa tämäkin
seikka alkaa vähitellen käydä selväksi. Merkkinä siitä avarakatsei-
nen kaunotieteilijä Fredrik Cygnaeus ensinnä paljastelee Kullervo-
tutkielmassaan (1853) Kalevalan runollisia kauneuksia, ja ensimäi-
nen varsinainen suomenkielinen kaunokirjailija Aleksis Kivi hakee
Kalevalasta luonteensa ja luomiskykynsä mukaisen aiheen. Niin
tekee myös Sakari Topelius (»Kypron prinsessallaan» 1860). Samaan
aikaan kuvaamataiteilijatkin alkavat kiinnittää huomionsa Kale-
valaan ja etsiä sieltä taideteoksilleen sopivia aiheita. Herännyt
kansallinen henki ohjasi kirjailijoita ja taiteilijoita entistä enem-
män kääntymään omaan suomalaiseen maaperään. Suomen histo-
riaan, kansanelämätin ja kansanrunouteen. Runebergin ja Topeliuk-
sen kaunis ruotsinkielinen, mutta silti kansallinen runous, joka

1 Varsinkin uusien sivistyssanojen käytäntö oli vielä 1800-luvuQ puoli-
välissä, jopa 1860- ja 1870-luvuille saakka hyvin horjuva, mutta vakaantui
vähitellen. Niinpä oli esim. yhteisyys = yleisö, näy telmä= näytös, korkiopisto=
yliopisto, hengelliset vehkeet = henkiset pyrinnöt, vallas to = valtio, runolli-
suus = runous j. n. e. aivan loppumattomiin.

juuri tähän aikaan loisti korkeimmillaan, on siitä kylläkin selvänä
todistuksena. Suomalaisen kansallishengen herättämisessä ja uudem-
man suomalaisen kirjallisuuden perustamisessa on Kalevalalla tär-
keä osansa. Siitä tulee vähitellen nuoren kansallisen sivistyksemme
omaperäinen kantakivi. Kalevalan ja Kantelettaren runsas runo-
kieli samalla avasi aivan uudet mahdollisuudet korkeammalle suoma-
laiselle taiderunoudelle. Siinä sivussa malliksi kelpaavana proosa-
teoksena varsinkin maisteri Eero Salmelaisen (Rudbeckin, 1830 — 67)
juuri 1860-luvun kahden puolen julkaisemat ja taitavasti muodos-
telemat Suomen kansan sadut ja tarinat rikkaan ja kansanomaisen
proosakielensä avulla vaikuttivat tehoisasti uuden suomalaisen suora-
sanaistyylin muodostumiseen. Lisäksi oli kaunokirjallisuuden, kan-
sallisen tieteen ja sanomakirjallisuuden alalla tähän aikaan olemassa
jo ensimäisiä varsin huomattavia yritteitä vastaisen runsaamman
sadon pohjaksi. Muokattu viljamaa odotti vain viljelijöitä.

Kielelliset ja kirjalliset edellytykset olivat siis jo osapuilleen ole-
massa, mutta lisäksi tuli muitakin tärkeitä asianhaaroja. Lönn-
rotin ja Snellmanin oppilaista oli muodostunut pieni ja sitkeä kanta-
joukko suomalaisuuden aatteen palvelukseen. Useimmat heistä oli-
vat peräisin toiskielisistä kodeista ja vasta myöhemmin suurella vai-
valla oppineet suomenkielen niin hyvin kuin olivat voineet ja ennät-
täneet, mutta kaikkia näitä nuorempia innosti palava halu työs-
kennellä suomalaisuuden hyväksi sanoin ja teoin. Sen mitä Lönn-
rotin ja Snellmanin aikuinen sukupolvi oli itsekkäisyydessään ja
mukavuudessaan laiminlyönyt, tahtoi tämä uusi sukupolvi korjata.
Vuoden 1860 vaiheilla nämä nuoret miehet alkoivat opintojensa ja
yhteiskunnallisen merkityksensä puolesta olla siinä asemassa, että
he voivat saada sanansa kuuluville. Yksin he tosin olivat liian vähä-
lukuiset suomenkielistä sivistystä kannattamaan. He kyllä riittivät
sen johtaviksi voimiksi, mutta kannattajiksi ja taustaksi täytyi
saada suomalaisen kansan, tai ainakin sen kantaväestön, vapaan
ja valistuskykyisen talonpoikaissäädyn, taajat rivit. Niissähän olikin
jo kyllin kipeästi ilmennyt kotoisen sivistyksen ja valistuksen tarve,
kuten n. s. ^talonpoikaisrunoilijain>> Korhosen, Makkosen,' Kymäläi-
sen, Puhakan y. m. laulut, rahvaasta lähtenyt herännäisyysliike,
talonpoikain anomukset suomenkielen sorretun yhteiskunnallisen ti-
lan parantamiseksi, kansan harras luku- ja tiedonhalu y. m. ilmiöt

todistivat. Niinpä tämä nuori polvi, kun Snellmanin katkerasta
kokemuksesta huomasi, että vanha ruotsalaistunut sivistyneistömme
oli kovin vastahakoinen jopa vihamielinenkin suomalaisuuden pyrki-
myksiä kohtaan, kääntyikin yhä enemmän suoraan suomalaisen
kansan puoleen, koettaen kasvattaa siitä suomenkielisen sivistys-
elämän varsinaisen kanta väen. Ja 1860-luvun taitteessa suomen-
kielinen talonpoikaissääty jo ainakin osittain oli herätetty ja val-
mistettu omintakeisen kansallisen sivistyselämän taustaksi. Siinä
olivat edellisen ajan harvat suomenkieliset sanomalehdet, niin pieniä
ja tilaajamääriltään vähäisiä^ kuin ne olivatkin, pakkopaitaisista
sensuurioloista huolimatta, suorittaneet merkittävän herätystyön.

Mutta etusijassa tarvittiin suomenkielisen sivistyselämän
tueksi suurta suomenkielistä ja suomenmielistä sivistyneistöä, ja
se oli syntyvä vasta suomenkielisten oppikoulujen avulla. Tällais-
ten koulujen aikaansaanti olikin sentähden tuon pienen ja pirteän
kantajoukon ensimäisiä huolia. Lupaava alku siihen suuntaan oli
V. 1858 avattu Jyväskylän alkujaan kaksikielinen alkeisopisto, joka
vähitellen laajennettiin puhtaasti suomenkieliseksi yliopistoon joh-
tavaksi oppilaitokseksi. Tästä opistosta ja sen myöhemmistä seu-
raajista lähti sitten hiljakseen 1870-luvulta alkaen varsinainen suo-
menkielinen sivistyneistö, alkujaan sekin verrattain pieni, mutta
vähitellen enentyvä. Tärkeä suomalainen sivistyslaitos oli myös
V. 1863 avattu Jyväskylän kansakouluopettajaseminaari, jonka
kansallisessa hengessä kasvatetut oppilaat taajoina, sivistyskykyi-
sinä parvina lähtivät kylvämään valistusta Suomen saloille, jopa
monet kirjailemaan ja runoilemaankin innostuivat. Uno Cygnaeuk-
sen suunnittelemalla Suomen kansakoululaitoksella tuli vähitellen
lisääntyvän sanomalehdistön ja aluksi kansakoulujen yhteyteen pe-
rustettujen lainakirjastojen kera olemaan tärkeä tehtävänsä »syvien
rivien» tiedon- ja valistuksentarpeen tyydyttämisessä.

Siten punoutui hiljakseen eri tahoilta puroja, vieri virtoja yh-
teistä sivistyksellistä ja kansallista päämäärää kohti. Jopa aletaan

* V. 1847 oli esim. Snellmanin perustamalla Maamiehen ystävällä noin
700 tilaajaa, Hannikaisen Kanavalla 350, Suomettarella 270 ja Gottlundin
Suomella noin 200. 1850-luvulla, etupäässä Krimin sodan aikana ja joh-
dosta, kasvoi Suomettaren tilaajamäärä yhfäkkiä monituhantiseksi sitten
taas aletakseen.

1860-luvulla jälleen kuulla suomea perhe- ja seurustelukielenä muuta-
missa sivistyneissäkin kodeissa, joiden haltijat, Snelhnanin jyrkkää
kansallista ohjelmaa noudattaen, tosiaan käytännössäkin vaih-
toivat perityn koti- ja sivistyskielensä suomeksi. Sellaisten kotien
luku oli kuitenkin toistaiseksi perin vähäinen, sillä historiallisten
olojen pakosta ja tottumuksen voimasta suurin osa niitä johtavia
piirejä, joille suomalaisuuden asia oli kallis, käytti — ja käyttänee
kai osaksi vielä nytkin — seura- ja sivistyskielenään ruotsia. Tämä
ei ole niin kovin ihmeteltävää; ikävämpi monin verroin on se seikka,
että monet puhtaasti suomalaissyntyiset ja suomenkielisen koulu-
sivistyksen saaneet vielä paljoa myöhemmin ovat omaksuneet —
kai hienommuuttaan osottaakseen — ruotsin kotikielekseen. 1860-
luvun taitteessa vasta itse Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassakin,
jonka toimivat jäsenet jos ketkään olivat suomalaisuuden hartaita
ystäviä, pöytäkirjakieli ja seuran aikakauskirjan »Suomen» nimi
muutettiin virallisesti suomenkieliseksi, keskustelukielen yhä
edelleen vielä kauan pysyessä enimmälti ruotsina, koska monet,
ehkäpä enimmät helsinkiläiset seuran jäsenet vain vaillinaisesti suo-
mea osasivat. Mutta yllämainittu muutos oli ainakin selvä viittaus
uutta suomalaisempaa ajanjaksoa kohti.

Olipa toisellakin taholla tähän aikaan jo olemassa sivistyneitä
koteja, joissa suomi vähitellen palasi siihen luonnolliseen asemaan,
missä se niissä aikaisemmin oli ollut ja osaksi yhä vieläkin oli. Nämä
olivat sellaisia pappiloita sisä- ja pohjois-Suomessa, varsinkin Pohjan-
maalla, joihin herännäisyysliike, tuo suoraan rahvaan keskeltä ko-
honnut henkisemmän voiman ja valistuksen tarpeen valtaava ilmaus,
oli päässyt leviämään. Pohjanmaan pappiloissa oli suomenkieli
perhekielenä vielä 1800-luvun alussa ollut verrattain yleinen, vie-
läpä muunkin maaseudun papisto ja herrasväki — kosk'ei silloin
vielä muka kunnollisesti ruotsia osannut, kuten Ahlqvist »Kielettä-
ressään» väittää — sekä varsinkin Pohjanmaan kaupunkien vauras
porvaristo oli silloin suomalaisempaa kuin muutamia vuosikymme-
niä myöhemmin. ^ Kun nuoret pohjalaiset papit tutustuivat herän-
näisyysliikkeen talonpoikaisiin johtajiin ja herätyskokouksissa lä-

1 Vrt. A. W. Ingmanin kirjoitusta Muistelmia muinoisen suomalaisuu-
temme suhteista ja seikoista albumissa Kaikuja Hämeestä I, 1872.

hemmin kuin saarnastuolista joutuivat välittömään yhteyteen rah-
vaan kanssa, seurasi puhdas ja kansanomainen suomenkieli täältä
heidän koteihinsa ja virallisiinkin saarnoihinsa, joissa papit ennem-
min olivat kauheasti suomea rääkänneet ja juuri siten osaltaan pa-
koittaneet rahvaan hakemaan hengelleen ravintoa omasta kohdas-
taan. Pappien saarnasuomen paranemiseen vaikutti myös erittäin
tehokkaasti nuorena kuolleen pohjalaisen pappismiehen Klaus Juhana
Kemellin (1805 — 33) ajakseen erinomainen, mehevään ja puhtaa-
seen kansankieleen perustuva käännös keskiaikaisen mystikon Tuo-

I mas Kempiläisen kuuluisasta hartauskirjasta Kristuksen seuraami-
sesta (1836). Täten suomenkielen käytäntö hengellisellä alalla ja
heränneissä pappisperheissä huomattavasti eneni ja parani. Rah-
vaan keskuudesta kohonnut herännäisyys ja sivistyneistön piiristä
lähtenyt itsetietoinen suomalaisuuden liike löivät siten tietämät-

|- tään juurikuin kättä toisilleen ja pyrkivät kumpikin tavallaan ja
alallaan luomaan uutta parempaa Suomea. Molemmat olivat ikään-
kuin yhfaikuinen vastalause suomenkansan henkistä ja aineellista
holhouksenalaisuutta vastaan. Herännäisyysliikkeen kautta aina-
kin osaksi poistui se syvä juopa, joka oli olemassa maaseudun rah-
vaan ja sen keskellä asuvan säätyläistön välillä.

Huomattavana tekijänä suomenkielisen kirjallisuuden ja suoma-
laisen kansallistunnon kehitykseen nähden on muistettava myös
Suomen senaikuinen ruotsinkielinen runous. Senkin parhaat edus-
tajat lähtivät yhteiseltä kansalliselta pohjalta, vaikkapa historial-
listen olojen pakosta käyttivätkin ruotsinkieltä. Runoteoksillaan
he lietsoivat kansalaistensa rintoihin isänmaallista, suomalaista
mieltä. 1860-luvun vaiheilla Runebergin ja Topeliuksen tähti oli
kirkkaimmillaan, molemmat nuorempien kynätaiturien saavuttamat-
tomina ihanteina. Runebergin Hirvenhiihtäjät oli ensimäinen suoma-
laisen rahvaan elämästä tehty taiteellinen »kansankuvaus», hänen
Maamme laulunsa monien myöhempien isänmaallisten laulujen in-
noittaja ja esikuva, hänen Vänrikki Stoolin tarinansa isänmaanrak-
kauden sytyttäjä, hänen kirkas, Kantelettarelle sukua oleva laulu-
runoutensa perin suomalaistuntuista. Topeliuksen Välskärin kerto-
mukset, lasten ja nuorison »lukemiset» ja sulosävelinen laulurunous
olivat isänmaallisen mielensä ja sisälly ksensä vuoksi yhtä herättä-
vää laatua. Paitsi puhtaasti isänmaallisina teoksina ja kirjallisina

esikuvina ovat »Vänrikki Stoolin tarinat» ja »Välskärin kertomuk-
set», sittemmin suomeksi käännettyinä, myös suorastaan kansan
lukuhalua herättävänä lukemisena vaikuttaneet suomenkielisen taide-
kirjallisuuden hyväksi. Fredrik Cygnaeus taas, vaikkapa hän ei
lähemmin — niin paljon kuin halunsa häntä vetikin — päässyt
suomenkielisen kansan kuultaville, osaltaan kaikkien aatteellisten
ja kansallisten rientojen mahtavana kannattajana tehokkaasti vai-
kutti kansallisen aatesuunnan muodostumiseen ja sen ohella Aleksis
Kiven suosijana ja ymmärtäjänä suoranaisestikin edisti suomen-
kielisen taidekirjallisuuden alkua. Sama kansallinen, suomalainen
henki vallitsi ruotsalaisenkin sivistyneistömme parhaiden edusta-
jain taholla.

1860-luvun vaiheessa myös suomenkielen valtiollinen ja yhteis-
kunnallinen asema, ainakin virallisesti, suuresti parani. Aleksanteri
II:sen hallituskausi muodostaa siinä valoisan käänteen. Valtaistui-
men juurelle saakkahan jo tunkeutui suomalaisen rahvaan valituk-
sia suomenkielen sorretusta tilasta. Yksistään tervejärkinen valtio-
viisaus sinänsä edellytti, että kansan suuren enemmistön kieli oli
saatettava edes siedettävään asemaan. Niinpä hallitus v. 1856 rupeaa
vaatimaan suomenkielen suullista taitoa niiltä oikeus- ja hallinto-
viranomaisilta, jotka toimivat suomenkielisillä paikkakunnilla, ja
V. 1857 julkaisemaan suomeksikin — tosin etupäässä itsekkäistä
syistä — virallista lehteään (»Suomen Julkisia Sanomia», joista ny-
kyinen »Suomalainen Virallinen Lehti» on muodostunut). Seuraa-
vana vuonna (1858) säädetään, että n. s. pitäjänkokousten pöytä-
kirjat oli pidettävä suomeksi niissä seurakunnissa, joissa jumalan-
palvelus tapahtui pääasiallisesti tällä kielellä. Lääninhallituksiin
asetetaan kielenkääntäjiä suomenkieltä varten. Asetuskokoelmaa
aletaan vuoden 1860 alusta julaista myös suomeksi, ja v. 1861 anne-
taan Suomal. Kirjall. Seuralle 20,000 markkaa 1734-vuoden laki-
teoksen uudelleen suomennuttamista varten. Jo v. 1858 oli seu-
ralle — kai tunnustukseksi sen isänmaallisesta työstä — määrätty
vuosittain maksettavaksi 300 hopearuplaa H. M. Keisarin suomalai-
sesta käsikassasta. Nämä ilahuttavat ilmiöt lienevät välillisesti
luettavat J. V. Snellmanin ansioksi, sillä uusi kenraalikuvernööri
kreivi Berg otti mielellään varteen Snellmanin neuvoja. Snellmanin
ansiota oli myös surkean 1850-vuoden sensuurikiellon kumoaminen.

Tämä sensuuriasetus, taantumuksellisen virka vallanaj an pimein
tuote, joka oli suomeksi kieltänyt painamasta muuta kuin sisällyk-
seltään »hengellistä mielenylennystä tai taloudellista hyötyä» tarkoit-
tavaa kirjallisuutta ja joka oli vähällä tehdä lopun alkavasta suo-
menkielisestä sanomalehdistöstä ja kaunokirjallisuudesta, oli tosin
Krimin sodan ajoista vähitellen jäänyt unhotuksiin ja käytännössä
sovelluttamatta, mutta riippui edelleen ikäänkuin Damokles-miekka
hiuskarvasta suomenkielisen kirjallisuuden yllä. Jottei se milloin
hyvänsä jälleen putoaisi tämän kirjallisuuden päälle, tahtoi Snell-
man sen saada virallisestikin kumotuksi. Kreivi Bergin myötävaiku-
tuksella asia onnistuikin helposti talvella 1860 (asetus 27. II. 1860).
Silloin siis suomenkieli hallituksen puolesta vihdoin julistettiin ikään-
kuin kirjallisesti täysi-ikäiseksi. Ja kolme vuotta myöhemmin, v.
1863, Snellman, joka tällöin, juurikuin merkkinä suomalaisuuden
liikkeen valtiollisestakin voimasta, jo oli kutsuttu senaatin jäseneksi,
hankki maalle ensimäisen kieliasetuksen, jossa suomenkieli julis-
tettiin maan virallisena kielenä edelleen pysyvän ruotsinkielen kanssa
tasa-arvoiseksi niissä asioissa, jotka koskivat Suomen puhtaasti suo-
menkielistä väestöä. Se oli toinen suomenkielen täysi-ikäiseksi
julistaminen, joskohta sen käytännössä toteuttamiseen vielä meni-
kin vuosikymmenittäin aikaa.

Myös yliopistossa, jonka piiristä tuo suomalaisuuden liikkeen
pieni kantajoukko oli lähtöisin, mutta jonka piirissä samalla liikkeellä
oli myös sitkeimpiä vastustajiakin, edistyy tällöin verkalleen suo-
menkielen asia. Jo v. 1850 — yhfaikaa 1850-vuoden sensuurikiellon
kanssa — oli yliopistoon, tosin etusijassa käytännöllistä tarvetta
varten, vastaisten pappien ja tuomarien kehnon suomen taidon kor-
jaamiseksi, perustettu vakinainen suomenkielen ja kirjallisuuden
professorinvirka, minkä ensimäiseksi haltijaksi kuuluisa suomen-
sukuisten kielten ja kansain tutkija M. A. Castren maaliskuussa
1851 nimitettiin. Ja toukokuun 1 päivänä 1858 tapahtui sellainen
ihme, että Rietrikki Polen väitteli yliopistossa tohtoriksi suomen-
kielisellä väitöskirjalla. Häntä seurasi kantapäillä 3 p. marraskuuta
samana vuona Yrjö Koskinen. Siten oli yliopistoakin ympäröivään
kiinalaiseen kielimuuriin ammuttu aukko. Merkkinä siitä ilmestyi-
kin samana syksynä asetus suomenkielisten väitöskirjain luvallisuu-
desta (1852 vuoden sääntöjen mukaan saatiin väitöskirjoja julaista
Uudempi suomalainen kirjallisuus. — 2

vain latinaksi tai ruotsiksi). Vihdoin keväällä 1863 annettiin julis-
tus, jossa selitettiin suomenkielenkin kuuluvan niihin >>uudempiin
kieliin>>, joita 1852-vuoden sääntöjen mukaan saatiin latinan ohella
käyttää yliopistollisten luentojen kielenä. Näin oli yliopistossakin
edes virallisesti tunnustettu suomenkielelle siedettävä asema; —
käytännössä siitä tosin ei suuria tuloksia kohtakaan koitunut.

Ja lopuksil Kansamme koko elämä sai aivan uuden pohjan,
kun keisari Aleksanteri II ensimäisen Aleksanterin työn täyttäjänä
jälleen herätti henkiin eduskunnan toiminnan kutsumalla valtio-
päivät kokoon Helsinkiin syksyllä 1863. Yli 50-vuotinen valtiolli-
nen yö oli vihdoin loppunut ja uusi työn ja toiminnan aika alkanut.
Suomalainen talonpoikakin voi tästä lähtien valtiopäivillä saada
äänensä kuuluville, ja suomenkielen virallinen käyttö pääsi edes
valtiopäivä-asiakirjain kautta vähitellen vakiintumaan.

Näin oli 1860-luvun taitteessa suomenkieliselle sivistyselämälle
ja kirjallisuudelle tarpeellinen tausta jossakin määrin olemassa.
Samallapa esiintyi suomenkielisiä kirjailijoitakin, jotka kohosivat
tältä taustalta ja olivat itsekkin olleet sitä luomassa ja joiden kauno-
kirjallisilla ja tieteellisillä teoksilla sekä koko kirjallisella toimin-
nalla tuli olemaan perustava merkitys tulevaisuuteen nähden. Ulko-
naiset edellytykset ja sisäiset voimat liittyvät tällöin yhteen alka-
maan uutta aikakautta suomenkansan kotoisessa sivistyselämässä.

Vanhempi eli perustava aika.

YLEISKATSAUS.

Uudemman suomenkielisen kirjallisuuden vanhempi kehitys-
kausi, sen »perustava aika», sattuu pääasiassa noin vuosien 1860 —
1885 välille. Edellä on jo lyhyesti mainittu ne syyt, jotka tekevät
juuri 1860-luvun taitteen tämän ajanjakson soveliaaksi alkukohdaksi.
1880-luvun puolivälissä taas sattuu toisia seikkoja, jotka saman
ajanjakson tällöin sopivasti lopettavat. V. 1884 meni manan ma-
joille koko uudemman suomalaisen kirjallisuuden kunnianarvoisa
patriarkka Elias Lönnrot ja hänen mukanaan suuri osa niistä ihan-
teista, jotka olivat vanhemman polven miehiä innostaneet heidän
epäitsekkäässä kansallisessa työssään. Kolme vuotta aikaisemmin
oli suomalaisuuden liikkeen suuri kantaurho J. V. Snellman kät-
ketty maan poveen. Ja muutamia vuosia myöhemmin suistuu sur-
man omaksi keskeltä täyteläistä vaikutustaan pari heidän innok-
kaimmista ja vaikuttavimmista oppilaistaan, August Ahlqvist ja
Julius Krohn, jotka yhdessä Yrjö Koskisen kera enimmän löivät
tähän ajanjaksoon leimansa. Yrjö Koskinen taas, senaattoriksi
kutsuttuna ja valtiotoimiin takertuneena, on myös tällöin jo suorit-
tanut merkittävimmän kirjallisen työnsä, ja muutenkin harvene-
vat jo päivä päivältä kuoleman tai muiden syiden vuoksi vanhem-
man polven rivit. Itse suomalaisuuden liikkeessä tapahtuu 1880-
luvun puolivälissä murros: syntyy n. s. »nuorsuomalaisuus» omine
ihanteineen ja vaatimuksineen, jotka monessa kohdin nousevat jyr-
kästi suomalaisuuden liikkeen vanhemman polven katsantokantaa
vastaan. Aluksi tuntuu tämä uusi virtaus etupäässä juuri kirjalli-
suudessa, johon ulkomailta leviää n. s. realistinen ja naturalistinen
suunta uusine kirjallisine ihanteineen ja tarkoitusperineen. Täi-

löin ilmestyvätkin Minna Canthin »Työmiehen vaimo» ja Juhani
Ahon »Rautatie» ja »Papin tytär», jotka olivat uuden kirjallisen
suunnan ja uuden, kielellisesti suomalaisemman kirjailijapolven
ensimäiset merkittävämmät kirjailmiöt. Samalla kirjallisuutemme
alkaa saavuttaa entistä rehevämmän sekä ulkonaisen että sisäisen
runsauden, ja sen kannattajaksi kohoaa vähitellen suomenkieli-
sissä kouluissa kasvanut nuori suomenkielinen sivistynyt luokka.
Monet yksityiset kirjailijat vaikuttavat tosin tämän taiteajan kah-
den puolen ja kantavat tuotannossaankin eri ajanjaksojen leimaa,
mutta ne heistä, jotka sekä iältään että kirjalliselta luonteeltaan
ja tuotannoltaan lähemmin kuuluvat tähän vanhempaan kehitys-
jaksoon, saakoot yhtenäisyyden vuoksi sijansa kokonaisuudessaan
jo tämän ajanjakson puitteissa. Ihan täsmällistä pesäeroa ja luo-
kittelua on siinä suhteessa vaikea, jopa mahdoton tehdä, sillä nämä
eri kehitys- ja ajanjaksot työntyvät kauas taakse- ja eteenpäin tois-
tensa sisään, ja monet seikat puhuvat puoleen jos toiseenkin. Etu-
sijassa koetamme pitää silmällä kokonaiskuvan selvyyttä sekä koko
ajanjaksoon että yksityisiin kirjailijoihin nähden.

1860- ja 1870-luku kulkivat vielä jykeväin suurmiestemme
merkkien alla. Lönnrot ja Snellman tällöin vielä elivät ja vai-
kuttivat sekä olemuksellaan että esimerkillisellä työlläänkin nuo-
rempiin. Runebergin tuotanto oli tosin jo lakastunut, mutta sen
vaikutus oli yhä määräävää laatua; Topelius vieläkin kirjoitteli
runsaasti ja Fr. Cygnaeuksen ääni kuului silloin tällöin. Paraassa
voimassaan ja vaikutuksessaan seisoivat tällöin johtajina suurmies-
temme oppilaat Ahlqvist, Yrjö Koskinen, Krohn, Meurman y. m.,
koettaen työllä ja toimella käytännössä toteuttaa oppi-isiensä aat-
teita ja vuorostaan kasvattaa uutta sukupolvea samoihin ihan-
teihin. Aika oli kevään ja toivon aika, kansallisen sivistyselämäm-
me kaunis aamupuhde, jolloin pahimmat sulut Aleksanteri II:sen
hallituskauden alkaessa olivat suomalaisuuden tieltä särkyneet ja
sen jatkuessa yhä enemmän särkyivät, vaikkapa vastustajatkin
entistä kiivaammin ponnistelivat voimiaan tätä keväistä tulvaa
vastaan.

Suomalaisuuden liikkeen ulkonainen elämä suoritettiin tällöin
mitä kiihkeimmän kieli- ja koulutaistelun merkeissä, varsinkin

1870-luvulIa, jolloin puoluevastakohdat sekä valtiopäivillä että ylei-
sessä sivistyselämässä suureksi osaksi määräsivät asiain kulun.
Hallitusvalta oli Snellmanin v. 1868 senaatista poistuttua jälleen
yksinomaan ruotsinmielisten käsissä, ja nämä osasivat kyllä val-
taansa käyttää suomalaisuuden liikkeen pysähdyttämiseksi, vaikka
turhaan, sillä tämä luonnollinen sivistystaistelu meni sittenkin voi-
tokkaasti eteenpäin yksityisten työn ja uhrautuvaisuuden avulla.
Ja 1880-luvun alussa muuttaa hallituskin jälleen menettelyään;
senaatin ovet avautuvat Yrjö Koskiselle ja myöhemmin muuta-
mille muillekin suomalaisuuden ystäville. — Varsinkin koski tämä
sivistystaistelu korkeampia suomenkielisiä oppikouluja, joita perusta-
maan hallitus, valtiopäivien ruotsinmielisen enemmistön tukemana,
oli perin vastahakoinen. Mutta niitä taas suomenmielisten yhä kas-
vava ja vuosien 1877 — 78 valtiopäivillä pappis- ja talonpoikaissää-
dyissä enemmistöksi päässyt ryhmä ehdottomasti vaati, sillä vasta
niiden avullahan voi syntyä uusi suomenkielinen sivistyneistö, koska
Snellmanin uneksimasta vanhan ruotsalaistuneen sivistyssäädyn
suomalaistumisesta ei enää ollut juuri mitään toiveita. Hallituk-
sen kielteinen, verukkeinen kantapa se osaltaan tehokkaasti edisti-
kin kansan heräämistä ja korkeampien suomenkielisten koulujen
syntymistä. Kun näet hallituksen taholta ei ollut apua odotetta-
vissa, syntyi 1870-luvulla ja 1880-luvun taitteessa useita yksityisiä
suomenkielisiä oppikouluja, jotka sitten myöhemmin, kun mieliala
yläilmoissa oli ennättänyt muuttua, otettiin valtion huostaan. Myös
yksityisiä tyttökouluja korkeampaa suomenkielistä naissivistystä
varten perustettiin (vanhin Jyväskylään 1864). Näiden kaikkien
perustamiseen ja pystyssä pitämiseen tarvittiin tietysti runsaasti
intoa, uhrautuvaisuutta ja varoja, mutta tarvittaessa niitä aina
ilmestyi. V. 1881 lausutaankin Valvojassa tästä: »Emme tiedä
tämän vertaista kertoa mistään sivistyneestä maasta. Mikä asiain
tavallisen menon mukaan olisi vaatinut monta kymmentä vuotta,
on vuosikymmenessä suoritettu.»^ — Samalla taistelu suomenkie-
len virallisesta asemasta piti mieliä hereillä. Suomenmielisten alku-
jaan pieni joukkue ryhmittyi vähitellen, varsinkin 1872 vuoden

^ Tästä koulutaistelusta antaa mielenkiintoisen kuvauksen Viljo Hy-
tösen kirjanen Suomalaista sivistystaistelua 1858 — 1908.

valtiopäivillä, joille Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman ja Agathon
Meurman olivat ensi kerran päässeet edustajiksi, näiden johtajainsa
ympärille erityiseksi valtiolliseksi puolueeksi, jonka syntysanat Yrjö
Koskinen jo v. 1863 Helsingin Uutisissa oli lausunut. Vastustajat
taas ryhmittyivät ensin näennäisesti suopeamielisiksi liberaaleiksi,
»verettömiksi», kuten Yrjö Koskinen heitä nimitti, ja sittemmin
1880-luvun alussa jyrkiksi ruotsikoiksi, »viikingeiksi». Kiivasta tais-
telua käytiin kaiken aikaa sekä valtiopäivillä että sanomalehdis-
tössä »suomenkielen asettamisesta luonnollisiin oikeuksiinsa», ja
1880-luvulla (1881, 1883 ja 1887) ilmestyikin uusia täydentäviä
kieliasetuksia suomenkielen eduksi.^ Tämä kiihkeä koulu- ja kieli-
taistelu avasi yhä ammottavammaksi sen kuilun Suomen suomalai-
sen kansan ja ruotsalaistuneen sivistyneistön välillä, jota Snellman
oli tahtonut luoda umpeen.

Mutta taistelun lomassa tehtiin mikäli ehdittiin uutterasti rau-
hallistakin sivistystyötä. Kaukana maailman melusta ja puolue-
taisteluista istui syrjäisessä Sammatissaan uupumaton Elias Lönn-
rot valmistellen jättiläismäistä suomenkielen sanakirjaa, muodos-
tellen kansallensa uutta virsikirjaa ja toimittaen painoon Loitsu-
runoja ynnä Kantelettaren uutta laitosta. Vielä vanhanakin hän
oli nuoremmille uutteran, epäitsekkään kansallisen työn ihanne-
kuva. Nuoremmat puolestaan pitivät hekin yöt päivät monta rau-
taa tulessa, sillä suomalainen kansallinen sivistys oli juurikuin sen
vastustajain uhalla luotava nopeasti ja milfei tyhjästä, ennenkuin
uusi takatalvi sattuisi. He toimittivat ja aineellisesti tukivat suo-
menkielisiä sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, viljelivät kansallista
tiedettä ja tutkimustyötä, kirjoittelivat yleistajuisia kansankirje ja,
puuhasivat suomenkielisiä oppikouluja, olivat perustamassa ja pys-
tyssä pitämässä suomalaista teatteria ja oopperaa, perustivat seu-
roja ja yhdistyksiä isänmaallista tutkimus- ja valistustyötä varten
ja sen ohella vielä kirjallisuutta rikastuttaakseen runoilivat, kir-
joittivat novelleja ja kertomuksia, käänsivät vieraista kielistä ete-
viä teoksia suomeksi saadakseen malleja alkavalle suomenkieliselle
taidekirjallisuudelle, toimittivat lastenkirjallisuutta, koulukirjoja,
kielioppeja ja sanakirjoja j. n. e. Ylioppilasosakuntien inspehto-

* Kielitaistelusta antaa pirteän kuvauksen A. Meurman kirjasessaan
Kuinka Suomenkieli pääsi viralliseksi.

reina ja kuraattoreina he yliopistonuorisooii lietsoivat kansallista
mieltä. Kaikkeen riitti heiltä aikaa, harrastusta ja varoja. Kyky
ja lahjakkuus ei tullut niin paljon kysymykseen kuin hyvä tahto ja
ahkeruus. Jokainen koetti käyttää leiviskänsä parhaan ymmärryk-
sensä mukaan. Pieninkin voitto suomalaisen kirjallisuuden ja si-
vistyksen hyväksi oli heistä iloinen merkkitapahtuma. ' Vaihtoi-
vatpa 1870-luvulla monet yliopistolaiset, joista sitten tuli huomatta-
via suomalaisen sivistystyön tekijöitä, muukalaiset sukunimensä-
kin suomalaisiksi. Samalla ruvetaan suomenmielisten kesken vähän
kerrassaan käyttämään aitosuomalaisia, kalevalaisia ristimänimiä.
Kaikkialla on nähtävänä sama sitkeä, toivehikas taistelu suomalai-
suuden hyväksi, niin pääkaupungissa kuin maaseudullakin.

Kansallisen suunnan päälehtenä oli 1860-luvun taitteessa Suo-
metar, jonka savokarj alaiset »oppivaiset» A. E. Ahlqvist^ D. E. D.
Europaeus ja Paavo Tikkanen sekä länsisuomalainen »kandidati»
Antero Warelius — kaikki myöhemmin huomattavia suomalaisen
viljelystyön raatajia — olivat, nähtävästi lähinnä Pietari Hanni-
kaisen »Kanavan» ja myös Snellmanin esimerkin innostamina, jo
V. 1847 perustaneet ja jota sittemmin enimmäkseen Tikkanen toi-
mitti. Suometar, kuten monet muutkin aikaisemmat suomenkieli-
set sanomalehtiyritteet, oli alussa pääasiallisesti kirjallinen viikko-
lehti, jonka »kirjoitus-tapa niinkuin sisällepitokin on oleva enimmälti
niiden mielen mukaan, jotka kuuluvat sivisty neempiin säätyihin»
kuten lehden »kustantaja, toimittaja ja pränttääjä» (edellämainitut
olivat vain lehden »kirjoittajia») A. W. Gröndahl sanoo esittely-
ilmoituksessa. Eipä se alkuaikoinaan — muka aikakauslehdelle
sopimattomina — suvainnut palstoillaan ilmoituksiakaan, vieläpä
moitti Kanavaakin ilmoitusten vastaanottamisesta, kunnes myö-
hemmin rupesi ottamaan ilmoituksia maksuttomasti. Kohta alkoi
Suometar Kanavan tapaan puhua valtiollisista ja yhteiskunnalli-

^ Kerrotaanpa että kun joku tällöin sai julaistuksi vaikkapa vain
pienen käännöksen suomeksi, hän asian johdosta pani toimeen iloiset kek-
kerit, joihin kutsui ystävänsä ja joita Yrjö Koskinen, Krohn y. m. merkki-
miehet läsnäolollaan kunnioittivat. — Tuomiorovasti J. Hedbergin muistelon

mukaan. Useimmat suomalaisuuden ystävät kuuluvat tällöin pitäneen

kansallisena velvollisuutenaan ja kunnia-asianaan ostaa yleensä kaiken kir-
jallisuuden, mitä suomeksi painettiin, siten kannattaakseen sen olemassa-
oloa. — Vrt. E. G. Paimenin kirjoitusta Aika-lehdessä 1910 Aspelin-
Haapkylän Teatterihistorian johdosta.

sistakin asioista, kunnes 1850-vuodeii ankara sensuurikielto pakoitti
sen lakkaamaan ilmestymästä kesällä 1850. Seuraavana vuonna
se yritti töin ja tuskin uudelleen liikkeelle (91 tilaajalla), mutta
kohta melko paremmalla menestyksellä, saavuttaakseen Krimin
sodan aikana, jolloin valtiollisista syistä sensuuriasetusta ei niin tar-
kasti noudatettu, loistokautensa ja sen ajan oloihin nähden harvi-
naisen korkean (4000 — 4600) tilaajamäärän, joka tosin sodan jäl-
keen aleni jälleen luonnolliseen lukuunsa. Suomettareen kirjoitti-
vat tällöin ajan etevimmät suomalaisuuden ystävät, ja Paavo Tik-
kasen taitavalla johdolla siitä 1860-luvun taitteessa oli muodos-
tunut varsin huomattava suomalaisen kansan valistaja ja herättäjä.
Tyytymättöminä Suomettaren liialliseen »liberalisuuteen» ja >>dag-
bladilaisuuteen» kansallisessa asiassa, jota nuo »vanhat rehelliset»
suomenmieliset (Tikkanen, Pol^n, Ahlqvist y. m.) näyttivät »nuor-
ten» mielestä ajavan liian laimeasti, perustivat Jaakko Forsman,
Yrjö Koskinen ja Agathon Meurman v. 1863 Helsingin Uutiset,
»vakuutettuina, että suomalaisuus pääkaupungissa tarvitsee lisää
kannatusta». Tämä lehti oli oikeastaan ensimäinen suomenkielinen
valtiollinen puoluelehti, jonka tarkoitus olikin »ajaa suomalaisuu-
den asiaa niin valtiollisessa kuin kansallisessa katsannossa». Kir-
joituksessaan Uusi vuosi 1863 siinä Yrjö Koskinen »proklameerasi»
suomalaisen puolueen, asettamalla suomalaisuuden asiassa vastak-
kain »suomikiihkoiset» eli »fennomaanit» ja »verettömät», vaikkapa
menikin vielä kymmenkunta vuotta aikaa, ennenkuin varsinainen
valtiollinen puoluejako syntyi. Kun Suometar 1864 vuoden alusta
tehtiin jokapäiväiseksi ja asetettiin uudelle pohjalle, väistyivät
Helsingin Uutiset vapaaehtoisesti sen tieltä. Laajennus kävi Suo-
mettarelle kuitenkin pian ylivoimaiseksi, niin että se oli pakoitettu
lakkaamaan v. 1866. Seuraavina ankarina katovuosina ei rohjettu
yrittääkään Helsinkiin uutta lehteä ennenkuin v. 1869, jolloin Uusi
Suometar lähti, alussa perin vaatimattomasti, astumaan »vanhan»
jälkiä, ensin maisteri Antti Almbergin (Jalavan) ja sitten v:sta 1870
maisteri Viktor Löfgrinin (Lounasmaan) taitavalla ja tarmokkaalla
johdolla. Löfgrenin 36-vuotisen (1870 — 1906) ylijohdon aikana leh-
destä vähitellen paisui sekä kooltaan (v:sta 1881 alkaen 6-päiväi-
nen) että vaikutukseltaan suomalaisen ja myöhemmin, kun »nuor-
suomalaisuus» 1890-luvun taitteessa oli perustanut oman pää-äänen-

kannattajansa Päivälehden, n. s. »vanhasuomalaisen» puolueen mahtavin
äänenkannattaja. Sen avustajina ahkeroivat 1870-luvulla suomen-
mielisten paraat kynänkäyttäjät. Riittipä suomenmielisiltä aikaa
ja varoja v. 1872 perustetun ruotsinkielisen, mutta suomenmieli-
sen — Snellmanin vanhaa unelmaa sivistyneen säädyn suomalaistumi-
sesta ei vielä oltu kokonaan hylätty ja lisäksi monet suomenmielisetkin
vaikeasti lukivat suomea — Morgonbladet lehdenkin hyväksi 12 vuotta
ja sitten samassa tarkoituksessa v. 1884 perustetun i^miawcl!-lehden ' ,
josta tuli paljoa lyhytikäisempi. Muutamissa maaseudunkin kaupun-
geissa ilmestyi 1860-luvun taitteessa suomenkielisiä lehtiä, joiden luku
vähitellen kasvoi, vaihdellen 1860- ja 1880-lukujen välissä, hengellisiä
. y. m. s. lehtiä lukuunottamatta, lähes kymmenkunnan ja yli parinkym-
menen välillä. 1880-luvun alussa olivat jo useimmat maaseutukau-
pungit saaneet suomenkielisen äänenkannattajansa, jopa muutamat
parikin tarpeettomasti kilpailevaa ja kituvaa pikkulehteä. Kaikki
ne, joskin useimmat sisällykseltään perin vaatimattomia, olivat ai-
kanansa huomattavia kansan luku- ja kirjoitushalun herättäjiä.
Lehtien lukumäärässä päästiin jo v. 1876 ruotsinkielisten lehtien
tasalle ja siitä lähtien enemmistöksi, joskin numeromäärässä ja koossa
pysyttiin vielä kauan niiden jälessä.

Korkeamman henkisen yleissivistyksen ensimäisenä suomenkieli-
senä edustajana toimi vv. 1859 — 63 tohtori Rietrikki Poimin perus-
tama ja johtama Mehiläinen, »Kuvallinen Kuukauslehti, Sivistyk-
seksi ja Huviksi». Se oli ikäänkuin yli parikymmentä vuotta aikai-
semman Lönnrotin Mehiläisen jatkoa. Kun Mehiläinen tilaajain
vähyyden vuoksi (1859 oli tilaajia 456, 1863 enää 144) keskellä vuotta
1863 lakkasi, oltiin 2 \ vuotta tämäntapaista aikakauslehteä vailla,
kunnes v. 1866 alkoi ilmestyä Kirjallinen Kuukauslehti, jonka jul-
kaisemisesta Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman ja Kaarlo Bergbom
kesällä 1865 Hämeenkyrön pappilan »salin takaisessa välikamarissa»
olivat lyöneet tuumansa tukkuun.^ Tämän aikakauslehden, samoin-

' 1870-luvun ahtaista sanomalehtio loista ja suomenmielisten ponnis-
tuksista niiden y. m. sivistyskeinojen hyväksi antaa eloisia kuvia VikUir
Lounasmaan muistelmateos Elämäni taipaleelta; samoin Agathon Meurmanin
hupaisa jälkisato Muistelmia kuvailee pirteästi valtiollisia kiistoja ja aikai-
sempia sivistysoloja.

* Ks. Yrjö Koskisen Muistoonpanoja, »Kansall. ja yhteiskunnall. kir-
joituksia I», s. 12.

kuin aikaisemmin Suomettaren ja Mehiläisen ja myöhemmin Uuden
Suomettaren, ympärille kertyivät, Ahlqvist poisluettuna, toimitta-
jiksi ja avustajiksi silloisten suomenmielisten kantajoukon parhaat
kyvyt ja kynät, varsinkin yliopiston piiriin kuuluvat. Siten siitä
muodostuikin aikansa korkeamman suomenkielisen sivistystyön ar-
vokas keskuslehti, jonka 15 vuosikertaa sisältävät paljon tärkeää
ainehistoa tämän sivistystyön tuntemiseen. V:sta 1881 se jätti si-
jansa hieman nuoremman miespolven perustamalle Valvojalle. Monet
Kirjallisen Kuukauslehden kirjoittajista harjaantuivat vasta sen
palstoilla suomenkielen kirjalliseen käyttämiseen, kirjoitettuaan ai-
kaisemmin ruotsiksi. Lehden palstoilla kehittyikin suomenkieli
yhä paremmin ja monipuolisemmin ilmaisemaan ihmishengen kor-
keampaan tietopiiriin kuuluvia asioita; lehden tarkoitushan oli seu-
rata »nykyajan rientoja ja harrastuksia tiedetten, taidetten ja yh-
teiskuntaelämän alalla» ja vaalia varsinkin suomenkielistä kirjalli-
suutta. — Myös Julius Krohnin perustamat ja ansiokkaasti toimit-
tamat kuvalehdet — ensimäiset laatuaan suomenkielellä — Mai-
den ja Merien takaa (1864 — 66) ja varsinkin Suomen Kuvalehti (1873
— 80) edistivät suuresti suomenkielen monipuolista käytännöllistä
viljelyä ja sisälsivät paljon ainehistoa suomalaisen sivistys- ja kir-
jallisuushistorian alalta. Samalla ne Kirjallisen Kuukauslehden
tavoin — edeltäjinä siinä suhteessa olivat olleet kaunokirjalliset
kalenterit Annikka I — IV (1846 — 55) ja varsinkin Mansikoita ja
Mustikoita I — IV (1859 — 63) — auliisti avasivat palstansa nuorten
kynäniekkain kaunokirjallisille kokeille, samoinkuin 1870-luvulla
muotiin tulleet ylioppilas- ja seminaarilaisalbumitkin.

Edellä jo mainittiin, että ruotsinkielen käyttö koti- ja seura-
kielenä johtavain suomenmielisten kesken tähän aikaan oli aivan
yleinen, koska useimpain koti- ja koulukieli oli ollut ruotsi ja mo-
net olivat suomea vasta myöhemmin vaivalla oppineet. Helsin-
gissä taisivat Yrjö Koskisen, Julius Krohnin, Pietari Hannikai-
sen ja B. F. Godenhjelmin perheet olla säädyssään ensimäiset, jotka
alusta pitäen »panivat koko programmin toimeen» ja ottivat suomen
perhekielekseen, niin vaikealta kuin se alussa lienee tuntunutkin.
Vanhan Suomettaren toimistossa keskusteltiin ruotsiksi, ja kuulu-
vatpa sen toimittajat katsoneen suomen käyttöä sivistyneessä seu-
rustelussa silloin vielä tarpeettomaksi ja ennenaikaiseksi. Mehiläi-

seu 1 numerossa 1863 onkin Julius Krohnilta, joka tällöin kuului
lehden toimitukseen, aika äkäinen kirjoitus (»Pari sanaa suomikiih-
koisille») siitä, että suomenmieliset yhä käytännössä viljelivät ruot-
sia. Mutta tätä edellisten sukupolvien kirousta, kuten Kaarlo Berg-
bom, joka itse sen niin hyvin tunsi, sitä nimitti, ei voitu kädenkään-
teessä korjata. Ainoastaan jyrkimmille se onnistui. Kuitenkin oli
vireillä harrastuksia suomen saattamiseksi laajemmaltikin Helsin-
gin sivistyneitten puhekieleksi. Tätä tarkoitusta varten perustettiin
V. 1862 Helsinkiin erityinen »Suomenkielen ystäväin seura», joka
sitten laajennettiin yli koko maan ulottuvaksi ja syystalvella 1864
sulautui uuteen »Suomalaiseen seuraan», joka edellisen tarkoituksen
lisäksi tahtoi huvittaa viikkokokouksissaan jäseniään laululla, soi-
tolla, karkelolla, esitelmillä ja seuranäytelmillä. Samaan aikaan
vaikutti ylioppilaitten kesken perustetussa »Arkadia-yhdistyksessä»
pieni suomalainenkin osasto suomenkielisen kaunokirjallisuuden vil-
jelemisen ja suomalaisen kaunotieteellisen sanaston sepittämisen
hyväksi. Katovuodet 1867—68 tekivät lopun näistä seuroista, mutta
syksyllä 1869 perustettiin uusi suuri »Suomalainen seura» etupäässä
suomenkielisiä taideharrastuksia varten. Sen »draamallisen osaston»
keskuudesta lähti Kaarlo Bergbomin johdolla m. m. oman suomen-
kielisen näyttämön kaunis ja intoisa perustamispuuha, johon tuon-
nempana Bergbomin yhteydessä saamme lähemmin tutustua.

Koska suomenkielellä tänä ajanjaksona sivistyneitten kesken
oli vielä perin suppea käytäntö ja suomenkielisistä kirjailijoista usean
äidinkieli sekä miltei kaikkien koulukieli oli ollut ruotsi tai saksa,
johtui siitä, että korkeampi kirjallinen suomenkieli tällöin yleensä
vielä pysyi kankeahkona ja virheellisenä. Mutta kielen käytäntöä
yhä selviteltiin ja vakaannutettiin. Syntyipä tuimia kirjallisia kiis-
tojakin kieliniekkain, varsinkin itseään erehtymättömänä kieli-
auktoriteettina pitävän Ahlqvistin ja Suomal. Kirjall. Seuran »kieli-
tieteellisen osaston», etusijassa sen puheenjohtajan prof. A. W. Ing-
manin kesken »oikeakielisyys»-seikoista eikä niissä suinkaan kum-
maltakaan puolelta säästetty murhaavia voimasanoja (Ahlqvist Kie-
lettäressään ja Ingman Kirjall. Kuukauslehdessä). Vasta 1880-
luvulla kielen yleinen käytäntö alkoi olla pääasiallisesti vakaantunut,
ja talloinpa uusi, mehevään kansankieleen jo lapsuudesta perehty-
nyt ja eninanäkseen suomenkielisen koulusivistyksen saanut kir-

jailijapolvi antoi sille niin sanoaksemme viimeisen silauksen. Pieniä
horjuvaisuuksia ja puutteita tällaiseen nuoreen, kehittyvään kirja-
kieleen tosin edelleenkin jäi, ja uusia aineksia sekä uusia sivistys-
sanoja tulee siihen kansankielestä, kirjailijain kynästä ja käytän-
nöstä yhäti lisäksi.

Edellä hahmoteltua taustaa vastaan on tämän vanhemman,
perustavan ajanjakson kirjallisuuskin katsottava ja ymmärrettävä.
Tausta oli ihanteellinen, kansallinen, suomalainen. Työtä tehtiin
toivehikkain mielin yhteisen kansallissuomalaisen päämäärän hy-
väksi. Tosin tämä kansallinen harrastus oli vielä enemmän tieto-
puolista, käsitteellistä kuin suoraan kansaa koskevaa ja käytännöl-
listä. Se tarkoitti enemmän kansallisuusasiaa kuin kansanasiaa.
Tämä kai seurasi siitäkin, että suomalaisuuden liikkeen johtajat
eivät kylliksi ehtineet tutustua varsinaisen suomalaisen rahvaan elä-
mään, ajatustapaan ja aineellisiin tarpeihin. He katselivat asioita etu-
sijassa oppineiden professorien ja aatteenajajain silmillä. Koko lii-
kehän olikin peräisin sivistyneistä piireistä, ja sen alkajat olivat saa-
neet paljon vaikutuksia muun Europan senaikuisista kansallisuus-
pyrinnöistä. Sillä oli niin sanoaksemme kansallisromanttinen luonne.
Kirjallisuudessakin tämä piirre selvästi ilmeni. Ihannoitiin rahvaan
hyviä ominaisuuksia, vaiettiin huonoista, ylistettiin maata ja kan-
saa, koetettiin valistaa ja kasvattaa rahvasta uskontoon, siveyteen ■
ja hyviin tapoihin, sanalla sanoen luoda suomenkansasta ainakin
teoriassa ja mielikuvituksessa mallikansa, otollinen jumalalle ja ihmi- ;
sille. Suurina esikuvina olivat Runeberg ja Topelius, joiden ihan-
noiva ja romantisoiva runous oli isoksi osaksi sekä tämän ajatussuun-
nan tuote että tuottaja. Uudemmat ulkomaiset hengen virtaukset
eivät vielä olleet ehtineet Suomeen eikä niihin, ahkeran kansallisen,
työn hyörinässä, liioin joudettukaan huomiota kiinnittämään. Elet-
tiin yleensä antiikkisen ja vanhemman skandinavilaisen ja saksa-
laisen kirjallisuuden varassa, kuten helposti näkyy niistä lukuisista
käännöksistä, joita tehtiin latinasta ja Saksan, Tanskan ja Ruotsin
klassillisesta ja romanttisesta kirjallisuudesta. Vaistomainen pyrki-
mys tosioloisen elämän esittämistä kohti on kuitenkin pitkin aikaa
huomattavissa Runebergin »Hirvenhiihtäjistä» Aleksis Kiven »Nummi-
suutarien» ja »Seitsemän veljeksen» kautta Pietari Päivärinnan järe-
ään tosioloisuuskuvaukseen saakka. Pohja on kuitenkin aina ihan-

teellinen, tarkoitus rakentava eikä repivä. Kirjailijat ovat enem-
män kansallisuusaatteesta innostuneita »asianharrastajia» kuin var-
sinaisia taiteilijoita ja ammattikirjailijoita. Aleksis Kivi on tästä
säännöstä milfei ainoa poikkeus.

PERUSTAVIA KIRJAILIJOITA.

Uudemman suomalaisen kirjallisuuden perustavassa luomis-
työssä on valtasija muutamilla miehillä, joita erityisesti voimme
kutsua juuri »perustaviksi kirjailijoiksi», koska he suomenkielisen
kaunokirjallisuuden, kansallisen tieteen, yleistajuisen kirjallisuuden
ja sanomalehdistön alalla ovat voimakkaimmin olleet uria auko-
massa ja perustusta laskemassa. Jo ennen heitä oli kyllä tehty
uutteria yrityksiä samaan suuntaan, ja heidän rinnallaan työsken-
teli muitakin saman päämäärän hyväksi, mutta tarkoittamillamme
»perustavilla kirjailijoilla» oli omaan aikaansa jopa myöhempäänkin
aikaan nähden suurin merkitys. Ennen muita olivat sellaisia kir-
jailijoita Pietari Hannikainen, August Ahlqvist, Yrjö Koskinen,
Julius Krohn ja Aleksis Kivi. Näistä neljä edellistä olivat Lönn-
rotin ja Snellmanin hengen ja työn herättämiä, suomalaisuuden aat-
teen innoittamia tienraivaajia monilla kirjallisen elämän aloilla.
Kivi sen sijaan yksistään kaunokirjailijana perustava ja luova voima.
Hannikainen kuuluu pääosaltaan oikeastaan jälkimäisiä vanhem-
paan polveen, sillä hänen merkittävin kirjailijatoimensa tapahtui jo
1840-luvulla, mutta kolminaisena tienraivaajana — uudemman
sanomalehdistön, näytelmän ja novellin — sekä suoraan »toisesta
kansallisesta herätyksestä», Snellmanin merkeistä, kohonneena hän
on juurikuin se rengas, joka paraiten liittää vanhemman, »valmista-
van» ajan uudemman kirjallisuutemme »perustavaan aikaan». Ahl-
qvist, Yrjö Koskinen ja Krohn taas muodostavat ikäänkuin toisiaan
täydentävän kolmikon 1860-luvun taitteessa, samalla kuin Kivi
yksinäisessä suuruudessaan seisoo aivan omalla paikallaan.

Seuraavassa koetamme näihin perustaviin kirjailijoihin lähem-
min tutustua.

Pietari Hannikainen.

/ On kenties enemmän kuin pelkkä sattuma, että ensimäinen

suomenkielinen kaunokirjailija, jolle tämä nimitys varsinaisesti voi-
daan antaa, oli peräisin suoraan samasta kalevalaisesta kansasta,
joka oli laulanut Kalevalan ja Kantelettaren. Hänessä siten ikäänkuin
liittyvät sopivasti toisiinsa tuo vanha, kansan itsensä luoma runous ja
uusi taidekirjallisuus. Lönnrotin tavoin hän vielä toisella jalallaan
seisoi rahvaan riveissä, toisella oli jo astunut sivistyneistön jouk-
koon. Näitä molempia piirejä, jotka seisoivat toisiaan ymmärtä-
mättä jopa vihamielisinäkin vastakkain, hän tahtoi lähentää yhtei-
selle kansalliselle pohjalle: valistaa rahvasta korkeampaa sivistys-
elämää kohti ja osottaa sivistyneistölle, että sekin elimellisesti kuu-
lui tähän samaan suomalaiseen kansaan, joka ei ollut niin tyhmä
ja halveksittava kuin minä sitä pidettiin.

Pietari Hannikainen ei tosin kirjailijana ole mikään kirjallisuu-
temme merkkihenkilö. Pikemmin vain aikansa luonteenomaisena edus-
tajana ja aatteenajajana. Hän on kyllä suomenkielisen näytelmän,
varsinkin huvinäytelmän ja novellin isä ja samalla ensimäinen
suomenkielinen sanomalehtimies uudenaikaisessa merkityksessä,
mutta kaikilla näillä aloilla hän esiintyy enemmän asianharrastajana
kuin todellisena, uria aukovana kykynä, enemmän kansan valista-
jana ja kasvattajana kuin luovana nerona. Siinä suhteessa hän suu-
resti muistuttaa Lönnrotia. Lönnrot ja Snellman ne etusijassa ovat
olleetkin hänen kirjallisen herätyksensä kummeina.

Hannikainen oli, kuten jo mainittiin, peräisin suoraan rahvaan
riveistä. Hän syntyi vähävaraisen lautamiehen poikana Säämin-.
gissä 24 p. elok. 1813 — siis aikana, jolloin tämä tienoo oli juuri
äskettäin jälleen yhdistetty muuhun Suomeen, oltuaan jo 70 vuotta
toisen valtakunnan alaisena. Mutta lähikaupungin Savonlinnan
piirikoulu, johon hänet 13-vuotiaana terävän ymmärryksensä ja har-
taan lukuhalunsa vuoksi pantiin, oli venäläisajan perintönä vielä
saksankielinen. ^ Siten Hannikainen kuten muutkin sen ajan suoma-

' Hannikaisesta on Alpo Silander kirjoittanut esityksen Valvojassa
1899, Siv. 738 — 753. Siitä on tähän otettu erityisiä tietoja.

laiset rahvaanlapset, jotka pyrkivät korkeamman opin ja tiedon
teille, sai koulusivistyksensä aivan vieraalla kielellä. Vieläpä nimi-
kin koulun kirjoihin väännettiin, kuten tavallista oli, muka hienom-
maksi (Han^n), kunnes hän myöhemmin (nähtävästi 1850-luvulla)
rupesi jälleen käyttämään vanhaa suomalaista nimeään. Hanni-
kaisen ylioppilaaksi pääsy (1833) sattui Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran perustamisen (1831) ja Kalevalan ensi laitoksen ilmestymi-
sen (1835) keväisiin aikoihin, ja epäilemättä nämä seikat vaikutti-
vat herättävästi nuorukaiseen, joka itse oli Kalevalan laulajain raja-
mailta kotoisin. Ainakin hän jo vappuna 1834 kuului siihen nuoru-
kaisjoukkoon, joka tällöin Lönnrotin kehoituksesta lupasi ennen
yliopistosta eroamistaan suorittaa vapaaehtoisen tutkinnon suo-
menkielessä. Ja hänpä olikin yksi niitä harvoja, jotka tämän hetkel-
lisessä huumauksessa tehdyn lupauksen todella lunastivat. Leipä-
huolet pakoittivat Hannikaisen tosin jo parin vuoden kuluttua
eroamaan yliopistosta ja antautumaan käytännölliselle alalle, maan-
mittarin työlääseen ammattiin, jota hän jo kouluvuosinaan oli har-
joittanut, mutta yliopistossa kylvetyt kansallisen innostuksen sie-
menet jäivät itämään ja tarvitsivat vain uuden sysäyksen oraalle
puhjetakseen. Tämän sysäyksen antoi sitten kymmenkunta vuotta
myöhemmin Snellmanin »Saima», joka tuli hänen toiseksi herättä-
jäkseen. — Maanmittarin uralla Hannikainen toimi ensin Viipurin,
sitten Uudenmaan läänissä (kommissionimaanmittarina). Vuosi-
kauden 1864 hän oli 6-päiväiseksi laajennetun ja uudelle kan-
nalle asetetun Suomettaren päätoimittajana Helsingissä. Tämä
toimi näkyy kuitenkin pian käyneen hänelle »yli voimain». Lönn-
rotin tavoin hän rakasti suuresti maalaiselämää, johon kotiperänsä
ja ammattinsa kautta oli hyvin tutustunut, ja asui v:sta 1851 al-
kaen mielellään Parikkalassa kauniin Simpeleen rannalla, minne
virkaeron otettuaan (1879) lopullisestikin asettui maatilalleen. Täällä
kuolema hänet kohtasi harvinaisen korkeassa iässä 27 p. sjrysk. 1899.
Hannikaisen päämerkitys oli epäilemättä sanomalehtimiehen.
Siihen hänellä oli luontaisia edellytyksiä: perinpohjainen rahvaan ja
sen tarpeiden tuntemus, sitkeä työkyky ja luistava joskin hieman
huolimaton ja pintapuolinen kynä. Se myöskin paraiten luontui
hänen kansaa valistaviin ihanteihinsa. Ollen itse kotoisin n. s. »Van-
hasta Suomesta» ja toimien maanmittarina samassa Suomen osassa

hän jos kukaan kipeästi näki ja tunsi, kuinka syvä juopa oli kiinni-
tetty vieraskielisen sivistyneistön ja suomalaisen rahvaan välille.
Tämä juopa oli poistettava, rahvas kohotettava sivistykseen ja kie-
lellinen muuri sen ja sivistyneistön väliltä hävitettävä. Sanotaanpa
hänen tästä kivahtaneen Viipurin hovioikeuden presidentille, kreivi
Mannerheimille, joka kokonaan oli evännyt suomenkielen mahdolli-
suudet kohota sivistyskieleksi: >>Minä en millään neuvoin suostu
siihen, että sivistynyt sääty ja yhteinen kansa ovat erikielisiä. Niistä
pitää tulla yksi kansa, jolle kieli ja sivistys ovat yhteiset.» Ja kun
Mannerheim väitti sitä »haaveiluksi ja kuulumattomaksi rohkeudeksi»,
niin hän tahtoi itse työssä näyttää, mitä teitä siihen oli pyrittävä.
Niinpä hän oli hartaasti mukana Viipurin Suomalaisen kirjallisuuden
seuran perustamisessa (1845), puuhasi menestyksellä ensimäisen
suomenkielisen kansakoulun aikaansaamiseksi Viipuriin ja ryhtyi
painetunkin sanan avulla taistelemaan saman tarkoitusperän hyväksi.
Siinä oli hänellä Snellmanin uria uurtava ruotsinkielinen Saima
lehti lähimpänä innostajana ja esikuvana. Vuoden 1845 alusta alkoi
Viipurissa kerta viikossa ilmestyä Hannikaisen pieni ja pirteä Kanava,
»Sanansaattaja Viipurista».

Kanava tosin ei ole ensimäinen suomenkielinen sanomalehti.
Jo noin 70 vuotta aikaisemmin, Porthanin aikoina, oli Antti Lize-
lius tehnyt Turussa alun Suomenkielisillä Tietosanomilla, jotka eli-
vät vain vuosikauden (1776), Sitten oli 1820-luvun alussa Reinhold
von Becker etevästi ja menestyksellä pari vuotta toimittanut Turun
Viikkosanomia. Samoin hiukan myöhemmin Oulun Viikkosanomat,
Sanansaattaja Viipurista ja Lönnrotin Mehiläinen olivat olleet Kana-
van edeltäjiä. Toinen toisensa perästä ne olivat lakanneet ilmesty-
mästä. Vuotta aikaisemmin (1844) oli itse Snellman Kuopiossa pan-
nut Saimansa ohella alkuun suomenkielisenkin lehden nimeltä Maa-
miehen ystävä, joka pian saavutti ajan oloihin nähden laajan
lukijakunnan ja suuren valistusmerkityksen. Sittenkin Kanavan
ilmestyminen oli perustavaa laatua. Aikaisemmat suomenkieliset
sanomalehtiyritteet olivat näet kääntyneet pääasiasssa vain »yhtei-
sen kansan» eli rahvaan puoleen; Hannikaisen Kanava sen sijaan
oli tarkoitettu sivistyneittenkin luettavaksi ja oli sisällykseltään
monipuolisempi. »Tämän sanomalehden päätarkotus on, että kai-
kelle säädylle toimittaa suomalaista lukua yhteisesti hyödyllisistä

ja huvittavaisista aineista», sanotaan lehden esittelykirjoitukscssa.
Lehti oli oleva nimensä mukaisesti se »kanava», joka (rakenteilla
olevan Saimaan kanavan tavoin) välittäisi hyödyllisten ja huvitta-
vain asiain »juoksua» suomalaisille ja »paremmin yhdistäisi suoma-
laiset toisihinsa». Sen ohjelmaan kuului Venäjän ja ulkomaan uuti-
set, kotimaan asiat, »kirjatutkistelemiset» Suomessa ilmestyneistä
kirjoista, kaunokirjallisuus, selostukset kanavatyöstä j. n. e. — siis
pääpiirteissään täysin nykyaikaisen sanomalehden ohjelma. Ja
tämän ohjelman lehti silloisiin oloihin katsoen ansiokkaasti täytti,
valistaen ja avartaen pienehkön lukijakuntansa (alussa noin 200,
lopussa 350 tilaajaa) näköpiiriä moninaisilla asioilla. Snellmanin
Saiman tapaan Hannikainen siinä pohti valtiollisia, taloudellisia
ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, kirjoitellen m. m. kansakouluista,
kaskiviljelyksestä, maanviljelyksestä, karjanhoidosta, tilajaoista, elin-
keinovapaudesta, pitäjänkirjastoista, sanomakirjallisuudesta, arvos-
teli teatteria ja kirjallisuutta j. n. e. Hannikaisen ansiot tässä suh-
teessa kuuluvat lähemmin suomenkielisen sanomalehdistön histo-
riaan. Mainittakoon kuitenkin ainettamme lähemmin koskevina
erityisesti ne hartaat kirjoitukset, joissa Hannikainen Snellmanin
tapaan ja mukaan ja usein häneen vedoten puhuu suomenkielisen
kansalliskirjallisuuden tarpeellisuudesta ja merkityksestä ja suomen-
kielen viljelystä. Jo lehden ensimäisessä johtavassa kirjoituksessa
hän lausuu siitä suorat sanat. Vieraskielinen kansalliskirjallisuus
ei näet Suomessa menesty »siksi ettei sillä ole mitään kansallista
perustusta, jota vailla se on niin kuin juuriltansa revitty puu eli
katkaistu kukkanen vedessä». Eikä hän tyytynyt vain puhumaan
tästä hänelle rakkaasta asiasta; hän tahtoi myös olla »miesnä kuu-
dentena» tätä kirjallisuutta luomassa. Siitäpä johtuu, että Hanni-
kainen täytti ahkerasti lehtensä palstoja sekä alkuperäisillä että kään-
netyillä kaunokirjallisillakin teelmillä.

Lyhyt oli ollut useimpain Kanavan edeltäjäin elinaika; lyhyeen
tyrehtyi Kanavankin juoksu. Se ei johtunut tilaajain puutteesta
(niiden lukuhan oli ollut kasvamaan päin), vaan ajan perin ahtaista
paino-oloista ja virkavallan valonarkuudesta. Kanavan leppymä-
tön vihollinen oli Viipurin itsevaltainen kuvernööri, tuo sisäisessä
historiassamme myöhemmin surkeasti kuuluisa Kasimir von Kothen,
ja hän se vihdoin niin ankarasti kuristi Kanavan juoksuväylää.
Uudempi suomalainen kirjallisuus. — 3

että Hannikaisen täytyi vuoden 1847 lopussa lakkauttaa lehtensä.
Tosin hän tämän jälkeenkin otti joko toimittajana tai avustajana
osaa moneen viipurilaiseen ja helsinkiläiseen lehtiyritykseen f Luke-
misia maamiehille 1849 — 51; Suometar; Sananlennätin 1856 — 58;
Aamurusko, >>sanaisia lapsille» 1857 — 59; Otava 1861 — 63; ja Uusi
Suometar), kirjoitellen ahkerasti sanomalehtiin milfei kuolemaansa
asti, mutta sittenkin juuri Kanava, jolla hän pani alkuun uudemman
suomenkielisen sanomalehdistön, on Hannikaisen sanomalehtimies-
työn loistokohta. Kanavan avaamaa uraa astui, kuten jo on mai-
nittu, V. 1847 perustettu Suometar ja vähitellen moni muukin lehti,
mikäli ahtaat paino-olot sallivat.

Kaunokirjailijana Hannikainen on kokeillut runouden eri
aloilla. Hänen omintakeisia lyyrillisiä runokokeitaan ynnä useita
käännöksiä saksalaisesta (Goethen ja Schillerin) sekä ruotsalaisesta
(Runebergin ja Nicanderin) runoudesta on painettu Snellmanin Sai-
maan sekä hänen itsensä toimittamiin sanomalehtiin. Ne eivät ole
mainitsemisen arvoisia. Omintakeisten aiheet ovat matalia, käsittely
innotonta, runopuku sekä niissä että käännöksissä kömpelö. Laulu-
runouden alalla Hannikainen, niin kalevalaisilta laulumailta kuin
olikin kotoisin, ei ole runotartamme yhtään taivalta eteenpäin vie-
nyt. Saksankielinen koulukasvatus jäykisti hänen suomenkielisen
kantelonsa kielet.

Hannikaisen pääansio kaunokirjailijana on näytelmän ja no-
vellin alalla. Ennen Hannikaista nämä molemmat kirjallisuuslajit
olivat milfei »valkeita täpliä» suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Sen sijaan laulurunouden jopa kertovankin runouden vaatimatto-
mia viljelijöitä oli Agricolasta alkaen ollut jo koko pitkä liuta, tosin
nekin vain enimmäkseen kokeilijoita ja asianharrastajia. Jo v. 1650
oli kyllä Turun yliopiston professori Erik Justander suomeksi mukail-
lut erään latinalais-ruotsalaisen koulunäytelmän Tuhlaajapoika yli-
oppilaitten esitettäväksi rehtorinvaihtujaisissa. Samoin oli harras,
monipuolinen ja tuottelias valistuskirjailija Jaakko Juteini (1781
— 1855) V. 1817 sommitellut taikauskoisen ja ennakkoluuloisen rah-
vaan valistamiseksi pari pientä huvinäytelmän tapaista vuorokeskus-
telua, Perhekunda ja Pila pahoista hengistä. Ja kymmenkunta vuotta
ennen Hannikaista, v. 1834, oli kansallisesta innostuksesta vielä
vanhoillaan miekkamiehestä ahkeraksi kynäniekaksi päätynyt enti-

nen kapteeni Jaakko Fredrik Lager vaU (1787 — 1865) tehnyt ensi
icokeen suomenkielisen murhenäytelmän alalla näytelmällä Ruunu-
linna, jonka hän kömpelösti ja runottomasti^oli Kalevalan runomit-
taan mukaillut Shakespearen jylhästä »Macbeth» tragediasta, sovitta-
malla sen skotlantilaiset tapaukset pakanuudenaikuiseen Suomeen
Kurkijoen seuduille (Kurkijoki ruots. Kronoborg = Kruununlinna).
Mutta kaikki nämä yritteet olivat korkeampaa kirjallista arvoa
vailla. Samaa on sanottava suomenkielisen novellinkin huomatta-
vimmasta esikoisesta, pastori Niilo Aejmeleuksen (1812 — 54) kyhää-
mästä kertoelmasta Haaksirikko v:lta 1838, jonka kansanelämästä
otettu aihe, missä pahuus rangaistaan ja hyvyys palkitaan, on käsi-
telty liian opettavalla ja saarnailevalla tavalla. Sekä näytelmien
että novellien luvussa ja arvossa Hannikainen vie edeltäjistään voi-
ton, ollen siten näillä aloilla varsinainen tienraivaaja. Huvinäytelmä
oli hänen erikoisuutensa. Ensinnä ilmestyi Kanavassa v. 1845 ja
sitten V. 1847 eri kirjasena Silmänkääntäjä, »ilveillys kahdessa näy-
telmässä». Sitä seurasivat kohta perästä Kanavassa 2-näytöksinen
näytelmä Sukuylpeys ja »ilveilys 5 näytelmässä» Anttonius Putro-
nius eli Antto Puuronen, Suomen oloihin soviteltu sukkela mukailus
tanskalaisen Ludvig Holbergin komediasta »Erasmus Montanus» eli
»Rasmus Berg», sekä »komedia 3:ssa kuvassa» Joululahjukset. Paljoa
myöhempiä, kai Suomalaisen teatterin perustamisesta johtuneita
teelmiä ovat tässä teatterissa vv. 1873 ja 1875 esitetyt, painamatto-
mat 2-näytöksinen komedia Lapsuuden ystävät ja 5-näytöksinen
näytelmä Neitsyt Siiri (Siiri Brahe). Lisäksi on Hannikainen 1860-
ja 1870-luvuilla suomennellut muutamia saksalaisia (Schillerin) ja
ranskalaisia näytelmiä. — Hannikaisen alkuperäisten novellien luku
on neljättäkymmentä, suurin osa lyhyitä jutelmia. Enimmät ilmes-
tyivät Kanavassa (8) ja Aamuruskossa (14), useat myös Otavassa
(7) ja Suomettaressa (3). Erikseen julkaistu on Serkukset, »alkuperäi-
nen jutelma Ulla-tädiltä» (1848) ja sittemmin Talvikukkasia I (1865),
johon oli otettu paranneltu »Silmänkääntäjä» ja pari Otavassa ol-
lutta novellia, sekä viimeksi Jutelmia läheltä ja kaukaa I — II (1882
— 84), sisältäen nekin pari Otavassa ennemmin julkaistua kertoel-
maa ja Hannikaisen pääno vellin S alajärven Kukkanen.

Hannikaisen näytelmät ja useat novellitkin lähtevät yleensä
samalta pohjalta: niissä kuvataan sitä syvää juopaa, joka silloin

vallitsi herrasväen ja rahvaan välillä. Rahvaan keskuudesta kohon-
neena tekijä kyllä hyvin tunsi, millä silmillä nämä eri sääty luokat
toisiaan katselivat ja kohtelivat, ja siitä hänen mielensä oli katkera.
Talonpoikaissyntyinen kirjailija asettuu selvästi talonpoikien puo-
lelle ja näyttää, kuinka tuo herrasväen syvästi halveksima talon-
poika monessa suhteessa kohoo halveksijainsa tasalle vieläpä edel-
lekin.

Silmänkääntäjä kyllä ivailee rahvaan suurta typeryyttä ja herkkä-
uskoisuutta, jota kaikenlaiset ovelat petkuttajat helposti voivat
käyttää hyödykseen, mutta laskee toiselta puolelta pilaa herrasväes-
täkin, jonka arvoon pääsemiseksi ei muka vaadita muuta kuin suo-
malaisen nimensä muukalaiseksi vääntäminen. Näytelmän alussa
päähenkilö, Helsingistä palannut entinen talollinen Jussi OluvJnen,
selittääkin epäröivälle vaimolle Liisalle vieraan nimen ja siihen liit-
tyvän luullun opin ja taidon suurta siunausta monilla hupaisilla
esimerkeillä ja jatkaa: »Sentähen näetsen kaikki, jotka muutta-
vat nimensä muukalaiseksi, tuleevat herroiksi, ja sentähen kaikki
muukalaiset nimet ovat herrasnimiä ja kaikki suomalaiset talon-
poikasia, joita ei auta opit eikä muut viisaudet.» Siinä tekijä, jonka
oma suomalainen nimi koulussa oli väännetty muukalaiseksi, pur-
kaa ilmi katkeran mielialansa suomalaisen nimen ja rehellisyyden
halveksimisesta. »Äly ja viekkaus maailmassa auttavat välemmin
kuin työ ja ansio.» Tämä halveksiminen on tarttunut itse rahvaa-
seenkin, varsinkin sellaisiin, jotka ovat jotakin olevinaan. Jussi
Oluvinen kyllä pikemmin ivalla kuin tositeolla rupeaa kutsumaan
itseään herra Oluveliiniuslanderiksi, mutta kestikievari Matti Höl-
mönen, joka säikähtää Oluvisen kummallista nimeä ja herraskai-
sen röyhkeää esiintymistä, aivan tosissaan kutsuu itseään Matias
Hölmöliniksi, näyttääkseen hänkin enemmältä kuin pelkältä talon-
pojalta. Vieläpä hän koettaa puhuakin ruotsin voittoisesti. —
Sukuyipeys käsittelee aatteellisesti samantapaista aihetta, taustana
ajan suomalaisuuden harrastus. Ehkäpä juuri presidentti Manner-
heim on siinä saanut letkauksen. Köyhä luutnantti Pontus Kersko-
nius, jonka tytär on mennyt kunnollisen talonpojan vaimoksi, vihaa
ankarasti »suomikiihkoa» ja halveksii tyhmiä talonpoikia. »Joka
haaralla kirjotellaan suomea, joka haaralla toimitetaan talonpojalle
viisautta; siitä ei seuraa muu kun suora kadotus. Talonpoika tulee

yhtä viisaaksi kuin herra, kaikki erotus säätyjen välillä häviää»,
hän valittaa vaimolleen Nellalle, jonka katsantokanta on paljoa
vapaampi. Lopussa ylpeä Kerskonius kuitenkin huomaa olleensa
aivan väärässä ja sopii tyttärensä ja vävynsä kanssa. — Sama perus-
ajatus, taustana kai Viipurin läänin lahjoitusmaiden surkeat olot,
käy ilmi Joululahj uksistakin. Ovela ryöstö vouti ja asianajaja Korppi
luulee voivansa mielin määrin peijata yksinkertaista talonpoikaa
Kurria, mutta joutuu itse lopulta kaikkine petoksineen ansaitun
pilkan alaiseksi.

Nämä Hannikaisen näytelmäkokeet ovat siis etupäässä tarkoituk-
sellisia ajankuvia, todistuskappaleita suomalaisuuden alennuksen
tilasta. Niihin liittyy perusajatukseltaan myös Anttonius Putronius.
Ehkäpä juuri sen alkuteos, Holbergin »Erasmus Montanus», on Han-
nikaisella ollut mielessä omia komedioita sommitellessa. Kenties
myös Holbergin mainio »Jeppe Niilonpoika».^ Niissähän tuo suuri
norjalais-tanskalainen runoilija ivallisesti kuvailee Tanskan sivisty-
neistön ja talonpoikien välistä syvää juopaa, eikä suinkaan talon-
pojan häpeäksi. Holbergin Montanus, Hannikaisen Putronius, on
yliopistossa unohtanut kotoisen nimensä ja akateemisen viisautensa
ylpistämänä halveksii syvästi kotiväkeään sekä kyläläisiään, kun-
nes hänet siellä perinpohjin nolataan. Jussi Oluvisen tapaan taas
Jeppe, herättyään tietämättään paroonin sängyssä, esiintyy kyllä-
kin räikeästi herrana, josta talonpoika kuultaa läpi. Ivan kärki
ja moraalinen opetus on samantapainen kummassakin komediassa.
Todennäköisesti juuri Holberg, joka omassa maassaan pani alkuun
kansankielisen huvinäytelmän (1700-luvun alkupuolella) ja perusti
maansa uudemman kirjallisuuden, on ollut Hannikaisen sepitelmien
kummina. Tietysti ne muuten draamalliselta arvoltaan eivät kestä
vertailua Holbergin komediain kera. Hannikaisella on tosin mel-
koisia taipumuksia huomaamaan elämän ja ihmisten naurettavia
puolia ja laatimaan koomillisia kohtauksia, mutta näytelmän draa-
mallisessa rakenteessa hän on vielä heikko. Hänen teelmistään
puuttuu suuressa määrin draamallinen liikunta, luontevuus ja toi-
minnan jännitys. Luonnekuvaus on kaavamainen, veretön, juonen
kehitys heikosti perusteltu, jopa epätodellinen. Lisäksi vielä kieli

1 »Jeppe Niilonpojasta» ilmestyi v. 1847 nimimerkki Savon Lassin toi-
mittama tarinamukailu nimellä Matti Mäkelästä eli muuttuvainen talon-
poika, »kansalle illan vietoksi kirjoitettu».

on kankeaa ja matalaa, tunteet ja ajatukset innottomia ja ylimal-
kaisia. Paras on epäilemättä »Silmänkääntäjä», tuo suomenkielisen
komedian hilpeä esikoinen, jonka hän kuuluu kirjoittaneen eräänä
myrskyisenä päivänä Ruokolahdella v. 1838, ollessaan siellä maan-
mittaustoimituksissa. Siinä on pari luonnekuvaa (Oluvisen ja Höl-
mösen) sattuvasti hahmoteltu. Hölmölän kylän ja juopon, raamat-
tua tuntevan kestikievarin mallit hän sai suoraan maalaistuttavuuk-
sistaan. Tosin liiallinen ilveily ja muukin leveä liioittelu (esim. taval-
listen kotieläinten näyttämölle tuominen muka harvinaisina ulko-
maan elukoina) yhdessä toiminnan satunnaisuuden kanssa (Oluvi-
nen näet vasta Hölmölässä Hölmösen luulon johdosta päättää esiin-
tyä silmänkääntäjänä) lähentävät tätä näytelmää arveluttavasti
sirkusilveilyn kannalle.

Mutta omana aikanaan »Silmänkääntäjällä» oli tosiaan kään-
teellinen merkitys. Eihän oltu ennen sellaista suomenkielin kuultu
ei nähty. Niinpä siitä tulikin ajakseen suosittu seuranäytelmä, joka
jo V. 1846 Hannikaisen oman kertoman mukaan esitettiin Lappeen-
rannassa toht. Dammertin johdolla ja seuraavana vuonna Kuo-
piossa. Se siis antoi alun suomenkieliselle näyttämötaiteelleldn,
josta Hannikainen näkyy hiljaisesti unelmoineen. Ja tuntuupa
sillä olleen melkoinen vaikutus oman aikansa suomenkieliseen näy-
telmäkirjallisuuteenkin. Juuri Silmänkääntäjän kiihottamana edellä
mainittu »Ruunulinnan» mukailija J. F. Lagervall, tähän aikaan jo
60-vuotias vanhus, omien sanainsa mukaan innostui v. 1847 julkai-
semaan neljä uutta, vanhalla runomitalla sepitettyä, runolliselta
arvolta vähäpätöistä näytelmää eli »kuvausta»: Tuhkapöperö, Jo-
sephi, Judithi ja Kaini. Niiden aiheet ja aatepohja, jos siitä voi
ollenkaan puhua, ovat tosin aivan toiselta taholta kuin Hannikai-
sen, nimittäin »Tuhkapöperön» kansansadustosta ja muiden raama-
tusta. Jopa Lagervall arastelematta lainaa Hannikaiselta henkilö-
nimiäkin (Hölmönen, Kerskonius, Oluvinen y. m.) sekä Tuhkapöpe-
röönsä että Kanavassa v. 1846 Parikkalan murteella julkaisemaansa
joutavaan ilveilyyn Nimien suomentaminen, mikä aivan selvästi
on sepustettu Silmänkääntäjän vaikutuksen alaisena. Ja lapselli-
sessa innostuksessaan luulee Lagervall maailman helpoimmaksi
asiaksi saada tuota pikaa syntymään »Suomalainen Kuvaisto» s. o.
Suomalainen teatteri, jonka aikaansaanti oli hänen ihanimpia unel-

miaan. Ennen 10 vuoden kulumista, arvelee hän, pitäisi sillä jo olla
ainakin 100 näytelmää, joista hän itse ja Han^n (Hannikainen) voi-
sivat kirjoittaa puolet.^ — Todennäköisesti Silmänkääntäjä ja Sukuyl-
peys ovat olleet kummeina toisenkin hartaan, rahvaan riveistä ko-
honneen suomalaisuuden-työmiehen, yhtenä Suomettaren perusta-
jista jo mainitun maisteri Antero Wareliuksen (1821 — 1904) 2-näy-
töksiselle »leikki-näytelmälle» Vekkulit ja Kekkulit v:lta 1848.^ Sii-
näkin lasketaan leveää pilaa aatelis- ja herrasylpeydestä, väänne-
tään nimiä Hannikaisen tapaan ja puhutaan suomikiihkosta, viit-
taillaanpa ajan sanomalehtiinkin. »Vekkulit» (kolme runoja keräi-
levää ylioppilasta) saattavat monin kujein ja ilvein kaksi rakastu-
nutta vastoin tytön herrasylpeän isän ja pöyhistelevän vel-
jen tahtoa yhteen ja nolaavat pahanpäiväisesti nämä molemmat
Kekkulit sekä näiden oman hämäräperäisen vävynkokelaan. Vuoro-
puhelua on höystetty monilla iloisilla laulunpätkillä. — Ehkäpä
myös niinikään rahvaasta kohonnut Juhana Fredrik Granlund, joka
kirjanpainaja-ammattinsa ohella suomenteli ja sepitteli lauluja,
toimitteli hengellisiä sanomalehtiä ja muutenkin monipuolisesti rah-
vaan valistamiseksi käytteli kynäänsä (synt. Porissa 1809, kuollut
Turussa 1874), Hannikaisen esimerkistä innostui samaan aikaan
mukailemaan (Vesilahden murteella) ja Suomen oloihin (Ruissaloon)
sovittamaan saksalaisen Gemptin pikkukomedian eli »leikinteon»
Sisaren sukkeluus (1848). Hannikainen on ikäänkuin 1840-luvun
suomenkielisten näytelmänkyhääjäin keskus.^

* Vrt. Lagervallin kirjoitusta »Suomalaisesta kuvaistosta» Kanavassa
1847 N:o 21 tai Lauri Suomalaisen tutkielmaa Jaakko Fredrik iMgervall,
Suom. kirj. seur. »Vähäisiä kirjelmiä» XXXII, 1901.

» Warelius oli syntynyt v. 1821 talonpoikaiskodissa Tyrvään Vari-
lassa — siitä koulussa nimi Warelius. Oli maisteri, monipuolinen kynä-
mies, pappi ja lopulta Loimaan kirkkoherra, kuoli 1904. Laatinut suomeksi
ja ruotsiksi kansatieteellisiä kirjoituksia ja kansantajuisia kirjasia, suo-
mennellut runoja, novelleja y. m., runoillut vähin itsekkin. Pääteokset:
Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853 (1854) ja vuorokeskustelun muodossa haus-
kasti esitetty Enon opetuksia luonnon asioista I — II, 1845 ja 1856, ensimäisiä
luonnonopillisia kirjoja suomenkielellä.

» Heihin voitaisiin lukea vielä Tuuloksen koulumestari Heikki Selin,
»poika nulkki Tuuloksella», joka, nähtävästi lähinnä »Vekkulien ja Kekku-
Hen» maihin, julkaisi Suomettaressa 1850 kaksinäytöksisen »leikkinäytelmän»
Rakastuneet Hämeessä. Se on aivan pieni mitätön hätätyö, »hätäisesti
koottu», kuten tekijä itsekkin myöntää. Sehn kirjoitteli myös novellm-
tapaisia (Suomettaressa 1850 kertoelma Neitonen Hämeessä) ja lähetti ahke-
rasti muitakin kirjoituksia nimimerkeillä Heikki Soimanen, Heikki Selkänen
ja Heikki Sehin Kanavaan, Maamiehen Ystävään ja Suomettareen.

(

Hannikaisen novelleissa on samat ansiot ja puutteet kuin näy-
telmissäkin. Toiselta puolen vilkas mielikuvitus, kepeä ja luistava
esitystapa sekä kekseliäisyys juonen sommittelussa; toiselta puolen
taas hätäinen, pintapuolinen tekotapa, puuttuva ajan ja paikan
väritys, kaavamainen luonteenkuvaus, perustelematon, jopa aivan
luonnotonkin tapausten kulku sekä virheellinen, ruotsin- ja saksan-
voittoinen kielenkäyttö, vieläpä vahvasti moraliseeraava, opettavainen
sivumaku. Useimpain tapahtumat sattuvat Itä-Suomessa, Laatokan,
Simpeleen ja Saimaan rannoilla, mutta lähempi paikallisväritys
milfei kokonaan puuttuu. Aiheet ovat eri aloilta, milloin herras-
väen, milloin rahvaan piiristä; useimmiten hän kuvailee keskisää-
dyn elämää. Paneepa Hannikainen alkuun meillä jo historiallisen-
kin novellin; aikaisin sentapainen on Torkel ja Viipurin linna (1845);
muita ovat Ukon kertomus (aihe Parkumäen taistelun ajoilta) ja myö-
hemmin Salo järven kukkanen. Viimemainittu on Hannikaisen novel-
leista laajin (128 sivua) ja muutenkin etevin. Se lieneekin syntynyt
myöhempien vaikutteiden (Yrjö Koskisen Nuijasodan) ja esikuvain (To-
peliuksen) alaisena. Juonena on eräs monien vastuksien ja seikkailu-
jen kautta lopulta onnellisesti päättyvä lemmentarina (Salojärven
kirkkoherran Martin tyttären Annan ja soturi Yrjö Eeronpojan
välillä), taustana Nuijasodan veriset ajat ja marski Klaus Flemingin
mahtava olemus. Marskin kuva tuntuu tosin aivan epäonnistuneelta,
hänen kuolemansa syy kovin kummalliselta. Hän näet nielee Annan
tarjoomasta oluthaarikasta vatsaansa ihmeellisen »merkurium» kiven,
jonka marskin taikauskoinen henkilääkäri oli ripustanut paranta-
jaksi pelosta mielipuolisuuden partaalle joutuneen Annan kaulaan.
Tällaisia vanhan romantiikan väkeviä höysteitä ja omituisia yhteen-
sattumia vilisee viljalti Hannikaisen muissakin kertoelmissa. Rah-
vaan elämää kuvailee esim. Kruunun tilalainen; keskisäädyn pii-
rissä liikkuvat m. m. Punainen lähde. Pitäjään pappi, Salmelan sisa-
rukset. Pari päivää tuhlaajan elämästä. Lapsuuden ystävät. Kappeli
j. n. e. Herrasväen ja rahvaan välinen juopa en useassa (niin var-
sinkin »Kappelissa») pohjakerroksena, joku äitelä ja liikuttava lem-
mentarina keskuksena ja vahva siveellis-opettavainen tarkoitusperä,
joka selvästi ilmenee jo useain kertoelmain nimessäkin, loppupontena.
Itsessään ei Hannikaisen lukuisilla novelleilla ole suurta kirjallista
arvoa; ainoasti suomenkielisen novellin esikoisina ne kyllä ansaitse-
vat muistamista.

Tämä uuras, monille tahoille jakautuva kynätyö, johon vielä
lisäksi voitaisiin mainita joukko kansantajuisia kirjoituksia ja kään-
nöksiä (Asianajaja 1847, Viron satuja 1847, maakuntakuvaukset
Savo ja Karjala 1864, Pitäjään kirjasto 1869, monien kieli- ja asia-
virheiden rasittama Rambaudin Venäjän historian käännös 1880
y. m.) olivat yhdessä työlään viran kera kai pääsyynä siihen, että
Hannikaisen kaunokirjallinen tuotanto jäi vain kokeilijan ja asian-
harrastajan työksi. Syytä oli kai Hannikaisen rajoitetussa kyvys-
säkin. Esiraatajan tie on aina rosoinen ja suuremmatkin nerot saa-
vat siinä tarpeekseen ponnistella. Seuraavien on jo helpompi kul-
kea avattua latua.

August Ahlqvist.

(A. Oksanen.)

Hannikainen laski pohjan suomenkieliselle näytelmälle ja novel-
lille, August Engelbrekt Ahlqvistin — A. Oksasen — asiaksi jäi tulla
uudemman suomenkielisen taidelyriikan varsinaiseksi perustajaksi.
Ahlqvistilla eli Oksasella, jota nimeä hän runoilijana käytti, oli
tosin tällä alalla ollut edeltäjiä monta vertaa runsaammin kuin Han-
nikaisella hamasta Agricolasta lähtien, mutta vasta Oksasen käsissä
sai suomenkielinen laulu sellaisen mahdin ja täydellisyyden, että
sillä tuli olemaan uria uurtava merkitys. — Ruotsin vallan aikana
oli suomenkielinen taiderunous ollut pääasiassa vain virsikirja- y. m.
hengellistä runoutta, johon oli lisäksi tullut joku määrä tilapäisiä,
historiallisia ja opettavaisia runoja, useimmat vailla runollista in-
nostusta ja kielellistä valmiutta. Eipä 1800-luvun alkupuolikaan,
kokeilevain runontekijäin runsaudesta huolimatta, ollut siihen tuo-
nut erikoisempia lisiä. Muutamat harvat vain kuten varsinkin runo-
lahjainen Samuli Kustaa Bergh (Kallio) ja osaksi myös Abraham
Poppius olivat tällöin saaneet suomenkielisestä laulukanteleestaan
helähtämään täysisointuisia säveliä. Valitettavasti heidänkin toi-
veita herättänyt tuotantonsa oli supistunut niukkoihin näytteihin.
Vasta kun A. Oksanen v. 1860 julkaisee ensi sarjan Säkeniä, näh-
dään, että vihdoinkin oli suomenkielinen laulu saanut mahdikkaan
laulajan ja »korkeamman kaiun», uusi suomalainen taidelyriikka
kuin taikaiskulla syntynyt.

»Säkenien» sepittäjä oli savolainen kuten Hannikainenkin, hä-
nen kotinsa ja virallinen sukuperänsä vielä matalampi ja halvempi
kuin tämän. Hän syntyi Kuopion kaupungissa 7 p. elok. 1826 ja
suoritti, puutteita ja kieltäymyksiä vastaan taistellen, samassa
kaupungissa koulunkäyntinsä. Ylioppilaaksi hän pääsi v. 1844 —
siis samana vuonna, jolloin Snellman Kuopiosta käsin »Saimassaan»
korotti mahtavan äänensä Suomen kansallisen ja kielellisen uudesti-
syntymisen puolesta. Snellmanin herätyshuuto täyttikin tenhoi-
sasti nuoren, Snellmanin suosion saavuttaneen ylioppilaan mielen;
toisaalta veti Lönnrotin kansallinen työ myös vastustamattomasti
mukaansa; ja vihdoin Runebergin kirkas runous, joka hänelle sit-
ten läpi elämän pysyi saavuttamattomana ihanteena, houkutteli
runsailla runolahjoilla varustettua nuorukaista runottarien seuraan.
Kauan epäröi Ahlqvist kuin muinoin Herkules tienhaarassa, pääse-
mättä oikein selville ketä seuraisi ja koettaen alussa astua kaikkien
kolmen jälkiä. Jo koulupoikana hän suomentelee koulukirjoja;
ylioppilaaksi tultuaan hän kääntää suomeksi ruotsinkielistä runoutta
(Runebergin, Franzenin, Tegn6rin ja Stagneliuksen runoelmia) ja
novellikirjallisuutta (pari Almqvistin novellia) sekä julkaisee jo v.
1845 vihkosen Runebergin idyllien ja epigrammien suomennoksia.
Samaan aikaan (1846) hän Lönnrotin jälkiä seuraten käy runon-
keruussa Suomen itä-Karjalassa ja kulkee (1847) itä-Pohjanmaalla
ja Vienan Karjalassa kielimurteita tutkimassa. Ja Snellmanin mah-
dikas sanomalehtityö puolestaan innostaa häntä ottamaan osaa
Suomettaren perustamiseen (1847). Siten hän nuoren ylioppilaan
kaikella herkällä innostuksella ajaa suurten oppi-isiensä latuja.
Paljon toiveita kiinnitettiinkin lahjakkaaseen nuorukaiseen. Toi-
set, niiden joukossa itse Snellman, toivoivat hänestä etevää suo-
menkielistä runoilijaa, toiset taas, Lönnrot etunenässä, toivoivat
hänestä tiedemiestä, suomen ja sen sukukielien selvittäjää, M. A.
Castrenin suuren kansallisen työn jatkajaa ja täydentäjää.

Kauan Ahlqvist nähtävästi taisteli näiden eri ihanteiden välillä
— molemmat, sekä runoilija että kielentutkija, olivat yhtä tarpeel-
lisia nuorelle suomalaiselle sivistystyölle — mutta vihdoin järkisyyt
voittivat, tiedemies voitti runoilijan. Runoilu supistui Ahlqvistille
vain lomahetkien virkistykseksi, kielentutkimus vei täsfedes kaikki
hänen aikansa ja voimansa. Ensin oli näet suomenkieli kokonaisuu-

dessaan tieteellisesti perinpohjin tutkittava ja selviteltävä, jotta
todella voitaisiin siitä luoda kelvollinen sivistysväline. Ja siinä tar-
koituksessa oli käännyttävä suoraan kielen eläviin lähteihin. Sivis-
tyskieleksi se ei voinut sukeutua pelkkien intoisien liittojen ja valo-
jen avulla, sen tunsi Ahlqvist omasta kokemuksestaan, perustettu-
aan muutamain nuorten suomalaisuuden harrastajain kera v. 1847
erityisen »lujan liiton» suomenkielen ja suomalaisuuden »pyhän asian»
hyväksi.^ Siihen tarvittiin suoranaista työtä. Ja kun M. A. Castren
kesken suuria töitään isänmaansa katkeraksi suruksi v. 1852 kuoli,
päätti Ahlqvist vihdoin kokonaan omistautua tiedemieheksi ja
Castrenin työn jatkajaksi. Kandidaatiksi tultuaan hän v. 1854
lähteekin laajoille tutkimusmatkoille, jotka kestävät melkein yhtä-
mittaa 5 vuotta. Ne ulottuvat Suomenlahdesta ja Laatokasta Vol-
galle ja Ob-joelle saakka ja käsittävät sekä läheisimpien että kau-
kaisimpien sukukansojen me kielien ja olojen tutkimista. Vieläpä
hän lisensiaatiksi (1859) tultuaan käy oppia itse kielitieteen pesä-
paikoissakin Keski-Europassa (1861 — 62) ja unkarilaisten luona,
sekä julkaisee alaltaan useita tutkimuksia, ennenkuin katsoo ole-
vansa täysin pätevä astumaan siihen oppituoliin, jossa Castren ja
Lönnrot olivat jo ennen häntä opettaneet, nimittäin suomenkielen
ja kirjallisuuden professorinvirkaan, mihin hänet Lönnrotin jälkeen
nimitettiin v. 1863. Tältä paikalta hän sitten lähes neljännesvuosi-
sadan ajan kaikella jykevällä auktoriteetillaan jakaa tietoa nuo-
remmalle sukupolvelle, julkaisee tiheästi tieteensä piiristä uusia
teoksia, esiintyy nuoren suomenkielisen kirjallisuuden perin kova-
kouraisena »puutarhurina», erottautuu tiedemies- ja runoili jaylpey-
dessään pitkäksi ajaksi jylhään yksinäisyyteen muista suomenkie-
len ja kirjallisuuden työntekijöistä ja lomahetkiensä virkistykseksi
sinkahuttelee silloin tällöin »säkeniään». Vieläpä hän myöhemmin
parikin kertaa (1877 ja 1880) käy tervehtimässä Obin rannoilla
asuvia ostjakkeja ja voguleja. Ja juuri keskeltä ahkeraa tiedemie-
hen työtä, johon Ahlqvist, täysinpalvelleena professorinvirasta erot-
tuaan (1887), oli toivonut voivansa häiriytymättä antautua, tem-
pasi kuolema ennenaikaisesti hänet 20 p. marrask. 1889.

Ahlqvistin tiedemies- ja opettajatoiminnan lähempi esittämi-

^ Ks. E. N. Setälän johdantoa »Säkenien» viidennen painoksen (1898)
alussa.

nen ei oikeastaan kuulu tämän kirjan tarkoitukseen. Saisimme
silloin selostaa pitkän jonon suomen ja sen sukukielien kieliopilli-
sia selvittelyjä, sanakirjoja, kielennäytteitä y. m. teoksia ja tut-
kielmia, jotka ainiaaksi takaavat Ahlqvistille suuren ja oppineen
tiede- ja tietomiehen maineen suomalais-ugrilaisen tutkimuksen his-
toriassa. Tätä Porthanin alkuunpanemaa, A. J. Sjögrenin ja M. A.
Castrenin menestyksellisesti jatkamaa kansallista tutkimusalaa on
Ahlqvist osaltaan mahtavasti vienyt eteenpäin, hyvin ymmärtäen,
että se on ala, joka juuri erityisesti kuuluu suomalaisille ei ainoasti
tieteellisessä vaan puhtaasti kansallisessakin suhteessa. Tosin uu-
dempi tutkimus monissa kohdin paljon poikkeaa Ahlqvistin edusta-
mista mielipiteistä ja verrattain omavaltaisesta tutkimusmenette-
lystä, mutta sittenkin suomalais-ugrilainen tiede yhä seisoo Castrenin
ja Ahlqvistin laskemalla lavealla pohjalla. — Myös yliopistollisen
opettajatoimensa Ahlqvist järjesti paljoa tieteellisemmälle perus-
talle kuin millä se käytännöllistä päämäärää tavoittelevan Lönnro-
tin aikana oli ollut ja antoi siten suomenkielen yliopistollisille opin-
noille uuden suunnan. Muun muassa hän rupesi oppilailtaan vaati-
maan myös suomen sukukielien lähempää tuntemista ja julkaisi
V. 1869 sitä varten Suomalaisen murteiskir/ansa, joka sisälsi kosolti
kieli- ja kirjallisuusnäytteitä suomen lähimmistä sukukielistä. Hänen
alotteestaan syntyi (1876) myös suomen opintoja harjoittavien yli-
opistolaisten keskuudessa toimiva Kotikielen seura, joka erikoisteh-
täväkseen on ottanut yhden Ahlqvistin mieliharrastuksia, suomen-
kielen käytännön selvittelemisen ja »oikeakielisyyden» valvomisen,
ja siinä tarkoituksessa julkaisee omaa aikakauslehteä Virittäjää
(osat I— II w. 1883 ja 1886; uusi jakso v:sta 1897 alkaen).

Ahlqvistin lavealla tieteellisellä kirjailijatoimella on melkoi-
sessa määrin puhtaasti kansalliskirjallinenkin merkitys. Hän näet
on ensimäisiä, joka tiedemiehenä omalla alallaan käyttää suomen-
kin kieltä. Suuri joukko hänen tieteellisiä tutkimuksiaan on sepi-
tetty ruotsiksi tai saksaksi, mutta suomenkielen piiriin lähemmin
kuuluvat ovat kirjoitetut suomeksi. Professoriväitöksessään Suo-
malainen runous-oppi kielelliseltä kannalta (1863) hän ensimäisenä
ottaa riidanalaisena olleen suomenkielen runo-opin lähemmän kie-
lellisen selvittelyn ja säännöttelyn alaiseksi. Suuresti suunnitellussa
teoksessa Suomen kielen rakennus, »vertaavia kieliopillisia tutkimuk-

sia» (1877), josta vain ensi osa, nominien synty ja taivutus ja suoma-
lainen runo-oppi, ennätti valmistua, hän vertailevasti ulottaa kieli-
opilliset selvittelynsä myös suomen sukukieliin, hakien näistä yh-
teistä kielellistä pohjaa ja viitaten siten tien, jota myöhemmät kie-
lentutkijat ovat noudattaneet. Kalevalaa käsittelee Tutkimus Kale-
valan tekstissä ja tämän tarkastusta (1886), missä hän sattuvasti
osottaa niitä heikkouksia, joita Lönnrotilta oli jäänyt Uuteen Kaleva-
laan ja ehdottaa sijaan korjauksia etupäässä Vanhasta Kalevalasta.
Samoin Kalevalan karjalaisuus (1887), jossa vastoin Julius Kroh-
nin mielipidettä koetetaan todistaa, että Kalevalan runoilla on
historiallinen pohja ja Kalevalan luominen on yksinomaan karja-
laisten, vieläpä erityisesti permalaisten ja heidän luultujen jälke-
läistensä vienankarjalaisten ansiota. Ahlqvistin Kalevala-tutkimuk-
sia, niin älykkäitä kuin ne itsessään ovatkin, haittaa suuresti se
seikka, että hän perusti ne yksinomaan painettuun Kalevalaan,
joka on Lönnrotin muokkaus- ja muovailutyön tulos, eikä ollenkaan
pitänyt lukua Kalevala-runojen alkuperäisistä kirjaanpanoista, joi-
den tunteminen tieteelliselle Kalevala-tutkimukselle on välttämä-
tön. Siinä suhteessa Julius Krohn, kuten tulemme näkemään, me-
netteli aivan päinvastoin. Muut Ahlqvistin suomenkieliset tieteelli-
set y. m. teelmät voimme tässä vähemmän merkittävinä sivuuttaa. ^
Mainittakoon niistä kuitenkin erityisesti hänen huvitta vasti ja vilk-
kaasti kirjoitettu, puolittain kaunokirjallinen Muistelmia matkoilta Ve-
näjällä vuosina 1854 — 58 (1859; julaistut alkujaan matkakirjeinä Suo-
mettaressa), joka oli lajissaan ensimäinen suomenkielinen matka-
kuvaus. Vieraskielisistä on erityisesti huomattava Ahlqvistin esitys
n. s. länsisuomalaisten kielten sivistyssanoista ja niiden alkuperästä,
mikä esitys tosin ei enää vastaa uudemman tutkimuksen kantaa,
Ahlqvist kun siinä tekee useita liian mielivaltaisia yhdistelyjä ja
päätelmiä.

^ Sellaisia ovat: esitys Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta (Suomi-kirja
1855) Venäläisiä sanoja suomenkielessä (Suomi 1S51); Suomalaisten sukunimistä
(Suomi 1860); uutta virsikirjaa varten korjailtuja ja uudesti suomennettuja
Virren-ehdotuksia (1866); Valittuja Suomen kansan sananlaskuja (1869); Uusi
suomalainen lukemisto (1873); Tutkimus sivistyssanoista Obilais-Ugrilaisten kan-
sojen kielissä (1882); Uusin suomalaisen virsikirjan ehdotus kielelliseltä ja ru-
nolliselta kannalta tarkastettuna (1884); Elias Lönnrot, elämäkerrallisia piir-
teitä (1884), matkakertomukset Suomi-kirjassa (1856 — 58) y. m.

Erityisesti kuvaava Ahlqvistille arvostelijana ja luonteena on
hänen vapaina vihkoina ilmestynyt aikakauskirjansa Kieletär, joka
yhdessä hänen runojensa kera on omiaan täydentämään tämän
yrmeän ja jykeän miehen luonnekuvaa. »Kieletärtä» eli »tutkimuk-
sia, arvosteluja ja muistutuksia Suomen kirjallisuuden ja kielitie-
teen alalta» ilmestyi vv. 1871 — 75 kaikkiaan 7 vihkoa. Se oli kai,
ainakin osaksi, tarkoitettu juurikuin vastapainoksi »Santta Yrjä-
nän lippukunnan» (Yrjö Koskisen ja hänen aatetoveriensa) toimit-
tamalle Kirjalliselle Kuukauslehdelle, 1860-luvun puolivälissä Ahl-
qvist näet milfei kokonaan eristäytyi muista suomenmielisistä.
»Vanhana rehellisenä» ja muuten luonteeltaan itsenäisenä ja kulmik-
kaana hän ei mahtunut kulkemaan »Santta Yrjänän», kuten hän
Y. K:ta pilkallisesti kutsui, kohottaman »nuorten» valtiollisen puo-
luelipun alla, vaan kävi mieluummin omia teitään. Mahdollisesti
myös kateudentunto johtajan paikalle nopeasti kohonnutta Yrjö
Koskista kohtaan kärjisti välejä. »Hänen suurin vikansa», sanoo
hän Kielettäressä, »on se, ettei hän ole antautunut tuon mainitun
lipun alle. Vaan tätä hän ei ole parhaallakaan tahdollansa voinut.
Hänen luonteessansa on ne, luultavasti moitteenalaiset ominaisuu-
det, että hän pitää vähäisen kirjallisen toimintonsa täytenä toden-
tekona eikä voi sitä antaa kenenkään aikeiden välikappaleeksi, ja
että hän lausuu ajatuksensa itsekustakin asiasta suoraan ulos. Il-
man sitä on hän aina pitänyt Suomen kielen asiata niin korkeana,
että kaikki muu keinoileminen sen eteen kuin uskollinen ja hiljainen
työnteko, joka paraiten sujuu, kun sitä tekee yksinänsä ja oman
vakuutuksensa mukaan, tuntuu hänestä sekä lapsekkaalta että
myöskin irstaalta.» Vuosien kuluessa välit yhä kiristyivät Ahlqvistin
ja silloisten »nuorten» kesken; jopa näytti siltä kuin Ahlqvist olisi
siirtynyt aivan vastakkaiseen leiriin. Ahlqvistin juhlapuhe Olavin-
linnan 400-vuotisjuhlassa 1875 muodostui tämän ikävän riidan
huippukohdaksi. Puheessaan Ahlqvist näet kehoitti suomenkansaa
olemaan kiitollinen kohtalolle ja Ruotsille siitä, että oli ruotsalaisten
kautta päässyt länsimaisen sivistyksen ja lainalaisen yhteiskunnan
jäseneksi. Tällaisia vanhoja »kansallisia kiitollisuudenvelkoja», jotka
kyllä tarpeeksi oli jo maksettu suomalaisten verellä, Yrjö Kos-
kinen ei siinä muodossa tunnustanut, ja ankara kynäsota oli asiasta
seurauksena. Vuodesta 1874 alkaen, kun Yrjö Koskinen Snellmanin

jälkeen oli valittu Suomal. Kirjall. Seuran esimieheksi, Ahlqvist
lakkasi käymästä seuran kokouksissa, jopa herkesi tervehtimästä
vanhoja tuttaviaankin, jotka tiesi Y. K:n aatetovereiksi. Vasta
1880-luvulla hän jälleen alkoi lähestyä muita suomenmielisiä.^

Näiden ulkonaisten seikkain synnyttämä kärtyisyys ja töy-
keys on lyönyt leimansa Kielettäreenkin. Suurena syynä oli myös
arvostelijan oikeutettu kielellinen ja taiteellinen harmi, ehkäpä osaksi
pieni mielipaha siitäkin, että nuorempien, kuten Kiven ja Suonion-
kin, kaunokirjailijamaine oli kasvanut hänen tasalleen — Kivihän
oli V. 1865 »Nummisuutareillaan» saanut valtion kirjallisuuspalkin-
non ja Suomen tunnetuimman taiteentuomarin Fredrik Cygnaeuk-
sen kehuvan arvostelun.

Juuri Kielettäressä hän ankarasti mukiloi muita aikalaisiaan
suomenkielisiä kirjailijoita (Yrjö Koskista, Julius Krohnia, Aleksis
Kiveä, A. W. Ingmania, Taneli Europaeusta y. m.), koska piti heitä
kelvottomina suomalaisen kirjallisuuden edistäjiksi, he kun muka
vain kirjallisesti rääkkäsivät suomenkieltä. Ollen jo lapsuu-
destaan täysin perehtynyt mehevään savolaiseen kansankieleen ja
sen lisäksi suomenkielen virallinen tutkija ja edustaja Ahlqvist piti
itseään aikansa ainoana pätevänä auktoriteettina suomen kielisei-
koissa, jopa ylimäisenä taiteentuomarinakin, jolle Runebergiläiset
taideihanteet olivat määrääviä. Niinpä hän »Suomen kirjallisuuden
puutarhurina», kuten hän Kielettäressä itseään kutsuu, käyttelikin
ahkerasti ja ankarasti »kirvestä» ja »kirvesvartta», raivaten niillä
suomalaisen kirjallisuuden alalta pois »pahoja kantoja ja kelvotonta
vesakkota» sekä »mutkien pillomuseläimiä, jotka tunkeutuvat ton-
kimaan tarhan viljamaata». Hänen tarkoituksensa oli »pelastaa
kieli ja kirjallisuus kelvottomien viljelijäin käsiin joutumasta», koska
»kirjallisuus ei ole sontatunkio, joka hyötyy ja kasvaa, mätä siihen
mitä tahdot». »Huonot kirjoittajat tulee rehellisen tarkastajan ku-
rittaa pois turhasta toimestansa. Tämä kuuluu kovalta, vaan on
kirjallisuuden korkeiden tarkoitusten suojelemiseksi välttämättö-
män tarpeellista», lausuu hän. Varsinkin Aleksis Kiven kielenkäyttö

• Ks. Viktor Lounasmaan »Elämäni taipaleelta». — Myös savokarja-
laisesta osakunnasta, jonka inspehtori Ahlqvist oli, hän 1870-luvun keski-
vaiheilla tykkänään erottautui vähäpätöisten personallisten syiden takia
(erään osakunnan käsinkirjoitetussa lendessä olleen, Ahlqvistia suomenkielen
ja kirjallisuuden professorina koskevan letkauksen johdosta).

ja taideaisti sai Ahlqvistilta murhaavan tuomion, jonka kirpelöi-
vää ankaruutta arvostelujen pilkallinen jopa raakamainen sävy
vielä lisäsi.

Muuten on kyllä tunnustettava, että Ahlqvist arvosteluissaan
kielellisesti useimmiten osasi oikeaan. Joskus hän sentään näkyy
olleen kovin yksipuolinen jopa väärässäkin; hän oli liiaksi tietei-
levä oikeakielisyysseikoissa ja piti ojennusnuoranaan etusijassa vain
Kalevalan ja (Savon) rahvaan (puhe)kielenkäyttöä. — Ahlqvistin
oma suomenkieli on kyllä ajakseen verrattain hyvää ja sujuvaa,
arvosteluissa oikein höystöisää, pisteliästä ja ytimekästä, mutta
tavataan siinäkin viljalti niitä samoja virheitä ja kommelluksia,
jotka vieraasta sivistyskielestä johtuen rasittivat kaikkia tämän
sukupolven kirjailijoita ja joihin nuo hänen pahasti kolhimansa
vuorostaan iskivät terhakasti kiinni. Joka tapauksessa hänen arvos-
telijatoimensa, niin yksipuolinen ja kohtuuton kuin se aikaan ja oloi-
hin katsoen usein olikin, epäilemättä, varsinkin juuri kielellisessä
suhteessa, oli kirjallisuudelle ja kirjailijoille hyödyksi. Viimemai-
nittuja hän aivan oikein kehoittaa »tutkimaan ja oppimaan taidet-
tansa hyvistä esikuvista ulkomaan kirjallisuuksissa». — Paitsi Kie-
lettäressä harjoitti hän kovakätistä puutarhurivirkaansa, jolla hän
tahtoi puolestaan »edistää, puhdistaa ja kaunistaa tätä kieltä», sillä
siihen paloi hänessäkin »lapsellinen rakkaus», myös varsinaisessa
sanomalehdistössä, ensin Suomettaressa, sitten välien säryttyä ruot-
sinkieliselle yleisölle puhuen Finlands AUmänna Tidningissä ja Hel-
singfors Dagbladissa. Myöhemmin hän arvosteluissaan ja esiinty-
misessään oli toki paljoa tyynempi ja kohtuullisempi kuin 1860-
ja 1870-luvuilla, jolloin edellämainitut kielelliset, taiteelliset ja puh-
taasti mieskohtaisetkin syyt myllersivät hänen yrmeää ja kuohah-
televaa luonnettaan.

Ahlqvistin kääntyminen tiedemieheksi oli paha pettymys niille,
jotka olivat hänestä, hänen ensimäisten runokokeidensa perustuk-
sella, toivoneet runoilijaa. Varsinkin Snellman näkyy olleen har-
mistunut. Litteraturbladissaan v. 1856 hän puolittain valittaen
puoleksi pilkallisesti lausuu: »Yhä enemmän kasvaa uusien kieli-
oppien luku suomen sukukielten alalta (S:n kirjoitus koski A:n vat-
jan kielioppia); myös Ahlqvist on nyt lopullisesti tullut kieliopin-
tekijäksi.» Kokonansa ei tiede toki Ahlqvistia riistänyt; Oksasena

hän joutohetkinään muisteli ensi lempeään runotarta sekä kään-
nöksillä että omintakeisilla sepityksillä. Hänen aikaisimpia kään-
nöksiään oli painettu Snellmanin Saimaan; useita omintakeisiaan
hän nimimerkeillä A. O., Sorsa ja Niilo Nykänen painatti Suometta-
ren alkuvuosikertoihin. Ne ovat muodollisesti vielä verrattain kan-
keita ja takaltelevia, ja myöhempää »Säkenissä» julkaisua varten
hän näkyy niitä paljon korjailleen. Suomettaressa 1847 on julaistu
myös hänen kaunis suorasanainen kansatieteellinen Satunsa. »Vän-
rikki Stoolin Tärinäin» kääntäjistä hän on ensimäisiä. Jo v. 1846
hän Savokarjalaisten kirjasarjassa »Lukemisia Suomen kansan hyö-
dyksi» julkaisi käännöksen Pilven veikosta, ja vuoden 1856 Suomi-
kirjassa ilmestyi hänen jo v. 1852 valmistamansa kankeahko kään-
nös lunostsi^Döbeln Juuttaalla. Näitä sujuvampi on hänen käännök-
sensä Schillerin mainiosta runosta Laulu kellosta, jonka hän luki
julki yliopiston Schiller-juhlassa 1859. V. 1860 hän vihdoin kokoaa
paraan osan siihenastista runotuotantoaan ensi parveen Säkeniä,
joista jo 1863 ilmestyi toinen lisätty painos. Toinen parvi Säkeniä
ilmestyi v. 1868, ja Säkenien yhteinen »vähennetty ja enännetty
laitos» V. 1877. Tähän »normaalipainokseen» on myöhemmissä pai-
noksissa (1881 ja 1898) lisätty vain muutamia jälkeenpäin syntyneitä
runoja. — Paitsi runoja on Oksanen suomennellut ja mukaillut
muutamia näytelmiä (Benedixin ilveily Riita-asia, Molieren kome-
dia Väkinäinen naiminen ja Schillerin murhenäytelmä Kavaluus
ja rakkaus, kaikki vv. 1860 — 63) y. m. kirjoja.

Runoiluaan Oksanen ei näy pitäneen suuriarvoisena; se oli ol-
lut vain »puhdas kielellinen yritys» suomalaisen runokielen muok-
kaamiseksi, »säkeniä» tulen sytykkeeksi; etusijassa hän piti itseään
tiedemiehenä.

Oksasen »Säkenet» sisältävät kokonaisuudessaan noin satakunta
runoa, niistäkin tuskin puolet alkuperäisiä. Loput ovat käännök-
siä saksasta, ruotsista y. m. kielistä. »Säkeniin» on myös mainittu
»Satu» otettu. Suuri ei siis ollut Oksasen runollinen sato, mutta
ajallansa sangen merkittävä. Jo »Säkenien» ensi parvi, joka itse
asiassa sisälsikin hänen parhaat runonsa, oli iloinen yllätys aikalaisil-
leen. Itse Snellman, joka yleensä oli ankaranpuoleinen arvostelija,
puhuu Litteraturbladissaan siitä kiittävästi. Toinen parvi sen si-
jaan ei enää herättänyt yhtä vilpitöntä iloa. Sen sävyyn oli näet
Uudempi suomalainen kirjallisuus. — 4

melkoisessa määrin lyönyt leimansa yllä kerrottu eristäytyminen,
johon hän 1860-luvun puolivälissä vetäytyi muista suomenmieli-
sistä.

Oksasen runollisia esikuvia ovat nähtävästi olleet Runeberg ja
suomalainen kansanrunous; Snellmanin kansallinen herätys ynnä
Lönnrotin isänmaallinen työ ovat lähinnä olleet hänen >>säkeniensä*
varsinaiset sytyttäjät. Runebergiltä ja kansanrunoudesta hän on
oppinut selvän ja koruttoman sanontatavan, joka tosin runokuvien
ja vertausten niukkuuden vuoksi voi usein tuntua liian karulta ja
mehuttomalta, varsinkin aikaisemmissa runoissa. Niissä näet loppu-
soinnut vielä pahasti kangertelevat ja runomitta, jossa hän sen ajan
tapaan polkee korkoa laajuuden hyväksi, onnahtelee. Myöhemmät
runot ovat ylipäänsä muodollisesti ja kielellisesti m^tteettomia,
selviä ja yksinkertaisia.

Oksanen on suomenkielisen kirjallisuuden ensimäinen täysin
yksilöllinen, omakohtainen runoilija, sen ensimäinen luonne. Hän
lausuu suoraan ja koristelematta julki, mitä hänen mielessään liik-
kuu, ja lausuu sen monesti tavalla, joka voi tuntua liiankin suora-
sukaiselta. Hänen runoutensa on hänen oman personallisuutensa
kuvastin. Aiheiden piiri ei ole suuri. Etusijalla ovat, kuten aikaan
katsoen sopiikin odottaa, isänmaa ja äidinkieli, nuo Runebergin,
Lönnrotin ja Snellmanin ihanteet. Toisessa sijassa tulevat koti-
ja perhepiiri sekä oman sydämen ristiriidat, joihin hänen valtiolli-
set runonsa liittyvät. Millään alalla hänen runottarensa ei kohoa
hengen korkeimpaan lentoon mielikuvituksen, runollisen näkemyk-
sen, tunteen syvyyden tai esityksen kielellisen loiston puolesta,
mutta sittenkin hän omalla tavallaan vetää lukijan mukaansa.
Kaikesta näkyy, että säkeiden ja sanojen takana seisoo jämeä mies,
luonne, personallisuus, »jok' ei joutavia jaarittele».

Runebergin isänmaallisen runouden vaikutus ilmenee selvimmin
Oksasen Savolaisen laulussa (Suometar 1852, N:o 50), jossa hän
savolaisena on maakuntaistuttanut Runebergin »Maamme» laulun.
Oksanen ei ole toki ensimäinen, joka suomenkielin on helkyttänyt
isänmaaUisia säveliä. Jo paljoa aikaisemmin — jopa ennen Rune-
bergiakin — oli Jaakko Juteini runoillut kansallisesti itsetietoisen
»Arvon mekin ansaitsemme» laulunsa (1816) ja Bergh-Kallio — hän-

kin kai osaksi vieraista vaikutelmista lähtien^ — kauniin »Oman
maansa» (1832). Ja ruotsinkielin oli Suomessa isänmaallisia runoja
sepitetty Porthanin ajoista saakka, ennen Runebergia ja hänen ohel-
laan. — Yleensä Oksasen aikaisemmissa isänmaallisissa runoissa soi
alakuloinen ja toivoton sävel, syvä suru suomenkielen alhaisesta
asemasta ja suomenkansan elämänehtojen surkeudesta. Oksanen
oli siinä suhteessa epäilijä, joka ei, heimokansojemme kova kohtalo
silmien edessä, tohtinut suuria toivoa. Sitäpaitsi olotkin 1840- ja
1850-luvuilla, jolloin tosiaan »syksyn kolkko synkkä ilta kattoi kau-
pungin ja maan», kuten hän »Säkenien» alkurunossa kuvaavasti
lausuu, olivat omiansa kaikki toiveet tuhoamaan. Runot sellaiset
kuin Miksikä aina suret, Silloin saisi tuoni tulla, Tuopa tuopi tuiman
tunnon, Äitillä on nälkä y. m. ovat kauniita todisteita Oksasen isän-
maanrakkaudesta, mutta samalla epätoivoisesta mielialasta. Tur-
haan hän toivoo koittavan

Aamun sen, jona sais tuhatvuotisen huolien itkun
Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,
Päivän sen, jona tyttöni tuskia-huokuva rinta
Pääsisi kerrankaan riemua laulelemaan.

Ja silloin hän mielellään kuolisi.

Kuin näkisin näännyksistä
Suomenmaani suoria van,
Kuin kuulisin Suomen kielen
Suomen kaiken kansan suusta.

Suomi-äidin hyväksi hän olisi valmis vaikka oman sydänverensä
antamaan, jos siitä äidin nälälle (katovuonna) olisi apua:

Johtaisin suuhus johdon
Sulinta vertani,
Kuin tietäisin tään rohdon
Sun saavan terveeksi.

Riemukkaampi sävel soi Oksasen myöhemmistä isänmaallisista
runoista, joilla oli taustana valoisampi, toivorikkaampi aika. Sel-
laisia ovat tuo Itävallan keisarihymnin ja Saksan kansallislaulun
säveleeseen sepitetty mahtipontinen Suomen valta (v:lta 1860), jossa

1 Ks. V. Tarkiaisen tutkielmaa Virittäjässä 1910, siv. 115—120.

Oksanen rohkeasti laventaa suomalaisuutensa »suur- eli yhteissuoma-
laisuudeksi», rajoina

Äänisjärvi, Pohjanlahti,

Auranrannat, Vienansuu,

ja ryhdikäs Sotamarssi (Porrassalmen taistelun muistoksi), muodol-
lisestikin eheä runoelma.

Vuosi 1865 näyttää muuten tekevän selvän käänteen Oksasen
isänmaallis-valtiollisessa runoudessa. »Suomen vallassa» hän vielä
intoisin mielin laulaa:

Yksi mieli, yksi kieli
Väinön kansan soinnuttaa,

ja sama ajatus esiintyy voimakkaasti myös runossa Porthanin kuva-
patsaan paljastettua (1864). Siinä hän harmistuneena puhuu, kuinka
suomalaisen

Vierastapa täytyi sen totella.

Vierasta ja vierahan lakia,

Vierain kielin kirjoitettua ja

Vierain kielin hälle lausuttua;

Vieras vieri päällä niinkuin kerma,

Herana vaan kansa alla hautui,

mutta kuinka Porthanin alottaman kansallisen työn kautta olot
olivat jo muuttumassa, »Suomen Suomalaisuus» kulovalkean tavoin
»sydämestä syttyy sydämehen», ja aika koittaa, jolloin

ei enämpi kielikahle

Kammeltele suuta suomalaisen,
Kaksikielisyys ei kansallemme
Luuta myöten leikkele liha'an
Haavaa, haitallista, vaarallista . . .
Yksi kieli, Väinön kieli silloin
Sitelevi kaikki suomalaiset,
Yksi mieli silloin yhdistä vi
Henget, keskenään nyt kiistäväiset.
Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi
Sopusointuisaksi Suomenmaaksi,
Jossa oikeus kansaa ohjelevi.
Vapautta laki vartioivil

Siis täydellinen »yksi kieli, yksi mieli» ohjelma lain, oikeuden ja va-

paudeii lujalla pohjalla, Snellmanin ja Yrjö Koskisen ohjelmain
mukaisestil

Mutta 1865 hän kirjoittaa runonsa Valtiollista, jossa soi aivan
loisentapainen sävel. Ruotsi ja ruotsinkieli ei olekkaan vieras suo-
malaisille, ja »kyykäärmeitä» sekä »viettelijöitä» ovat ne, jotka sel-
laista uskottelevat. Sovussa tulee ruotsalaisten ja suomalaisten
toimia, kummankin »omalla äänellään». Siis tällöin jo »yksi mieli,
kaksi kieltä» ohjelman mukaisesti! Tosin Oksanen itse (U. Suomet-
taressa 1876) sanoo tämän runolliselta arvolta heikon sepitelmän
syntyneen satunnaisen suuttumuksen johdosta,^ mutta nähtävästi
syyt sittenkin piilivät syvemmällä. Sama ajatus näet toistuu esim.
runossa Meidän vieraissa käynnit, jossa miltei halveksien ja pilka-
ten puhutaan heimolaistemme surkeista oloista ja imarrellen ylis-
tetään Ruotsin ystävyyttä, ^ sekä runossa Päivä koittaa, jossa hän
ruotsalaista sivistystä kutsuu Suomen »kynttilöiksi»:

Meiir on vielä kesken paljon puhdetöitä,
Siksi älkää sammuttako kynttilöitä.

sillä kaakosta uhkaa päivänkoittoa »paksu pilvi».

Erittäin selvästi esiintyy tämä ruotsalaisen sivistyksen kor-
keaksi arviointi hänen Promotsionirunossaan 1869. Ruotsinkieli ei
suinkaan ole Suomessa vieras:

Sit' on jo kauan täällä tunnettu,
Ja tullaan vielä kauan tuntemahan;
Sit' olet oppimahan osannut,
Ja onnekses sen saitkin opituksi,
Juur' onnekses ja tueks, turvakses.

Ruotsi on näet pelastanut suomalaiset samanlaisesta raakuuden
tilasta, johon sukulaiskansamme ovat joutuneet. Tässä runossa
hän myös kehoittaa suomalaisia ottamaan oppia muustakin Euro-
pasta eikä tyytymään vain omiin perinnäislauluihin — siis viittaa
jo selvästi niihin vaatimuksiin, joista myöhemmin n. s. »nuorsuoma-
laisuus» lähtee:

1 Ks. Lounasmaan muistelmia siv. 178.

* Tähän runoon antoi etevä talonpoikaisrunoilija, inkeriläinen Jaakko
Räikkönen, Oksaselle aika nasevan runomuotoisen vastauksen.

Sun EnropalV on oppi ottaminen
Jos elämähän Europassa jäät.

Epäilemättä Oksanen toivoi, että suomalaisuuden asia voitai-
siin ajaa voittoon ilman katkeraa taistelua ruotsalaisia vastaan.
Mutta osaltaan kai myös yllämainitut mieskohtaiset syyt ja niistä
johtunut muista suomenmielisistä ja heidän jyrkästä ohjelmastaan
erilleen vetäytyminen saattoivat Oksasen herkästi kuohuvan mie-
len kiihdyksiin ja hänen kantelonsa kieliin oudonlaisen sävelen.
Suomalaisuuden asia oli kyllä hänellekin kallis, mutta Lönnrotin
tavoin hän nähtävästi tahtoi sitä ajettavan rauhallisella sivistys-
työllä eikä valtiollisella puolue->>keinoilemisella^. Samassa promotsioni-
runossa hän lausuukin luottavasti ja itsetietoisesti, kun suomen-
kieli silloin ensi kertaa kaikui sellaisessa yliopistollisessa juhlassa:

Käy sisään vaan, sa Suomen runotarkin,
Nyt Suomen suureen oppisalihinl
Tääir on jo sija suotu sinullenkin,

sekä ennustaa aikaa, jolloin samassa salissa jo
emäntän' on Suomen runotar,

sillä hänpä se juuri oli sille noin ylhäistä sijaa pontevasti valmista-
nut. Sitäpaitsi

— Kaikin main ja kaikin kielin kauneus,
Se ijäinen ja oikea, on yks.

Ja Franzen sekä Runeberg ne ovat tämän ikuisen ja oikean kauneu-
den mallikelpoisia tulkkeja:

Franzenin lailla vaan, mut Väinämöisen kielin
uus polvi laulakaanl

Ja Runebergistä hän valittaa, etteivät tämän »laulun ponnen», »runo-
ruhtinaan», »jättikantelen» säveleet saaneet kaikua suomenkielin,
v^aan että ruotsalaiset pystyttävät runotemppeliinsä suomalaishen-
kisen Runebergin. Mutta hän odottaa aikaa, jolloin

Runon into, Runebergin runon,
Kalevankin kansan kielellä jo
Kaiun korkean ja kauniin saapi.

. 55

Runeberg oli siis Oksaselle oikean runoilijan ihanne, niin vastakkai-
sia kuin heidän runoilijaluonteensa muuten olivatkin. Runebergin
rinnalla hän tunsi itsensä vähäpätöiseksi oppilaaksi:

Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,
Kuin tämä jättikannel kaikuu.

Sama katkeruus ja epätoivoinen mieliala, joka ilmenee monessa
Oksasen isänmaallisista runoista, vallitsee myös hänen puhtaasti
lyyrillisissä tunnelmarunoissaan. Hänen sydämessään taistelevat
alituisesti pimeyden ja valon henget, perkele ja enkeli (Sydämeni
asukkaat); »kyyn mustan myrkky kiehuu» hänen suonissaan (Eräsnä
katkerana hetkenä); etsiessään Faustin tavoin turhaan eri tahoilta
mielelleen rauhaa ja tyydytystä hän lopulta joutuu »epätoivoon ja
epäilyyn» (Epäili/ä), jopa luulee ainoan varman ilon olevan vain
viinassa:

Ah' katovaista on riemu, kun unten häilyvä parvi,
Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on!

hän laulaa muodollisestikin taidokkaassa runossaan Kerran viini-
kellarissa. Tämä vihlova epäilys johtui paitsi ulkonaisista syistä
myös katkerista perhesuruista (Pikku Annan kuoltua) ja oman ky-
vyn ja työn epäilemisestä (Eräsnä syntymäpäivänä ), lapsuuden
ihanteiden sortumisesta ( Kynälampi, Lapsuuteni paikoilta) ja tie-
toisuudesta, ettei ennätä tehdä niin paljon kuin pitäisi (Mun ke-
säni).

Vaan enpä vieläkään saa tyyntä rantaa soutaa,

En taida vieläkään ma laulamahan joutaa. —

Oi kevät lauluton, oi kesä riemuton:

Kuvapa kulkunne mun elostani on!

hän katkerasti valittaa. Ja viime lohdutusta tämäkin voimakas,
jykevä henki hakee »takaa tähtitarhain» (Nosta silmäsi). Tämäpä
taivaallisen lohdutuksen kaipuu se kai on saanut Oksasen ryhty-
mään myös virsikirjarunoiluun, tosin hyvin keskinkertaisella menes-
tyksellä. Muuten olivat Runeberg ja Lönnrot siinäkin edelläkävi-
jöitä.

Oksasen harvat lempilaulut ovat keskinkertaisia, vailla tunteen
välittömyyttä ja syvyyttä, vailla kielellistä tunteenilmaisun herk-
kyyttä. Nähtävästi hän oli liian jäyhä luonne tämäntapaiseen ru-

noiluun. Sen sijaan monet Oksasen komparunoista ovat aika pis-
teliäitä ja myrkyllisiä. Oksasen muista runoista ovat parhaita muh-
kea alkuruno Säkenet, mallikelpoinen ballaadi Koskenlaskijan mor-
siamet, jota hän itse syystä kyllä näyttää pitäneen onnistuneimpana
runonaan, ballaadintapainen kaamea runoelma Eräs nälkätalven
kuvia sekä vienon idyllinen Punkaharjun laulutytön laulu, hänen vii-
meinen runonsa, jonka äärestä tuoni hänet kaatoi kuolinvuoteelle.
— Runollinen kielenkäyttelyltä ja aiheenpitelyltä on myös hänen
yllämainittu vertauskuvallinen Satunsa Suometar neidosta ja tä-
män sisaruksista. Se oli nuoren intomielisen ylioppilaan alakuloi-
nen »kansatieteellinen unelma» kadonneesta vapaudesta, jonka hän
toivoi taas kerran Suomen suvun eri sisarukset yhdistävän. Siinäkin
kuvastelihen Oksasen »suursuomalainen» kangastus.

Kaikesta Oksasen runoilusta näkyy, että runoilija lauloi tosis-
sansa, avasi oman itsensä, antoi luoda katseen voimakkaan luon-
teensa ristiriitoihin ja kaksinaisuuteen. Ulkokuori oli karkea ja jäyhä,
mutta sisällä paloi lämmin ja tunteva sydän; siitä alituinen taistelu
sydämessä. Runoilunsa suhteen hänessä ilmenee sekä vaatimatto-
muutta että itsetuntoa. Hän tahtoo laulaa vain

Oven suussa, orren alla

lasteni huviksi

Oman itseni iloksi,

sillä se puu (= kieli), josta hän laulua höylää, on vielä »rosopintaa»
ja »myös lienevät höyläni tylsät», hän arvelee. Kuitenkin kaikiten-
kin hänen »Säkenensä» kertovat sepponsa ahkerasta työstä ja tar-
koituksesta saada

laulun innon

Uutta tulta leimumaan

Sydämissä Suomalaisten

Yli kaiken Suomenmaan.

Ja tämän kauniin tehtävän ovat Oksasen »Säkenet» runoilijan
itsetietoisen aavistuksen mukaisesti täyttäneetkin.

Yrjö Koskinen.

Useat suomalaisuuden hartaimmista työntekijöistä olivat suo-
raan suomalaisen rahvaan lapsia, sillä heitähän asia kipeimmin koski
ja ikäänkuin lähimmin velvoitti tähän työhön. Varsinaisen valtiol-
lisen johtajansa suomalaisuus sittenkin sai suoraan maamme ruot-
sinkielisestä, vieläpä ruotsalaisperäisestäkin sivistyneistöstä. Yrjö
Koskinen oli tämän sivistyneistön jälkeläisiä, ja hänessä Snellmanin
kansallinen herätyshuuto sattui hedelmällisesti juuri siihen kansan-
ainekseen, jota se etupäässä tarkoittikin. Eihän Snellman vielä
tohtinut eikä tahtonut toivoakaan, että suomenkielisestä rahvaasta
äkkiä kohoaisi suomenkielinen sivistyneistö, sillä se olisi epäile-
mättä tiennyt sivistyksen taantumista. Ensin oli maan ruotsin-
kielisen ja ruotsalaistuneen sivistyneistön, jolla oli jo vanha perin-
näissivistys hallussaan, muututtava kieleltään ja mieleltään suoma-
laiseksi ja ruvettava sitten johtamaan varsinaisen suomenkielisen
kansan sivistykseen kohottamista. Silloin ei entisestä sivisty spää-
omasta menisi mitään hukkaan. Harvat tämän sivistyneistön jäse-
nistä omaksuivat todella käytännössä Snellmanin tinkimättömät
kansalliset vaatimukset, mutta niiden harvojen joukossa oli Yrjö
Koskinen, ja hän olikin kaikista innokkain, jyrkin ja johdonmukaisin.

Yrjö Koskisen elämäntyö tiedemiehenä, kirjailijana, valtiolli-
sena ja yhteiskunnallisena toimihenkilönä ja puoluepäällikkönä on
ollut tavattoman runsas ja monipuolinen. Ainoasti se osa siitä,
joka on lähimmässä yhteydessä suomenkielisen kirjallisuuden kanssa,
kuuluu tämän kirjan puitteihin. Mutta sepä osa juuri parhaiten
kuvastaakin suomalaisuuden aatteen innostuttavaa ja elähyttävää
sisällystä, kuinka tuo aate antoi voiman vaikka vuoria siirtää sille,
joka siihen uskoi ja sen kaikella sydämellään omisti.

Yrjö Koskinen oli syntynyt aivan umpiruotsalaisessa ympäris-
tössä Vaasassa 10 p. jouluk. 1830. Itse Forsmanien suku, johon hän
isänpuolelta kuului (isä oli Vaasan trivialikoulun kolleega, v:sta
1845 Hämeenkyrön kirkkoherra G. J. Forsman), oli kotoisin Ruot-
sista, joskin oli jo muutamia miespolvia elänyt pappissukuna Poh-
janmaalla. Äiti taas oli aivan täysverinen saksatar (Ebeling), erään
Suomeen muuttaneen saksalaisen sotilaslääkärin tytär. Vallan vie-

ras suomenkieliselle kansalle oli siis oikeastaan veieltään se mies,
josta tuli tämän samaisen kansan vaikutusvaltaisin herättäjä. Mutta
Snellmanin »Saima» osui hänenkin kotipiiriinsä, jossa sen herättä-
viä kirjoituksia hartaudella luettiin. Nuori Georg Zakris Forsman —
se hänen virallinen nimensä alkujaan oli — kuunteli näitä kirjoituk-
sia ja niiden johdosta virinneitä keskusteluja, ja hänen suorassa
pohjalaisessa sydämessään heräsi pian tunto siitä, että Suomen
suomenkielinen kansa oli omassa isänmaassaan aivan väärässä ase-
massa. Tämä tunto varmistui hänessä yhä vahvemmaksi iän kart-
tuessa, samalla kuin suru omasta suomen taitamattomuudesta kan-
nusti häntä suomenkielen oppimiseen. Ja pohjalaisen luonteensa
jyrkällä tarmolla hän pian selvittikin itselleen, ettei riittänyt hank-
kia suomenkielelle vain rinnakkaiskielen oikeuksia Suomessa, vaan
että tinkimätön kansallinen päämäärä oli oleva: »Suomi Suomessa,
niinkuin ruotsi Ruotsissa, ranska Ranskassa; olevaisille oloille oli
annettava ainoastaan väliaikainen oikeus.» Siis Snellmanin teo-
reettinen ohjelma jyrkästi toteutettuna käytännössä!

Ja itse hän tahtoi sitä ensimäisenä käytännössä parhaansa mu-
kaan toteuttaa, vaikkapa alussa epäilikin, voisiko hänestä, alku-
jaan umpiruotsalaisesta, koskaan sueta esim. suomenkielistä kir-
jailijaa. Jo Vaasan trivialikoulussa ja lukiossa hän koki opiskella
suomea, joskin huonolla menestyksellä. Vasta ylioppilaaksi pääs-
tyään (1847) hän uudessa kotiseudussaan Hämeenkyrössä parem-
min harjautui suomea käyttämään, samalla kuin siellä lähemmin
tutustui suomenkieliseen rahvaaseen. Suomen taitoaan hän kar-
tutti myös kesäretkeilyillä maan eri osiin. Ja kun hänessä omien
sanainsa mukaan jo varhain asui »joku kirjoitus-syhelmä»^, niin se
puhkesi nyt ilmi suomenkielellä, jonka hän lopultakin päätti omis-
taa kirjalliseksi kielekseen, siinäkin noudattaen Snellmanin aikansa
nuorisolle antamaa neuvoa ja varoitusta, että muka jokainen ruot-
siksi kirjoitettu sana oli täsfedes heiltä hukkaan mennyttä, heille
ja Suomelle kunniaa tuottamatta. Hän laatii kirjallisen esikoisensa.
Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä^ suomeksi. Se havaitaan kelvolli-

* Ks. Yrjö Koskisen omatekoista elämäkertaa »Kansallisia ja yhteis-
kunnallisia kirjoituksia» julkaisun alussa. — Myös K. F. Ignatiuksen muisto-
kirjoitus Yrjö- Koskisesta Valvojassa 1903 on antanut yllä olevaan esityk-
seen useita tietoja ja viitteitä.

seksi Suom. Kirjall. Seuran Suomi-kirjaan. Mutta voimassa oleva
1850-vuoden ankara sensuurikielto on esteenä sen suomeksi painatta-
miselle, se kun ei ollut uskontoa eikä taloutta. Häntä kehoitetaan
kääntämään teelmänsä ruotsiksi. Vastaus: jyrkkä ei! Olkoon pai-
nattamatta, jollei suomeksi kelpaa! Miten kuten nuoren ylioppilaan
ystävät kuitenkin lopulta hankkivat kirjalle painoluvan, ja se il-
mestyikin suomeksi 1851 -vuoden Suomi-kirjassa (1852). Siten Yrjö
Koskinen — sitä nimeä hän tässä ensi kerran käytti myöhemmin
yleisesti tunnettuna kirjailijanimenään, suomentaen sen virallisesta
ruotsalaisesta Georg Forsman-nimestään — ensimäisenä mursi sen
sulun, joka suomenkielistä kirjallisuutta vastaan oli rakennettu.
Kun ensimäinen aukko sulkumuuriin oli näin ammuttu, seurasi
toisia helpommin perästä (esim. Wareliuksen »Enon opetusten» toi-
nen osa y. m.), niin että kielto vähitellen kuoli omaan mahdotto-
muuteensa. Ja Yrjö Koskinen särki suomenkieleltä kohta muitakin
sulkuja. Lisensiaattiväitöksellään hän Polenin ohella v. 1858 tuo
rohkeasti suomenkielen itse yliopiston pyhitettyyn piiriin^, jopa roh-
kenee samalla kielellä, ystäväinsä, vieläpä itse Snellmanin varoituk-
sia kuulematta, professoriksikin väitellä (1862) ja saakin ansiok-
kuutensa nojalla yleisen historian professorinviran v. 1863, vaikkapa
yliopiston ruotsinmieliset kyllä kiivaasti vastaan kahnasivat.

Yrjö Koskisen toiminta koulunopettajana Turussa ja Pietar-
saaressa, hänen tieteelliset tutkimusmatkansa Ruotsissa, Saksassa ja
Länsi-Europassa, hänen vaikutuksensa ensin yleisen, sitten, vaihdet-
tuaan virkoja Z. Topeliuksen kera, v:sta 1876 pohjoismaiden his-
torian professorina (1863 — 1882) ja lopuksi senaattorina (1882 —
1899), hänen toimintansa valtiopäivillä, ensin v:sta 1872 pappissää-
dyssä ja sitten, kun hänet v. 1884 oli aateloitu omalla ottamallaan
kirjailijanimellä Yrjö- Koskinen^, aatelissäädyn jäsenenä (korotet-
tiin vapaaherraksi v. 1897), täytyy meidän tässä lyhyesti sivuuttaa.
Niihin kaikkiin toimiin sisältyy elämäntyö, jolle Suomessa on har-
voja vertoja. Jyrkkänä ja johdonmukaisena kuolemaansa saakka,
joka tapahtui Helsingissä 13 p. marrask. 1903, hän kaikkialla ajoi
kerran omaksumiansa aatteita suomenkielen ja suomenkielisen kan-
san korottamisesta valtasi j alle Suomen sekä julkisen että sivistys-

* Jo aikaisemmin oli pari n. s. maisteriväitöstä kirjoitettu suomeksi.

* Ensimäinen suomenkielinen aatelisnimi Suomen ritarihuoneessa.

elämän alalla. Itse hän, kuten jo on mainittu, omaksui suomen
kotikielekseen, ja muutamat muut innokkaimmat Snellmanin oppi-
laat tekivät samoin.^ Se pohjalainen tarmo, joka jo alusta alkaen
hänessä ilmeni, kohotti hänet pian, hänen Helsinkiin professoriksi
siirryttyään, Snellmanin kansallisten aatteiden elähyttämän kanta-
joukon huomatuimmaksi mieheksi, josta lähtivät suomalaisuuden
liikkeen uudet tunnussanat. Hänen ympärilleen keräytynyt suomen-
mielisten nuorempi piiri (Julius Krohn, O. Blomstedt, F. Perander,
J. V. Calamnius, K. Bergbom, Th. Rein, O. Donner, B. F. Goden-
hjelm, veli Jaakko Forsman, K. F. Ignatius, A. Meurman y. m.)
pani alulle Helsingissä suomenkielisiä sanomalehtiä, suuria kirjal-
lisia yrityksiä, kouluja, tieteellisiä ja valistuksellisia seuroja, suoma-
laisen teatterin j. n. e. Helsingin Uutiset, Kirjallinen Kuukauslehti
ja Uusi Suometar olivat juuri Yrjö Koskisen ja hänen lähimpäin
aatetoveriensa perustamia ja toimittamia. Ahlqvist-Oksanen, jonka
mielestä Yrjö Koskinen kannattajineen kuului kai niihin »suurisuihin
poikanulikoihin», jotka »Suomen kieltä ruotsiks' harjoittavat», kuten
hän eräässä komparunossaan v:lta 1865 lausuu, yksin jurotti vi-
susti erillään tämän piirin puuhista syistä, jotka jo edellä olemme
maininneet. Ahlqvist ja Yrjö Koskinen olivat molemmat voimak-
kaita päällikköluonteita eikä kaksi sellaista isäntää mahtunut yh-
teen taloon. Toisen täytyi väistyä. Ja Ahlqvist arvostelevana,
itsenäisenä savolaisluonteena vetäytyi omaan umpinaiseen kuo-
reensa Yrjö Koskisen ulospäin toimivan ripeän pohjalaisluonteen
tieltä. — Varsinkin v:sta 1872 alkaen, jolloin Yrjö Koskinen tuli
pappissäädyn edustajana valtiopäiville, n. s. »suomalainen puolue»
ryhmittyi lujasti hänen ympärillensä ja rupesi valtiollisellakin alalla
ja aseilla entistä ankaranmiin taistelemaan suomenkielelle niitä oi-
keuksia, joita jo hiljaisella sivistystyöllä oli koetettu valmistaa.
Ja Yrjö Koskinen oli etusijassa juuri tarmokas julkisen taistelun
mies, joka antoi ja sai ankaria iskuja elämänsä loppuun saakka.
Ruotsinkielisen sivistyneistön sijasta hän suuntasi herätystyönsä
suorastaan suomenkieliseen kansaan. Elämänsä iltana hän saikin
jo nähdä monet niistä unelmista toteutuneina, joita hän aluksi ei ol-

^ Yrjö Koskisen ensimäinen vaimo osasi hyvin suomea ja opetti mies-
tänsäkin suomen puhumisessa; Krohn taas kertoo itse suomalaistuttaneensa
ensimäisen vaimonsa, josta suomi alussa lienee tuntunut perin vaikealta.

lut rohjennut toivoakaan. Itsenäinen suomalainen talonpoika oli
hänen ja hänen ystäviensä toimesta herätetty kansalliseen itsetun-
toon ja vihdoin tunnustettu Yrjö Koskisen ynnä muutamain mui-
den suomenmielisten johtomiesten senaattiin kutsumisella valtiolli-
seksi mahdiksi, korkeammat oppikoulut olivat lukuisasti avautuneet
kansanlapsille, suomenkielinen sivistyneistö oli syntynyt ja suomen-
kieli vähitellen ainakin nimellisesti saavuttanut sille kuuluvat oi-
keudet maamme julkisessa elämässä. Tämä kaikki oli sitkeän tais-
telun tulos, taistelun, jossa johtajan täytyi seisoa ensimäisenä tu-
lessa ja ottaa tyynesti vastaan ne iskut, joita sekä vieraalta että
omaltakin taholta häneen suunnattiin. Ja taistelun kuumuudessa
tietysti sattui sanoja ja tekoja, joihin voitiin eri tahoilta helposti
iskeä kiinni. Suuren valtiollisen toimihenkilön menettelyynhän
aina liittyy vahvasti sekä valoa että varjoa, eikä Yrjö Koskinen
siinä suhteessa ollut mikään poikkeus.

Yrjö Koskisen kansalliskirjallinen merkitys on etusijassa tiede-
miehen ja sanomakirjailijan, vähässä määrässä kaunokirjailijan.
Mutta hänen koko julkinen ja yksityinen toimintansa tarkoitti juuri
kansallisen kirjallisuuden ja sen elinehtojen luomista^ ja suomalai-
sen kansan valistamista. Tiedemiehenä hän on laskenut vankan
perustuksen suomenkieliselle historiankirjoitukselle. Ennen häntä
oli tosin ylioppilas, sittemmin pastori /. Fr. Cajan eli Kajaani
(1815 — 87) tehnyt jo yritteen suomenkielisen historiankirjoituksen
alalla julkaisemalla aluksi Lönnrotin »Mehiläisen» liitteenä vv. 1839
— 40 alkuperäisen Suomen historian. Yrjö Koskinen oivalsi hyvin,
että juuri oman kansan historia on se aine, joka herkimmin avartaa
tiedonhaluisen suomalaisen talonpojan näköpiiriä ja herättää hä-
nessä kansallista itsetuntoa, vaikkapa tuo historia olisikin vain
pelkkää valtiollisen »heikkouden historiaa». Jo mainittu »Kertomus
Hämeenkyrön pitäjästä» osotti, että hänessä piili historioitsijan
taipumuksia. Pietarsaareen palon jälkeen siirretyn Vaasan lukion
rikas kirjasto tarjosi hänelle runsaasti aineksia oman kotimaakun-
nan Pohjanmaan historiaan, johon hän pohjalaisena tunsi erityistä
viehätystä. Näitä tutkimuksia hän täydenteli Tukholman arkis-

1 J. V. Snellmanin jälkeen hän toimi Suom. Kirj. Seuran esimiehenä
1874—92, ja monet seuran huomattavimmista yrityksistä lähtivät hänen
alkuunpanostaan.

toissa, ja niin syntyi vv. 1857 — ^59 Yrjö Koskisen ensimäinen lavea
historiallinen teos Nuijasota, sen syyt ja tapaukset.^ Itse aihe oli
hänelle omiansa, sillä sehän esitti juuri suomalaisen talonpojan sit-
keää taistelua sortovaltaa vastaan — seikka, joka »mutatis mutan-
dis» sopi hyvin omaankin aikaan. Mutta tekijä ei tyytynyt kuvaa-
maan vain yhtä itsessään kylläkin merkillistä välikohtausta suomen-
kansan historiassa. Hän tahtoi valaista itse samaisen kansan his-
torialliset alkujuuret. Ja pitkän europpalaisen tutkimusmatkan
tuloksena ilmestyi v. 1862 hänen suurta oppia ja lukeneisuutta to-
distava professoriväitöksensä Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta,
jossa hän koettaa tunkeutua aina esihistorian hämäryyksiin etsi-
mään sieltä Suomen suvun mainehikkaita jälkiä. Teoksen perin
rohkeat johtopäätökset ovat tosin osittain vanhentuneet uudemman
tutkimuksen tieltä, mutta joka tapauksessa kirja selvästi todistaa
tekijänsä etevää tieteellistä aistia ja aineen hallitsemisky ky ä. Niinpä
vastustajainkin täytyi tunnustaa sen tieteellinen etevämmyys kilpa-
hakijaan verrattuna. Mutta suomalaiselle kansalle oli annettava
myös selvä kokonaiskuvaus sen vaiheista Suomessa ja miten se oli
täällä omintakeiseksi kansaksi muodostunut. Siten syntyi Yrjö
Koskisen yleisimmin tunnettu, vaikutuksellinen Oppikirja Suomen
kansan historiassa (1869 — 73) eli toisena painoksena (1881) Suomen
kansan historia, ensimäinen puhtaasti suomalaiskansalliselta kan-
nalta kirjoitettu yhtenäisesitys kansamme vaiheista. Jo nimi viit-
taa siihen, että kirja tahtoo etusijassa olla juuri Suomen kansan
historia enemmän kuin Suomen maan, siis tahtoo herättää juuri
suomenkielistä kansaa entisyytensä tajuamiseen ja sen avulla nykyi-
syyttänsä ja tulevaisuuttansa turvaamaan. Ja tämän kansallisen
tehtävän Yrjö Koskisen »oppikirja» on epäilemättä täyttänytkin.
Vaan tahtoipa tekijä avartaa maanmiestensä näköpiiriä myös
yleisen historian tuntemisella. Siinä tarkoituksessa toimitettiin
Yrjö Koskisen johdolla yhteisvoimin julkisuuteen lavea n. s. »Gruben
Historia» eli Kertomuksia ihmiskunnan historiasta, josta Yrjö Kos-
kinen itse suomensi, mukaili ja kirjoitti 4 ensi osaa eli vanhan
ja keskiajan (vv. 1864 — 67) ja Julius Krohn, vähäksi osaksi maisteri

1 Siitä hän 1858 julkaisi pari lukua lisensiaatti väitöksenä (nimellä j
Nuijasodan syyt ja alku Pohjanmaalla). Toinen uudistettu painos Nuija- 5
sodasta 1877. <

Kaarlo Slöörin kera, 3 seuraavaa osaa eli uudenajan (vv. 1866 — 74).
Tämä lavea kertomussarja (2121 sivua), jonka eri osista myöhem-
min on ilmestynyt uusia paranneltuja painoksia, oli aikoinaan hyvin
suosittu historiallisena lukemisena sekä kotona että koulussa ja kau-
niina todistuksena tämäntapaisen suuren kirjallisen yrityksen kan-
natta vaisuudesta suomeksikin.^ Ja lyhyessä, yleiskatsauksellisessa
muodossa esitti Yrjö Koskinen yleisen historian kulun tyylillisestikin
ansiokkaassa historianfilosofisessa teoksessa Johtavat aatteet ihmiskun-
nan historiassa (1879), joka alkujaan pidettiin luentosarjana Helsin-
gin suomenmielisten 1870-luvulla toimeenpanemassa tilapäisessä
»naisakatemiassa». Kirjassaan tekijä, nojautuen sekä eräihin ranska-
laisiin historioitsijoihin (Amedee Thierry y. m.) että omaan laajoilla
opinnoilla saavuttamaansa historiankäsitykseen, koettaa osottaa,
että historiankulussa on nähtävänä korkea aatteellinen tarkoitus-
peräisyys, »Jumalan sormi». Historia on näet yleisihmisyys-aat-
teen asteettaista täydellistymistä. Tähän yleisinhimilliseen tehtävään
tulee kunkin kansan, jos tahtoo saada sijaa historiassa, kansallis-
henkensä mukaisesti omalta kohdaltaan ottaa osaa. Yleisihmisyys-
ja kansallisuusaatteen vuorovaikutus siis määrää historian kulun.
Tämä katsantokanta on epäilemättä yksipuolinen, se kun jättää
syrjään historian tärkeät aineelliset, sosiaaliset ja henkiset tekijät,
mutta voi filosofis-esteettisen eheytensä vuoksi tuntua kylläkin
mielenkiintoiselta.

Monet Yrjö Koskisen vähemmistä historiallisista tutkimuksista
ja julkaisuista käsittelevät, samoin kuin »Nuijasota», juuri sellaisia
kohtia kansamme elämässä, jolloin suomenkansa on näyttänyt vi-
reämpää omintakeista toimintatarmoa tai muuten ollut vaiherik-
kaassa asemassa, siis osottanut muutakin kuin velttoa mukautu-
mista ja heikkoutta. Sellaisia ovat esim. Olavi Maununpoika Parii-
sissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keski-aialla (1862), Läh-
teitä Isonvihan historiaan (1865), Yrjö Maunu Sprengtportenista ja
Suomen itsenäisyydestä (1870), Savo ja Savonlinna (1875) y. m.
Sprengtportenin hän, tuntematta myöhemmin julki tulleita todistus-

*■ Alkuunsa pysähtyneessä sarjassa Opiksi ja huviksi, lukemisia Suomen
perheille (1863) Yrjö Koskinen samoin aikoi jakaa kansalle tietoja eri aloilta.
Sen ainoassa vihossa kerrotaan »luoteisväylän» etsimisestä, pumpulista, Vii-
purin pamauksesta 1495 ja suomalais-ruotsalaisesta Delaware-siirtolasta
1600-luvulla.

kappaleita, esittää liian edullisessa valossa. Sprengtportenin toi-
minta Suomen valtiollisen itsenäisyyden hyväksi soveltui näet teki-
jän omaan kansalliseen näkökantaan. Yleensä tietysti Yrjö Kos-
kisen teoksilla on jossakin määrin subjektiivinen leima, seurauksena
tekijän taistelijaluonteesta ja käsitystavasta. — Hänen historial-
lisia erikoistutkielmiaan ja elämäkerrallisia esityksiään on myös pal-
jon hajallaan erityisissä sarjajulkaisuissa. Niitä sisältävät Suomi-
kirja, Historiallinen Arkisto, jonka samoinkuin Suomen Historialli-
sen Seuran perustajia hän oli, Biografinen Nimikirja, minkä Suo-
men historiaa valaisevan julkaisun hän myös pani vireille (1879)
y. m.^ Vieläpä hän viime vuosinaan kirjoitteli historiallisia kansan-
kirjasiakin (Puolan kapinat, Lyhyt ajantieto y. m.). Suuri ja perus-
tavaa laatua on siis Yrjö Koskisen panos kotimaisen suomenkielisen
historiantutkimuksen alalla. Hänen avaamiaan latuja onkin tämä
tutkimus viime aikoina kasvanut sangen merkittäväksi osaksi suo-
menkielisessä kirjallisuudessa ja sivistystyössä.

Yrjö Koskisen tyyli, johon englantilaiset (Macaulay) ja ranska-
laiset klassilliset historioitsijat lienevät jonkun verran vaikuttaneet,
on yleensä tyyntä, havainnollista, asiallista ja selvää, ilman suurem-
paa mielikuvituksen eloisuutta ja lämpöä tai kielellistä väriloistoa.
Suomalaisen proosan kehityksessä sillä epäilemättä on osansa, vaikka
onkin myönnettävä, että hän ruotsalaissyntyisenä ei kyennyt voit-
tamaan läheskään kaikkia kielellisiä kompastuksia. Myöhemmällä
iällään hän kirjoitti jo verrattain sujuvaa ja virheetöntä suomea.

Sanomistossa alkoi Yrjö Koskisen tunnettu nimimerkki Y. K.
näkyä ensinnä Suomettaressa (1855), sitten Pol6nin Mehiläisessä,
sitten edellä mainituissa, hänen omasta alotteestaan tai piiristään
lähteneissä lehdissä. Sanomalehtikirjailijanakin hän oli aikansa
ensimäisiä, Snellmanin koulua käynyt. Suomenkieliset koulut ja
kirjallisuus sekä suomenkielen oikeuksiinsa auttaminen kaikilla
elämänaloilla ovat, varsinkin alkuaikoina, hänen kirjoituksiensa pää-
lankana, mutta myös monia muita valtiollisen, yhteiskunnallisen, sivis-
tyksellisen ja taloudellisen elämän ilmiöitä hän ahkerasti käsittelee,
esiintyypä ymmärtäväisenä kirja-arvostelijanakin. Hänen kirjoitus-

*■ Mainittakoon niistä yliopistollinen kutsumuskirja Tutkimus maan-
omistusseikoista Suomenmaassa keskiaikana (1881). — Myös oppikirjallista,
kansantaloudellista ja uskonopillista kirjailemista on Yrjö Koskinen paljon
muun ohella harjoittanut.

tapansa on voimakasta, terävää ja iskevää, mutta niin täytyi olla-
kin, jos mieli suomenkielin silloin »puhua niin lujaan, että asianomais-
ten korvia leikkasi». Vaadittiinpa hänelle kerran yleisen syyttäjän
taholta erään suomenkielen asiaa koskevan ankaran sanomalehti-
kirjoituksen johdosta (Suomettaressa 1864) kuolemanrangaistusta-
kin, koska oli muka siinä herjannut senaattia, tehnyt valtiorikok-
sen. Sakoilla hän siitä kuitenkin selvisi. Yrjö Koskisen ankara kir-
joitus Suomettaressa v. 1857 Jyväskylään perustettavaksi aiotun
alkeisopiston opetuskielestä osaltaan vaikutti sen, että mainitusta
koulusta, kun se v. 1858 avattiin, tuli todella suomenkielisen oppi-
koulun esikoinen.^

Kaunokirjailijaksi oli Yrjö Koskisella nähtävästi aivan erikoi-
sia taipumuksia. Niitä hän ei kuitenkaan joutanut paljoa viljele-
mään; muuta sillä hetkellä tärkeämpää työtä oli yllin kyllin. Hä-
nen ensimäisiä yrityksiänsä suomenkielisen runoilun alalla oli runo
Tukholma (Suometar 1857), missä aiheena on suomalaisten velvolli-
nen »rakkaus Ruotsihin, kasvatusäitiin» — siis sama seikka, jota
Oksanen puolestaan myöhemmin niin ahkerasti teroitti mieliin!
Ennenmainittuun kaunokirjalliseen kalenteriin »Mansikoita ja Mus-
tikoita», jonka hän parin aatetoverinsa, Julius Krohnin ja Kaarlo
Slöörin kera v. 1859 pani alkuun ja jota vv. 1859 — 63 ilmestyi kaik-
kiaan 4 vihkoa, sekä Suomettareen hän on 1850-luvun lopulla kir-
joittanut muutamia muitakin runoelmia.^ Niistä tuulahtaa voimal-
linen, ryhdikäs tunnelma, tavallisimmin komean daktylisen runo-
mitan ja hyvin hallitun kielen kannattamana. Pohjanmaan luon-
non ja kansan kiitosta soi mahdikas Milloin Pohjolan nähdä saan,
ja miltei kansanlauluksi on muuttunut hilpeä, mutta samalla isän-
maallisen itsetietoinen Suomeni salossa (»Honkain keskellä»).

Merkittävämpi vielä on Yrjö Koskisen historiallinen novelli

^ Yrjö Koskinen ja Julius Krohn olivat vähäistä ennen keskustelleet
siitä, tokko he edes harmaapäinä vanhuksina ennättäisivät nähdä yhden
suomenkielisen oppikoulun toimessa. Vaatimattomat olivat siis unelmat sil-
loin! — Ks. Julius Krohn, Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet, siv. 347,
muistutus. — Yrjö Koskisen aikaisempia sanomalehtikirjoituksia, joilla vie-
läkin on erikoinen arvonsa suomalaisuuden taistelun todistuskappaleina, on
Suomal. Kirjall. Seura julkaissut nimellä Yrjö Koskisen Kansallisia, ja yhteis-
kunnallisia kirjoituksia.

* Ruotsiksi hän on kirjoittanut muhkean runoelman Österbotten. —
Koulumiehenä hän on ruotsiksi toimittanut Lukuharjoituksia suomenkie-
lessä alotteleville (1854) ja Suomenkielen lauseopin (1860), ensimäisen laatuaan.
Uudempi suomalainen kirjallisuus. — 5

Pohjanpiltti (Mansikoita ja Mustikoita 1859, uusi painos 1891), his-
toriallisen novellin varsinainen esikoinen suomenkielellä, jollemme
ota lukuun Hannikaisen aikaisempia vähäpätöisiä yritteitä. Tosin
se on pikemmin vilkkaan mielikuvituksen romanttinen tuote kuin
varsinaisesti historiallinen kuvaus, enemmän kätevästi hahmoteltu
luonnos kuin valmis taideteos. Mutta tekijänsä kansallinen näkö-
kanta ja ryhdikkäisyys siitäkin heijastaa. Aihe on suomalainen,
vieläpä erityisesti pohjalainen, ja Maunu piispa siinä lausuu suoma-
laistensa puolesta sanoja, jotka lähtevät tosisuomalaisesta sydä-
mestä. Tapahtumat vievät lukijan 1200-luvun lopulle pirkkalaisten
uutisasutuksen ajoille, ja niiden keskus on Lyyli Kurki, Laukon
jylhän isännän Matti Kurjen tytär. Rohkea »Pohjanpiltti», Vitjakka
Pouttu, ryöstää rakastamansa Lyylin itse jouluyönä Laukosta Poh-
janmaalle, juuri kun Kurki aikoi naittaa Lyylin ruotsalaiselle ritari
Haraldille. Kurki ja Harald saavat surmansa taistellessaan Pohjan-
maan pirkkalaisia vastaan, mutta isän kirous tempaa myös Lyylin
ja Vitjakan voitollisen laivan odottamatta merenpohjaan, ja siitä
muka syntyy Merenkurkkuun »Pohjanpiltti» niminen vaarallinen
kari. Tämä loppukohtaus on heikko ja perustelematon, mutta muu-
ten on novelli täynnä ripeää toimintaa ja jännittäviä kohtia, jotka
tosin usein liian hölläsli liittyvät toisiinsa. Itse kokoonpanossa (ta-
paukset kertoo oikeastaan nuijapäällikkö Pentti Pouttu) vivahtaa
kai Topeliuksen vaikutus. Henkilöistä ovat selvimmin hahmoteltuja
piispa Maunu ja kaniikki Ragvald sekä varsinkin jylhän voimakas
Matti Kurki, jonka rautaisesta olemuksesta heijastaa tekijän oma
järkkymätön taistelijaluonne.

Näyttääpä »Pohjanpiltti» heti ilmestyttyään innostaneen mui-
takin historialliseen novellikirjailuun suomenkielellä. Lähinnä siinä
suhteessa ansaitsee mainita kolleega Anton Wilhelm Lindgrenin novel-
lit Erä-pyhä ja Klaus Götrikkinen, jotka ilmestyivät kalenterissa
Mansikoita ja Mustikoita 1863. Edellisen aihe on Birger Jaarlin
ristiretken ajoilta Hämeestä (Kangasalta); jälkimäinen vie lukijan
Suomessa ja Saksassa seikkailusta toiseen rälssimiehen ja soturin
Klaus Götrikkisen mukana 1300-luvun alkupuolella. Molemmissa
on romanttinen lemmentarina vastuksineen ja vaaroineen keskuk-
sena, ja ovat ne vilkkaasti ja jännittävästi kerrottuja, joskin tai-

teellisessä suhteessa keskeneräisiä.^ Myös Rietrikki PoUn julkaisi
V. 1859 Mehiläisessään erään historiallisen »uutelon» nimeltä Miekka-
ruoho, jonka tapaukset (päähenkilö Sandelsin partiosoturiksi ruven-
nut ylioppilas Tervonen) liikkuvat vuosien 1808 — 09 sodan ajalla
Pol^nin kotiseudussa Pieksämäellä ja Joroisissa. Samoin Helsingin
Uutisissa 1863, Suomettaressa y. m. tavataan pieniä historiallisia
jutelmia Suomen historian alalta. Topeliuksen antama esimerkki
oli tarttunut suomenkielisiin epigoneihin.

Julius Krohn.

(Suonio. )

Vielä merkillisempi kuin Yrjö Koskisen oli Julius Krohnin
»kääntymys» suomalaisuuden hartaaksi työmieheksi. Yrjö Koski-
nen oli jo ainakin suvultansa Suomeen juurtunut, kun sen sijaan
Julius Krohn polveutui Suomeen aivan sattumalta vasta osuneesta
saksalaisesta suvusta. Mutta siinäpä juuri näyttäytyikin Snellmanin
opin vaikutus parhaassa valossaan; se veti tämän aivan vierashei-
moisenkin nuorukaisen vastustamattomasti mukaansa ja teki hä-
nestä kaikkein uutterimman ja monipuolisimman hiljaisen työn-
raatajan suomalaisuuden vainiolla.

Krohn oli sekä isän että äidin puolelta saksalaista sukuperää.
Isoisä oli Riigenin saaresta muuttanut Pietariin 1700-luvun lopulla
leipuriksi ja oluenpanijaksi ja äiti (Dannenberg) kuului myös Pie-
tarin saksalaisiin. ^ Isä oli kuitenkin hankkinut itselleen Suomen
kansalaisoikeuden. Suomessa lähellä Viipuria (Kiiskilän tilalla)
hän oli vaimoonsakin tutustunut. Tästä avioliitosta syntyi Julius
Krohn 19 p. toukok. 1835 Viipurissa. Hänen kotikielensä oli saksa,

1 A. W. Lindgren (synt. 1831; kolleegana Hämeenlinnan ruois. alkeis-
opistossa 1862 — 79) on kirjoittanut paljon muutakin kuten Keskiajan histo-
rian oppikirjan (1864), maakuntakuvaukset Satakunta, Hämeenmaa ja Uusi-
maa (1864 — 66), kansanelämän kuvauksen Torpan tyttö I — II (1884 — 85),
Jutelmia ja runoelmia I (1895), jutelman Klaara, tehtaan tyttö (1896) y. m.
suurempaa huomiota saavuttamatta. Oli tunnettu myös tavallaan kuului-
san Hämäläisen toimittajana.

* Äidinäiti oli tosin suomalainen papintytär Inkerinmaalta. »Sen
verran siis on minussa suomalaista verta», lausuu Krohn itse elämäkerras-
saan. — Ks. Suomal. kirj. vaiheet, siv. 4.

mutta kotiopettajain avulla hän jo lapsena oppi sekä venättä että
ranskaa, vieläpä palvelusväen avulla vähin suomeakin, Viipurin
kouluun päästäkseen hänen täytyi oppia myös ruotsia. Nämä moni-
kieliset olot, joissa nuori Krohn kasvoi, kuvastavat hyvin senaikui-
sen Viipurin kansallista kirjavuutta, mutta nepä ne kai myös osal-
taan tehokkaasti vaikuttivat siihen, että hänen, jollei tahtonut
jäädä »juurettomaksi puuksi», täytyi tehdä asiassa ratkaisunsa. Toi-
sena vaikuttimena olivat muutamat suomalaisuuden asiasta innos-
tuneet opettajat, koulutoverit ja sukulaiset. Jo koulussa hän
hartaasti ahkeroi suomen oppimista, ja ylioppilaaksi tultuaan (1853)
hän näitä opinnolta uurasti edelleen, retkeilipä monta kertaa kau-
kana Savossa ja Karjalassa kieleen ja kansaan tutustuakseen. Peri-
aatteensa »kaikki tahi ei mitään!» mukaisesti hän ei enemmän kuin
Yrjö Koskinen tyytynyt siihen pelkkään »suusuomalaisuuteen», joka
sen ajan vanhempien »suomikiihkoisten» kesken Helsingissä vallitsi,
vaan päätti myös käytännössä kokonaan suomalaistua ja omistaa
suomen kirjalliseksi kielekseen. Tällä kielellä hän sitten, v:sta 1860
lähtien aina tapaturmaiseen kuolemaansa saakka, joka tapahtui
eräällä purjehdusretkellä Viipurin likellä 28 p. elok. 1888, suoritti-
kin mitä runsaimman ja monipuolisimman kirjailijatoiminnan, joka
laatuaan on ainoita maassamme. Samalla hän, tultuaan v. 1862
tohtoriksi, yliopistossa ensin dosenttina (1862 — 75), sitten lehtorina
(1875 — 85) ja vihdoin ylimääräisenä professorina (1885 — 88), tehok-
kaasti edusti suomen kielen ja kirjallisuuden opinnolta Ahlqvistin
ohella. ^

Tosin Krohnin ensimäiset kirjalliset teelmät olivat kaunokirjal-
lisia (runoja ja Kuun tarinoita »Mansikoita ja Mustikoita» kalenterin
toisessa vihossa 1860), mutta kaunokirjailijan toimi jäi hänelle sa-
moinkuin Ahlqvistille ja Yrjö Koskiselle pian vain lomatyöksi; kan-
sallinen tiede ja muu yleistajuinen valistava kirjallisuus tarvitsivat
tällä perustavalla ajalla nekin miehensä kokonaan, sillä suomenkie-
linen sivistyselämä oli sekä sanoin että teoin luotava yhfäkkiä miltei
tyhjästä. Tähän innostuksen työhön Julius Krohn alusta pitäen

» Toimitti myös eri aikoina yhteensä kolmetoista lukukautta vakinai
sen suomen kielen ja kirjallisuuden professorinviran tehtäviä, varsinkin
Ahlqvistin ollessa 1884 — 87 yliopiston rehtorina ja vielä sen jälkeen kuole
maansa saakka.

omistautuikin kaikella saksalaisen rotunsa sitkeällä tarmolla ja lah-
jakkaisuudella. Valtiollisista puoluetaisteluista hän pysyi visusti
syrjässä samoinkuin Ahlqvist, vaikkapa muuten kyllä mielipiteil-
tään kuului Yrjö Koskisen lähimpiin aatetovereihin. Ahlqvist oli
tiedemiehenä lähtenyt Castrenin ja Lönnrotin hartioilta, runoilijana
Runebergin ja Franzenin, Yrjö Koskinen taas kohosi etupäässä suo-
raan Snellmanin koulusta ja Krohn vihdoin tiedemiehenä ja kirjai-
lijana lähinnä Lönnrotin, runoilijana Topeliuksen jäljistä. Krohnin
tieteellinen kirjailijatoimi oli sangen monipuolinen, mutta merkittä-
vimmän osan siitä hän kuitenkin suoritti suomalaisen kirjallisuu-
den historian ja kansanrunouden selvittelyn alalla, laskien tässä van-
kan pohjan kansalliselle tutkimustyölle. Lisäksi se kosketteli suo-
malaista kansa- ja kielitiedettä. Suomen ja yleistä historiaa y. m.
aloja.

Jo varhain näkyy suomalaisen kirjallisuuden ja runouden his-
toria kiinnittäneen Krohnin huoniiota. Sehän olikin ennen häntä
miltei koskematon ala, jolta kyllä voi löytää merkittäviä ilmiöitä
suomalaisuuden aatteen oikeudellisuuden todistamiseksi. Ensimäi-
nen kirjoitus tältä alalta oli kalenterissa »Mansikoita ja Mustikoita»
V. 1860 julaistu esitys Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta
s. o. tunnetuista talonpoikaisrunoili joista. Toisena seurasi v. 1862
hänen tarkkoihin tutkimuksiin perustuva lisensiaattiväitöksensä
Suomenkielinen runollisuus (= runous) Ruotsinvallan aikana ynnä
kuvaelmia suomalaisuuden historiasta, joka tuotti hänelle dosentin
viran yliopistossa ja selvästi toi julki tekijänsä puhtaasti kansalli-
sen näkökannan. Tähän sarjaan kuuluu myös kirjallishistoriallinen
runovalikoima Helmivyö suomalaista runoutta (1866), joka sisälsi
lyhyillä tekijäin elämäkerroilla varustetun näytekokoelman vanhem-
paa ja uudempaa suomenkielistä runoutta;^ samoin ne monet sivis-
tys- ja kirjallishistorialliset elämäkerrat, joita hän julkaisi toimitta-
missaan kuvalehdissä. Biografisessa nimikirjassa y. m. paikoissa;
samoin Suomalaisen virsikirjan historia (1880) y. m. kirjallisuutta
käsittelevät tutkielmat. Vihdoin on pääasialhsesti hänen käsi-
alaansa ensimäinen lavea, Agricolasta v:een 1886 ulottuva koko-
naisesitys painetusta suomenkielisestä kirjallisuudesta, Suomalaisen

^ Samantapaisia valikoimia myöhemmältä ajalta ovat Leimun Väi-
nölä ja Helmi Setälän Säkenistö.

kirjallisuuden vaiheet (1897), käsitelty »saman johtavan aatteen kan-
nalta, joka on määrännyt tekijän oman kirjallisen toiminnan ja
viitonnut koko hänen elämänsä uran, suomalaisen kansallisuu-
den aatteen», kuten teoksen täydentäjä ja painoon toimittaja,
Julius Krohnin poika ja työn jatkaja professori Kaarle Krohn teoksen
johdatuksessa lausuu. Siitä jo tarpeeksi selviää, missä hengessä tekijä
on ainettansa käsitellyt. Tämä tarkka ja perusteellinen teos on
epäilemättä kauan pysyvä suomalaisen kirjallishistoriallisen tutki-
muksen kantakirjana.

Yhtä paljon uria aukovaa laatua oli Julius Krohnin tutkimus-
työ suomenkansan muinaisrunouden alalla. Entisen epäkriitillisen
ja hapuilevan selvittelyn sijalle hän asettaa täysin tieteellisen tut-
kimusmenettelyn, luo erityisesti aivan uuden kansallisen tieteen-
haaran, jolla juuri suomalaiset runsaiden ainestensa avulla voivat
saada paljon aikaan. Hän ei kuten Ahlqvist y. m. vanhemmat Kale-
valan tutkijat tyytynyt vain painetun Kalevalan runojen epävarmaan
todistusvoimaan, vaan syventyi suorastaan itse alkuperäisiin runo-
jen kirjaanpanoihin ja lukuisiin toisinnoihin, joita toisiinsa vert:ai-
lemalla hän koetti päästä selville kunkin yksityisen ninoaiheen alku-
muodosta ja sen myöhemmästä kehityshistoriasta. Tätä uutta ver-
tailevaa menettelytapaa, jota hänen poikansa prof. Kaarie Krohn
on edelleen kehittänyt, nimitetään tavallisesti maantieteellis-
historialliseksi ja on se kansanrunouden tutkimuksessa nykyään
muuallakin hyväksytty. Julius Krohnin päätyö tällä alalla on hänen
lavea /ifa/eca/a-teoksensa (1883 — 85), jossa hän ansiokkaasti selvittelee
Kalevalan kaunotieteellistä arvoa ja sen runojen muodostumishisto-
riaa. Tosin tutkija siinä liiaksi otaksuu Kalevalan runoaiheita laina-
tuiksi naapuri- jopa kaukaisemmiltakin kansoilta, ulottaen vertai-
lunsa kauas Aasian kansain runouteen saakka. Tätä teosta vastaan,
jossa Krohn sitovasti koetti todistaa Kalevalan runostoa suomalais-
ten heimojen yhteistyöksi, joskohta karjalaiset olivatkin siinä lopul-
liset muodostelijat, suuntasi Ahlqvist edellä mainitun tutkimuksensa
Kalevalan karjalaisuus. — Nykyinen Kalevalan-tutkimus seisoo edel-
leen pääasiassa Julius Krohnin laskemalla pohjalla. Suuressa (895
sivua) teoksessaan Kalevalan runojen historia (1903 — 10) on prof.
Kaarle Krohn uusien (varsinkin virolaisten) aineskokoelmain avulla
paljon oikonut ja täydentänyt isänsä tutkimuksia sekä toistaiseksi

kerta kaikkiaan tehnyt varman pesäjaon Kalevalan eri runotarinain
alkuperän suhteen. Hän se myös on toimittanut painoon ja omilla
tutkimuksillaan suuresti täydentänyt isänsä laajasti suunnitteleman
Kantelettaren tutkimuksia (1900—01), missä perusteellisesti selvitel-
lään useiden Kantelettaren kertovien runojen (legendain, ballaadien
ja historiallisten runojen) historia. Jo aikaisemmin (1894) hän täy-
densi ja julkaisi osaltaan tähän samaan tutkimusalaan kuuluvan,
isänsä luentojaksoksi luonnosteleman mytologisen teoksen Suomen
suvun pakanallinen jumalanpalvelus (1894) — kaikki merkkiteok-
sia, joilla on alallaan perustava tieteellinen ja kansalliskirjallinen
arvo. ^

Mutta Julius Krohnilla oli monta muutakin rautaa ahjossa.
Hän kirjoittaa Viron kieliopin suomalaisille (1872), julkaisee Lappa-
laisia tekstejä (1885) ja selvittelee kansantajuisesti Suomen suvun
(1887). Hän kertoo ja kuvailee laveasti »puoleksi leikillä, puoleksi
todenteolla» etupäässä nuorisoa varten Suomen historiaa (Kertomuk-
sia Suomen historiasta, ja Suomen historia nuorisolle, yhteensä 5 osaa
1869 — 80; ulottuu Kaarle X:n hallituksen loppuun), sommittelee
kokoon loppuosat edellä mainittua laveaa »Gruben historiaa», julkai-
see historiallisia erikoistutkielmia, mainioiden suomalaisten elämä-
kertoja (Yrjö Aukusti W allin 1880, Maksimihan Aukusti Myhrberg
1881) j. n. e. Hänpä se myös, kuten jo ennemmin on mainittu, ensi-
mäisenä (jatkoksi »Mansikoita ja Mustikoita» kalenterille, jonka toimit-
tajia hän oli) rohkeasti perustaa suomenkielisiä kuvalehtiä suurta
yleisöä varten, tarjoten niissä sille monipuolista sivistävää ja tieto-
piiriä avartavaa lukemista historian, maan-, kansa- ja luonnontie-
don, »valtatalouden», matkamuistelmain, päiväntapausten, kauno-
kirjallisuuden y. m. aloilta. Varsinkin lukuisat koti- ja ulkomaan
merkkimiesten elämäkerrat ovat huomattavana osana näiden kuva-
lehtien sisällyksestä. Maiden ja Merien takaa alkoi ilmestyä v. 1864
ja saavutti heti hyvän joukon toistatuhatta tilaajaa. Huonojen
raha-aikojen ja kadon takia tilaajamäärä jo seuraavana vuonna

1 Muita Julius Krohnin tähän alaan kuuluvia julkaisuja ovat esim.
Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (Suomi 1872);
uusi, inkeriläisistä toisinnoista paljon täydennetty laitos Kullervon runoja
(1882); Kalevalan toisinnot I (1888) y. m."^ m. — Kaarle Krohn on vertaile-
vasti tutkinut myös suomalaisia kansansatuja, pannen meillä tämän tutkimus-
haaran varsinaisesti alkuun.

väheni 1076:een, ja v. 1866 täytyi lehden kesäkuussa lakata. Loppu-
vuoden korvaukseksi jaettiin tilaajille »Helmivyö». Taloudellisten
olojen parattua Krohn v. 1873 ryhtyi jälleen jatkamaan yritystä
saman ohjelman mukaisesti nimellä Suomen Kuvalehti, joka pysyi
pystyssä 8 vuotta ja sisälsi edeltäjäänsä enemmän varsinkin kauno-
kirjallisia kyhäelmiä. »Suomen Kuvalehden» v. 1880 lakatessa oli
jo olemassa K. J. Gummeruksen v. 1878 perustama Kyläkirjaston
Kuvalehti, joten ei enää jääty suomenkielistä kuvalehteä vaille. —
Kaiken ohella Krohn esiintyi vielä ahkerana suomenkielisenä lasten-
kirjailijana — ollen siinäkin tienraivaaja — ja suomentajana. Vä-
häksi ei ole suinkaan arvattava Krohnin ansio ensimäisenä Walter
Scottin historiallisten romaanien kääntäjänä (6 romaania vv. 1870
— 75; tunnetuin Ivanhoe), vaikkapa Ahlqvist »Kielettäressään»
Krohnin käännösten (Ivanhoen) kieliasua pahasti kolhikin, nykyi-
sen suomalaisen virsikirjan päämuovaajana' ja »Vänrikki Stoolin
Tärinäin» suomennoskomitean uutterimpana jäsenenä, monia muita
käännöstöitä (Macaulayn »Englannin historia» I, Gerokin »Saarnoja»,
Körnerin näytelmä »Syyn sovitus», Andersenin satuja 6 vihkoa,
Stöckhardtin »Kemia» j. n. e.) mainitsematta. Lönnrotin tavoin
ulottui Krohnin aika ja harrastus mitä erilaisimmille kansallisen
viljelystyön aloille, ja neljännesvuosisadan ajan hän kirjailijana, ar-
vostelijana ja alottelevien kynäniekkain (kuten esim. n. s. kansankir-
jailijain) opastajana on suomenkielisen kirjallisen elämän johtomiehiä.
Mutta myös muiden aatteellisten pyrintöjen, esim. ehdottoman rait-
tiuden, hyväksi riitti lämminsydämisen Krohnin harrastus. Suomen-
kielen kirjallisen ja seuraelämällisen viljelyn alalla on Krohnin mer-
kitys sangen suuriarvoinen. Tosin hänenkin suomenkielensä alku-
aikoina oli jossakin määrin virheellistä ja veti päälleen Ahlqvistin
vihat, mutta tuntuupa Krohnin suomi sittenkin sekä kielen että tyy-
lin puolesta melkoista mehevämmältä ja notkeammalta kuin mui-
den aikalaisten, Ahlqvist itse niihin luettuna. Muuten Krohn oli
suuri kielitaituri, osasi puhua useita europpalaisia sivistyskieliä.
Kotoa ja matkoilta oli tämä taito peräisin.
Entä Krohn runoilijana?

* Oli toisen virsikirjakomitean puheenjohtajana (1876 — 80), missä
toimessa työskenteli niin uutterasti, että joksikin aikaa liikarasituksesta
turmeli terveytensä.

Sellaisena hän esiintyi Suonion nimellä, joka oli oiettu lähellä
Viipuria olevan Suonionsaaren mukaan.

Suonion runoelmia ja »Kuun tarinoita» ilmestyi ensin kalente-
rissa »Mansikoita ja Mustikoita» II — IV (1860 — 63), painettiin erik-
seen V. 1865 nimellä Suonion runoelmia ja uudestaan lisättynä pai-
noksena 1869. V. 1882 julkaistiin sitten Suonion kootut Runoelmat
ja Kertoelmat, joista uusi täydennetty painos 1897. Se sisältää teki-
jänsä runoelmat, Kuun tarinat ja neljä novellia ja en jo kooltaan kau-
nis todistus monipuolisen Krohnin ahkeroimisesta runottarienkin pal-
veluksessa. Suoniolla näkyykin olleen verrattain hersyvät laulun
lahjat, samoinkuin hänen kynänsä muutenkin oli kepeä ja joutuisa.
Jo koulupoikana hän oli sepitellyt ruotsinkielisiä runokokeita, mutta
päätti ylioppilaaksi tultuaan lakata runotyöstä, kunnes voisi suo-
rittaa sen suomeksi. Päätöksensä hän siinäkin horjumatta piti.

Suonion runotar paljastaa meille eheän, sopusointuisen, lämmin-
sydämisen personallisuuden, jolla oli valoisa ja ihanteellinen elämän-
katsomus. Se on sukua sekä Runebeigin kirkkaalle, mutta vielä
enemmän Topeliuksen harrasmieliselle, sulosäveliselle runottarelle.
Muutenkin Krohn koko olemukseltaan ja isänmaallisilta harrastuk-
siltaan seisoo lähellä Topeliusta. Ajatelkaamme vaan esim. hänen
nuorisoa varten kerrottua Suomen historiaansa ja hänen runoilu-
aan ja kirjailuaan lapsille. Suonion runotar ei ole läheskään niin
voimakas, suorasukainen ja miehuullinen kuin Oksasen; pikemmin
siinä on ominaistunnuksena joku naisellisen hentomielisyyden piirre.
Mutta se on värikkäämpi ja monipuolisempi kuin Oksasen sekä ai-
heiltaan että ulkoasultaankin; Suonio näet taivuttelee suomea moni-
naisiin runomittoihin ja noudattelee paremmin uudemman runo-
taidon vaatimuksia korkoon ja laajuuteen nähden. Suurempi alku-
peräisyys sekä omintakeisuus niin aiheissa kuin ilmaisutavassa puut-
tuu Suonion runottarelta; korvauksena on runoilijan harras, tunte-
hikas mieliala ja vilpitön pyrkimys. Suonio on runoilijana pikem-
min taitava »asianharrastaja» kuin voimaperäinen runoilija. Sen
hän kyllä itsekin myöntää verratessaan runotartaan aivan liian
vaatim^tomasti varpuseen ja toivoessaan jälkeensä suurempia
laulajia:

Paremmat lauluäänet
Keväällä ehtinee,

Niin kuullellessaan noita
Jo varpu vaikenee!

Etualalla tänä kansallisen työn ja innostuksen aikana on Suo-
niollakin isänmaa, suomenkansa ja suomenkieli. Runebergin ja
Topeliuksen tavoin hän romanttisesti ylistää ja ihannoi Suomen
maata ja kansaa monissa varsinkin juhla- ja tilapäärunoissa, joita
ohimennen sanoen haittaa eräänlainen ylimalkaisuus ja kuvaileva
laveus. Suomi on »jylhän ihana» maa; sen kansa on »jörö,
umpisuinen», mutta siinä on »kultaa alla kuoren karkean»; se on
rehti, luja ja uskollinen kuin kallio; petos ja kavaluus on sille tunte-
maton käsite. Ihannoivalla luottamuksella lausuu Suonio suomalai-
sista hallitsijalle:

Sun jos kaikki muutkin pettäis, Suomen mies ei pettää voi.

Hän ylistää Aleksanteri II:n ja Pietari Brahen hyviä töitä Suomen
kansaa ja kieltä kohtaan ja iloitsee herkästi niistä edistyksistä, joita
suomalainen sivistys jo oli saavuttanut. Hän kehoittelee intoisin
sanoin uhraamaan työn ja voimat yksin isänmaalle, jonka armas
kuva saa jopa rikoksentekijänkin karkaamaan Siperian kaivoksista
vielä kerran synnyinseutua näkemään (Karkuri) ja Pohjolan nuoru-
kaisen kaihomielin etelästä, etelän tulisen tyttären sylistä, ikävöi-
mään joutsenten jälkeen Pohjolaan (kymmenes »kuun tarina»).
Sovinnon miehenä hän ei voi sietää sisäistä puolueriitaa ja vallasta
taistelua. Suomi on hänelle yksi ja jakamaton, vaikkapa siinä asuu-
kin kaksi kansaa, jotka puhuvat kahta eri kieltä. Kerta toisensa
perästä hän varoittaa riidasta ja kateudesta ja kehoittelee kilpai-
lemaan jalosti vain siitä, kuka voi palavimmin yhteistä Suomea
rakastaa ja sen hyväksi työnsä uhrata. Niin varsinkin runoissa
Suomalaisille, Suomalainen maamme Ruotsalaiselle ja Runebergin
patsasta paljastettaessa. Riiteleville suomalaisille (nähtävästi = suo-
menmielisille) hän varoittaen lausuu (kai Ahlqvistin ja Yrjö Koski-
sen välisen riidan johdosta):

Yhtehen min Luoja liitti Nytkö, veljet, liittoamnae

Kuin näin ratketa se voi? Turha riita ratkaiseis,

Ykshän Suomi meidät siitti, Uutta toivon toukoamme

Ykshän kieli meillä soil — Kateuden halla veis?

Kumpi suurna, kumpi piennä^ Ylempänä, alempana,

Olkoon lasten riitana. Mitä siitä huoltakaan,

Kyynärähän tok' ei liene Kun vaan kukin portahana

Miehen kunnon mittana! Onpi Suomen kunniaani

Ja maamme ruotsalaisille hän sanoo samaan tapaan:

Mut yksi on mieli , Siit' olkohon riita

Ja kummankin kieli Ja kiistamme siitä

Vain yhtä Suomea ylistelee. Ken Suomea parhaiten rakastanee.

Samoin Runeberg-runossaan:

Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa;
Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa. —
Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa,
Mutta yks' on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa!

Siis Runebergin ja Topeliuksen ajan sovinnollisen »yksi mieli, kaksi
kieltä» ihanteen mukaisesti. Sellainen ihanne sopi kai hyvin Suonion
rauhaisaan, sopusointuisaan luonteeseen. Mutta samalla hän suoma-
laisen kansan ja kielen puolesta pukeutuu monesti sotisopaan. Hän
ei voi sallia, että niitä halveksitaan ja pilkataan (runot Tuhma, raak'
on Suomalainen ja Suurelle herralle), ja häpeän puna nousee hänen
poskilleen, kun hän ajattelee niitä monia, jotka suomenkielisen
koulusivistyksen saaneina halveksien hylkäävät suomalaisuutensa
(Hyljätty äiti). Heitä hän vakavasti kehoittaa jälleen palajamaan
oikean emon luo, sillä silloin

äitis vanhan ja vaivaisen

Näet nuoreks nuortuvan taasen.
Ja kruunun painavi kultaisen
Hän otsaansa kirkkahasen.

Ja irlantilaisista (Feniläiset) hän ottaa esimerkin siitä, miten
käy kansalle, joka itse on vaihtanut pois kauniin äidinkielensä,
samalla kuin toiselta puolen Italian heräämisellä osottaa, kuinka
sorrettukin kansa voi sorrosta vapautua. Tosin Suomen kansan ja
kielen maineen on jo kauan peittänyt »vieras lippu» (runo Vieras
lippu), mutta vieläkin voi Suomi kohota suureksi ainakin hengen
töissä, jos »Suomen lapsi» poistaa päältään vieraan kielen vieraan
lipun. — Suonion ylevä Virsi kotimaan puolesta on hänen isänmaal-
lisen mielensä hartain ilmaus.

Suonion muu runous käsittelee pääasiassa luonnosta ja elämästä
otettuja aihelmia tai oman sydämen iloja ja suruja. Luonnon ja
urheilun ystävänä hän tahtoo istuttaa tämän rakkauden muihin-
kin. Siitä ovat todisteena reippaat runot Suksimiesten laulu ja Pur-
jehdusretki, joka viimemainittu näyttää ulkoasultaan olevan Schil-
lerin Kello-laulun mukaan suunniteltu, samoinkuin edellinen alku-
säkeiltänsä vivahtaa Schillerin Ratsurilauluun (Reiterlied). Schil-
lerin tavoin Suonio tämäntapaisiin runoihinsa liittää mietelmiä ja
vertauksia ihmiselämästä: suksimiehet, vihollisen uhatessa Suomea,
rientävät suksillaan vainolaista karkoittamaan; ihmiselo on kuin
lumihiuteiden leikkiä (Lumisateella); vankka mies kulkee maailman
kautta horjumatta kuin pursi kuohuaaltojen läpi; tuikkiva tähti on
varma viitta Jumalan luo samoinkuin yön läpi vilkuttava valo eksy-
neelle ihmiselle (Tähden tuikkiminen) j. n. e. — Suonion lempiruno-
jen pääosa sisältyy »Emma» nimiseen sarjaan. Ne kuvailevat laula-
jan omaa riemua lemmen voittamisesta, sitten hänen murhettaan
lemmityn kadottamisesta ja ovat kyllä vienoja ja vilpittömiä, mutta
hieman kuluneita aiheiltaan ja ilmaisukeinoiltaan, vailla oikeaa
alkuperäisyyden tehoa. Muutamissa, kuten esim. Ainoa hetki. Hau-
dan partaalla ja yleensä murherunoissa, ilmenee enemmän omin-
takeisuutta ja tunteen välittömyyttä. Murhe tahtoo laulajan aivan
maaksi musertaa, mutta hän alistuu nöyrästi Korkeimman johtoon
(Järven rannalla ja varsinkin harrastunteinen Sun tahtosi tapahtu-
koon) ja nostaa siihen luottaen vielä päänsä pystyyn (Pää pystyyn):

Pää pystyyn vaan!

Sä olet mies, et halpa mato maan!

Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa,

Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa.

Paa pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan!

Ei Herra jätä lastaan milloinkaan.

Kun kuorman raskahan Hän pääUes luopi,

Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi.

Pää pystyyn vaan!

Tämä harras, kohtaloon alistuva mieliala tekikin Suonion erit-
täin soveliaaksi uuden virsikirjan muovailemiseen, ja hänen ahke-

ran työnsä ansiota nykyinen virsikirjamme, joka v. 1886 hyväksyt-
tiin käytäntöön, epäilemättä pääasiassa onkin. Hänhän oli toisen
virsikirjakomitean miltei ainoa pätevä runoilija. — Mutta asunpa
Suoniossa iso annos huumoriakin, joka käy kyllä ilmi hänen leikilli-
sistä runonpätkistään. Sukkelimpia niistä on Laiskuuden ylistys ja
Lempi ja Lempo, mitkä sanat hän usein muulloinkin asettaa vasta-
kohdiksi:

Lempenä neitonen hehui, kaikki sydämet syttyi.
Miekkoinen, joka sen nai, Lemmon kekälen sai!

Suonion runokäännökset (Heinen Lorelei, Schillerin Sukeltaja
v:lta 1859 ja Louhikäärmeen tappaja, muutamat Petöfin runot)
todistavat verrattain helppoa kielen ja runomuodon vallintaa. Tämä
ominaisuus oli hänelle suureksi hyödyksi myös siinä työssä, jonka
hän suoritti Vänrikki Stoolin Tärinäin »suomennoskomitean» ahke-
rana jäsenenä ja koko puuhan alkuunpanijana.^ Suonion ohella
ottivat tähän yhteistyöhön vv. 1867 — 77 osaa etupäässä Kaarlo
Slöör, B. F. Godenhjelm, A. Rahkonen ja A. Tuokko sekä osittain
myös V. Löfgren, P. Cajander, K. Suomalainen ja K. F. Eneberg
(orientalisti ja ruotsinkielisten runoelmain sepittäjä). Siten saatiin
V. 1877 Runebergin kansallinen merkkiteos 10-vuotisen työn jälkeen
verrattain sujuvassa runoasussa lopullisesti suomenkielistenkin lulci-
jain nautittavaksi. Tämän »komiteakäännöksen» pohjalla ovat myö-
hemmätkin muodostelut (P. Cajanderin 1889 ja O. Mannisen 1909)
pääasiallisesti pysyneet.

Paraiten kuvastanevat Suonion runoilijaluonnetta hänen suora-
sanaiset Kuun tarinansa. Kehys on tekijän oman tiedonannon mu-
kaan lainattu suurelta tanskalaiselta saturunoilijalta Andersenilta.
Mahdollisesti myös Topeliuksen »Hopearahan kertomuksia» (Silfver-
penningens berättelser, v:lta 1858) on vilahdellut tekijän mielessä.
Kertoelmain lukukin on oikeastaan sattumalta sama kuin Topeliuk-
sella. Aiheensa hän on ottanut milloin entisyydestä, milloin nykyi-
syydestä, konsa kotimaan, konsa ulkomaailman oloista. Ja yhtä
herttaisesti kertoo ystävällinen kuu kaikkina 19 iltana (paitsi nel-
jäntenätoista) näkemiään ja kokemiaan näiltä eri tahoilta. Kaik-

1 Yksityisten runojen käännöskokeita oli kyllä jo ennemminkin tehty
(Ahlqvist, Avellan, Blomstedt y. m.).

kialla on tekijä kutonut kertoelmiinsa vienon kuudanhämyisen tun-
nelman, joka tekee nämä »tarinat» varsin somiksi. Niitä voitaisiin-
kin nimittää suorasanaisiksi runoelmiksi. Monessa vallitsee harras
isänmaallinen mieliala, vaikkapa tapaus sattuukin kaukana Suo-
mesta. Niinpä toisena iltana kuu kertoo, kuinka Castren kaukana
Siperiassa kylmässä samojedilaiskodassa innokkaasti työskentelee
Suomen kunniaksi; kymmenes ilta kuvaa Pohjolan nuorukaisen
ankaraa koti-ikävää etelän tyttären luona; seitsemästoista vanhan
savolaisukon ikävää Amerikassa Delaware-joen varrella. Neljäs ilta
kuvaa liikuttavasti hallan tuhoa karjalaisessa uutismökissä Höytiäi-
sen rannalla ja mökin isännän Saarijärven Paavon tapaista mielen-
tyyneyttä. Kolmastoista vie lukijan Siikajoen taistelukentälle, jossa
veriruusut lumella punottelivat ja kaatunutta sulhoaan itkevän
neidon kyyneleet niitä kastelivat — kuva, jonka alkuosa — veri-
ruusut hangella — tavataan samaan aikaan (1858) Fr. Cygnaeuksen
runossa »Ruusut keväällä 1808», mitä Suonio ei sano tarinaa sepit-
täessään vielä tunteneensa. — Pitkä avio-onni, hellä äidinrakkaus,
lapsen viaton riemu, Hussin uskonlujuus, germaanittaren isänmaan-
ja vapaudenrakkaus, keskiajan juutalaisvainot, bjarmien ja viikin-
kien, karjalaisten ja suomalaisten taistelut, myrskyn tuhot merellä,
ne kaikki antavat kuulle aihetta kuvailla hämyisiä näkyjään.

Suonion novelleista on pisin ja ansiokkain Viimeinen Rekryy-
tin-otto, lemmenromantiikalla höystetty kuvaus Viipurin läänin
venäläisajalta. Sievä on myös Hollannin saaristossa. Sen päätekijänä
on romanttinen yhteensattuma isän ja kadonneeksi luullun pojan
välillä.

Kaikkialla ohjasi Krohn-Suonion kerkeää kynää ihanteellinen,
isänmaallinen henki ja tarkoitusperä. Koko olemukseltaan ja toi-
minnaltaan on Julius Krohn epäilemättä edustavin henkilö 1860-
ja 1870-lukujen suomalaisuuden liikkeen henkisessä työssä.

Aleksis Kivi.

Hannikainen oli tosin jo 1840-luvulla pannut alkuun suomen-
kielisen näytelmän ja novellin, mutta niiden varsinainen luova pe-
rustaja oli sittenkin Aleksis Kivi eli Stenvall, kuten hänen virallinen

nimensä oikeastaan kuului. Kivi se vasta on suomenkielisen kauno-
kirjallisuuden ensimäinen suurempi nimi, sen yksilöllinen kanta-
kivi. Hänen käsistään lähtevät suomenkielinen ja suomalaisperäi-
nen sekä huvi- että murhenäytelmä ja romaani niin mahdikkaassa
muodossa, että sellaista ei suomenkielin vielä oltu nähty. Muuten-
kin hän seisoo aivan yksinäisenä ilmiönä aikalaistensa kirjailijain
keskellä. Hän ei, vaikkapa tahtoikin osaltaan olla mukana, kirjail-
lut mitään ohjelmallisia suomalaisuuden tarkoitusperiä silmällä pi-
täen, kuten esim. edellä kuvatut oppineet professorit ja tiedemie-
het, vaan työskenteli pelkästään oman synnynnäisen luomisvais-
tonsa innoittamana. Hän on yksinomaan kaunokirjailija. Vieläpä
hänen kohtalonsakin on oikea runoilijan kohtalo! Puutetta ja kärsi-
mystä läpi elämän, sairautta ja hengen kuluttavaa tulta, oman ajan
vähäksymistä ja jälkimaailman myöhäistä tunnustusta.

Myös taiteellisessa suhteessa Kivi on käänteentekevä ilmiö.
Runebergin ja Topeliuksen merkkien alla kulkeneen ihannoivan,
romantisoivan ja yleisiä tyyppejä luovan kuvaustavan rinnalle ja
sijalle hän, samalla kuin edelleen säilyttää ihanteellisen pohjan, tuo
oman täysin realistisen, tosiperäisen, yksilöitsevän taiteensa, joka
juonti juurensa hänen luontaisesta taipumuksestaan ja välittömästä
havainnostaan. Tällainen taide, etenkin kun sen esineeksi sattui
juuri Kiven kotiseudun Nurmijärven silloinen karkea ja raaistunut,
yksinpä naapuripitäjäinkin pelkäämä rotu, jota Kivi puolestaan ei
huolinut liioin silata tai kaunistella, tuntui aikalaisista aluksi ou-
dolta, ja vain ymmärtäväisimmät ja avarakatseisimmat sitä oikein
tajusivat. Varsinkin Ahlqvist, joka oli tottunut paljoa hienompi-
syiseen savolaiskansaan ja muutenkin ihaili Runebergin siloisempaa
kansankuvausta sellaisena kuin se esim. »Hirvenhiihtäjissä» esiintyi,
joutui pois suunniltaan. Osaksi myös Kiven tavanmukaisista tyyli- ja
kieliopin säännöistä piittaamaton kieli yhdessä mahdollisen kirjailija-
kateuden ja puoluesyiden kera — Kiven enimmät suosijathan kuu-
luivat »Santta Yrjänän lippukuntaan» — määräsi Ahlqvistin tuo-
mion. Itse sanoo Ahlqvist »kirjallisen ja kielellisen omantuntonsa»
ei voineen sallia, että Kiven teoksien »aatteellinen ja kielellinen ruo-
kottomuus uhkasi sekä kirjallisuutta että kieltä». Siksipä varsin-
kin »Seitsemän veljestä» hänestä oli kerrassaan häpeäpilkku suoma-
laisessa kirjallisuudessa. Kuitenkaan ei Kivi mennyt »raakuudessa»

pitemmälle kuin esim. renessansiajan suuret mestarit Shakespeare
ja Cervantes, joiden yhdessä raamatun ja Kalevalan kera tiedetään
olleen hänen pääasiallisimmat kirjalliset esikuvansa. Ja näiden ta-
vallahan Kivikin järeään realismiinsa, lähemmin katsottuna, liittää
paljon myös mitä utuisinta romantiikkaa ja hienointa ihanteelli-
suutta, jotka sekaisin muodostavat aivan erikoisen Kiven-taiteen,
mikä tosiaan aluksi voi monesta tuntua oudolta, ennenkuin on op-
pinut sen kauneusarvoja syvemmin tajuamaan.

Kiven taiteessa tuntuva vahva maalaiskylän tuoksu johtuu suo-
raan hänen kotiperästään.' Hän oli rahvaanlapsi, köyhän kylärää-
tälin poika Nurmijärven Palojoelta, ja syntyi 10 p. lokak. 1834.
Suku oli köyhää nurmijärveläistä torppari- ja merimiessukua, johon
satunnaisesta Helsingissä asumisesta oli tarttunut jonkun verran
ruotsin taitoa ja tiedollista sivistystä. Näiden taitojen nojalla Alek-
sis Kiven isä (Eerik Juhana Stenvall) kohosi, räätälimestarin ar-
voon päästyään, kyläläistensä apuriksi kirjoitus- ja luvunlaskuasi-
oissa. Hän oli viinaan menevä mestarismies ja muuten juroluontoi-
nen. Vaimo (Anna Stiina Hamberg, sepän tytär Tuusulasta) kuuluu
miestään taltutelleen m. m. riisiveden juottamisella — keino, jota
Martta »Nummisuutareissa» käyttää viinalle altista Topiasta koh-
taan. Muuten äiti oli toimelias nainen, perheen hyvä henki. Lap-
siinsa, joista Aleksis oli nuorin neljästä veljeksestä, hän istutti juma-
lanpelkoa ja raamatun tuntemista. Siitä kai onkin peräisin Kiven
perehtyminen ja mieltymys raamatun runouteen. Jo lapsena Alek-
sis kuuluu kotituvan seinälle tervalla kuvanneen taivaan ja helve-
tin. Ikäistensä kesken hän esiintyi kirkonrakentajana, pappina ja
maanmittarina osottaen siten lahjakkaisuuttaan. Vastenmielisen
räätälintyön sijasta kului pojan aika hupaisemmin metsiä samoil-
lessa, kiekkoa lyömässä ja vanhoja tarinoita kuulemassa. Täten
kertyi hänen herkkään mieleensä viljalti kotoisia ja kyläisiä kuvia
ja vaikutelmia.

Ensimäiset opinalkeet sai Aleksis osaksi isältään osaksi Nurmi-
järven silloiselta kiertokoulumestarilta Malakias Costianderilta, joka

» Kivi on muuten suomenkielisistä kirjailijoista, kuten odottaa sopii-
kin, se, jota enimmin on käsitelty ja tutkittu. Varsinkin E. Aspelin-Haap-
kylä ja V. Tarkiainen ovat Kiveä paljon selvitelleet. Heidän y. m. kirjoi-
tuksia on alempana otettu huomioon, mikäli on katsottu siihen syytä
olevan.

muutenkin on tunnettu kirjallisista harrastuksistaan ja epäilemättä
on osaltaan vaikuttanut oppilaansa ja myöhemmän kesätoverinsa
samanlaatuisten taipumusten heräämiseen.^ 12-vuotiaana Kivi lähe-
tettiin Helsinkiin kouluun, oppi siellä ensin erään vanhan merikarhun
Granbergin luona ruotsia ja kävi ala-alkeiskoulun läpi, mutta lopetti
koulunkäyntinsä yläalkeiskoulussa varattomuuden, kyllästymisen ja
sairaalloisuuden vuoksi kesken jo syksyllä 1852. Kivi luki tämän
jälkeen, vaikkapa terveys olikin perin horjuva, yksityisesti velka-
rahoilla Helsingissä ja maalla, sai viimeisen voitelun eräässä »yli-
oppilasleipomossa» ja pääsi vaivoin ylioppilaaksi joulukuussa 1857.
Vasta vuotta myöhemmin, kevätlukukaudeksi 1859, hän kirjoit-
tautui yliopiston nimikirjaan, mutta säännöllisiin opinnoihin, joiden
äiti oli toivonut johtavan saarnatuoliin, hänellä ei ollut varoja eikä
halua. Näkyy hän sentään käyneen m. m. Cygnaeuksen ja Lönnrotin
luennoilla. Loma-ajat hän edelleen vietti kotosalla kuljeskellen her-
mostoaan vahvistaakseen metsissä tai pyydellen kaloja j^ krapuja
tai kuunnellen vanhoja tarinoita. Kiven kiintymys metsään ja
luontoon sekä yksinäisyysrakkaus ovat näiltä retkiltä peräisin.

Jo koulupoikana lienee Kivi kynäillyt, m. m. erään pienen ju-
telman, johon hänelle antoi aiheen maitoruukkua kantavan tytön
kaatuminen alamäessä ja ruukun särkyminen. Ainoa säilynyt teelmä
siltä ajalta (1850-luvun alusta) lienee tuo pieni idyllimäinen kertoelma
Koti ja kahleet, jossa Kiven runouden peruspiirteet jo selvästi nä-

^ Mainittu Costiander, kotoisin Hämeenkyrön Kostulasta — siitä
nimi — oli syntynyt 1815 ja ylioppilaaksi tultuaan 1839 ruvennut Nurmi-
järven koulumestariksi, pysyen siinä virassa kuolemaansa saakka 1870.
Hän on sepitellyt omintakeisia runokokeita, joista mainittakoon pieni laa-
juuteen perustuvaan kuusmittaan kyhätty kertomarunontap?inen Jaako,
Kyröskosken pokissa kerran (1848), ja suomentanut Runebergin Hirven-
ampu/at (Suomi 1855), Virgiliuksen Aeneis-eeTpoksen ensi laulun (Suomi
1858), Auerbachin novellin Juoseppi lumessa (1863) ynnä muutamia hengellisiä
kansan- ja lastenkirjoja.

Toinen mainitsemisen arvoinen samanaikainen kertomarunon yritte-
lijä oli yhoppilas Thure Juhana Dahlberg (synt. Pielavedellä 1836, kuollut
jo 1870,"^ suoritettuaan sitä ennen tuomarintutkinnon), joka Kalevalan-mi-
talla V. 1862 julkaisi 28-runoisen (4226 säettä) kokoelman Runoja Herkules
uroosta. Kalevalan jälkeen se on laajin kertovainen esitys vanhalla runomi-
talla, mutta muuten runolliselta arvoltaan aivan mitätön, enimmälti vain
kuivasti ja puisevasti runomittaan puettua proosaa. Dahlbergin tarkoitus
olikin enemmän siveellinen ja uskonnollinen kuin runollinen. Hän on myös
suomentanut Björnsonin novellin Iloinen poika (1862), ja Kneiselin näytel-
män Viuluniekka (1863), »molemmat erittäin sujuvalla ja luontevalla kie-
lellä», kuten Julius Krohn niistä sanoo.
Uudempi suomalainen kirjallisuus. — 6

kyvät. Myös ruotsiksi Kivi tähän aikaan sommitteli pieniä kyhäel-
miä, joista eräs näytelmänkoe osui hänen koulurehtorinsa Fr. Cyg-
naeuksen nähtäviin ja käänsi tämän suurmiehen huomion köyhään
kirjailijan-alkuun. Teelmä lienee ollut joko joku ranskalais-aiheinen
komedia tai luultavammin »Nummisuutarien» alkuluonnos Bröllops-
resan (Häämatka). Luullaanpa Cygnaeuksen osaltaan kehoittaneen
Kiveä kirjailemaan suomeksi ja kenties muutenkin vaikuttaneen
hänen kirjallisten harrastustensa suuntaan.

Säännöllisten tutkintolukujen sijasta Kivi koulussa opitun
ruotsin taitonsa avulla — muita vieraita kieliä hän osasi perin vail-
linaisesti — perehtyi ruotsalaisissa käännöksissä maailmankirjalli-
suuden suuriin mestareihin. Niistä varsinkin Shakespeare ja Cer-
vantes olivat hänelle rakkaita. Sanotaanpa hänen osanneen ulkoa
pitkiä kohtauksia Shakespearen näytelmistä. Myös raamattu ja
Kalevala olivat hänen mielikirjojaan; historiaakin hän kuuluu halulla
lukeneen. Näin hän »lavensi mielikuvituksensa piiriä» — tarkoitus-
perä, johon hän kehoittaa erästä ystäväänsä hyviä kirjailijoita luke-
malla pyrkimään. Helsingissä Kivi seurusteli varakkaan räätäli-
mestarin Albin Palmqvistin perheessä ja sai perheen kieliä taita-
valta Albina nimiseltä tyttäreltä lainaksi suurten ulkomaisten ru-
noilijain teoksia.^ Muuten Kiven helsinkiläinen tuttava- ja toveri-
piiri oli hyvin pieni eikä hän köyhänä ja ujona maalaisnuorukaisena
koskaan koteutunutkaan pääkaupungin seuraelämään. Sitäpaitsi
hänen herkkä taipumuksensa väkijuomiin vei hänet usein vähem-
män sopivaan seuraan sekä vieroitti hänestä hänen todellisia ystä-
viään ja auttajiaan, joista Kiven käytös ja esiintyminen näkyy mo-
nesti tuntuneen kyllästyttävältä.

Eräs kirjallinen palkintokilpailu, jonka Suomal. Kirjall. Seura
tuntemattomalta lahjoittajalta (konsuli N. Kiseleffiltä) saamallaan
apurahalla v. 1858 oli julistanut suomenkielisistä näytelmistä, sai
Kiven koettamaan onneaan. Hän kirjoitti (1859) Kalevala-aiheisen
murhenäytelmän Kullervo ja voittikin sillä v. 1860 luvatun palkin-
non (150 rpl.).' Tosin arvostelulautakunta teki paljon muistutuksia

^ Ks. Eliel Aspelin, 9 A. Kiven kirjettä eräälle ystävälle. Liitto III
1904.

* Muina kilpailijoina olivat Pietari' Hannikainen ja Kaarlo Slöör (San-
tala) käännösnäytelmillä.

aiheen hallitsemista, sankarin luonteen käsittämistä, tyyliä, kielen-
käyttöä ja paikoittaisia runosäkeitä vastaan, mutta arveli sittenkin,
että teos oli »erinomainen sattuma Suomen kielen ja kirjallisuuden
alalla» ja että sen tekijällä oli »toivollinen tulevaisuus Suomen kirjal-
lisuudessa». Tehtyjen muistutusten johdosta Kivi — tätä nimeä
hän nyt rupesi käyttämään kirjailijanimenään, vaikka ei muutoin
sallinut itseään Kiveksi kutsuttavan — sitten kokonaan uudesti
muovaili näytelmänsä läpeensä suorasanaiseen muotoon, ja sellai-
sena Kullervo v. 1864 painettiin Suomal. Kirjall. Seuran toimitta-
maan »Näytelmistöön». Aiheen valinnassa oli Kiveä kenties ohjan-
nut Fr. Cygnaeuksen ennen mainittu kirjoitus »Kalevalan traagilli-
sesta aineksesta» v:lta 1853, missä Cygnaeus lähemmin selvittelee
Kullervo-tarun luonnetta ja osottaa sen kelpoisuuden draamalliselle
käsittelylle.

1860-luvun alussa Kivi jättää yliopiston ja päättää kokonaan
antautua kirjailijaksi. Siihen häntä luonto veti, niin huono kuin
suomenkielisen kaunokirjailijan aineellinen asema tähän aikaan oli-
kin. Itse hän myöhemmin laski ansainneensa kirjailullaan keski-
määrin 200 mk vuodessal Loma-aikoina hän usein oli oleskellut
vanhimman veljensä Juhanan luona ruotsinkielisessä Siuntiossa,
missä veli oli arentimiehenä. Täällä tutustui häneen eräs lämmin-
sydäminen nainen, neiti Charlotte Lönnqvist. Hän oli itse vähä-
varainen ja muuten umpiruotsalainen, mutta tahtoi siitä huolimatta
osaltaan tukea Kiven kirjallista toimintaa antamalla hänelle va-
paan asunnon ja ruoan. Muutamat helsinkiläiset ystävät (Cygnaeus,
Krohn, Bergbom y. m.) olivat myös puolestaan köyhän kirjailijan
tukena aineellisissa asioissa.

Täällä Siuntiossa, jonne hän v. 1863 vakinaisesti asettui. Kivi
nti Lönnqvistin suojattina asuskeli vuosikymmenen loppuun saakka,
oleskellen vain tilapäisesti asiainsa vuoksi Helsingissä. Ja täällä
hän kirjoitti myöhemmät teoksensa, jotka tiheänä sarjana nopeasti
seurasivat toisiaan. Niistä monet jäivät julkaisemattakin. Ensinnä
ilmestyi v. 1864 »tekijän omalla kustannuksella» — oikeastaan kui-
tenkin Kaarlo Bergbomin hankkimilla rahoilla^ — verraton kansan-

^ Kivi oli sattumalta tavannut ennestään hänelle tuntemattoman
Bergbomin ja maininnut tälle olevansa epätietoinen, miten saisi kus-
tannetuksi näytelmänsä painosta. Silloin Bergbom hankki hänelle tarpeel-

komedia Nummisuutarit, josta Fr. Cygnaeus kirjoitti syvällistä ym-
märtämystä henkivän arvostelun ja edelleen vaikutti siihen, että
valtion ensi kertaa (J. V. Snellmanin alotteesta) jakama kirjaiUja-
palkinto 2500 mk — jota toiselta taholta oli esitetty annettavaksi
»lupaavalle kirjailijalle» J. L. Runebergille! — annettiin Kivelle.
Se tosin pian hupeni vanhain velkain maksuun. Sitten seurasi Kir-
jall. Kuukauslehdessä pikkukomedia Kihlaus ja Kiven omalla kus-
tannuksella runovihkonen Kanervala, molemmat 1866. Vuosi 1867
toi ilmoille murhenäytelmän Karkurit, jossa Kivi arvostelujen joh-
dosta ja tuttavainsa kehoituksesta oli ryhtynyt kuvaamaan hänelle
tuntemattomia korkeampia säätyluokkia samoinkuin yksiin aikoi-
hin valmistuneessa, painamatta jääneessä murhenäytelmässä Can-
zio. Samana vuonna ilmestyi myös pieni lyyrillinen idyllinäytelmä
Yö ja päivä. Senjälkeen valmistui Kiven raamattuun mieltymistä
todistava pieni itämainen idylli, näytelmä Lea, jonka Viipurin Suo-
mal. Kirjall. Seura v. 1869 painatti »Näytelmiä» sarjaansa, ja vihdoin
Kiven pääteos, romaani Seitsemän veljestä, joka oli ollut vuosikausia
tekeillä ja jonka hän kuuluu kirjoittaneen uudelleen ainakin kolmasti.
Sen painatti Suomal. Kirjall. Seura v. 1870 vihkoina tilattavaan,
Julius Krohnin huolehtimaan »Novellikirjastoonsa», mutta Ahl-
qvistin murhaavan arvostelun johdosta rohkeni erikoisteoksena las-
kea kirjakauppoihin vasta v. 1873. Tekijälle maksoi seura romaa-
nista tekijäpalkkiota 700 mk (»Kullervosta» oli seura maksanut
500 mk).

Mutta samaan aikaan, vuoden 1869 lopulla. Kiven ruumiillinen
ja henkinen tila rupesi nopeasti rappeutumaan. Kouluajoilta periy-
tynyt heikkohermoisuus, jota yksinäinen, iloton ja epäsäännölUnen
runoilijaelämä, hermoja kuluttava työ, väkijuomiin taipumus, ali-
tuinen puute ja arvostelun tylyys yhä lisäsivät, kasvoi siinä määrässä,
että se uhkasi kirjailijaparan järkeä. Omien sanainsa mukaan hän
oli vuodet 1867 — 68 elänyt Siuntiolla »melkein kuin vanki tornissa»,
ja hänen sydäntänsä oli muka jo yli 20 vuotta »paistettu joka päivä
hiljaisella tulella». Päästäkseen olemasta neiti Lönnqvistille rasi-
tuksena hän V. 1869 oli aikonut antautua ihailemalleen maanviljelys-
alalle, mutta heikko terveys tuli esteeksi. Lopulta hän ei jaksa luoda

liset rahat. Siitä alkoi K:n ja B:n harras ystävyys. — Ks. Eliel Aspelin-
Haapkylä, Suomalaisen Teatterin Historia 1, s. 42 — 43.

enää omintakeisesti, vaan hänen hyvät ystävänsä Kaarlo Bergbom
ja Emil Nervander antavat hänelle valmiin, Nervanderin alkujaan
suunnitteleman aiheen, josta Kivi, kolmekertaisen uudistelun jäl-
keen, muodosteli viimeisen sairaalloisen näytelmänsä Margaretan,
mikä Fr. Cygnaeuksen kirjoittamalla esipuheella varustettuna pai-
nettiin syksyllä 1871. Silloin oli kirjailijan järki jo sumentunut.
Koko kesän 1870 oli alituinen verensyöksy päähän ja päänsärky
häntä vaivannut ja jouluksi tila yhä paheni. Kevättalvella 1871
sairas runoilija tuotiin Helsingin Uuteen klinikkaan ja siirrettiin
sieltä kesäkuun alussa Lapinlahden mielisairaalaan, jossa hän oli
vuoden loppuun.^ Parantumattomaksi julistettuna hänet vietiin
vaivaishoitolaisena Tuusulaan veljensä, räätäli Albert Stenvallin
luo, jolle Nurmijärven kunta maksoi hoidosta 5 tynnyriä jyviä vuo-
dessa. Täällä veljen mökissä kuolema vihdoin teki lopun runoilija-
paran kärsimyksistä 31 p. jouluk. 1872. »Minä elän», hän lausui omai-
silleen viime sanoikseen, juurikuin ennustaen teoksiensa kautta
alati elävänsä. — Muutamia päiviä myöhemmin pieni helsinkiläinen
ystäväjoukko kätki hänet Tuusulan kiikkotarhaan, jonne myöhem-
min (1877) hänen haudalleen samain ystävien toimesta pystytettiin
yksinkertainen muistokivi. Eräs hautajaisjoukosta (E. A. Forssell)
piirsi Kivi-vainajasta muotokuvan, joka lieneekin ainoa alkuperäinen.
Aleksis Kiven Valitut teokset painatti Suomal. Kirjall. Seura
esimiehensä Yrjö Koskisen kehoituksesta kahtena nidoksena vv.
1877 — 78. Julkaisemisen toimitti maisteri B. F. Godenhjelm. Mu-
kaan oli otettu ennen painamattomista pikkunäytelmä Leo ja Liina
ja edellä mainittu, luultavasti kouluaikainen kertoelma Koti ja kah-
leet sekä Valittuja runoja, joihin oli liitetty pari ennen painamatonta.
Uusi painos ilmestyi 1897. Kiven peruista julkaisi toht. A. V. Fors-
man (Koskimies) v. 1904 pienen idyllirunoelman Paimentyttö. »Seit-
semästä veljeksestä», jota Kirjall. Seuran »normaalipainoksessa» oli
hieman »siistitty», julkaisi kustantaja Yrjö Weilin v. 1908 komean,
Aksel Gall6n-Kallelan kuvittaman loistopainoksen, missä on tarkasti
seurattu 1870-vuoden painosta. Samasta teoksesta on olemassa
myös Samuli S(uomalaise)n nuorisoa varten toimittama lyhennetty

1 Lapinlahden lasku i — f| 1871 teki 184: 04 mk; siitä Julius Krohn
*f 1872 suoritti 120 mk. — Ks. Eliel Aspelin-Haapkylä, Aleksis Kiven vii-
meisestä ajasta ja kuolemasta, Aika 1907, siv. 130 ja seur.

laitos. Kouluja varten on Kiven teoksista julkaistu erikoispai-
noksia. ^

Odottaisipa että kohtalon kovuus olisi Kivestä jos kenestä
tehnyt synkänkatkeran pessimistin, mieskohtaisen elämäntuskan ru-
noilijan, oman kärsivän »minänsä» julki huutajan. Siihenhän Kiven
kaikki ulkonaiset edellytykset viittasivat. Mutta mikä omituinen
vastakohta! Tämä kohtalon kolhima, sisäisesti särkynyt runoilija
on sittenkin täysin ulkokohtainen, viileä ja tyyni elämänkuvailija,
vieläpä laadussaan suurimpia humoristeja, suomenkielisen kirjalli-
suuden toistaiseksi suurin. Tässä suhteessa hän paljon muistuttaa
henkistä sukulaistaan ja aikalaistaan, suurta alasaksalaista humo-
ristia Fritz Reuteria. Omista ulkonaisista kärsimyksistään ja sisäi-
sistä taisteluistaan huolimatta molemmat kohoavat taiteessaan
juurikuin oman itsensä yläpuolelle ja sieltä hartaalla ymmärtävällä
osanotolla ja näkemyksiinsä sulautumisella tarkastelevat elämän
moninaisia muotoja sekä luovat kotoisesta ympäristöstään ilmi-
eläviä henkilökuvia, joiden arkipäiväisen karheuden ympärillä
väikkyy lämmin ihanteellisuuden henkäys. Verrattain harvoin,
kuten esim. »Kullervossa» ja runossa »Ikävyys», puhkeaa Kiven ru-
noudessa oma katkera elämäntuska ilmi, mutta puhkeaakin silloin
viiltävällä voimalla. Kullervon kaameihin tuskanpurkauksiin Kivi
epäilemättä on runoillut koko joukon omaa itseään, sillä muistutti-
han hänen elämänkohtalonsa jossakin määrin maailman murjoman
Kullervon kohtaloa. Ehkäpä juuri tuo kohtalon satunnainen suku-
laisuus yhdessä Cygnaeuksen ennenmainitun kirjoitelman kera kiin-
nitti Kiven huomion tähän synkkään taruun. Vielä mieskohtai-
sempi tuskan sävel soi yksinäisessä Ikäuyys-Tunossa. Sitä sopiikin
pitää Kiven oman personallisen elämäntuskan huippuihnauksena:

Mi ikävyys, En taivasta

Mi hämäryys sieluni ympär' Ma tahdo, en yötä Gehennan,

Kuin syksy-iltanen autiomaall? Enp' enään neitosta syliini suo.

Turha vaiva täällä, Osani vaan olkoon:

Turha onpi taistelo Tuskast' tietämisen pois,

Ja kaikkisuus maailman, turha! Kaikk' äänetön tyhjyys olkoon.

* Kiven jälkeenjääneitä, julkaisemattomia teelmiä ovat: 5-näytöksi-
nen murhenäytelmä Canzio {osaksi painettu »Suomalainen näyttämö» nimi-

Samoin runossa Torninkello Kivi puhkeaa omakohtaiseen arvos-
teluun ihmisonnen mitättömyydestä:

Mihin vertaan ihmisonnen?
Mikä onpi ilo tääll'?
Päivän paiste pilven rei'äst'
Autiossa korvessa.

Myös hänen kirjeissään ja siellä täällä hänen muissakin teoksis-
saan, varsinkin »Karkureissa» ja »Seitsemässä veljeksessä», soi joskus
voimakkaasti elämän mitättömyyden ja kuoleman kaipuun surumie-
linen sävel, halu tuonelan unhotusta antavaan taloon. Mutta sit-
tenkin Kiven elämänkatsomus yleensä oli valoisa ja sovinnollinen,
jopa siinä määrässä, että häntä on voitu kutsua aivan erityisesti »sovin-
non runoilijaksi». ^ Kiven teoksissa seuraa verisen vihan ja riehuvien ^
ristiriitojen jälkeen aina valoisa, sovinnollinen loppu, luja luottamus
siveellisten voimien voittoon. Hyvän voima on suurempi kuin pa-
han. Hän ei juuri koskaan satiirikon kylmällä ivalla pitele oloja ja
ihmisiä, kuten olisi syytä häneltä odottaa. Ainoita merkkejä siihen
suuntaan ovat esim. Jukolan Juhanin mielenpurkaukset pappeja
ja virkamiehiä vastaan. Hänen valoisa maailmankatsomuksensa
näkee pahan olevan epäoleellista, ohimenevää, hyvän sen sijaan oleel-
lista, lopullista. Ja tällainen avoin elämänkatsomus se vapauttaa
ja avartaa hänessä synnynnäisen huumorin, joka itsetietoisen rehe-
vänä ja muhoilevana, ketään purematta ja polttamatta, levittää
ymmärtävän hymynsä hänen kuvaustensa yli. Epäilemättä hänen
mielirunoilijansa Shakespeare ja Cervantes osaltaan esimerkillään
ovat saattaneet Kivessä itsessään hersyvän huumorin suonen vuo-
laasti pulppuamaan, niin että siitä on tullut yksi Kiven taiteen pää-
tunnusmerkkejä. Huumori oli ennen Kiveä verrattain tuntematon
suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta noilta renessansiajan mesta-
reilta Kivi oppi pitämään sitä arvossa. Omasta puolestaan hän nä-
kyy pitäneenkin »suomalaista talonpoikakansaa humorillisimpana

sessä julkaisussa 1897), 4-näytöksinen komedia Olviretki Schleusingenissä,
j2-näytöksinen näytelmä Selman juonet, katkelma näytelmästä Alma ja joukko
[runoja. Kiven itsensä hävittämiä tiedetään olleen: näytelmät Sankariteos

t'a Jäähyväiset (= Leo ja Liina) sekä eräs pieni komedia, novelli Riika ja
. :ertomaruno Kaski.

^ Niin esim. F. Perander muistopuheessaan. Kaikuja Hämeestä IIT,
K878.

kansana maailmassa», koska juuri sillä »on se syvin sisällisyys» ja
huumorin perustana »yksi hyvä, mutta vahva ja terve sydän»/

Osaltaan ehkä myös tuo kova kohtalo, jonka alla runoilija pon-
nisteli, sai hänen luomaan valoisia elämänkuvia. Runouden taika-
voimalla hän pakeni mielessään kangasteleviin kaukonäkyihin un-
hottaakseen niissä hetkeksi katkeran todellisuuden. Sovinto, rauha
ja sopusointu ovat alati hänen ihanteitaan ja kesäisen sunnuntai-
illan pyhäinen idyllinen rauha niin luonnossa kuin ihmismielissä sen
vertauskuva. Se ihanne, joka ennen muita näkyy täyttävän köy-
hän ja kodittoman runoilijan mielen, on oman, riippumattoman ja
rauhallisen maalaiskodin kaunis kuva. Vapaa maamies omalla va-
paalla mannulla, raikkaan luonnon keskellä, ympärillään »hyvä
puoliso ja kuuliaiset lapset» — siinä ihanne, joka vähän väliä palau-
tuu Kiven teoksissa hänen esikoisno vellistä an »Koti ja kahleet»
aina »Seitsemään veljekseen» saakka. Sitä julistaa Eerikin vanha
isä (Koti ja kahleet), Kullervo, Karri (Nummisuutarit), Pauli (Kar-
kurit), Anton (Leo ja Liina), Jukolan Aapo y. m. Se esiintyy ha-
vainnollistettuna kuvana hänen runoelmissaan (esim. Lintukoto ja
varsinkin Uutistalon perhe); samoin mainitun esikoisnovellin ja
»Seitsemän veljeksen» lopussa. Lyhyimmin ja keskitetyimmin Kivi
on lausunut tämän ihanteensa kauniin runonsa »Uutistalon perhe»
lopussa:

Onnen myyri on se miesi,

Kellä oma tanner on,

Ystäväinen vieressänsä

Poveir annaan synnyinmaan.

Uutisviljelijässä, joka terveellä voimalla kaataa koskematonta
korpea pelloksi ja niityksi, Kivi näkee mieleisensä miehen (vrt. esim.
runoa Mies »Kanervalassa»). Senpävuoksi Jukolan villit veljeksetkin
ovat lopulta rehtimiehiä, koska korpea muokkaavat ja siten »armaan
synnyinmaan» viljelystä edistävät. Kivi on suomenkielin ensimäinen
suuri luonnon, maalaiselämän ja maanviljelyksen runoilija, suomalais-
ten Virgilius. Hänessä on suomalaisen uutisviljelijän vahva luonnon-
taju ja maantunto, joka pienestä kotikonnusta vähitellen laajenee
koko synnyinmaata syleileväksi, kuten hän Jukolan Eerosta niin

Ks. V. Tarkiainen, Aleksis Kiven »Seitsemän veljestä», siv. 98.

kauniisti lausuu. Ja Karkureissa synnyinmaan ihanuus loihditaan
esiin yhtä ihanin säkein:

Ja taivas selkii, kotomäen kuuset
Taas kärkiänsä hiljaa kastelevat
Siniyden korkeahan merehen.
Lännessä päivän kultatähti paistaa
Ja metsä kiiltää sateen pisarista!
Niin ottaa meitä vastaan synnyinmaa
Kuin äiti ilon kyynel poskellansa. —

Sa maa, sa tuhansien kunnasten

Ja laaksoin maa, nyt hyvästi sun jätän.

Sua lemmin. Ken ei lemmi synnyinmaataan?

En teitä unohda, te vuoret harmaat.

Te ahot kiviset ja käpykankaat

Ja korvet synkät, joissa haukat kirkuu.

Kiven isänmaallisuus ei ole sellaista käsitteellistä, ylimalkaista,
ihannoivaa laatua kuin hänen aikalaistensa; se juontaa juurensa suo-
rastaan synnyinmaan luonnosta ja kamarasta ja sitä muokkaavasta
kansasta. Ne kaikki ovat hänen välittömiä tuttujaan. »Te ahot
kiviset ja käpykankaat» — siinä Kiven synnyinmaankuvan kehys,
sisällyksenä uutis viljeli jän työ. Hänessä on paljon yksilöllistä »met-
sien miestä», korveneläjää, oikein aito suomalaisessa merkityksessä,
ja senpävuoksi hän niin hellin käsin kuvailee Jukolan veljesten va-
paata metsäläiselämää. Siinä epäilemättä kajastelee Kiven oma
perisuomalainen olotilan ihanne, mutta hän antaa sen sittenkin
vaikkapa haikein mielin väistyä syrjään uudenaikaisen yhteiskun-
nan, yhteistuntoisen viljelyksen tieltä. Jukolan veljekset palajavat
eristäytyneestä metsäläiselämästään yhteiskunnan hyödyllisiksi jäse-
niksi, isänmaansa kansalaisiksi; runoilija avartaa yksilöllisen vapaus-
ihanteensa yhteiskunnalliseksi, kokien tosin edelleen säilyttää sille
mahdollisimman suuren riippumattomuuden.

Kiven runolliset ihanteet johtuvat epäilemättä suoraan hänen
maalaisverestänsä ja maalaisympäristöstänsä. Hän oli monin sitein
kasvanut kiinni terveeseen maalaiskamaraan ja kuin satujen jätti-
läinen imi siitä itseensä uusia luomisvoimia. Kaupunkilaiselämä ja
hienostunut seurasivistys pysyivät hänelle vieraina. Jopa hän niistä
joskus, kuten esim. Jukolan Juhanin ja Timon suilla, laskee pientä

pilaakin. Kivi onkin voimallisin, tehoisin, milloin hän pysyy kiinni
omassa kotikyläisessä kamarassaan. Kuta kauemmaksi hän siitä
irtautuu, sitä verettömämmiksi, haamumaisemmiksi käyvät hänen
henkilönsä ja kuvauksensa. Ajatelkaamme vain toiselta puolen
Nummisuutarien, Kihlauksen ja Seitsemän veljeksen eläviä, täyteläi-
siä henkilökuvia ja toiselta puolen Karkurien, Canzion ja Margare-
tan epätodellisia haamuja. Edelliset ovat nähtyjä ja elettyjä, jälki-
mäiset kirjoista opittuja. Jopa pelkkä paikan siirros kotikylän ulko-
puolelle, kuten maalaisnäytelmässä 70 ja päivä, joka tapahtuu Sai-
maan rannoilla, heikontaa Kiven runoilijan?kemyksen välitöntä
havainnollisuutta. Lea tosin on jossakin määrin poikkeus, mutta
siinä on Kivellä ollut syvällinen raamatuntuntemus näkemystä elä-
vöittämässä. Tästä vahvasta paikallistunnosta johtuu myös Kiven
aihepiirin suuri suppeus. Samantapaiset juonet, henkilökuvat ja
kohtaukset toistuvat hänellä tuon tuostakin, jopa samantapaiset
palo Jokelaiset puheenparretkin, vieläpä kohdissa, joissa niitä vä-
himmin odottaisi. Varsinkin »Kullervo», »Nummisuutarit» ja »Seit-
semän veljestä» tarjoovat useita sellaisia vertauskohtia. Luusto
hänen parhaissa teoksissaan on nähtävästi todellisuuden pohjalta
koottu, lihasto ja veri sen sijaan runoilijan omaa vapaata muodos-
telua.

Tutustuttuamme näin Kiven runouden peruspiirteihin käymme
nyt lyhyesti tarkastamaan hänen eri teoksiaan.

Kiven päätuotanto kuuluu näytelmän alalle, mutta hänen pää-
teoksensa. Kiven runouden täyteläisin ilmaus, on sittenkin hänen
suuri romaaninsa »Seitsemän veljestä», jota hän itsekin näkyy
pitäneen rakkaimpana lapsenaan, siihen enimmän työtä ja ai-
kaa uhraten. Näytelmän alalla hän kyllä alotti murhenäytelmällä
ja osotti siinä luontaista kykyään, mutta sittenkin huvinäytelmä
luonnekomedian muodossa oli hänen vahvin puolensa. Kolmantena
näytelmälajina voisimme pitää Kiven lyyrillisiä »idyllinäytelmiä»
sellaisia kuin Yö ja päivä ja Lea. Näytelmän tekotavassa on Sha-
kespeare ollut hänen oppi-isänsä; sen kyllä selvästi huomaa varsin-
kin Kiven murhenäytelmistä, joihin Shakespearen tapaan on sovi-
tettu koomillisiakin henkilöitä ja kohtauksia. Cervanteen mainiosta
»Don Quijotesta» hän kai on oppinut romaanin leveää eepillistä
rakennetta. Mahdollisesti Shakespearen »Hamlet» jo mainittu-

jen vaikutelmien ohella on myös antanut Kivelle sysäystä saman-
sukuisen Kullervo-aiheen valitsemiseen, vaikkapa Kivi »Kullervos-
saan» onkin jättänyt sukukostomotiivin verrattain syrjään. Aina-
kin »Karkurien» juoni näyttää epäämättömästi sommitellun Shake-
spearen »Romeon ja Julian» mukaan. Sen sijaan »Don Quijote» tus-
kin on varsinaisesti vaikuttanut »Seitsemän veljeksen» juoneen,
vaikkapa tuulentupien takaa-ajo molemmissa tarjookin satunnai-
sen vertauskohdan. Homerokselta tai ehkä sittenkin lähinnä Rune-
bergiltä (»Hirvenhiihtäjistä») hän on oppinut eepillisten vertaus-
kuvien käyttöä ja raamatusta omituista lausepoljentoa ynnä kuva-
kieltä.

Kiven jylhin, suurisuuntaisin näytelmä on Kulienko, tuo ensi-
mäinen yritys käsitellä Kalevala-aihetta uudemmassa kirjallisuu-
dessa ja siis jo kirjallisuushistorialliselta kannalta merkillinen teos,
uuden uran avaaja. Kalevalan taru on sellaisenaan epäilemättä
enemmän eepillinen kuin draamallinen eikä Kivi »Kullervossaan» ole
voinutkaan sen eepillistä luonnetta täysin voittaa. Siitä huolimatta
Kullervo on varsin merkittävä yritys ja etenkin Kivelle luonteen-
omainen. Todellisuusvaistonsa mukaisesti Kivi on siirtänyt Kale-
valan tarumaailman, paria poikkeusta (äidin haamua ja Herakleen
tarinaa muistuttavia Ajatarta ja Sinipiikaa) lukuunottamatta, arki-
päiväiseen talonpoikaismaailmaan, jossa selvästi tuntuu järeät
nurmi Järveläiset piirteet. Itse Kullervosta on tehty näytelmän kes-
kus siinä määrin, että muut henkilöt Kullervon rinnalla ovat pelk-
kiä kääpiöitä. Ja saadakseen Kullervon voimallisen olemuksen koko
jylhyydessään esiin hän taitavasti Shakespearen tapaan on Kuller-
von vastakohdiksi asettanut sellaisia henkilöitä kuin orjankohta-
lloonsa tyynesti alistuvan Kimmon ja kerskuri-pelkuri Nyyrikin.
Kiven Kullervo on syntynyt sankariksi, mutta veljesvihan johdosta
joutunut halvaksi orjaksi. Tämä häväistys ynnä sen ilkkuva ilmaus,
otsaan poltettu orjan merkki, ne alati herättävät Kullervossa pikai-
sen vihan ja koston vimman. »Viheliäiseksi orjaksi» sättiminenpä
saattaa Kullervon äkkiä työntämään veitsensä tyngän Ilmarin
emännänkin rintaan, jopa uhkaamaan kuolemalla omaa isäänsäkin.
Siinä on pääperustein Kullervon koko luonteelle ja toiminnalle, jotka
molemmat ovat yhtä kiivaita ja riehakkaita; teko seuraa hänellä
tavallisesti ajatusta — siis toisin kuin epäröivällä Hamletilla. — Kul-

lervolla on ollut kauniita, aito Kivimäisiä haaveita: asua iloisena
vapaitten metsien suojassa »Kalervon avarassa pirtissä, joka kes-
kellä peltoja lakealla kunnaalla seisoi», ja suorittaa suurtöitä Kale-
van kansan hyväksi. Mutta veljesvihan uhrina hän tuntee olevansa
niin ahtaalla kuin vanki teräsvuoren uumenissa — siinäkin epäile-
mättä kajastus runoilijan omasta kohtalosta. Kaamean jylhin sa-
noin, kuvin ja vertauksin, jollaisia tuskin lienee suomenkielin ennen
ja jälkeen kirjoitettu, Kullervo purkaa ilmi katkeria mielialojansa
jumalia, ihmisiä ja omaa itseänsä kohtaan. Hänessä on jotakin
kahlehditun Prometheuksen tapaista titaanimaista uhmaa ja tuskaa.
Mutta hänenkin paatuneessa hirviönsydämessään liikkuu joskus
helliä, aito inhimillisiä tunteita, suru siitä, että elämänsä oli turhaan
mennyt, katunmksen sekainen kammo tuhotöiden tähden ja hämärä
pelonsekainen aavistus haudantakaisesta olosta, jonne hän pelkää
orjan merkin yhä itseään seuraavan. Nämä inhimilliset vastakoh-
dat antavat Kullervon luonteelle draamallista tehoa, joskin liialliset
sanatulvaiset tunteenpurkaukset, jotka johtavat mieleen Schillerin
»Rosvot») ja saksalaisen »Sturm und Orangin», paikoin hiipovat li-
keltä luonnottomuuden ja epätodellisuuden rajoja. Juurikuin lie-
ventääkseen jylhyyttä ja kaameutta Kivi on Shakespearen esiku-
van mukaan sovitellut väliin koomillisia henkilöitä ja kohtauksia,
osottaen niiden sommittelussa jo vastaista koomillista voimaansa.
Saman esikuvan vaikutusta lienee myös Kimmon mielipuolisuus vii-
meisen näytöksen alussa; se osaltaan lisää Kullervon kaameuden-
tuntoa. — Yleensä »Kullervossa» sekä henkilökuviin että kohtauk-
siin jopa paikallisuuteenkin (esim. Seunamäki) nähden jo esiintyy
useita Kiven vastaisen tuotannon, varsinkin »Nummisuutarien» ja
»Seitsemän veljeksen» alkupiirteitä. Esim. Kullervosta itsestään
voisimme poimia vivahduksia, jotka myöhemmin tavataan sekä Es-
kossa että Iivarissa ja varsinkin Jukolan Juhanissa. Myös »Kuller-
von» tyyli ja kielenkäyttö käänteineen ja puheenparsineen palajaa
hänen seuraavissa teoksissaan. Täten »Kullervo» kaikissa suhteissa
on perustava teos Kiven tuotannossa, samalla kuin se on suomen-
kielisen kirjallisuuden ensimäinen merkittävä murhenäytelmä, jolla
melkoisen draamallisen ryhtinsä vuoksi on näyttämölläkin ollut huo-
mattava menestys — suurempi kuin esim. Erkon »Kullervolla».

Merkillisin Kiven näytelmistä on kuitenkin mainio kansanko-
media Nummisuutarit, jossa Kiven suuret koomilliset runoilijalahjat
esiintyvät parhaassa valossaan. Se on puolestaan kirjallisuutemme
ajassa ensimäinen todellinen komedia, vieläpä toistaiseksi voittamaton
aivossakin. »Kullervossa» olivat henkilöt vielä melkoisesti tyypillisiä
ja ääriviivaisia — kai seurauksena aiheen ajallisesta etäisyydestä.
»Nummisuutareissa» he ovat todellista lihaa ja verta. Kivi seisoo
tässä omalla kotikyläisellä maaperällä ja on nähtävästi täysin käsin
ammentanut sen elävästä lähteestä. Niinpä on syntynytkin lajis-
saan aivan verraton kuva etelähämäläisestä kyläkansasta. Näytel-
män juoni — kyläsuutari Topiaksen vanhemman pojan Eskon on-
nistumaton naimaretki ja siihen verrattain irrallisena liittyvä nuo-
remman pojan Iivarin kehno kaupunkimatka — on perin yksinker-
tainen ja mutkaton, mutta Kivi ei ole luonutkaan näytelmästään
monisokkeloista, kiinteästi hallittua juonikomediaa, vaan rehevän
luonnekomedian, jossa juuri henkilökuvaus on varmalla kädellä
suoritettu. Muuten kyllä juonenkin rakenne on suurella taidolla
tehty. Jo ensi näytöksessä runoilija niin selvästi avaa kaikki langat,
joista juonen kehitys riippuu, että lukija jo silloin osapuilleen aavis-
taa, miten lopulta tulee käymään. Näemme kuinka perin itsekkäät
pyyteet — 500 riksin perinnön toivo, jos Esko ehtisi ennen kasvatti-
sisartaan Jaanaa naimisiin — saattavat suutarin Martan miehensä
myötävaikutuksella jouduttamaan Eskonsa perin epävarmalle naima-
retkelle ja Mikko Vilkastuksen hyvien päivien toivossa lähtemään
mukaan puhemiehenä. Samalla jo annetaan heille evääksi kreivin
varkaan kiinniottaminen ja siitä luvatun suuren palkinnon voitta-
minen. Siinä sivussa tutustumme tarpeeksi myös renttuilevaan
Iivariin ja miltei jo arvaamme, miten hän kaupunkiinlähetyksensä
toimittaa. Ja koska merimies Nikon mainitaan jo saapuneen Suo-
meen, niin ei ollenkaan ihmetytä, että sitten tapaamme hänet Puol'-
matkan krouvissa piloillaan tekeytymässä juuri samaiseksi var-
kaaksi, saadakseen Iivarin kärryissä, vaikkapa vankinakin, vapaan
kyydin kotikyläänsä. Ja koomillinen paisutus saavuttaa huippunsa
senkautta, että Iivari, joka kaupunkimatkallaan enonsa Sakerin kera
oli juonut sekä hääostos- että kyläläisten asiarahat, ja Esko, joka
Iivarin tavoin äitinsä pamppua peläten vaeltaa kotia kohden myt-
tyyn menneeltä ja pahoja jälkimaineita jättäneeltä naimaretkel-

tään, luulevat varkaan kiinniottorahoilla kääntävänsä jälleen kaikki
parhain päin. Ja niinhän näyttää käyvänkin, kunnes Niko yht'-
äkkiä lyö tämän kauniin saippuakuplan rikki ilmoittamalla, ettei
hän olekaan se suuri varas, vaan suutarin ottotyttären Jaanan isä
ja laillinen naittaja. Siten suutarivanhusten itsekäs ahneus saa an-
saitun rangaistuksensa. Mutta samalla Jaana ja Niko jalomielisyy-
dellään saavat aikaan kaikinpuolisen sovun ja anteeksiannon.

Näin ovat näytelmän tapaukset riittävästi perustellut ja joh-
tuvat sekä ulkonaisista seikoista että päähenkilöjen luonteesta.
Kaikki käy niin vaivattomasti kuin ei tekijän ollenkaan olisi tarvin-
nut olla panemassa tuota kirjavaa joukkoa liikkeelle. Tuntuupa
miltei siltä kuin hän itse vain hartaalla mielihyvällä katselisi tätä
taikasauvansa esiin loihtimaa elämää ja eläisi siinä mukana. Ja
välitön hartaus on tosiaan tämän vakavan komedian luonteenomai-
nen tunnusmerkki. Sen päähenkilöt toimivat kaikki aivan tosis-
saan, ja kun toiminnan perusta ei ole ollenkaan sopusoinnussa sii-
hen käytetyn suuren juhlallisuuden kanssa, muuttuvat henkilöt tie-
tämättään koomillisiksi ja herättävät hilpeää naurua, mutta samalla
myös vilpitöntä mielihyvää ja myötätuntoa. Ennen muita lankeaa
tämä nauru ja mielihyvän tunto Eskon osaksi. Hän on näytelmän
keskus ja hänen luonnekuvansa on niin täydellinen, ettei siinä ole
varaa juuri mitään poisottaa eikä mitään lisätä. Juhlallisessa vaka-
vuudessaan tämä typerä, herkkäuskoinen ja itsepäinen, mutta sa-
malla perin rehellinen ja oikeudentuntoinen, hiljainen ja hidas vi-
haan, mutta ärsytettynä vimmainen, raivokas, mutta myös sovin-
toon altis ja herkkämielinen, maineestaan arka ja siveellisesti kun-
nioitettava hämäläistyyppi tarjoo kokonaisen sarjan mitä erilaisim-
pia alkuvaistoisia mielenliikkeitä ja tietämättään hartaudessaan
herättää väkevän koomillisen tunnon. Hän on vakavan itsetiedot-
toman hämäläiskomiikan perikuva, aivan toista maata kuin Minna
Canthin »Murtovarkauden» älykäs Hoppulainen, jossa itsetietoinen,
mukana muhoileva savolainen koomillisuus on saanut parhaan edus-
tajansa. Eskon rinnalla on meillä joukko muita eläviä henkilökuvia:
kirkollista arvoaan ja viisauttaan liiallisella mahtipontisuudella kan-
nattava kanttori Sepeteus; ahne, viinaan menevä, tekopyhä, euk-
koaan pelkäävä ja ammattitietoinen suutari Topias; koiransilmä
velikulta Mikko Vilkastus, joka kujeittensa palkaksi katkaisee jal-

kansa; Eskon siveellinen vastakohta, rentusteleva Iivari ja hänen
rappioitunut enonsa Sakeri; rehdit talonpojat Karri, Eerikki ja
Jaakko; juonikas ja ammattiylpeä viuluniekka Teemu; hupaisa,
herkkäsydäminen merimies Niko; reipas seppä Kristo; säveä »kraa-
tari» Antres y. m. Miesten kuvaaminen onkin Kiven vahvin puoli. \
Senpätähden myös »Nummisuutareissa» miehet ovat etualalla. Nai-
sista vain karhea, miesmäinen Martta-muori, jota niin isä kuin po-
jat pelkäävät, on eheä, havainnollinen kuva. Koko tämä kirjava
sarja erilaisia henkilöitä, mielenliikkeitä ja kohtauksia asetetaan
kevyesti ja havainnollisesti eteemme juurikuin missäkin vanhassa
»laatumaalauksessa». Ja kun tähän lisätään vielä näytelmän monet
aito koomilliset tilanteet, varsinkin sen toisessa näytöksessä, mehuk-
kaat vuorosanat ja sanansutkaukset sekä höystöisät puheenparret,
joista monesta on tullut n. s. »lentävä sana», niin ei ole ihme, että
tämä rehevä komedia, paikoittaisesta pitkäveteisyydestä ja »suun
puhtaaksi puhumisesta» huolimatta, on aina pysynyt yhtä tuoreena
ja näyttämökelpoisena. Suotta ei Fredrik Cygnaeus arvostelussaan ^
asettanut sitä maailmankirjallisuuden parasten huvinäytelmäin,
sellaisten kuin »Figaron häiden», rinnalle, jopa välittömässä todelli-
suudessa ja luontevuudessa edellekin. ^

»Nummisuutareihin» liittyy pienoistoisintona Kihlaus. Juoni ^ —
»kraatari» Aapelin onnistumaton naimishomma — on hyvin saman-
tapainen ja vieläkin mutkattomampi ja henkilötkin juurikuin uusin-
toja edellisestä. Rehellinen, yksinkertainen ja sävyisä, mutta ar-
vostaan ja ammatistaan arka Aapeli muistuttaa suuresti Eskoa;
hänen puhemiehensä, moraalia ja juhlallisuutta tavoitteleva »kraa-
tari» Eenokki on juurikuin kanttori Sepeteuksen uusinto, ja itse
morsian, tuittupäinen, herraskainen Flerrojen-Eeva, on tavallaan
nuorennos Martta-muorista. Eskon tapaan vakava Aapelikin ottaa
hieman nurinkurisen naimahommansa tuiki juhlalliselta kannalta
eikä aivan suuresti sureksi, vaikkapa se — hänen onnekseen kyllä —
menee myttyyn, syö ja tanssii vain kuten Eskokin. Siinäpä tä-
män pienen »laatukuvan» koomillinen ydin onkin. Ja kaikkea tätä
säestää luontevasti puuropataansa vakaasti hämmentävä, totinen
oppipoika Jooseppi. Kivi on siinä yhteen ainoaan mehevään koh-
taukseen kiteyttänyt kotoisesta näkemyksestään muutamia eläviä

* Ks. Fr. Cygnaeus, Samlade Arbeten VI, siv. 340 ja seur.

luonteita ja valaissut ne hänelle ominaisella sisäisellä ymmärtä-
myksellä.

Nämä kaksi sukulaiskomediaa ovat Kiven draamallis-koomilli-
sen taiteen huippukohta. Hänen muut painetut näytelmänsä ovat
aiheiltaan vakavia. Hyvistä yksityiskohdistaan huolimatta ne eivät
kokonaisinaan tee sitä eheää ja täyteläistä vaikutusta kuin edellä
mainitut. Syy tähän, kuten jo ylempänä on mainittu, on epäilemättä
siinä, että Kivi niissä on siirtynyt ulos omasta kotoisesta havainto-
ja näkemyspiiristään eikä senvuoksi ole jaksanut tarpeeksi elävöit-
tää pelkän mielikuvituksensa muodostelemia henkilökuvia. Hänen
suuresti suunniteltu, osittain viisjambisäkeinen murhenäytelmänsä
Karkurit on siitä selvä esimerkki. Sen juoni — kahden naapureina
ja serkuksina elävän suomalaisen aatelisherran verinen viha, hei-
dän lastensa ylevä rakkaus ja isien sovinto lasten kuolinsijan ää-
ressä — on, kuten mainittu, kai sommiteltu Shakespearen »Romeon
ja Julian» mukaan ja ulkonaisesti kyllä jännittävää laatua. Muuten
sillä ei ole oikeastaan mitään varmaa ajallista tai paikallista kiinne-
kohtaa. Eipä edes asiallinen ja psykologinen perustelu ole tyydyt-
tävä. Tosin mainitaan »valtiollinen eriseuraisuus» vanhusten vihan
alkusyynä, ja ajaksi näyttäisi sopivan Anjalan liiton aika, mutta
siihenpä ajallinen ja asiallinen perustelu loppuukin. Koko näytel-
män rakenteesta näkyy selvästi vieraan esikuvan mukaan kaavailtu
väkinäinen asettelu ja outojen teatterikeinojen käyttö — esim.
»Uraalin aarnioista» sotavankeudesta paenneet »karkurit» Tyko ja
Pauli esiintyvät suurimman osan näytelmää valepukuisina; vieläpä
on tarvittu erityinen »teatterikonnakin» (Niilo) toiminnalle »pohtia»
antamaan. Näin ei näytelmässä olekkaan oikeaa välittömyyttä ja
todellisuutta. Henkilöt puhuvat ja toimivat koneellisesti, kaava-
maisesti. Lisäksi Kivi ei ole jaksanut pysyä korkean aiheensa tasalla,
vaan on tuon tuostakin horjahtanut aatelisylhäisyydestä alas
nurmijärveläisyyteen. Hänen aatelisherransa esim. käyttävät mo-
nesti sangen karkeaa ja epäaatelista puhetapaa; jopa itse hieno ja
yleväpuheinen Elmakin laukaisee ihanoilta huuliltaan sellaisen lau-
seen kuin: »Sun nielköön helvetti, sinä musta-silmäripseinen peikkol»
Kuitenkin näytelmässä siellä täällä tuntuu voimallinen henkäys
oikeaa Kiveä. Sellaisia kohtia ovat kauniit maisemamaalailut ja
Elman ylevälentoiset lyyrilliset mielenpurkaukset. Niissä Kivi on

seisonut omalla pohjallaan. Elman ihanat sovinnon, lemmen ja
kuolemanrauhan kuvailut ovat epäilemättä vuotaneet runoilijan
syvimmästä sydämenkaihosta. Kuulkaamme esim. säkeitä:

Oi! kerran anastaapi lemmen voima
Maan pinnan asujamet, ja he silloin, —
Nyt toinen toistaan raadellen kuin pedot, —
Käs' kädessä he silloin käyskelevät.
Ja riemu kaikuu kaukaisimpiin ääriin.
Tai

Kaiken perustus,

Sovinnon kruunu korkeudessa

On lemmen henki lempeä ja kaunis.

Tai Elman kaunis mielikuva »rauhan maasta» (tuonelasta):

Ma laakson kauniin, ihmeellisen näin,
Se oi' kuin niittu kukkaskirjava.
Min keskeir lähde kirkas kiilteli;
Hopeakimmeltävät joutsenet
Kuin lumipilvet sinitaivahalla
Sen pinnair uiskenteli rauhaisasti.
Ja koivut niinkuin juhlalliset tornit
Sen partahalla rehevinä seisoi.
Ja lehto kaikui laulun helinästä.

Samoin se karhea koomillinen realismi, jolla uskollisen suku-
palvelijan tyyppi, pehtori Martti, on havainnollistettu, on Kiven
omaa hengenleimaa. Martti ja Elma ovatkin näytelmän mieleen-
painuvimmat henkilökuvat, edellinen rehtinä, hienostelemattomana
kartanonpehtorina, jossa vilahtaa epäämätön sukulaishenkäys Fritz
Reuterin mainiosta »inspehtori» Bräsigistä ja Walter Scottin talou-
denhoitaja Kalebista (»Lammermoorin morsian»), jälkimäinen Kiven
ihanteisimpana naisluomana, Lean edeltäjänä.

»Karkurien» pienoistoisinto on taas lyyrillinen maalaisidylli
Yö ja päivä, jossa sama perusjuoni, mihin lisäpiirteitä lienee lainattu
tanskalaisen H. Hertzin lyyrillisestä näytelmästä »Kuningas Renen
tytär»\ on siirretty savolaiseen talonpoikaisympäristöön. Unijuo-
mien, valepartain, valekuolemain ja tosikuolemain sijasta tässä syn-

^ Siitä on ensinnä huomauttanut G. Lönnbeek Finsk Tidskriftissä
1879, s. 402.
Uudempi suomalainen kirjallisuus. — 7

tyy sopu vanhuksien ja kihlaus lasten kesken senkautta, että sokea
Liisa ihmeellisellä tavalla saa näkönsä ja tämä ihme pehmittää van-
husten kivikovat sydämet. Luonnottomana seikkana on pidettävä,
että nuo veriviholliset isännät, Mannila ja Keimo, asuvat aivan
vastakkain, ainoasti piha välillä, lähtevät sovinnossa vetämään yh-
teisnuottaa ja palajavat nuottamatkalta tuskin kymmenkunnan
minutin kuluttua. Sama ajallinen luonnottomuus uudistuu »Leassa»
Sakeuksen kaupunginportilla käynnissä ja »Margaretassa» toukokuun
valoisan illan äkillisessä tähtikirkkaaksi kuutamoyöksi pimenemi-
sessä. Luonnotonta rahvaannaiselle on myös se perin innoittunut,
taivashurmainen puhetapa, jolla Liisa tulkitsee mielialojaan. Nii-
den uskonnollisesta tunnepohjasta soi jo Lean haltioitunut ääni.

Kirkkaimmin ja kauimmas kotikylän ulkopuolelle kantaa Ki-
ven mielikuvitus hänen Lea-idyllissään. Mutta siinä onkin äidiltä
opittu syvällinen raamatuntuntemus hänen sisäistä näkemystään
suuresti vahvistanut. »Leassakin» on toiminnan päävipusimena
ihme, tällä kertaa puhtaasti uskonnollista laatua: Kristuksen personal-
lisen hengen ja opin äkillinen vaikutus tullimies Sakeuksen perhee-
seen. Tämän ihmeen tieltä on syvempi psykologinen perustelu saa-
nut väistyä. Kristuksen oppi saattaa Sakeuksen haavehentoisen tyt-
tären Lean isän tahdon mukaisesti lupautumaan vaimoksi rahan-
ahneelle ja tekopyhälle fariseukselle Joakselle ja luopumaan rak-
kaasta Aramistaan; mutta sama oppi kääntää äkkiä epäröivän ja
mammonaan kiintyneen Sakeuksenkin Vapahtajan käskyjen täyttä-
jäksi ja vääryydellä kootun omaisuutensa köyhille jakajaksi. Sitäpä
taas ei rahanahne Joas suvaitse; hän jättää kiroillen joskin hämil-
lään Lean, joka hänelle parasta siunausta toivottaen nyt saa rak-
kaan Araminsa. Näin käy voimakas Kristuksellisen sovinnon, rau-
han ja rakkauden tuulahdus läpi koko näytelmän, ja hempeä Lea
on sen haltioitunein tulkki. Hän on Kiven naisluomista hentoisin,
lyyrillisin, miltei ylimaallinen. Hänen taivaanutuista olemustaan
vastaan kuvastuvat ahne Sakeus ja häntä vielä ahneempi ja ulko-
kultaisempi Joas, joissa molemmissa tapaamme vahvennettuina
eräitä Topias-suutarin piirteitä, karkeina miesyksilöinä ja muodos-
tavat siten tarpeellisen draamallisen vastakohdan. »Lea» on sitten-
kin enemmän tunnehehkuinen uskonnollinen runoelma kuin varsinai-
nen sielullisesti perusteltu näytelmä; se on itämainen idylli, jossa

raamatiiUis-itämainen kuvakieli rehoittelee kaikessa tunnelmallisessa
ubkeudessaan. Kivi onkin »Leassa» tyylin ja kielen puolesta pysynyt
ylevän aiheensa tasalla; ainoasti harvoin töksähtää vastaan joku
karkea, alhainen kirous tai puhetapa, etupäässä Joaksen suusta. —
Muutenkin Kivi »Leallaan» kosketti oikeaa kieltä aikalaistensa kan-
sallisissa ihanteissa, nimittäin uskonnollista tunnetta; ja siitäpä
seikasta kenties enemmän kuin näytelmän puhtaasti draamallisesta
arvosta johtui sen osaksi tullut suuri suosio. »Leahan» sai kunnian
päästä ensimäisenä Kiven näytelmistä näyttämölle (1869) ja laskea
vankan perustuksen suomenkieliselle näyttämötaiteelle.

Verrattain vaatimaton teelmä on pikkunäytelmä Leo ja Liina.
Juoneen — ylhäisen ja itsenäisen Liina-neidin ja hänen kasvattinsa,
köyhän ylioppilaan Leon väliseen, kauan pidätettyyn lemmentari-
naan, jonka selvänäköinen Anton-eno johtaa vihdoin onnelliseen
loppuun — lienee tekijä m. m. mahdollisesti ottanut vilahduksen» Vene-
tian kauppiaan» ylväästä Portia-neidosta. Toiminta tuntuu epä-
todelliselta, henkilöt uusinnoilta (Leo ja Liina = »Karkurien» Tyko
ja Elma, Anton = Martti-pehtori), eikä asiaa ollenkaan paranna
se luonnottoman korkealentoinen tunnehurma, johon Leo ja Liina
pukevat sanottavansa, enemmän kuin se aito jukolainen haukkuma-
sanasto, jolla Anton höystää lauseitansa. Leon ja Liinan vuorosa-
noissa ilmenee jo selvästi se sairaalloinen, suhdaton sentimentali-
suus, joka saavuttaa huippunsa Kiven viimeisessä sairaan hengen
tuotteessa Margaretassa. Sen juoni — Viaporin antautumisen vai-
kutus maalla asuvaan säätyläisperheeseen ja siihen liittyvä lem-
mensuhde — ei ole, kuten yllä on mainittu, alkujaan Kiven omaa,
vaikkapa se tavallaan on sukua »Lean» juonelle. Kiveä on poh-
jaltaan sen sijaan jo mainittu, varsinkin Margaretan ja Anianin
vuorosanoissa kuohuva kyynelkiihkeä hurmioisuus, joka kulkee
kaukana yltiöisyyden ja luonnottomuuden rajoilla, ja hehkuvan
isänmaanrakkauden kirkastama sovinnollinen loppu. Lähempi psy-
kologinen perustelu puuttuu tästä samoinkuin »Leasta» ja »Yö ja
päivä»-idyllistä — lyyrillinen tunnekuohunta saa olla sen korvauk-
sena.

Kiven julkaisemattomista näytelmistä lienee merkillisin viisi-
näytöksinen murhenäytelmä Canzio (osaksi painettu ja keväällä
1901 pari kertaa näyteltykin). Siinä on Kivi vieraiden esikuvien

100

mukaan tavoitellut samantapaisia ylhäisiä mielenliikkeitä kuin »Kar-
kureissa» ja myös samantapaisilla vierailla teatterikeinoilla, mutta
vielä huonommalla menestyksellä. »Canzio» on italialaisaiheinen,
kiihkoisa lempi-, viha- ja kostonäytelmä, jonka aatelishenkilöt liik-
kuvat perin korkeissa »koturneissa» ja korkeasti tuhoovat itsensä
ja toisensa. Ikävä vain että heissä ei ole juuri muuta aatelisuutta
kuin nimi. Kappaleen lyyrillisissä mielenpurkauksissa välähtelee
kuitenkin tiheästi Kiven nerollisuuden kipunoita.

Kiven runoilijavoiman valtaisin ilmaus on toki Seitsemän vel-
jestä, joka K. J. Gummeruksen »Ylhäisten ja Alhaisten» kera (pai-
nettu ensi kerran Suomettaressa jo 1864) alottaa suomenkiensen ro-
maanin. Se lienee Kiven teoksista enimmän suuren yleisön »käsissä
kulunut». Siinä Kivi on saanut antaa luomiskyvylleen ja mielikuvi-
tukselleen aivan vapaan vallan, jota eivät mitkään muut perinnäi-
set taidesäännöt ole kammitsoineet kuin runoilijan onia luontainen
taidevaisto. Kiven koko tunnelma-asteikko mitä alkuvaistoisimmasta
ja rehevimmästä elämäntäyteläisyydestä aina mitä kuuleimpaan
elämän mitättömyyden ja kuoleman kaipuun tuntoon saakka soi
voimallisena teoksen läpi. Samoin Kiven runolliset ihanteet ovat
tässä saaneet avaran sijansa. Tässähän meillä on jylhien metsien
syvä ja viileä rauha, alkuperäisen luonnon välitön läheisyys, val-
keat, ilmanrannan taa häipyvät näköalat ja maisemakuvat, koske-
mattomien salojen riistarikkaus ja tämän kaiken keskellä vapaat,
riippumattomat luonnonlapset, järjestyneen yhteiskunnan joukosta
erilleen vetäytyneet »metsien miehet». Siinä on meillä kokonainen
maailma vapaata »metsäläisromantiikkaa», johon Kivellä näyttää
olleen luontainen vetovoima. Mutta toiselta puolen astuu esille
uudenaikaisen työn, toimen ja vapauden ihanne. Jukolan veljekset,
kyllästyneinä metsäläisvapauteensa ja nähtyään, että heidän luulo-
tellut ahdistajansa ovatkin tarkoittaneet vain heidän parastansa,
panevat Impivaarassaan alkuun tarmokkaan uutisviljelyksen, polt-
tavat kaskea, perkaavat korpea ja suota pelloksi ja niityksi, taiste-
levat sitkeästi hallaa vastaan, kasvattavat karjaa, muuttavat savu-
pirttinsä, jossa kotieläimiensä kera ovat yhdessä asuneet, muhkeaksi
taloksi, oppivat kammoamansa lukutaidon, sivistävät villin mie-
lensä ja palajavat vihdoin kelpo kansalaisina saman lainalaisen

101

kylä- ja yhteiskunnan yhteyteen, jota pakoon olivat korpeen lähte-
neet. Ja lopuksi seuraa tässäkin rauha ja sovinto kaikkien nsti-
riitojen jälkeen.

Näin kosketellaan »Seitsemässä veljeksessä» kansamme kaikkia
viljely sasteita, luonnontilaisesta metsästys- ja kalastuskannasta
nykyaikaiseen maanviljelys- ja yhteiskunta kantaan saakka. Saapa
korkeampi henkinenkin viljelys ja kansallinen herätys Jukolan
älykkäässä Eerossa jo ensimäisen maalaisedustajansa. Siten romaani
aatteellisesti on oikeastaan inhimillinen sivistyskuvaus, erityisesti
suomalainen viljelyseepos. Tätä pohja-ajatusta ei tekijä tosin varsi-
naisesti tuo esille; pikemmin se vain selvästi kuumottaa romaanin
muun sisällyksen alta. Näkyvimpänä pääjuonenahan on veljesten
ajattelematon eristäytyminen yhteiskunnasta ja heidän jälleen sa-
man yhteiskunnan yhteyteen palajamisensa. Sellainen juonihan
soveltui hyvin humoristiselle käsittelylle. Silti tuo aatteellinenkin
johtolanka, vaikkapa usein näyttää kokonaan katkeavan irrallisten
sivuseikkain vuolaaseen virtaan, yhä uudelleen pilkistää esiin ja
käy teoksen lopulla entistä selvemmäksi. Runoilija tuntuukin muu-
ten nauttineen enemmän romaaninsa vallattomista yksityiskoh-
dista kuin sen taiteellisesta eheydestä. Hänen näkemyksensä kuvat
ovat kummunneet niin voimallisina esiin, ettei hän ole hennonut
niitä silpoa ja valikoida, vaan on levittänyt kaikki juurikuin suuressa
seinämaalauksessa lukijan eteen. Mitä räikein arkipäiväinen realismi
ja mitä haaveellisin luonnon ja kansantarinain romantiikka, mitä
karkein hienostumattomuus, voisipa sanoa luonnontilainen »ihmis-
eläin», ja mitä kaunein ihanteellisuus ja parempaan pyrkimys käy-
vät tässä käsi kädessä. Koko teos on kuin suuri kielisoitin, jonka
pääkielinä, saman voimallisen kaikupohjan päälle viritettyinä, ovat
Jukolan veljekset. Tästä soittimestaan saa runoilija ilmoille omitui-
sen yhteissoinnun, jossa ensi kuulemalta ei tunnu olevan mitään
sopusuhtaa, vaan joka tarkemmin tajuttuna sittenkin muodostaa
yhtenäisen sävelsarjan. Tämän omituisen kirjan pääviehätys onkin
■ kai juuri tuossa maaemosta pilviin yltävien mitä erilaisimpien vais-
tojen, tuntojen ja mielenliikkeiden keskinäisessä vuorovaihtelussa.
Kuten V. Tarkiainen ansiokkaassa tutkimuksessaan Kiven
»Seitsemästä veljeksestä» on osottanut, on tämä teos »Nummisuuta-
rien» tavoin kasvanut palojokelais-nurmijärveläiseltä todellisuus-

102

pohjalta, jossa »hänen mielikuvituksensa on irroittanut ja liitellyt
piirteitä, värittänyt ja vahventanut luonnekuvia, paisuttanut ja
selvittänyt situatsioneja omien lakiensa mukaan». Romaanin ajalli-
sena taustana on Kiven lapsuuden aika, 1800-luvun alkupuoli, jol-
loin perinnäinen raakuus ja tietämättömyys olivat Nurmijärvellä
hyvin tavallisia ilmiöitä. Kuvaus päättyy Snellmanin kansallisen
herätyksen alkuun, josta Eeron osottama sanomalehden ja kansa-
koulun harrastus on juurikuin ensimäinen merkki. Vaikkapa siis
kotoinen todellisuus onkin Kivelle tarjonnut aineksia sekä tapauk-
siin että henkilökuviin, ovat kirjan ulkonainen juoni ja päähenkilöjen
luonnekuvat kuitenkin kirjailijan oman vapaan mieUkuvituksen
luomaa. Juoni ei tunnu edeltäkäsin kiinteästi harkitulta, vaan ke-
hittyy näennäisesti miltei sattumuksien varassa. Alussa oikeastaan
vain Laurilla on halu muuttaa metsään. Mutta onnistumaton yh-
teinen kosinta — tavallaan uusinto Eskon ja Aapelin naimahom-
mista — vaikea lukutaito ja ankara lukkari sekä luuloteltu ihmis-
ten ja yhteiskunnan vaino saavat kaikki korpeen lähtemään. Täällä
juoni, jossa tuon tuostakin palautuu samantapaisia kuvauksia, var-
sinkin metsästysretkiä, soluu irrallisesti edelleen, kohoten milloin
komeiksi kuvauskukkuloiksi, kuten esim. pirtin palossa jouluyönä
ja varsinkin härkien piirityksessä Hiidenkivellä, milloin taas laskeu-
tuen viileiksi luonnon- ja tunnelmakuviksi. Kaiken keskellä seisoo
Jukolan »uhkea velisarja», jonka eri jäsenet Kiven taide on selvästi
yksilöittänyt, vaikkapa on antanutkin heille helposti tunnettavan
yhteisen alkupohjan. Mielenkiintoisin luonnekuva on epäilemättä
vanhin veli Juhani, tuo hetkellisten mielialojen äärimäisyydestä toi-
seen vapaasti läikähtelevä luonnonlapsi. Häntä on Kivi valaissut
monelta eri puolelta aivankuin Eskoa. Karkean, villin ja taikauskoi-
sen ulkokuoren alla on hänessä samoinkuin muissakin veljeksissä
kosolti puhdasta, helposti muokattavaa sydämenkultaa: herkkä
oikeudentunto, siveellinen mieli, hyväsydämisyys ja hellä rakkaus
äidinmuistoa, kotia, vieläpä kotieläimiäkin kohtaan. Lähinnä Ju-
hania esiintyy yksilöllisimpänä nuorin veli Eero, »pikku Eero, liu-
kas luikku», alituinen hammastelija ja pilkkakirves, veljeksistä terävä-
päisin ja vikkelin. Muut veljekset, varsinkin Juhani, ovat Eskon
tavoin kaikessa touhussaan itsetiedottomasti koomillisia; Eero yk-
sin, juurikuin Mikko Vilkastuksen jälkeläisenä, edustaa itsetietoista.

103

älyllistä huumoria, tekijää itseään. Hänen suora vastakohtansa on
veljeksistä sielullisesti vähimmin kehittynyt, tyhmä, hidas ja une-
lias Timo. Simeoni puolittain tekopyhänä »vaivaisena syntisenä»,
joka tuon tuostakin lankeaa »lihan viettelyksiin», ja satuihin ja tari-
noihin mieltynyt Aapo, veljesten järkevä, harkitseva neuvonantaja,
»Jukolan Salomon suuri», ovat myös varmasti piirrettyjä henkilö-
kuvia. Hiljainen, umpimielinen nuijattelija Lauri, joka parhaiten
viihtyy yksinään mietiskellen metsän siimeksessä, edustaa kai lähinnä
Kiven erakoista luonnon- ja metsänrakkautta. Harteva Tuomas
on veljeksistä väkevin ja vähimmin silmäänpistävä, muuten työte-
liäs, harvasanainen, tyyni ja vakava, mutta vihastuneena hirveä. —
Mitä runsain sarja erilaisia mielenliikkeitä, lapsekkaita tuumiskeluja
maailman menosta ja elämän ongelmista, hauskoja kuvauksia ja"
arvosteluja näkemyksistä ja kokemuksista, haaveelhsia satuja y.
m. s. vierii veljesten vuoropuhelussa lukijan editse. Mutta veljes-
ten ohelle on Kivi luonut monta muutakin elävää henkilöä. Siinä
on ankara, rovastillinen lukkari, kansanmielinen nimismies, tyypil-
linen metsäläiserakko Taula-Matti, joka pohjoissuomalaisilla kerto-
muksillaan kiihoittaa veljesten metsästysintoa, äkeä Kolistimen
ukko, topakka Männistön muori ja samansukuiset Venla, Timon ja
Laurin eukot sekä Rajamäen Kaisa, hentoinen Seunalan Anna j.n. e. —
Kaiken tämän leveän inhimillisen kuvasarjan taustana kohoaa alku-
peräinen suomalainen sisämaan luonto ominaisessa monipuolisessa
valaistuksessaan. Kiven taitavan kynän havainnoUistuttamana, ensi
kertaa suomenkielisessä kirjallisuudessa kuvattuna. Ja lopuksi
kaareilee kaiken yli, ikäänkuin kesäillan autereinen rusotus kirja-
vien maisemien yllä. Kiven leveästi muhoileva, ymmärryksellinen
huumori, jossa riehahteleva elämänilo ja vieno raskasmielisyys sylei-
levät toisiaan.

Kiven runoissa ilmenevät samat peruspiirteet kuin hänen ker-
toma- ja kuvailutaiteessaan: selkeä havainnollisuus, ulkokohtainen
tyyneys ja eepillinen leveys. Kivi ei runoissaankaan taiteellisesti
tiivistä näkemyksiään, vaan antaa niiden vuotaa esiin kaikessa va-
paudessaan. Siitäpä johtuu, että useimmat Kiven runot ovat hyvin
pitkiä, jopa jotkut monikymmenvärsyisiä. Samasta syystä hän kai
ei myöskään käytä loppusointuja, ne kun vain kahlehtisivat kuvien

104

ja ajatusten vapaata kulkua; hänen säkeensä juoksevat vapaina
rytmeinä, joiden käyttämisessä tuntuu selvästi antiikin loppusoin-
nuttoman, poljennollisen runouden vaikutus. Yhtä vapaa hän tah-
too olla itse kielenkin suhteen ja lyhentelee sanoja aivan vanhan
virsikirjan tapaan. Tätä menettelyään hän »Kanervalan» esipuheessa
puolustelee sillä, että samantapaisia lyhennyksiä käytettiin Etelä-
Suomen puhekielessä ja »koska niiden käyttämisellä voidaan kielel-
lemme lisätä lyhykäisiä ja varsinkin yksitavuisia sanoja, joita se
tarvitsee, voidakseen keveämmästi liikkua vaihtelevaisissa, uudem-
missa runomitan laaduissa». »Sallittakoon», hän jatkaa, »se olla
hänellä vakuutuksena, että suomenkieli on vasfedes siinä suunnassa
muodostuva.» Vieläpä hän vetoo Lönnrotin virsien korjauksissa
antamaan esimerkkiin. Tämä Kiven menettelytapa ei, kuten tun-
nettu, saavuttanut hyväksymistä, ja »Valittuihin teoksiin» otettuja
Kiven runoja onkin hellävaroin kielellisesti korjailtu.

Kiven lyriikka, ennen mainittu yksinäinen Ikävyys-rnno pois
luettuna, on pääasiassa kertovaista ja kuvailevaista »idylli-lyriikkaa».
Se on täynnä syvää ja raikasta luonnontunnetta, voimallisia kuvia
ja vertauksia, ihmeellisiä näköalamaalauksia ja kauniita havainnol-
lisia kuvauksia, joista toiset ovat todellisuudesta, toiset runoilijan
kangastelevista kaukonäkemyksistä peräisin. Varsinaisia omakoh-
taisia lemmenrunoja hänellä ei ole ollenkaan. Nekin runot, joissa
on joku personallisempi lemmenaihelma (esim. Keinu, Anjanpelto,
Onnelliset, Niittu), ovat perin viileitä, idyllimäisiä; kauniin immen
muistokas kuva vain kuuleana jälkinäkynä kangastelee runoilijan
sydämessä. Siellä kangastelee ihannekuvana myös onnellinen Uutis-
talon perhe, kaukainen ahkera onnensaari Lintukoto, metsämiehen
vapaa ja reipas elämä (Metsämiehen laulu ja Karhunpyynti), »On-
nelan ihana kunnas» (Keinu), näköpiiriin sulautuva »taivaan maa»
(Kaukametsä), hiljainen »Tuonen viita, rauhan viita» (Sydämeni
laulu), vahva laiva meren myrskyssä (Myrsky), vankka mies elä-
män myrskyissä (Mies) y. m. valoisia ja surullisia kuvia sekä ih-
meellisiä ja salaperäisiä luonnonnäkyjä. Kuin jyhkeä kivipatsas
kohoo tyhmä, mutta vilpitön Härkä-Tuomo, jonka hellä kiintymys
kyntöhärkiinsä ja metsän viileyteen on erittäin kauniisti ja sydämel-
lisesti kuvattu. Lavein Kiven julkaistuista runoelmista on hänen
raikasta luonnontunnelmaa tulvehtiva paimenidyllinsä Paimentyttö,

105

jossa Taula-Matin sukuisen Hanko-Heikin, Rajamäen Kaisan sisa-
reksi kelpaavan Pihkamuorin sekä pikku Katrin ja hänen koiransa,
»karvaköllinsä», kuvaus on Kiven ominaisella havainnollisuudella
suoritettu. Runoissaankin, jollemme puhtaasti muodollista puolta
ota huomioon, Kivi epäilemättä jättää aikalaisensa suomenkieliset
runoilijat jälkeensä. Hänellä on suurempi omaperäisyys, avarampi,
kuvarikkaampi näkemys ja voimallisempi tunne. Onpa hän ainoassa
selvästi Runebergin vaikutuksen alaisena syntyneessä teelmässään
(»Härkä-Tuomo» on myös mahdollisesti saanut vaikutusta Runeber-
gistä), Maamme-laulun mukailussa Suomenmaa, oikeastaan omaperäi-
sempi kuin Oksanen »Savolaisen laulussa».

Kiven runoudessa, niin suppea kuin sen aihepiiri itse asiassa
onkin, avautuu ylen runsas maailma erilaisia mielialoja, tuntoja
ja näkemyksiä. Se ulottuu, voimme sanoa, maaemon syvyyksistä
taivaan sinen »pyhiin ja pyörryttäviin» korkeuksiin, järeimmästä
arkipäiväisyydestä mitä utuisimpiin ja kaihoisimpiin kauneusnäke-
myksiin, vankasta tosioloisuudesta aivan salaperäisen aavistusmaa-
ilman rajoille. Tämä äärimäisten vastakohtien toisiinsa kosketus
se osaltaan antoi Kiven runoudelle niin oudon leiman monien aika-
laisten silmissä ja saattoi hänen runoutensa ystävätkin usein ym-
mälle. Lisäksi tuli Kiven erikoinen tyyli ja kielenkäyttely, jollai-
seen ei oltu ennen totuttu. Sehän sai varsinkin »oikeakielisen» Ahl-
qvistin vihan vimmoihin. Ja kuitenkin Kiven kieli ja tyyli, sen hai-
tallisia ruotsalaisuuksia ja murteellisuuksia lukuunottamatta, oli
paljoa rehevämpi, taipuisampi ja täyteläisempi kuin yhdenkään
Kiven aikalaisen. Muut olivat suomenkielen kieliopillisia, sääntö-
peräisiä kirjoittajia, Kivi sen sijaan oli vapaasti ja itsetietoisesti
luova tyylitaituri, joka käytteli kieltä eri tavalla eri tarkoitusperiä
varten. Lyhyistä sanansutkauksista leveihin homerolaisiin vertauk-
siin ja raamatullis-profeetallisiin lausepaisutuksiin saakka taipuu
kieli Kiven käsissä notkeasti ja varmasti, apunaan alkusointu, omi-
tuinen poljennollinen jopa takaperoinen sanajärjestys, raamatun- ja
kansankielen ominaisuudet y. m. kielettären käyttövarat. Siten on
muodostunut aivan erikoinen Kiven tyyli, joka tosin monessa koh-
din rikkoo tavanmukaiset säännöt ja käyttötavat, mutta antaa
Kiven runoudelle sen ominaisen muodollisen tehon. Juuri tyylinsä

106

rakenteessa lieneekin Kivi pitänyt puhtaasti taiteellisia tarkoitus-
periä lähimmin silmällä. Muutenhan hän oikeastaan oli vain itse-
oppinut maalaisnero, lahjakas »luontaisrunoilija»), joka nojasi omaan
sisäiseen näkemykseensä ja luontaiseen kauneudenvaistoonsa eikä
liioin tuntenut esteettisiä taideteorioita tai hienostuneen taidemaun
vaatimuksia. Tämä oma taideteoria saattoi kyllä monesti pettää,
mutta sittenkin Kivi paraina hetkinään loi viljalti kuvia, tuntoja
ja kauneusarvoja, jollaisia vain tosirunoilija pystyy ilmi loihtimaan.
Yhdellä mahtavalla tempauksella hän luo miltei tyhjästä omaperäi-
sen suomenkielisen näytelmän ja romaanin, puhaltaapa laulurunou-
teenkin uuden tuoreen henkäyksen ja tulee siten koko uudemman
kaunokirjallisuutemme Kalevalan ja Kantelettaren jälkeiseksi kulma-
kiveksi. Tämän kulmakiven monet rakentajat tosin aluksi hylkäsi-
vät, multa myöhempi aika on hänet yhä enemmän siksi tunnustanut.

NÄYTELMÄ- JA KERTOMUSKIRJALLISUUS.

Aika oli kansallisen innostuksen ja työn kaunis kcvätaika.
Moni muukin Hannikaisen, Ahlqvistin, Yrjö Koskisen, Krohnin ja
Kiven ohella ja jälestä tunsi povessaan pyhän tulen ja tahtoi uh-
rata voimansa suomenkielisen kirjallisuuden ja sivistyksen hyväksi.
Joka ei kyennyt alkuperäistä luomaan, hän käänsi vieraskielistä
kirjallisuutta suomeksi; toiset taas tekivät ahkerasti kumpaakin;
toiset uhrasivat voimansa suomenkielisten sivistyslaitosten hyväksi.
»Fervet opus» — »työ kihisee», epäitsekäs, kansallinen työ, voidaan
tästä ajasta sanoa.

Ensinnä saavuttaa näytelmä ja kertomus huomattavan ase-
man. Siinähän oli Kivi jo pettämättömän pohjan laskenut. Ja se-
hän »meni» paremmin suureen yleisöön kuin yksilöllinen, kielellisesti-
kin vaikeampi laulurunous. Sillä etupäässä juuri sille yleisölle tah-
dottiin kirjoittaa, sitä kohottaa ja kasvattaa. Näytelmiä ja kerto-
muksia sekä käännettiin suomeksi että kirjoitettiin alkuperäisiä.
Suomalaisen teatterin syntyminen osaltaan edisti näytelmäkirjalli-
suutta. Kivi ei kuitenkaan ollut 1860- ja 1870-luvun kirjailijain
esikuva, vaan etupäässä romanttinen, ihannoiva Topelius. Kivi
sai toistaiseksi seisoa yksin. Hänen makunsa ei ollut ajan maku.

107

Hänen omaperäinen, sivutarkoituksista vapaa taiteensa ei oikein
luontunut aikansa kansallisiin ja siveellis-uskonnollisiin ihanteihin.
»Lea» olikin tästä säännöstä aluksi miltei ainoa poikkeus.

Vuotta aikaisemmin kuin »Lea» eli v. 1868 näki suomenkielin
päivänvalon toinenkin alkuperäinen raamatullinen näytelmä. Se
oli enimmälti loppusoinnuin runomittainen, viisnäytöksinen »murhe-
näytelmän mukainen runoelma» Saul. Sen tekijä oli Kiven ikäinen
ja maakuntalainen

Antti Tuokko

eli Anders Törneroos, kuten hänen nimensä virallisesti kuului. Tuokon
elämänkohtalo oli hyvin samantapainen kuin Kiven, täynnä ulkonaista
ja sisäistä kärsimystä, syrjässä-oloa ja »armoilla» elämistä. Yksinäisenä
ja unhotettuna hän kuolikin sairaalaan (Marian sairaalaan), jonka
ruumiskellarista hänen isäntänsä ja työnantajansa lienee vaivoin
löytänyt hänen ruumiinsa saattaakseen sen kunniallisesti hautaan.

Tuokko oli kotoisin Iitin pitäjästä, talonpoikaistalosta, synty-
nyt 3 p. maalisk. 1835.^ Suku, jonka alkuperäinen nimi oli Tuokko,
oli 1700-luvun alkupuolella siirtynyt Mäntyharjusta Iittiin ja täällä
paikkakunnan tavan mukaan lakannut sukunimeä käyttämästä.
Nuori Antti osotti jo lapsena haaveilevaa mieltä ja suurta lukuhalua.
Isä kuoli Antin ollessa vasta 3:11a vuodella, ja äiti kuuluu vilkasta
poikaa hemmotelleen m. m. — viinillä. Siitäpä Tuokko lieneekin
imenyt veriinsä herkän himon väkeviin juomiin, himon, josta hän
ei enemmän kuin Kivikään koskaan jaksanut vapautua. Opittuansa
hiukan ruotsia Sysmän lukkarin Stavenin luona hän pääsi Heino-
laan kouluun ja sai rehtorilta — kai pyöreäin punaposkiensa vuoksi
— nimen Törneroos. Tuokko-nimeä hän käytti kirjailijanimenään.
Oltuaan koulussa 5 vuotta hän sitten oli lukukauden Porvoon luki-
ossa, josta erään kisällitappelun vuoksi oli pakoitettu eroamaan,
kun ei nöyrtynyt piispalta anteeksi pyytämään eikä ilmiantamaan
toverejansa. Oli sitten kotiopettajana Mäntyharjulla tuomari Gyl-
lingin perheessä, rakastui siellä kovasti ja sai vastarakkautta, mutta
sukuylpeys esti lemmenliiton. Tämä lienee käynyt Tuokon herkälle

^ Tuokon elämänvaiheista ks. lähemmin Yrjö Weijolan ja Robert
Kojosen tiedonantoja Helsingin Kaiussa 1905, n:ot 42 ja 43.

108

sydämelle niin kipeästi, että hän ahkerasti alkoi hakea lohdutusta
alkoholista, joutuen vanhempana yhä enemmän sen orjaksi. Yli-
oppilaaksi tultuaan (1858) hän aikoi ensin papiksi, mutta antautui
sitten 2i vuodeksi kotiopettajaksi Iitin Perheniemelle Strählen per-
heeseen, lukien samalla filos. kandidaattitutkintoa varten. Sen suori-
tettuaan ja 1864 maisteriksi vihittynä hän 7 vuotta toimi opettajana
Helsingin ala-alkeiskoulun vasta perustetulla suomalaisella osastolla
sen lakkautukseen saakka (1864 — 71). Opettajan toimi ei häntä
miellyttänyt; hän siirtyi nyt asumaan maalle Vihtiin ja antautui
kokonaan mieliharrastuksiinsa, kirjallisiin töihin. Täältä lehtori
Göös vei hänet v. 1878 Jyväskylään »Päijänteen» toimittajaksi (1878
— 82) ja Weilin & Göös'in kustannusliikkeen kirjalliseksi avusta-
jaksi. Liikkeen mukana hän myöhemmin siirtyi takaisin Helsinkiin,
asuen milloin maalla, milloin Helsingissä ja pysyen enimmälti tämän
liikkeen töissä ja leivissä (kielenkorjaajana, suomentajana ja kor-
jauslukijana) kuolemaansa saakka, joka tapahtui Helsingissä 8 p.
helmik. 1896. Muutkin, varsinkin Kaarlo Bergbom sisarineen, hom-
masivat hänelle käännöstyötä.

Tuokolla oli runsaat runolahjat ja jo äidinkielenä opittu rikas
ja notkea kieli, mutta mihinkään suureen omintakeiseen luomis-
työhön hän ei jaksanut kohota. »Saul» oli ainoa merkittävä yritys
siihen suuntaan. Epäsäännöllinen elämä kai rappioitti ennen aiko-
jaan hänen henkensä ja lopulta ruumiinsakin. Itsekkin hän hyvin
näkyy heikkoutensa tunteneen. »Tuokko on tuohesta tehty eikä
se paljon painakkaan», kuuluu hän arvelleen itsestään. Sen sijaan
hän oli aikoinansa ahkerimpia — voimmepa sanoa ahkerin — runoel-
main, näytelmäin ja oopperalibrettojen suomentaja, kääntäjänä
nuoren Suomalaisen teatterin uutterin apumies. Hänen suomennok-
sensa, joissa hän tosin näkyy usein hutiloineenkin, eivät enää tyy-
dytä nykyajan kasvaneita vaatimuksia, mutta omana aikanaan ne
olivat parhaita saatavissa olevia, vaivattomia ja sujuvia. Runo-
mitan hän perusti säännöllisesti korkoon. Omia lyyrillisiä runoja
pirahteli aikaisempina vuosina silloin tällöin väliin. Niistä on mai-
nittavin ryhdikäs, kotiseudun luontoa henkivä Birger Jaarlin linna.
Samalta pohjalta lähtee myös Hämäläisten marssi, isänmaa ja us-
konto tunnussanoinaan. — Tuokon sekä omat runokokeet että epä-
lukuiset käännökset (Franzenin, Runebergin, Tegn6rin, Biirgerin,

109

Mooren y. m. runoelmia) ilmestyivät hajallaan 1860- ja 1870-luku-
jen kalentereissa (Mansikoita ja Mustikoita), hämäläisten albu-
meissa, Annikassa V (Franzenin »Selma-laulut», Runebergin »Hauta
Perhossa», Tegnerin »Aksel»), kuva- ja aikakauslehdissä y. m. Par-
haita hänen runokäännöksistään lienee Biirgerin tunnettu ballaadi
»Lenora», jonka aavemaisen sävyn Tuokko on saanut säilymään
käännöksessäkin. Kirjall. Kuukauslehdessä on julaistu Tuokon
sepittämä lyhyt prologi eli Alkajais-näytelmä Suomal. teatterin al-
kajaisiin (1872). Siinä Väinämöinen ja »Hellaan lapsi» Näytelmätär
lausuvat ilmi ilonsa suomenkielisen näyttämötaiteen syntymisestä.
Tuokon Suomal. teatteria varten suomentamista monista kymme-
nistä (Aspelin-Haapkylä luettelee 48 varmaa) näytelmistä ja
oopperalibretoista on vain pieni osa painettu (Runebergin »En voi»
ja useat oopperaintekstit). Painamatta ovat esim. Topeliuksen »Re-
gina von Emmeritz», Schillerin »Maria Stuart» ja »Wallenstein»,
Victor Hugon »Maria Tudor» ja »Angelo» y. m. Myös »Vänrikkien»
suomentamisessa Tuokko, kuten jo ennen on mainittu, oli ahke-
rana osamiehenä.^

Runsas oli siis Tuokon runollinen toiminta ja vaikutti aikanansa
sangen merkitsevästi suomalaisen runotyylin ja -kielen juuri va-
kaantuvaan kehitykseen. Nämä Tuokon puhtaasti muodolliset ja
kielelliset ansiot esiintyvät rehevimmillään hänen 6'aMZ-draamassaan.
Sen runokieli on sujuvaa, loppusoinnut täyteläisiä, jopa joskus lii-
ankin uhkuvia, ja esityksessä on monin paikoin lyyrillisen kukkea
sanontatapa. Tuokko on siinä ponnistanut kaikki kielelliset ja lyy-
rilliset varansa esiin, jaksamatta toki aina pitää silmällä taiteellista
sopusuhtaa. Mutta siihenpä »Saulin» ansiot supistuvatkin. Draa-
mana, murhenäytelmänä, se näet on jotensakin onnistumaton tekele.
Tuokko oli luonteeltaan lyyrikko eikä nähtävästi muutenkaan ol-
lut liioin perehtynyt »korkean» draaman vaatimuksiin. Siitä syystä
hän kai varovaisesti nimittikin näytelmänsä »runoelmaksi». Raa-
matun Saul-aihe, jota Tuokko muuten on verrattain vapaasti käsi-
tellyt, oli kyllä itsessään hyvin valittu, ja monet muut ovat jo en-
nen Tuokkoa tätä draamallisesti kiitollista kuningastarinaa menes-
tyksellä muokanneet näytelmäksi.^ Mutta Tuokon kuningas Saul

^ V. 1859 Tuokko Suom. Kirj. Seuran apurahalla kävi Länsi-Inkerissä
runoja keräämässä ja julkaisi matkastaan kertomuksen Suomi-kirjassa 1860.
» Esim. saksalaiset Karl Gutzkow ja J. G. Fischer.

110

on perin epädraamallinen ilmiö, heikko raukka, jota hänen paha-
henkensä ilkeä Doeg itsekkäistä syistä (tahtoen Saulin avulla kostaa
mahtaville papeille »sukunsa surman») johtaa mielensä mukaan tur-
mantyöstä toiseen. Tuntuupa kuin Saulin tarmottomuudessa kuvas-
teleisi Tuokon oma heikko luonne. Saulin toiminnalla ei ole mitään
draamallista kiinteyttä eikä nousua, eipä edes mitään varmaa tar-
koitusperääkään. Hän ei voita puolelleen lukijan myötätuntoa.
Verrattain hatarina esiintyvät näytelmän muutkin henkilöt. Pa-
himmin häiritsevät kuitenkin draamallista kiinteyttä ja ytimekkäi-
syyttä laimean toiminnan ohella tuhottoman pitkät yksinpuhelut;
sellaisissa varsinkin Doeg purkaa ilmi mustia mielialojaan. Ja vuoro-
sanat pyrkivät olemaan yhtä väsyttäviä, saman asian jatkuvaa
vanuttamista. Tuokon taidevaisto on siinä suhteessa pahasti pettä-
nyt. Kun esim. Joab puhuu veljelleen uhkaavasta kuolemasta (IV, 2),
käy se näin:

Joab: Tääir on siis määrä matkan vaivaloisen

Nyt suotu meille noustess' aurinkoisen!
Kun valtaus' aurinkoinen valloittaa
Ja maan ja taivaan taaskin iloittaa
Ja kurjimmatkin kutsuu ilohon,
Niin meille tien hän näyttää kuolohon,
Hän kukkasenkin päästää kuorestaan,
Vaan avaa meille portit tuonelaan.
Kun pääsee mato päivän kultahan,
On meillä matka mustaan multahan.
Ja riemua kun lintu muille pauhaa,
Se silloin soittaa meille kuolon rauhaa.
Kun kukkain tuoksun tuopi tuulonen,
Tuo haudan kylmää meille kuolonen.
Kun maahan laskee kaste vielä kerta.
On maa jo juonut viatonta verta.
Kun länteen taas on päivä nukkunut,
On sankar' uljas maasta hukkunut (nim. David).
Nää kukkulat jo ennen huomisyötä
Kaipaavat taivahalle murhatyötä j. n. e.

Tällaisia »kyynäränmittaisia» — Fr. Cygnaeuksen sanontatapaa
käyttääksemme^ — vuorosanoja ja yksinpuheluja vilisee »Saul»

* Fr. Cygnaeus julkaisi »Saulista» perinpohjaisen arvostelun Kirjall.
Kuukauslehdessä 1869.

111

täynnänsä. Näyttämödraamaksi se ei kelpaa, ja luku draamanakin
se lavealla pitkäveteisyydellään panee lukijansa kärsivällisyyden
kovalle koetukselle. Kuin kosteikot kohoavat tästä draamallisesta
erämaasta tiheässä kauniit lyyrilliset kohdat, esim. ne, joissa kuva-
taan Davidin ja Mikalin rakkautta, Davidin ja Jonathanin ystä-
vyyttä, Saulin mielenjalouden ja hellyyden puuskia y. m. s. Ja yllä
esitetyn otteen tapaisia riimillisiä loistokohtia voitaisiin »Saulista»
poimia useita. Ikävä vain, että tuo sointuviin säkeihin ja heliseviin
Tiimeihin puettu ajatussisällys pyrkii olemaan draamallisesti laihaa.
Tuokon »Saulilla» samoinkuin hänen kirjallisella tuotannollaan
yleensä on enää vain kirjallishistoriallinen merkitys, mutta sellai-
senakin kyllä muistettava.

Kaarlo Bergbom.

Samoin ainoasti kirjallisuushistoria muistaa Kaarlo Bergbomin
pientä kaunokirjallista tuotantoa. Toista laatua on se tenhosana,
joka alati on säilyttävä hänen nimensä jälkipolvien tietoisuudessa.
Suomalaisen teatterin rohkeana perustajana ja uupumattomana
johtajana Bergbom suoritti elämänsä eheän suurtyön, jätti henkensä
syvät jäljet kansalliseen sivistyshistoriaamme. Ja tämä työ yksi-
nään olikin niin tärkeä ja laaja, että se tarvitsi kokonaan yhden
miehen tarmon ja hartaan rakkauden. Sen hyväksi Bergbom uhrasi
monet muut nuoruutensa unelmat, kuten kaunokirjailijan ja tiede-
miehen lupaavat urat. Bergbomin elämäntyön on Eliel Aspelin-
Haapkylä laveassa »Suomalaisen Teatterin historiassaan» jo kuvan-
nut niin tyhjentävästi, että tässä yhteydessä voimme rajoittua
vain aineellemme tarpeellisten ääriviivain vetämiseen.

Bergbom samoinkuin Yrjö Koskinen ja Julius Krohn y. m. on
elävä esimerkki siitä, kuinka suomalaisuuden aate valtaavasti tem-
pasi mukaansa kieleltään sille vieraita nuorukaisia ja sai heidät
tälle aatteelle kaikki voimansa uhraamaan. Hän oli syntynyt aivan
ruotsinkielisessä kodissa Viipurissa 2 p. lokak. 1843. Eipä hän koulu-
aikanaankaan Helsingissä, jonne koko perhe isän — hovioikeuden
asessori J. E. Bergbomin — komiteatöiden ja senaattoriksi nimityk-
sen (1851) jälkeen muutti, liene liioin saanut suomea oppia. Mutta

112

kotipiirissä vallitsi Snellmanin herättämä kansallinen henki — Snell-
man itse oli perheen läheisiä ystäviä — ja varsinkin Kaarlon kym-
menkunta vuotta vanhempi sisar Emilie (synt. 7 p. helmik. 1834)
oli sen lämmöllä omaksunut ja vuorostaan juurrutti lahjakkaaseen
Kaarlo-veljeensä. Kotipiirin ja ylioppilastoverien (m. m. Jaakko
Forsmanin) vaikutuksesta Kaarlo kypsyi innokkaaksi suomenmieli-
seksi. Oppiakseen suomea käytännöllisesti hän ylioppilaskokelaana
kesällä 1859 ja kandidaatiksi tultuaan kesällä 1863 varta vasten
oleskeli Saarijärvellä sekä alkuvuoden 1864 Jyväskylässä, pienem-
piä sisämaassa oleskeluja mainitsematta. Jo poikaiällä hänessä
heräsi luontainen harrastus kirjallisuuteen ja näytelmätaiteeseen,
jopa omintakeiseen runoiluunkin, jonka hedelmiä olivat monet
(hävinneet) runot ja näytelmät ekeleet — tietysti ruotsiksi. Samoin
hän innokkaasti harrasti soitantoa ja kuunteli niitä oopperaesityk-
siä, joita kulloinkin Helsingissä oli tarjona. Myös yliopistolliset
lukunsa hän kohdisti pääasiassa kaunokirjallisuuteen ja historiaan.
Niiden tuloksena oli tohtorinarvo, jonka hän v. 1869 saavutti väitös-
kirjallaan Om det historiska dramat i Tyskland (Saksan historialli-
sesta draamasta). Tosin Bergbomilla edelleen oli tarkoituksena
pyrkiä yliopiston opettajaksi, mutta asianomaisten yhäti toistunut
tylyys hänen matkarahanhakemuksiansa kohtaan pakoitti hänet
siitä unelmasta luopumaan. Ja luontainen taipumus muutenkin veti
hänet vastustamattomasti aivan toiselle alalle.

Bergbomin aikaisempi kirjallinen kieli oli tietysti ruotsi, ja
tällä kielellä hän kesällä 1863 Saarijärvellä ollessaan valmisti suuren
historiallisen murhenäytelmänsä Pombal och jesuiterna, joka näyttä-
lÄöä varten lyhennettynä keväällä 1865 esitettiin Helsingin ruotsa-
laisessa teatterissa, mutta jonka hän vaatimattomasti ja koska se
oli ruotsiksi kirjoitettu jätti painattamatta. Se on Paavo Cajanderin
suomentamana otettu Suom. Kirj. Seuran julkaisemiin »Kaarlo
Bergbomin Kirjoituksiin». Samaan aikaan hautoi Bergbom pääs-
sään muitakin murhenäytelmäin aiheita (Salomon de Caus, Nero,
Saul, Tuomas piispa) sekä novellisuunnitelmia, mutta ne jäivät
toteuttamatta. Hänen halunsa oli näet kirjoittaa täsfedes yksin-
omaan suomeksi, kuten Snellman aikoinaan oli Suomen nuoria kynä-
niekkoja kehottanut tekemään; mutta vaikkapa hän ahkerasti pon-
nistelikin suomen oppimisessa, ei hän kuitenkaan jaksanut tehdä

113

suomea niin täysin omaksensa ja ajatustensa tulkiksi kuin »tosisuo-
malaisena runoilijana» olisi tahtonut. Suomeksi hän täsfedes kuiten-
kin kirjailijana esiintyi, varsinkin Kirjall. Kuukauslehdessä, jonka
perustajiin ja ensimäisiin toimittajiin (vv. 1866 — 75) hän kuului.
Hänen ensimäinen painettu kaunokirjallinen teelmänsä Bel-
sazarin pidot (Joukahainen V, 1864) on suomenkielinen, ja samalla
kielellä hän mainitussa aikakauslehdessä vv. 1867 — 69 julkaisi novel-
lit Julian, Aarnihauta ja Sydämiä ihmistelmeessä sekä v. 1870 2-näy-
töksisen murhenäytelmän Paola Moroni. Tämän lehden alkuvuosi-
kertoihin hän kirjoitti myös joukon eteviä kirjallisia katsauksia ja
arvosteluja, käsitellen niissä valppaalla ja hienolla ymmärtämyk-
sellä sekä kotimaista että ulkomaista varsinkin ranskalaista kirjalli-
suutta. Kirjallisuuden ja taiteen tuntijana ja arvostelijana Berg-
bom olikin nuorempain suomenmielisten piirissä epäilemättä älyllisin,
valistunein ja monipuolisin, ja vaikutti hienostuneella, yleismaailmal-
lisella taidekäsityksellään avartavasti tämän piirin alkujaan hieman
suppeaan taiteelliseen katsantokantaan, varsinkin mitä teatteriin tulee.
Laajat ulkomaanmatkat ynnä alati valpas havainto myöhemmin yhä
edelleen avarsivat tätä puolta hänen rikkaassa olemuksessaan.

Suuri ei ollut Bergbomin kaunokirjallinen tuotanto eikä hän
itse sitä suuriarvoisena pitänyt. Se oli hänestä vain nuoruuden
koelmoimista. Mutta sellaisenakin se osottaa tekijällään olleen
synnynnäiset kirjailijan lahjat, joista olisi voinut toivoa paljoa pai-
navampaakin satoa, jollei kieli olisi tehnyt vastarintaa ja teatteri
vienyt hänen aikaansa. Hänen nuoruudenteoksensa »Pombal ja
jesuiitat» on kylläkin merkillinen näyte 19-vuotiaan kyvystä, ja sa-
moin hänen toinen näytelmänsä »Paola Moroni» on epäämätön todis-
tus Bergbomin suurista draamallisista lahjoista. Siihen suuntaan
viittaavat hänen novellinsakin. Bergbomin runoilijaluonne oli suuri-
piirteisen romantikon: hän rakastaa väkeviä intohimoja, jyrkkiä
vastakohtia, voimakkaita käänteitä ja ratkaisuja eikä aina pidä
lukua totuuden- ja luonnonmukaisuudesta. Hänen näytelmissään
tuntuu osaksi Schillerin ja vielä enemmän Victor Hugon vaikutus,
mitä niiden aatteelliseen intomieleen ja ulkonaisiin »voimakeinoihin»
tulee. »Pombal ja jesuiitat» on vielä nuorekkaalla laveasanaisuudella
sepitetty ja sentähden hieman pitkäveteinen (hän olikin ensin ai-
konut kirjoittaa siitä 12-näy toksisen jättiläisdraaman, mutta supisti
Uudempi suomalainen kirjallisuus. — 8

114

aiheen lopulta 5 näytökseen); sen sijaan »Paola Moroni» on liiaksikin
keskitetty, jopa suorastaan väkivaltaisesti pingotettu draamallisen
tehon ylentämiseksi. Kaikesta näkyy, että Bergbom tällöin jo tar-
koin tunsi juuri näyttämön vaatimukset. Molemmissa näytelmissä
vuoropuhelu on ytimekästä, draamallista, toiminta, varsinkin jälki-
mäisessä, täynnä kiihkeää jännitystä ja päähenkilöt selvästi, suuri-
piirteisesti kaavailtuja. Varsinaiseen, asteettain tihenevään luonne-
kuvaukseen Bergbom ei ole ryhtynyt; hän asettaa henkilönsä esiin
jotensakin valmiina. Kuitenkin hän hienosti kouliutuneen taide-
vaistonsa ja lukeneisuutensa avulla saa noihin kaukaisiin oloihin ja
henkilöihin paljoa paremman todellisuustehon kuin esim. Kivi >>Kar-
kureihinsa». Edellinen näytelmä kuvaa historiasta tunnettua por-
tugalilaisen valtiomiehen markiisi Pombalin taistelua valistuksen ja
uudenaikaisuuden puolesta jesuiittoja ja heidän edustamaansa taantu-
muksellista vanhoillisuutta vastaan. Voimakkaasti jopa julmasti ku-
kistaa Pombal kaiken vastarinnan, syrjäyttäen ystävyys- ja perhe-
siteet, mutta huomaakin sitten lopulta seisovansa voittajana yksin,
ainoan tyttärensäkin jättämänä. Siinä hänen traagillisuutensa.
Pombalin ohella ovat voimakkain piirtein kuvattuja varsinkin hä-
nen pahin vastustajansa jesuiitta Moreira, tavallaan aatteen ja
vakaumuksen mies hänkin, ja väkeviin ristiriitoihin asetettu Avei-
ron herttuatar. — »Paola Moronin» Bergbom »saksalaisen aiheen mu-
kaan» sepitti nopeasti tilapäistä tarkoitusta varten, saadakseen
kohta mainittavalle rouva Raalle sopivan pääroolin, ja tilapäisyys
tuntuukin selvästi sen kokoonpanossa. Koko toiminta rientää alusta
alkaen eteenpäin jännitettynä kuin tulipalossa, todenmukaisuus saa
väistyä kiltisti syrjään, ja toimivien henkilöjen viha ja rakkaus
pingotetaan äärimmilleen. Mutta niinhän kai vaatikin näytelmän
aihe, aika ja paikka. Taustana ovat näet guelfien ja ghibellinien
veriset puoluetaistelut 1200-luvun Italiassa. Omituiset, mutta silti
näennäisen riittävästi perustellut asianhaarat aiheuttavat tulisen
lemmen syntymään verivihollisiin sukuihin kuuluvain Paola Moro-
nin ja Manfred Romanon välillä, mutta saattavat sitten Paolan,
muka luullun kavalluksen kostoksi, syöksemään tikarinsa ensin
rakastamansa Manf redin ja sitten, huomattuaan tämän viattomaksi,
omaan sydämeensä. Tämä kiihkeä, verinen ja jännittävä lemmen-
tarina, jossa kuumat vuorosanat ja kohtaukset iskevät toisiinsa

115

tiheästi kuin ukkosilmalla säihkyvät salamat, on milfei väkivoimalla
puristettu kahteen toimintakuohuiseen näytökseen, joissa ei joudeta
turhia lavertelemaan.

Novelleissaankin Bergbom mielellään käsittelee draamallisia ai-
heita ja asettaa henkilöt väkeväin mielenliikkeiden ristituleen. Epäi-
lemättä niistä yhtä helposti olisi Bergbomin näppärissä käsissä voi-
nut sukeutua näytelmiäkin. Antaapa Bergbom hienon, älyllisen
ivansakin niissä vilahduksittain valaista oloja ja ihmisiä. Niin var-
sinkin »Julianissa», joka kertoo romanttisen tarinan kaunosieluisesta
aatelisnuorukaisesta ja hänen tuhoisasta lemmestään veljensä halpa-
säätyiseen vaimoon, sekä novellissa »Sydämiä ihmistelmeessä», jossa
esitetään todenmukainen läpileikkauksellinen pikakuva itäsuoma-
laisen (viipurilaisen) hienoston kielellisestä kirjavuudesta ja sisäi-
sestä onttoudesta, samalla kuin romanttisena aineksena annetaan
puolalaissukuisen everstinrouvan (kuvaus on Puolan kapinan ajalta
1863), suomalaisen kansannaisen vienon laulun sytyttämänä, laulaa
ilmi maansa ja kansansa epätoivoinen »riemuitseva suru». Vappu
ja Vanda ovatkin ne »sydämet», jotka ovat tähän »ihmistelmeeseen»
joutuneet. Luonteenkuvaukselta etevin, joskin muuten asettelul-
taan romanttisin on kai »Aarnihauta», kertomus taikauskoisesta
saiturierakosta, joka toverinsa pettämänä ja himoitsemansa aarteet
kadotettuaan pienen orpotytön avulla kääntyy paremmalle tielle.
Kaamea, öinen sävy käy tämän kertoelman läpi.

Bergbomin kaunokirjallinen tuotanto pysähtyi kokonaan, kun
Suomalaisen teatterin perustaminen ja johtaminen vasfedes vei
hänen kaiken aikansa ja huomionsa. Kuitenkin hänen koulittu kirjal-
linen makunsa teatterin yhteydessä toisella tavalla varsin tehokkaasti
tuli näytelmäkirjallisuutemme hyväksi. Hänen muokkaavien kä-
siensä läpi kulkivat näet useimmat niistä kotimaisista näytelmistä,
joita teatteri kulloinkin esitti, ja hänen neuvonsa ja ohjeensa niiden
kirjoittajille (kuten esim. Minna Canthille ja Gustav v. Numersille)
olivat suorastaan ratkaisevaa laatua. Muuten hän itsekkin yhdessä
jonkun toisen kera joskus muodosteli ja suomenteli teatterille pieniä
näytelmäkuvaelmia.

Edellä jo olemme nähneet kuinka J. Fr. Lagervall 1840-luvulla
rohkeasti unelmoi »Suomalaisen Kuvaiston» perustamisesta. Ne

116

unelmat olivat liian aikaisia. / Mutta Hannikaisen »Silmänkääntäjää»
oli sen ilmestymisestä saakka siellä täällä näytelty tilapäisinä seura-
näytäntöinä ja siten totutettu yleisöä kuulemaan suomea näyttä-
möltäkin. Ja sanomalehdissä näkyi tuon tuostakin kirjoituksia
kotimaisen teatterin tarpeellisuudesta; kiertelevät saksalaiset ja ruot-
salaiset teatteriseurueet eivät enää riittäneet valppaampien kansalli-
sia vaatimuksia tyydyttämään. Varsinkin Fr. Cygnaeus harrasti
kotimaisen pysyvän teatterin syntymistä. Ja Helsingin uuden kivi-
teatterin valmistuttua sellainen syntyikin v. 1861, mutta vastoin
Cygnaeuksen ja monen muun ajatusta yksistään ruotsinkielinen.
Vieläpä sen näyttelijätkin alusta alkaen hankittiin Ruotsista. Kui-
tenkin jo tähän aikaan kuultiin suomea näyttämöltä itse Helsingissä.
Ylioppilaiden »näytelmä-yhtiö» näytteli näet v. 1858 »Silmänkään-
täjän», 1859 »Antonius Putroniuksen» ja 1860 »Riita-asian». 1860-
luvun keskivaiheilla (1865) antoi n. s. »Suomalainen seura» Helsin-
gissä pari suomenkielistä seuranäytäntöä, esittäen m. m. Körnerin
pienen murhenäytelmän »Syyn sovitus». Samaan aikaan (1866) jo
Kaarlo Bergbom ensi kerran johti ja harjoitti erään ruotsalais-suo-
malaisen seuranäytännön. Ja suomenkielistä näyttämöä varten
tehtiin työtä sitenkin, että suomennettiin ja julkaistiin hyvää ulko-
maista näytelmäkirjallisuutta. Etevin julkaisu oli Suomal. Kirj.
Seuran toimittama »Näytelmistö», 4 osaa vv. 1861 — 67, joka sisälsi
14 käännöstä ynnä Kiven »Kullervon» ja »Karkurit».' Muutenkin
Kiven samanaikuinen tuotanto juurikuin odotti vain teatteria pääs-
täkseen näyttämöllä oikeuksiinsa.

Näin oli maata jo hiukan muokattu, kun Bergbom hartaalla
innollaan kävi asiaan käsiksi. Syksyllä 1868 — nähtävästi Berg-
bomin alotteesta — muutamain pohjalaisten ylioppilaiden kesken
päätettiin panna seuraavana keväänä 1869 toimeen suurempi suo-
malainen näytäntö ja pyytää siihen pääosan esittäjäksi Hel-
singin ruotsalaisen teatterin etevin naisnäyttelijä, ruotsinmaa-
lainen rva Hedvig Charlotte Raa (syntyisin Forsman; uusissa naimi-

• Muita samantapaisia näytelmäsarjoja olivat Viipurin Suomal. Kirj.
Seuran »Näytelmiä» I— IV, 1867—76 (9 kpl.) ja G. W. Edlundin »Näytelmä-
kirjallisuutta» I — III, 1860 — 76 (3 kpl.) sekä länsisuomalaisten »Teateri-
kirjasto» I — III, 1869 (3 kpl.). Teatterin perustamisen jälkeen tuli uusia
näytelmäin suomennossarjoja lisäksi, kuten »Suomalainen teatterikirjasto»
sekä lukuisasti yksityisiä näytelmäsuomennoksia.

117

sissa v:sta 1874 rva Raa-Winterhjelm; s. 1838, k. 1907), jolla
Helsingin kansallismielisissä piireissä oli paljon hartaita ystäviä.
Kaarlo Bergbom kävi puuhan etunenään. Kiven »Leasta» saa-
tiin sovelias kappale, rva Raa innostui asiaan, luki osansa, jonka
kieltä hän ei ollenkaan taitanut, käännöksen avulla ulkoa, Bergbomin
ja hänen sisarensa Emilien tuttavapiiristä saatiin tarpeellisia lisä'
voimia, ja 10 p. toukok. 1869 esitettiin todellakin Kiven »Lea», rva
Raa nimiosassa, Helsingin ruotsalaisessa eli Uudessa teatterissa,
joka näytäntöä varten vaivoin oli saatu vuokratuksi^. Teatteri oli
täpötäysi, esitys sujui yli odotusten, ihastus ja innostus oli rajaton.
Tästä kauniista hetkestä, jonka rva Raa ihmeen tavoin oli mahdol-
1 istuttanut^, voidaan lukea Suomalaisen teatterin synty, vaikka
menikin vielä kolmisen vuotta, ennenkuin asia lopullisesti toteutui.
Samana syksynä perustettiin Helsingissä etupäässä suomenkielisiä
taideharrastuksia varten ennen mainittu uusi suuri »Suomalainen
Seura», ja tämän innokkaan seuran »draamallisen osaston» toimesta
annettiin sitten v, 1870 Helsingissä (Arkadia-teatterissa) Kaarlo
Bergbomin taitavalla johdolla ja suomea opiskelleen rva Raan sekä
eräiden laulutaiteilijain ja asianharrastajain avulla joukko suomen-
kielisiä puhe- ja oopperanäytäntöjä (»Paola Moroni», »Lea», laulu-
näytelmä »Preciosa», ooppera »Trubaduuri» y. m.), pistäydyttiinpä
Turussa (rva Raa) ja Viipurissakin^. Nämä onnistuneet kokeet
herättivät pahaa verta ruotsalaisella »viikinkien» taholla. Ei tyy-
dytty rettelöimään ainoastaan teatterin vuokraamisesta, vaan ulo-
tettiin kiukku itse periaatteihin, jopa henkilökohtaisuuksiin saakka.
Suomen pääkaupunkiin ei tahdottu enemmän suomalaista näyttä-
möä kuin suomalaista oppikouluakaan. Se oli säilytettävä yksis-
tään ruotsalaisten hallussa. Valtiopäivillä 1872 talonpoikaissää-
dyssä tehty »pyyntöesitys», että valtion verrattain suuri Helsingin

1 Viikkoa aikaisemmin oli valmistavana seuranäytäntönä jo esitetty
kuvaelma »Pilven veikosta», Topeliuksen »Saaristossa» ja toinen näytös
oopperasta »Martha». »Saaristossa'>-näytelmän sijaan oli nyt pantu »Lea».

" Sittemmin rva Raa oppi suomenkielen ja silloin tällöin vieraili nuo-
ressa Suomalaisessa teatterissa, johon hän edelleen, vaikkapa asuikin Nor-
jassa ja Ruotsissa, oli hyvin kiintynyt.

* Samaan aikaan näkyy Bergbom suunnitelleen kotimaistakin suomen-
kielistä oopperaa, aiheena kansanruno »Elinan surma». Yritys lienee jäänyt
kesken libretton sepittäjän puutteessa. — Ks. E. Aspelin-Haapkylä, Suomal.
Teatterin Historia I, s. 154 ja seur.

118

ruotsalaiselle teatterille suoma raha-apu vasfedes tulisi samassa
määrässä molempien kieliryhmien hyväksi, kaikui tietysti kuuroille
korville. Tällöin arvasi Bergbom, joka milfei koko vuoden 1871 oli
oleskellut ulkomailla teatterioloja tutkimassa, ajan tulleen kerran-
kin oikein kovakouraiiesti ravistella tätä arkaa asiaa. Kirjall. Kuu-
kauslehden maaliskuun numerossa 1872 hän julkaisi mestarillisen
kirjoituksen Muutamia sanoja nykyisistä teatterioloistamme, joka sit-
temmin Morgonbladetiin painettuna saatettiin ruotsinkielisenkin
yleisön luettavaksi. Siinä hän kerta kaikkiaan kohta kohdalta mu-
sertavalla tavalla kumosi kaikki »katumattomien estelyt» suomen-
kielistä näyttämötaidetta kohtaan, samalla kuin selvästi viittoi ne
korkeat kansalliset ja taiteelliset päämäärät, joita teatterin, ollak-
seen todellinen »kansallisteatteri», tulisi toiminnallaan toteuttaa.
Tästä rohkeasta »kekäleen viskaamisesta ruutinelikkoon» seurasi
ruotsalaisella taholla tietysti entistä hirveämpi meteli, mutta suoma-
laisella taholla entistä voimallisempi innostus. »Suomalainen Seura»
antoi Bergbom-sisarusten toimesta jälleen pari uutta puhe- ja laulu-
näytäntöä, varsinkin koossa olevia valtiopäivämiehiä varten, ja
samaan aikaan muodostettiin 22 p. toukok. 1872 suomenmielisten
kesken 5 vuodeksi kannatusyhtiö vakinaisen suomalaisen teatterin
ylläpitämiseksi. Bergbomin kautta oli vihdoin herätty näkemään,
mikä suuremmoinen kasvattava ja sivistävä merkitys oppikoulujen
ja kirjallisuuden ohella teatterillakin tulisi olemaan suomenkielisessä
sivistystyössä. Bergbomin luottava rohkeus tempasi nyt epäröivät-
kin joukkoon, ja hänet valittiin yrityksen johtajaksi. Teatterin piti
suunnitelman mukaan näytellä vuoroin Helsingissä, vuoroin muissa
kaupungeissa. Bergbom kokosi teatterinsa kantajoukoksi kymmen-
kunnan nuoria näyttelijänalkuja, jotka olivat esiintyneet edellisissä
näytännöissä, harjoitteli seurueineen kaikessa hiljaisuudessa seuraa-
van kesän ja antoi ensimäisen näytännön 13 p. lokak. 1872 Porissa,
ohjelmana Tuokon kirjoittama »Alkajais-näytelmä», Topeliuksen
»Saaristossa» ja kuvaelmia saman »Sota vanhuksen joulusta» ja Rune-
bergin »Pilven veikosta». Niin oli Suomalainen teatteri alottanut
pysyvän vaikutuksensa.

Hyvään alkuun täten päästyä liitettiin teatterin puheosastoon
seuraavana syksynä erityinen oopperaosasto, n. s. »Suomalainen
ooppera». Sen ensi näytäntö (»Lucia di Lammermoor») tapahtui

119

Viipurissa 21 p. marrask. 1873. Sen jälkeen oopperaosasto, johon
kuului eteviä kotimaisia ja ulkomaisia laulaj avoimia, Bergbomien
johdolla esiintyi kuuden näytäntökauden aikana loistavalla taiteelli-
sella menestyksellä Helsingin vanhassa Arkadia-teatterissa, joka v.
1875 siirtyi suomenmielisten perustaman osakeyhtiön käsiin. Silloin
tällöin käytiin vierailulla Turussa. Sill'aikaa puheosasto etevän
näyttelijän O. Vilhon (Gröneqvistin, f 1883) johdolla vietti paljoa
vaatimattomampaa elämää, näytellen edelleen vuoroin Helsingissä,
vuoroin muissa kaupungeissa. Lyhyellä loistokaudellaan ennätti
oopperaosasto esittää kaikkiaan 26 oopperaa (niistä 24 koko ooppe-
raa), joukossa maailman mainioimpia. Mutta toiskielisten kateus
ei voinut sallia »raaoin» suomenkielin sellaista taidenautintoa, joka
veti osan heikäläisistäkin matalaan Arkadiaan. Pantiin monet juo-
net liikkeelle tätä suomenkielistä taidelaitosta vastaan, jonka rahal-
linen menestys ei suinkaan ollut loistava. Seuraus olikin, että oop-
peraosasto täytyi talvella 1879 lopettaa. Puhenäyttämö tämän
jälkeen entistä suuremmilla edellytyksillä yksin vaali suomenkie-
listä näyttämötaidetta, tuota »kansallisen sivistyksen kukkaa», ku-
ten teatteria usein kuulee nimitettävän, vieraillen edelleen ahke-
rasti, varsinkin 1880-luvUlla, suuremmissa ranta- ja maaseutukau-
pungeissa. Ja Kaarlo Bergbom, jonka rinnalla väsymättömänä
auttajana ja huolien kantajana toimi hänen sisarensa Emilie Berg-
bom, »Suomalaisen teatterin sydän», saikin nyt tilaisuuden täysin
määrin puhenäyttämön suhteen toteuttaa niitä aatteellisen hen-
kensä omaksumia kansallisia ja tositaiteellisia päämääriä, jotka hän
laitokselleen oli viittonut. Tämän äärettömiä uhrauksia ja kieltäy-
myksiä täyden, joskin kansallisesti kiitollisen työn lähempi selosta-
minen ei enää kuulu kirjamme puitteihin. Bergbom-sisarukset ovat
siinä suorittaneet elämäntehtävän, jonka merkitystä ei voida kyllin
korkealle arvostella. Väsymättömällä innolla joskin vähenevin voi-
min he johtivat rakasta luomaansa aina kevääseen 1905 saakka,
päästäkseen molemmat kohta sen jälkeen, Emilie 28 p. syysk. 1905
ja Kaarlo 17 p. tammik. 1906, kansalaistensa kiitollisuuden seuraa-
mina kuoleman viileään lepoon.

Suomalaisen teatterin ja siihen liitetyn »Suomalaisen oopperan»
välillinen vaikutus suomenkieliseen kirjallisuuteen oli alusta pitäen

120

melkoinen. Puheosastoa varten tarvittiin suomentaa yhä uusia vie-
raskielisiä näytelmiä ja oopperaosastoa varten samoin vieraskielisiä
oopperalibrettoja, mistä kaikesta suomalainen sekä proosa- että
runokieli yhä hioutui ja hienostui ihmishengen eri vivahduksia tulkit-
semaan. Samoin teatteri suoranaisesti juurikuin yllytti omakieli-
siäkin kirjailijakykyjä draamalliseen tuotantoon ja siten suuresti
hedelmöitti suomenkielistä alkuperäistä näytelmää. Teatterin kautta
astuivat myös maailmankirjallisuuden suurnerot vähitellen toinen
toisensa jälkeen suomenkielisen yleisön tuttavuuteen ja siten laven-
sivat tämän sivistyksellistä näköpiiriä. Eikä teatterin vaikutus
supistunut ainoasti pääkaupunkiin. Ahkerasti se, varsinkin alku-
aikoinaan, teki kiertomatkoja pitkin maata, herättäen siten muual-
lakin näytelmätaiteen harrastusta. Ja sen jäljissä astuivatkin sit-
ten nuo monet uudet teatteriyritykset, kuten ensin A. Aspegrenin
»Kansanteatteri» (syksyllä 1887) ja sittemmin n. s. »Maaseututeat-
teri», »Tampereen teatteri», »Kansan Näyttämö» y. ra., lukematto-
mista »turneista» puhumattakaan, jotka kukin kohdaltaan, mikä
pienemmällä mikä suuremmalla menestyksellä, ovat Thalian jaloa
taidetta viljelleet ja kansalle tutuksi tehneet. Onpa Bergbomien
koulusta lähtenyt ainakin yksi suomalainen näyttämötaiteilija, jonka
taide tunnetaan Suomen ulkopuolellakin, nimittäin Iida Aalberg
(synt. 1858). Siten on Kaarlo Bergbomin rohkea unelma jo vähässä
ajassa tuottanut kansalliselle sivistyksellemme varsin merkitseviä
lisiä. Vanhan Hellaan kaunein sivistysilmiö on jo vankasti juurtu-
nut Suomenkin karuun maaperään. Sen näkyvimpänä ilmauksena
kohoaa Helsingin rautatietorin laidassa se muhkea »Suomen Kan-
sallisteatteri», johon Bergbom joukkoineen siirtyi matalasta Arka-
diasta 9 p. huhtik. 1902, Elias Lönnrotin sataismuiston päivänä.

Evald Ferdinand Jahnsson

oli ensimäisiä, joka Pietari Hannikaisen tavoin Suomalaisen teatterin
perustamisesta lienee innoittunut draamalliseen kirjailuun suomen-
kielellä. Hänen kuten Bergbominkin aikaisempi kirjallinen kieli oli
ruotsi. Tällä kielellä on sepitetty hänen ensimäinen (painamaton,
V. 1867 Helsingin Arkadia-teatterissa esitetty) näytelmänsä Näden-
dal, Finlands Bethesta (Naantali, Suomen Bethesta). Mutta kansalli-

121

nen liike veti hänet suomenkielisten kirjailijain joukkoon. Kuiten-
kin hän suomen ohella yhä käytti osaksi ruotsiakin. Ruotsiksi il-
mestyi kertoelmasarja Korpens berättelser (Korpin tarinoita, 3 osaa,
VV. 1873 — 81) ja novelli Rädmannens dotter (Raatimiehen tytär 1878).
Jahnssonin päätuotanto on kuitenkin suomenkielinen ja sellaisena
kahta laatua: näytelmiä ja kertomuksia. Jo keväällä 1873 näytel-
tiin Suomalaisessa teatterissa hänen kirjoittamansa »historiallis-
romantillinen näytelmä» Bartholdus Simonis (ilmestyi painosta vasta
1881) ja samana vuonna painettiin Jahnssonin draamallinen pää-
teos, jambimittainen, viisnäy toksinen murhenäytelmä Lalli (näy-
teltiin keväällä 1874). Edellä mainitusta ruotsinkielisestä novellis-
taan hän muodosti suomeksi »historiallis-romantillisen» näytelmän
Raatimiehen tytär (näytelty keväällä 1878, painettu 1882). Vanhem-
malla iällään Jahnsson innostui raittiusasiaan ja aikoi julkaista sar-
jan raittiusnäytelmiä yhteisnimellä Alkoholin tuhoja. Ensimäinen
sellainen tendenssinäytelmä oli yksinäytöksinen Jouluaattona juo-
marin kodissa (1892). Syksyllä 1893 esitti Suomalainen teatteri toi-
sen samaa sarjaa, 3-näytöksisen En ollenkaan muista (myöhemmin
painettu). Muita Jahnssonin sepittämiä suomenkielisiä pikkunäy-
telmiä näyteltiin, tavallisesti hänen omalla johdollaan, Turun seu-
roissa ja yhdistyksissä. — Jahnssonin ensimäinen suomenkielinen
kertomus oli novelli Herra Niilo (U. Suomettaressa ja Matka-Kir-
jastossa) 1870; paljoa myöhemmin, vasta 1884, ilmestyi hänen ker-
tomuksellinen päätuotteensa Hatanpään Heikki ja hänen morsia-
mensa sekä romaanintapainen Muuan suomalainen soturi Kristiina
kuningattaren aikakaudelta.

Jahnsson oli laivurin poika Kivimaan kappelista Turun saaris-
tosta, syntynyt 22 p. syysk. 1844. Kävi koulua Turussa, tuli yli-
opistoon (1864) päästyään maisteriksi 1869, vihittipä itsensä 1885
papiksikin. Palveli virkaatekevänä koulunopettajana ja pappina eri pai-
koissa, lopuksi v:sta 1887 vakinaisena suomen ja ruotsin kolleegana
Turun suomalaisessa klassillisessa lyseossa. Kuoli Turussa 7 p. syysk.
1895. Varsinaisen kaunokir jallunsa ohella Jahnsson avusteli myös
sanomalehtiä, olipa v. 1877 Uleäborgs Tidningin ensimäinen toi-
mittajakin.

Kirjailijana oli Jahnsson romanttisuuteen taipuvan aikansa
tyypillisimpiä ilmiöitä, Topeliuksen hartaimpia aseenkantajia. To-

122

peliuksen tavoin hän valitsi enimmät aiheensa Suomen historiasta,
varsinkin sen murroskausilta, vihollishyökkäysten ajoilta. Muiste-
loita Walter Scottista, Sehilleristä ja Shakespearesta näyttää hie-
man joutuneen mukaan. Suomenkielisen ja suomalaisaiheisen his-
toriallisen näytelmän ja romaanin alalla Jahnsson olikin varsinainen
perustaja, ja siinäpä hänen pääansionsa onkin. Hänen kirjailija-
kykynsä tai oikeammin kirjailijatarmonsa ei näet ollut hänen tah-
tonsa ja kynänsä tasalla. Halu hänellä epäilemättä oli harras, mieli-
kuvitus ja kekseliäisyys runsas, ja kynä luisti perin kepeästi. Aat-
teellisena taustana, mikäli sellaisesta voi puhua, oli suomalainen
kansallisuus ja isänmaa. Mutta Jahnsson ei näy jaksaneen tai ehkä
paremmin viitsineen käydä aiheihinsa syvällisemmin käsiksi, vaan
antoi kynänsä juosta vapaasti sitä mukaa kuin oikullinen mieli-
kuvitus suvaitsi sitä ohjata. Kuvauksen taiteellinen kokonaisuus,
tapausten todenmukainen perustelu, historiallisen taustan luotet-
tava väritys ja varsinkin eläviä yksilöitä luova henkilökuvaus jäi-
vät häneltä sivuasioiksi ja pääasiaksi pyrki pelkkä pintapuolinen
jännittäväisyys ja romanttinen tunnelmoiminen.

Nämä Jahnssonin kirjailijaominaisuudet ilmenevät sekä hänen
näytelmissään että kertomuksissaan. Aiheitten valinta ja asetelma on
molemmissa hyvin keksitty, mutta niiden taiteellinen suoritus on
keskeneräinen. Varsinaissuomalaisena ja kenties myös Schillerin
»Wilhelm Teliin») esimerkistä hän nähtävästi johtui paikkakunnalli-
sesti tuttuun Lallintaruun, joka kyllä tarjosi kiitollisia draamallisia
vastakohtia: kahden eri kansallisuuden ja eri uskon yhteentörmäyk-
sen. Ja tältä, varsinkin juuri uskonnollisen vastakohdan kannalta
Jahnsson onkin »Lallinsa» aihetta käsitellyt. Lallin ollessa Perman-
retkellä ovat ruotsalaiset hyökänneet maahan, piispa Henrik on
kastanut Lallin vaimon Kertun ja vienyt mukanaan Lallin ainoan
pojan, pikku Ilmarin, kasvattaakseen hänestä Suomelle uuden us-
kon apostolin. Tämä kotionnen hävitys yhdessä ruotsalaisten muun
sorron kera herättää Lallissa, joka valitaan suomalaisten johtajaksi,
kostonhalun, ja sen uhriksi Henrik joutuu. Lalli vuorostaan kaatuu
taistellessaan ruotsalaisia vastaan. Näin on näytelmän yleisasetelma
oikealta pohjalta kehitetty, mutta sittenkään ei nimihenkilö jaksa
herättää voimakkaampaa traagillista mielenkiintoa. Hän pikem-
min vain alenee kuin nousee loppua kohti. Tuokon Saulin tavoin

123

ei Lallin luonteessa ole oikeaa draamallista ryhtiä, vaan huojuu se
sinne tänne. Hän ei ole mikään Wilhelm Teliin tapainen suomalai-
nen vapaussankari siinä määrässä kuin hänen pitäisi olla, voittaak-
seen puolelleen lukijan myötätunnon. Ja piispaa kohtaan hän esiin-
tyykin — tosin mahdollisen esikuvansa Schillerin Teliin tavoin —
milfei inhoittavana salamurhaajana, saadakseen vuorostaan itse
odottamattoman, salakavalan lopun. Täten Lallin >>traagillinen yle-
vyys>> lepää verrattain löyhillä perusteilla. Kuitenkin >>Lalli>> hen-
kilökuvauksen ylimalkaisuudesta — parhaita ovat Kerttu, Kitka
ja Nyyri, edellinen sekä uskossaan että rakkaudessaan horjumaton,
jälkimäinen aviopari uuden uskon kiihkeä vihollinen — ja monista
kömpelyyksistä huolimatta on varsin vilkas ja toimintarikas näy-
telmä, jonka monet hyvin keksityt yksityiskohdat, näyttämölli-
sesti vaikuttavat kohtaukset ja apukeinot, lyhyt ja harkittu vuoro-
puhelu sekä verrattain huoliteltu kielenkäyttö osottavat tekijänsä
luontaisia draamallisia lahjoja, joskin samalla viittaavat esikuviin.
— Paljon enemmän romantiikkaa ja luonnottomuuksia tapaamme
hänen toisissa historiallisissa näytelmissään »Bartholdus Simonis» ja
»Raatimiehen tytär», joskin edellisellä on ollut melkoinen näyttämö-
menestys. Se on tosin kai enemmän johtunut näytelmän historial-
lis-isänmaallisesta aatepohjasta ja kauniista yksityiskohdista kuin
sen draamallisesta tehosta. Näytelmän historiallisena taustana on
näet venäläisten v. 1656 Viipuria vastaan tekemä hyökkäys ja eversti
Burmeisterin sekä urhollisten lukiolaisten voitollinen retki heitä
vastaan. Tähän isänmaalliseen taustaan on punottu hieman moni-
mutkainen rakkausjuoni, jossa päätekijöinä ovat Viipurin pormes-
tarin monimielinen tytär Anna ja hänen lempensä vuorottaiset esi-
neet, urhea, intomielinen lukiolainen Bartholdus Simonis sekä sala-
peräinen muukalainen Gerbert, joka narraa Annalta kaupunginpor-
tin avaimen ja sitten esiintyy hyökkäävien vihollisten päällikkönä,
kreivi Suljovina. Bartholdus saa taistelussa surmansa Suljovin kä-
destä ja tämä vuorostaan sotamieheksi pukeutuneelta Annalta.
Koko tuo Gerbert — Suljovin historia ja Annan siihen suhtautu-
minen on perin löyhästi ja epätodellisesti perusteltu eikä Barthol-
duskaan, isänmaallisesta intomielestään huolimatta, jaksa herättää
syvempää mielenkiintoa. Enemmän kiintjry katsoja hänen tove-
riinsa, iloiseen ja rehtiin Kaarle Olaviin, sekä saksalaiseen ravinto-

124

loitsijaan, huonosti suomea mongertavaan Flaschendorfiin. Näy-
telmän koristeellinen, tunnelmallinen, Schillerin »Orleansin Neit-
syen» mukainen loppukohtaus kai on näyttämöllä paraiten katso-
jiin tehonnut. — Enimmän luonnottomuuksia henkilöihin ja tapauk-
siin nähden sisältää toki »Raatimiehen tytär», jonka juoni, tausta-
naan tanskalaisten julma ryöstöretki Turkuun v. 1509, romantti-
selta asettelultaan suuresti muistuttaa edellistä. Turkulaisen raati-
miehen tytär Ebba Suurpää on hyvin Annan tapainen vaihemieli-
nen nainen, joka hylkää serkkunsa, upseeri Sven Suurpään rakkau-
den ja suostuu lopuksi entisen lemmittynsä, tanskalaisen ritarin
Rolf Juten vaimoksi, vaikkapa Jute tällä kertaa esiintyy viholli-
sena ja Turun ryöstäjänä.

Jo Jahnssonin esikoisnovellissa »Herra Niilo» ilmenivät eduk-
seen hänen vaivattomat kertoilijalahjansa. Korkeimmilleen ne
kohoavat kertomuksessa »Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa»,
joka »Lallin» ohella muodostaa Jahnssonin tuotannon huippukoh-
dan. Sen aihekin lähtee samalta kansallisen ja uskonnollisen vasta-
kohtaisuuden pohjalta, pakanallisten hämäläisten taisteluista jän-
tevää Tuomas piispaa vastaan. Aatteen tähän kertomukseen Jahns-
son sanoo saaneensa itse J. V. Snellmanilta, jonka nuoruuden-unel-
mana oli ollut pukea näytelmäksi hämäläisten taistelu Birger Jarlia
vastaan. Jahnsson on siirtänyt kuvauksensa muutamia vuosia
taaksepäin, piispa Tuomaan aikoihin. Kertomuksen pääjuonena
kohoaa taistelujen taustalta hämäläisten urhean päällikön Hatan-
pään Heikin ja hänen lujamielisen lemmittynsä Liuksialan kauniin
Lyylin surullinen lemmentarina. Lyylin rukkaskosija, ylpeä Hiera-
niemen Paavo, opastaa kostonhaluisena piispa Tuomaan joukol
äkkiä hämäläisten kimppuun; heidät voitetaan Nokialla, Lyyli van-
gitaan Liuksialassa ja mestataan Turussa, kosk'ei käänny kristin-
uskoon; ja Heikki, joka turhaan on koettanut Lyyliä pelastaa, saa
surmansa Turussa aikoessaan kostaa Tuomaalle Lyylin kuoleman.
Ohella annetaan lukijalle vilkkaita kuvauksia hämäläisten kilpa-
kisoista, loitsijoista, uhri juhlista y. m. oloista. Rantamäen kirkon
komeista vihkiäisistä ihmeineen, ritareista, munkeista j. n. e. Tosin
nämä kuvaukset sisältänevät paljoa enemmän kimaltelevaa ko-
meutta kuin mitä Tuomaan aikana Hämeessä ja Turussa oli nähtä-
vänä. Turun 2000-henkinen väkilukukin on epäilemättä suuresti

125

liioiteltu samoinkuin hämäläisten mahtimiesten valta ja rikkaus
(Heikillä esim. on alustalaisia ja seuruetta liki 200 aseellista miestä).
Mutta muuten on sivistyshistoriallinen puoli hauskasti esitetty.
Tapaukset samoin sujuvat yleensä vilkkaasti ja luontevasti, joskin
paikoin, esim. Nokian taistelun kuvauksessa, on hämäriä kohtia.
Henkilöistä esiintyvät selvimpinä Heikki, Lyyli ja Paavo sekä Wal-
ter Scottin majuri Dugald Dalgettya (»Vanha tarina Montrosesta»)
muistuttava Palestiinasta tullut »kultainen ritari» Götz von Göchin-
gen, aimo syömäri ja lavertelija, mutta samalla urhea ja hurskas
mies.

Laajempi, mutta huonommin onnistunut on »Muuan suomalai-
nen soturi», jonka mallina selvästi on ollut Topeliuksen »Välskärin
kertomukset». Nähtävästi Jahnsson onkin tällä Kristiina kuningat-
taren aikakauteen sijoitetulla romaanillaan tahtonut juurikuin
täyttää sen aukon, joka Topeliukselta oli jäänyt »Välskärin kerto-
muksiin», niissä kun ei Kristiinan aikaa ole esitetty.^ Kuitenkin
hän esityksen aatteellisessa kantavuudessa jää mestaristaan suuresti
jälkeen, puhumattakaan Walter Scottin havainnollisesta kuvaamis-
taidosta. Koko romaani on Alexandre Dumas vanhemman jännitys-
romaanien tapaan täynnä jännittäviä seikkailuja, odottamattomia
käänteitä ja epätodellisia yhteensattumia, vailla asiallista peruste-
lua ja luonteenkuvausta. Päähenkilö kapteeni Stälsköld, josta lo-
puksi tulee eversti, on sovinnaisen romaanisankarin tyyppi, edusta-
matta mitään erityisesti suomalaisia tai yksilöllisiä luonteenpiir-
teitä. Hänen monet seikkailunsa, kohoamisensa ensin Kristiinan
ja sitten Kaarlo X:n suosiossa, ihmeelliset pelastumisensa vihamie-
hensä, ilkeän parooni Gyllenströmin väjytyksistä, jolle hänen lem-
mittynsä Elviira on vasten tahtoaan pakoitettu puolisoksi, ja vih-
doin loppusuoritus Gyllenströmin kanssa ja Elviiraan yhtyminen,
täyttävät pääasiassa tämän 272 sivuisen romaanin. Sen henki-,
löistä on ainoasti kansan ystävä ja aatelin vihaaja Jacobson yksi-
löllisemmin kuvattu, osaksi myös Kristiina. Muuten tässäkin ro-
maanissa on aika vilkkaita yksityiskohtia kuten katumellakka Tuk-
holmassa, ylimyskemut, valtiollinen salaseura, myrsky merellä y. m.,

* Pari vuotta myöhemmin (1886) Topelius itsekkin ryhtyi samaa
aukkoa täyttämään 2 -osaisella romaanillaan »Planeternas skyddslingar» (Täh-
tien turvatit).

126

ja olihan lopputulos, jossa pahat ihmiset Gyllenström ja kätyri
Mörk saavat rangaistuksensa ja hyvät ihmiset Stälsköld ja Elviira
monien koetusten jälkeen palkintonsa, kylläkin ajan ja yleisön maun
mukainen.

Jahnssonin kieli on ajakseen verrattain huolellista, joskin pai-
koin ruotsalaisuudet ja muut kompastelut töksähtelevät vastaan.
Taiteellisista heikkouksista huolimatta hänen tuotannollaan on
alallaan tietä raivaava merkitys. Enempää hän tuskin lienee ta-
voitellutkaan.

Oikeastaan jo hiukan ennen Jahnssonia, v. 1881, julkaisi an-
siokkaan historiallisen kertomuksen eräs toinen koulumaisten, nimi-
merkki J. A. B., jonka omistaja oli Jahnssonin ikäinen Johan Al-
bert Bergman (syntynyt 1844, toiminut kolleegana Oulussa ja Tor-
niossa, nykyään eläkkeellä). Bergmanin aikaisin yrite oli »runolli-
nen kalenteri» Kalervo (1871), jonka sisällyksenä oli joukko omia
ja Kalevalasta ynnä Kantelettaresta mukailtuja muodollisesti ja
sisällyksellisesti kömpelöhköjä runoja, hiukan laihaa huumoria sisäl-
tävä vähäpätöinen maalaisnäytelmä Halut älyn pettää ja eräs esitel-
mäntapainen. Saman nimimerkin runoja tavataan myös »Joukahai-
sessa», ja Kirjall. Kuukauslehdessä 1871 on häneltä kankea ja rosoi-
nen käännöskoe Iliadista: »Hektorin vainomus ja kuolo». Sen sijaan
mainittu »historiallis-romantillinen» kertomus Nevalaiset, jonka ai-
heena on tuo myöhempienkin kirjailijain käyttämä Pielisten talon-
poikain kapina v. 1710 vihattua kansansortajaa, majuri Simo Aff-
leckia eli »Simo Hurttaa» vastaan, mihin kapinaan Juhani Nevalai-
sen ja Elsa Sormuisen lemmentarina liittyy romanttisena aineksena,
on sekä aiheensa että varsinkin kapinanjohtajan Sipo Nevalaisen ja
Malla noidan luonteenkuvauksen puolesta ansiokas teos, vilkkaasti
ja sujuvasti kerrottu. Sen rinnalle ei Bergmanin toinen historiallinen
novelli, parikymmentä vuotta myöhemmin (1902) painettu Sulikki,
jonka pääjuonena on pakanallisen hämäläisnoidan Kammon tyttä-
ren Sulikin tuhoisa lemmentarina piispa Tuomaan aikoina (v. 1238),
enää kohoa; se on paljoa hajanaisempi ja laihempi. Välillä näkyy
Bergman Päivärinnan esimerkistä innostuneen sepittämään pohjan-
maalaisen kansankuvauksen Aumolan emäntä (1885), joka maalai-

127

sessa luontevuudessa ei kuitenkaan kohoa esikuviensa tasalle, vaik-
kapa itse juoni — Aumolan rikkaan emännän petollinen lapsen-
omistusjuttu ja lopullinen häpeä — on kekseliäästi punottu, oikeas-
taan liiankin täyteen ahdettu tarpeettomia sivuseikkoja.

Bergmanin kieli ei luista läheskään virheettömästi — latina,
ruotsi ja Oulun seutujen murre ovat siihen jättäneet merkkejä —
eikä hän muutenkaan ole taiteellisesti huolitellut esitystään. Niinpä
hänen henkilönsä käyttävät puhetyyliä, joka ei ole heidän sivistys-
kantansa mukaista (»Aumolan emäntä»), tai esiintyy kertomuksessa
sen ajalle aivan outoja asioita (»Sulikki»). Muuten kuvaus kyllä
vierii vilkkaasti eteenpäin, ja henkilöt ovat yleensä verrattain sel-
västi ja yksilöllisesti hahmoteltuja.

Kertoilijana oli ominaisuuksiltaan Jahnssonia hyvin lähellä
aikansa »enimmin luettu novellista suomalaisen kirjallisuuden alalla»,
kuten hänestä Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1871 lausuttiin, jo pal-
joa ennen Jahnssonia esiintynyt

Kaarle Jaakko Gummerus.

»Suuren yleisön» kaunokirjallisen lukuhalun ahkerana herättä-
jänä ja tyydyttäjänä sekä hartaana kansan tiedollisesti ja siveelli-
sesti valistajana hänellä on aivan erikoissijansa aikalaistensa jou-
kossa.^ Hänkään ei, enemmän kuin Jahnsson ja moni muu tämän
»perustavan ajan» kirjailijoista, ole omaperäisenä taiteilijana ansioit-
tunut. Hänen ansionsa perustuu hänen kansalliseen tarkoitukseensa
ja vilpittömään mieleensä; nepä ne saivat hänetkin uhraamaan
kotoisen kielensä ruotsin ja ottamaan kirjalliseksi kielekseen suo-
men, niin vaikealta kuin vaihto alussa tuntuikin.

Gummerus oli papin poika Kokkolasta, syntynyt 13 p. huhtik.
1840. Isä muutti sittemmin läheiseen Kannukseen kappalaiseksi
ja myöhemmin (1861) Karkun kirkkoherraksi, joten Gummeruksen

^ Gummeruksesta on Heikki Imberg (Impivaara) kirjoittanut ansiok-
kaan kuvauksen albumissa »Liitto IV» 1905, siv. 206 — 236.

128

lapsuuden ja nuoruuden muistot liittyivät keski-Pohjanmaahan ja
Satakuntaan. Jo koulupoikana hän ahkerasti kynäili ruotsiksi ai-
kansa romanttiseen henkeen, Topelius saavuttamattomana ihantee-
naan. Tällöin hän myös sydämestään liittyi Pohjanmaalla vallitse-
vaan herännäisyyteen, jolla vanhempien kodissa oli vahva jalansija.
Uskonnolliseen herätykseen liittyi sitten yliopistossa, jonne hän 21-
vuotiaana pääsi, vahva suomalaisuuden herätys. Nämä kaksi voi-
maa, harras uskonnollisuus ja vankka suomalaisuus, olivatkin mää-
rääviä koko hänen elämäntyölleen. Ylioppilasaikansa hän »eli
mukana», kirjaili ja harjoitteli vähin erin opintojaan, tullen 1869
maisteriksi. Antauduttuaan sitten opettajauralle hän v. 1875 pääsi
suomen ja ruotsin kolleegaksi Jyväskylän lyseoon, mistä virasta
erosi v. 1897 ryhtyäkseen yksinomaan Jyväskylässä perustamiensa
lehtien ja suuren kustannusliikkeensä hoitoon ja valmistaakseen
novelleistaan uutta laitosta. Kuoli satunnaisella käynnillä (Tope-
liuksen hautajaisiin saapuneena) Helsingissä 20 p. maalisk. 1898.
Gummeruksen nimimerkki -/ -b -s (Kar/ Jakoi G — s) esiintyi
jo ennen Aleksis Kiveä 1860-luvun alussa. Hänen ensimäinen pikku
»uutelonsa» Veljekset ilmestyi näet 1862 ja sai itse J. V. Snell-
manilta, joka hartaasti iloitsi jokaisesta pienestäkin ilmiöstä suo-
menkielisen kirjallisuuden alalla, verrattain suopean ja rohkaise-
van, joskin samalla ankaria muistutuksiakin sisältävän arvos-
telun.' Tämä huomio hankki hänelle Suomettaren kaunokirjal-
lisen osaston hoitajan toimen, ja vv. 1862 — 66 hän julkaisikin Suo-
mettaressa koko joukon kaunokirjallisia kyhäyksiä, »kuvauksia
elämästä», m. m. v. 1864 kaunokirjallisen pääteoksensa Johannes,
töllin lapsi, joka sitten hiukan paranneltuna v. 1870 painettiin ni-
mellä Ylhäiset ja alhaiset, »alkuperäinen romani kahdessa osassa».
Siten siis Gummerukselle Kiven rinnalla tai oikeastaan jo hiukan
aikaisempanakin tulee kunnia suomenkielisen romaanin alkuun-
panosta, samalla kuin hän novellikirjailijana astuu aivan Hannikai-
sen kantapäillä. Samaan aikaan hän »Näytelmistöön» suomensi pari
Holbergin komediaa (m. m. »Jeppe Niilonpojan»), julkaisi erään
kertoelman yhdessä August Hagmanin kera perustamassaan kuu-
kauslehdessä »Luonnotar» (eli vain vuoden 1863) ja antoi toisia teel-
miänsä kuvalehteen »Maiden ja Merien takaa» (novelli »Sotilaan ty-
» Litteratnrblad 1862, .siv. 387—88.

129

tär» ja suomennos Heibergin komediasta »Katsokaa peiliin!»). Sittem-
min hän VV. 1869 — 75 painatti »Uuteloitansa» Uuteen Suomettareen
ja Pietarin Sanomiin sekä myöhemmin Jyväskylässä toimittamiinsa
kuvalehtiin. Suomettaressa julaistut teelmät olivat saavuttaneet
kansan kesken aivan erikoisen suosion, jonka ilmauksena Oulun
seudun talonpojat hänelle syksyllä 1869, hänen ollessaan lehtorin-
sijaisena Oulussa, lahjoittivat kultaisen kantasormuksen, mihin oli
piirretty: »Muisto Suomettaren kaunokirjoittajan ystäviltä 18V69.»
Luultavasti laatuaan ainokainen tunnustus!

Sanomalehtiin siroteltuja kertoelmiaan Gummerus julkaisi kirja-
muodossakin. Paitsi Veljekset ja Ylhäiset ja Alhaiset ilmestyivät
täten Rahvaan tytär, miljoonain hallitsia (1868), Alkuperäisiä suoma-
laisia Uuteloita I — III (1865 ja 1873), yhteensä 6 »unteloa» (Sovitus
haudalla. Palkinto, Merimiehen morsian, Sadan leukaluut. Kaksi
jouluaattoa ja Takaus) ja »jutelma 2 osassa» Peritäänkö vihakin
(1875). Hänen kuolemansa jälkeen koottin hänen jyväskyläläisiin
lehtiinsä kirjoittamat, kansan siveellistä opetusta tarkoittavat ker-
toelmat kahteen sarjaan nimillä Vanhan pastorin muistelmia (1898)
ja Haudankaivajan kertomuksia (1899). Molemmissa esiintyy Gum-
merus itse — toisessa pastorina, toisessa haudankaivajana — Pie-
tari Päivärinnan tapaan kertojana ja havaintojen tekijänä. Samoin
toimitettiin »unteloista» uusi painos (1900 — 01).

Vielä suuremman merkityksen kuin kaunokirjailijana saavut-
ti Gummerus kansantajuisena valistuskirjailijana. V. 1873 hän pe-
rusti Kyläkirjasto nimisen julkaisun, jota aluksi ilmestyi 12 mutta
v:sta 1882 lähtien vain 4 vihkoa vuodessa. Se oli »lukemisia Suo-
men kansalaisille erinäisissä aineissa». V. 1878 hän Kyläkirjastoon
liitti saman suunnitelman mukaisen kuukauslehden, Kyläkirjaston
Kuvalehden, jonka tilaa jamäärä vähitellen kohosi pariinkymmeneen
tuhanteen. Ollen onnistunut lastenkirjailija hän siihen v. 1881 liitti
Lasten Kuvalehden. V. 1888 hän alotti etupäässä kotimaisia aineita
käsittelevän Kyläkirjaston Kuvalehden B-sarjan, jonka sittemmin
(1896) möi toht. Väinö Wallinille (Voionmaalle) Helsinkiin. Kaikki
nämä julkaisut ovat edelleenkin pystyssä ja suosiossa ja ovat kan-
san keskuuteen kylväneet runsaasti hyvää valistusta. Tämän ohella
Gummerus harjoitti Jyväskylässä melkoista kustannusliikettä, joka
sekin on jatkunut hänen kuoltuaan. Hän kustansi kansalle arvok-
Uudempi suomalainen kirjaUisuus. — 9

130

kaita, etupäässä hengellistä tai muuten valistavaa laatua olevia kan-
santajuisia teoksia. Siten Gummeruksen elämäntyö on jättänyt
syvät jäljet suomenkansan valistushistoriaan. Kaunokirjailijana
hän heti vetäytyi vaatimattomasti syrjään, kun näki uusia ete-
vämpiä voimia ryhtyvän hänen raivaamalleen uralle, mutta kansan-
valistajana hän loppuun saakka pysji rintaman ensimäisinä. Suo-
menkansan paras oli hänen koko toimintansa päämäärä.

Kaunokirjailijana Gummerus omisti vilkkaan mielikuvituksen,
kekseliään sommittelutaidon ja perin sujuvan kertoilijakynän, mutta
jätti kuten Jahnssonkin kuvausten taiteellisen huolittelun ja vii-
meistelyn sivuasiaksi. Siihen hänellä ei ollut aikaa eikä hänen lukija-
kuntansa sellaista kaivannutkaan. Pääasiana oli aivan tulipalo-
vauhdilla »kilpaa latojan kera» rientää jännittävästä tapahtumasta
toiseen, ollenkaan katsomatta, luontuivatko asiat ja henkilöt kiin-
teästi ja perustellusti toisiinsa. Tästä oli seurauksena pintapuoli-
suus; hän ei juuri koskaan tunkeudu syvemmälle aiheeseensa, vaik-
kapa aikomus näyttää kyllä sellainen olevan. Novellissa »Sovitus
haudalla» hän itsekkin juurikuin pyytää tätä huimaa kiirettä an-
teeksi: »Hyvä lukijani! Sinä ehkä kyllästyt tapauksiin, jotka toi-
nen toistansa kiireesti ajavat». Mutta lisää puolustuksekseen: »Vaan
mikä on elämä muu kuin tapaus?» Mahdottomia yhteensattumia,
voimakkaita »paukkuvaikutuksia», salaperäistä jännitystä, tunteit-
ten korkealle kuohuntaa, itkuista hentomielisyyttä ja moraalista
opetusta vilisee viljalti Gummeruksen tuotannossa. Lausekeinokin
tavoittelee, varsinkin hänen pääteoksessaan »Ylhäiset ja Alhaiset»,
aivan »myrskyn ja kiihkon» tapaista huohottavaa rientoa ja paisu-
tusta. Olkoon siitä näytteenä esim. seuraava Johanneksen tuskaista
mielialaa kuvaava pala:

Johannes oli kuoleman vaalea, se merkitsee talven muotoista sisua.

Hänen silmänsä ovat laskeuneet syvään hänen päähänsä, niiden valo
on sammunut — se merkitsee että toivonsa on kuollut.

Hänen hivuksensa ovat hajallaan — se näyttää että myrsky on käynyt.

Hänen otsaansa ovat syvät rypyt kaivetut — se merkitsee että sielu
on kärsinyt.

Hänen paljas rintansa nousee ja laskee kiiruhusti — se merkitsee että
sydämessä on hätä j. n. e.

Luuleepa lukevansa 1700-luvun saksalaisen »myrskyn ja kiihkon»
miehiä tai Felix Dahnin »Taistelua Roomasta»!

131

Väliin sovittelee Gummerus mielellään omia selitteleviä mietel-
miään ja tekee lukijalle mahtipontisia kysymyksiä ja viitteitä, ikään-
kuin vakuuttaakseen että juuri näin piti käydä. Ja tavallisesti käy-
kin hänen kertomuksissaan vanhan sovinnaisen reseptin mukaan:
lopuksi aina pahuus saa rangaistuksensa ja hyvyys palkintonsa.
Hänen ihmisensä ovat jo alusta alkaen joko tyypillisiä hyvesanka-
reita tai ilkiöitä tai myös kummallisuuksia; muita välimuotoja ja
varsinaisia kehityksellisiä yksilöitä hän ei juuri tunnekkaan. Hän
kuvaa mielellään julmia rikoksia seurauksineen ja näkee kaikkialla
Jumalan sormen lopullisesti asioita johtamassa. Novellissa »Meri- \
miehen morsian» hän sanookin: »Pahuus aina tulee ilmi. — Ylen
kummallinen on Jumalan hallitus. Me soimaamme Kaikkivaltiasta,
mutta lopussa kiitämme hänen viisauttaan, sillä mitä hän tekee
on hyvin tehty». Uskonnollinen mieli antaa hänen kertomuksilleen
tuollaisen tarkoituksellisen pohjasävyn, mikä yhdessä muiden edellä
mainittujen ominaisuuksien kera teki ne samanhenkisen rahvaan
mielilukemiseksi. Muutenkin hän mielellään liikkui juuri rahvaan
parissa, siirtyen sieltä joskus milloin maalaispappilaan, milloin keski-
säätyyn, jopa ylimyspiireihinkin, vieläpä kerran (»Rahvaan tytär,
miljoonain hallitsija» = keisarinna Katarina I) valtaistuimen ää-
reen saakka. Lämpimällä myötätunnolla hän kuvaa varsinkin kova-
osaisia ja alhaisia ja kääntää halveksimisensa rikkaita ja ylpeitä
kohtaan. Kunnolliset köyhät hän tavallisesti lopuksi ylentää, it-
sekkäät ja kovasydämiset rikkaat alentaa, jolleivät tee katumusta
ja parannusta. Kertomustensa aiheet hän sijoittaa enimmälti Poh-
janmaalle tai Satakuntaan, jonka historiallisia kansantarinoita hän
käsittelee (esim. »Sadan leukaluut» tapahtuu Karkussa isonvihan
. aikana, »Palkinto» Suoniemellä 1808 — 09 vuosien sodan jälkeen,
»Sovitus haudalla» saman sodan jälkeen osittain Pohjanmaalla,
osittain Länsi-Suomessa). Monessa niistä on hyvin esiinpistävänä
piirteenä Gummeruksen pyrintö lähentää toisiinsa »ylhäisiä» ja »alhai-
sia» keskinäisen ymmärtämyksen ja mielenjalouden kautta ja siten
sovinnollisesti hävittää »luokkarajoja».

Gummeruksen kirjailijapiirteet esiintyvät täyteläisimmin hä-
nen pääteoksessaan »Ylhäiset ja Alhaiset», jonka 3 painosta on kyl-
läkin kuvaava todistus sen saavuttamasta suosiosta. Se on tai aina-
kin tahtoo olla väkevätunteinen sielunkuvaus Werther-romaanien

132

malliin ja kuvastelee kai päähenkilössään nuoren tekijänsä omaa
levotonta, tunnekuohuista ja elämäntarkoitusta arvioivaa olemusta.
Hallaisen savutöllin poika Johannes Metsämaa pääsee tiedonjanoi-
sena hyvien ihmisten avulla yliopistoon saakka, rakastuu kiihkeästi
ylhäiseen ja oikulliseen Mariaan, talonisäntänsä tyttäreen, luulee
saaneensa tältä rukkaset ja epätoivon partaalla ollen lähtee vaisto-
maisesti ulkomaille; siellä hän vuosien vienen erään paljon kärsi-
neen puolalaisen Marthanyn johdolla ja ottopoikana uudistuu sisäi-
sesti aivan toiseksi ihmiseksi ja joutuu takaisin juuri parahiksi pe-
lastamaan Turun palosta (1827) yhäti rakastamansa ja häntä rakas-
tavan Marian. Ja täten kovien sielunkoetusten ja -uudistusten jäl-
keen koittaa molemmille uusi onni. Tähän pääjuoneen liittyy henki-
löineen runsaasti jännittäviä ja odottamattomia sivuseikkoja, joista
monet, kuten esim, kauhean Katrin ja halpamaisen kreivi G:n synkkä
historia, ovat aivan irrallisia kasvannaisia. Tuntuu kuin tekijä
olisi pelännyt kirjansa jäävän kovin laihaksi ilman erityisiä järkyt-
täviä voimakeinoja ja hyve- ja paheihmisiä. Myös enkelimäisen
Annan ja jalon Klaus-paroonin osuus on pantu juurikuin Katrin
ja kreivin historian vastakohdaksi. Romaanin pohja-ajatuksena
häämöittää »ylhäisten» ja »alhaisten» yhdenvertaisuus, joka siinä
toteutetaan, ja kiihkeän tunnesielun kehitys sopusointuisaan elämän-
katsomukseen. »Itsensä tunteminen on suurin viisaus ja himojansa
voittaa on suurin voitto», sanoo Johannes lopussa. Johannes ja Maria
ovat hyvin samantapaisia luonteita, levottomia, hapuilevia, Johan-
nes »laine merellä», Maria neito, jolle »pyhää ei mitään ollut», mutta
elämänkoulussa molemmat sisäisesti puhdistuvat ihanneihmisiksi.
Heissä tapahtuu siis sielullinen kehitys parempaan päin. Tosin
tämän kehityskulun perusteet jäävät jotensakin hatariksi, vaikkapa
tekijä kyllä on koettanut edellyttää niitä heissä itsessään ja heitä
ympäröivissä oloissa, vieläpä niitä omasta kohdastaankin selitellyt.
Aukkoja ja väkinäisyyksiä jää sittenkin liiaksi. Puutteineenkin
»Ylhäiset ja Alhaiset» on vilkkaasti kirjoitettu ja vilkkaita kuvauk-
sia (esim. Turun palo) sisältävä kirja, jota parempaa Gummerus
ei enää joutanut tuottamaan ja jonka varaan hänen kaunokirjalli-
nen merkityksensä etupäässä jäänee.

Gummeruksen suomenkieli, joka juuri tässä teoksessa, lyhyine,
kuumeisesti huohottavine lauseineen, on hänelle tjrylillisesti kuvaa-

100

vinta, on varsinkin hänen aikaisemmissa tuotteissaan kieliopilli-
sesti hyvin virheellistä, täynnä kankeuksia ja ruotsalaisuuksia.
Siksipä Gummeruskin veti ylleen »oikeakielisen» Ahlqvistin ankarat
vihat. Myöhemmin hänen kielensä melkoisesti parani, joskin tyylinsä
samalla jäykkeni.

Gummeruksen kera kilpaili kertoilijana »suuren yleisön» suosi-
osta hänen aikalaisensa, kolmas novellin tienraivaaja, ensimäinen
suomenkielinen naiskirjailija

Theodolinda Hahnsson.

Hänenkin runsas tuotantonsa, joka yhäti on »kansankirjastojen»
halutuinta lukemista, on nähtävästi enemmän tarkoittanut yleisönsä
kaunokirjallisen lukuhalun virittämistä ja nuorten lukijainsa hyveel-
lisyyteen kasvattamista kuin omaperäistä aineeseen syventymistä
ja taiteellista valmiutta. Naisellinen lämminsydämisyys ja ihanteel-
lisuus ovat etusijassa olleet hänen kynäänsä johtamassa Topeliuk-
sen viehkeän nuorisokirjailun malliin. Ehkäpä myös norjalaisen
Björnsonin ihanteelliset, nuorisoa kuvailevat kansanno vellit, joita
jo 1860-luvulla alettiin kääntää suomeksi (Iloinen poika 1862, Kala-
tyttö 1869) ovat osaltaan väikkyneet kirjailijattaren mielessä hänen
sepittäessään hohteisia nuorisokuvauksiaan, joihin Björnsonin ta-
paan on sovitettu kepeitä laulelmia lomaan.

Sofia Theodolinda Hahnsson, omaa sukua Limön, syntyi 1 p.
helmik. 1838 kappalaisen tyttärenä Kiikan kappelissa, josta perhe
V. 1848 muutti Pälkäneelle. Saamatta varsinaista kouluopetusta
hän hankki tiedollisen sivistyksensä kotona itseopinnan avulla.
Meni 1864 naimisiin myöhemmin suomenkielen murretutkijana ja
suuren Riiotsalais-suomalaisen sanakirjan (v:sta 1884) alottajana
tunnetun maisteri Juhana Adrian Hahnssonin kanssa (synt. Rau-
malla 1834, kuoli 1888), asuen ensin Kokkolassa, sitten (v:sta 1871)
Hämeenlinnassa. V. 1896 rouva Hahnsson meni uusiin naimisiin
senaattori Yrjö-Koskisen kanssa, josta jäi leskeksi 1903.

Kansallinen herätys tempasi lämminsydämisen naisen mukaansa
ja saattoi hänet kepeällä ja sujuvalla kynällään palvelemaan yhteistä
suurta tarkoitusperää. Hänen ensimäinen julkaisunsa — nimimer-

134

kiliä T. H. — oli »idyllin-tapainen kuvaelma Hämeenmaasta» Haapa-
kallio v:lta 1869, siis Gummeruksen ja Kiven ajoilta. Sitten seura-
sivat kertoelmat Kaksoisveljekset (1870), Kuuselan kukka (1872),
Muistoja Naantalista (1874), Pikkukertoelmia, omatekoisia ja mukai-
luja (1878), ja Mäkelän Liisu (1880). 1870-luvulla hän julkaisi myös
3 pientä seuranäytelmää: Ainoa Hetki (näytelty ja painettu 1873),
Savon-Jääkäri ja Viinantehtailia (molemmat 1877). Koottuina
julkaistiin nämä kaikki yhteisnimellä Kotikuusen kuiskehia v. 1884
(toinen painos 1904). Myöhemmin, uusien kirjallisten virtausten
aikana, ilmestyi häneltä vielä laajahko kertomus Huutolaiset (1887),
kertoelmat Joululahjat ja Martta (1891), Kaksi (1893), Marjapojal
(1894) sekä pieni ilveily Sodan uhatessa (1888) y. m. — Myös suo-
mennostyötä on rva Hahnsson harjoittanut (esim. Fr. Bremer:
»Perhe», C. H. v. Becker: »Kummisedän satuja», Z. Topelius: »Tähtien
turvatit», Sigurd: »Toivolahden pastori» j. n. e.),

Theodolinda Hahnssonin teosten pääviehätyksenä on niiden
perin ihanteellinen, puhdas ja isänmaallinen henki. Ne tahtovat
opastaa nuoria lukijoitaan kaikkeen hyvään ja jaloon, hieman sa-
maan tapaan kuin esim. saksalaisten Franz Hoffmannin ja J. K. v.
Schmidtin »kauniit ja sydäntä liikuttavaiset kertomukset nuori-
solle». Niissä vallitseekin sentähden vahva moraalinen tarkoitus-
perä, joka monesti on kiteytetty oikein erityisiin ponsilauseihin,
esim. »Jätä kosto Jumalan haltuun» (»Kaksoisveljekset»); »Jumalan
pelko, rakkaus ja työ onnen tuo, vaan ei peritty rikkaus» (»Kuu-
selan kukka»); »Tyytyväisyys kaikissa elämänvaiheissa onnelliseksi
tekee» (»Rikas köyhänäkin»); »Rehellisyys maan perii» (»Martta»);
»Tee työtä ahkerasti; Jumala auttaa ihmeellisesti» (»Marjapojat»)
j. n. e. Hänen kuvaustensa maailmana on tavallinen arkielämä iloi-
neen ja suruineen, ihanteellinen koti- ja perheonni, ahkerat torpat,
rauhaisat pappilat, ystävälliset herraskartanot, raikas maalaiselämä,
nuorison kesäiset huvit, lemmenliitot, kihlajaiset ja häät sekä perin
herttaiset ja kaikilla jaloilla a\^illa varustetut ihmiset, oikeat »hyve-
sankarit». Poikkeuksena sattuu joskus vastaan joku sääty-ylpeä
ja suomenkieltä halveksiva parooni tai ylimysneiti, joka sopivin
keinoin saa tarpeellisen kurituksen, pöyhkeä ja tyhmänylpeä herras-
väki tai talonisäntä, lapsensa naimiskauppaa aineellisista syistä
vastustava isä tai äiti, harhateille joutunut nuorukainen, välttämä-

135

tön juoruakka y. m. s. Tässä maailmassa kirjailijatar liikkuu ke-
peästi kuin kotonaan, siirrellen henkilöitänsä tarpeen mukaan kuin
shakkikuvioita. Hänen hyvehenkilönsä ovat kaikki lajissaan niin
ihastuttavan samanlaisia, että he eroavat toisistaan vain nimeltä.
Samoin pahatkin vain toistavat itseään. Tarkkapiirteistä yksilöl-
listä henkilökuvausta ja tapausten johdonmukaista perustelua kir-
jailijatar ei juuri yritäkään; hänellä on henkilöilleen varmat, sovin-
naiset kaavat, ja romanttiset sattumat saavat johtaa tapausten
kulkua. Keskellä realismin ja naturalismin kiihkeintä aikaa hänen
myöhemmät teoksensa pysyvät yhtä ihanneuskoisina kuin aikai-
semmatkin. Hän luottaa lujasti ihmisluonnon parempiin ominai-
suuksiin, joita hän näkee niin ylhäisissä kuin alhaisissa, ja juuri
niiden avulla hän koettaa lähentää molempia piirejä toisiinsa. Var-
sinkin tahtoo hän painostaa kaikkea sitä jaloa, kaunista ja rakas-
tettavaa, mikä tavataan juuri tuon halveksitun suomalaisrahvaan
keskuudessa, ja on pyhästi vihastunut sen puolesta, milloin pöyh-
kärit sitä, sen kieltä ja ominaisuuksia halveksivat. Hänen päähen-
kilönsä ovat tavallisesti nuoria naisia, ja hänen naisihanteensa on
kodin hyvä hengetär, miehen onni ja lasten hellä äiti. Äidinrakkaus
olkoon naisen korkein onni ja muiden onnelliseksi tekeminen hänen
iloisin velvollisuutensa. Kotoisesta perherakkaudesta kehittyy
laajennettuna rakkaus Suomeen, sen kansaan ja kieleen. Tavalli-
simmin hän kertoo kuinka hyvä ja hempeä torpantyttö lopulta pää-
see onnellisiin naimisiin rakastettunsa kera, vaikkapa vanhempien
puolelta ensin on tehty esteitä (Kuuselan kukka, Mäkelän Liisu,
Torpan tyttö), tai kuinka lahjakas orpotyttö armeliaiden ihmisten
kasvattina saa käydä koulua ja kohoo lopulta helposti aateliskar-
tanon emännäksi tai paroonin puolisoksi (Haapakallio, Huutolaiset,
Muistoja Naantalista), tai kuinka köyhät hyvät pojat samoin rik-
kaiden kasvatteina tulevat ylioppilaiksi ja papeiksi (Kaksoisveljekset,
Marjapojat) j. n. e. Ihmisrakkaus, jumalanpelko, anteeksianto,
onni, rauha ja sopusointu ovat ne siveelliset voimat, jotka näitä
hempeitä idyllikuvauksia etusijassa ohjaavat. Joskus hänen ten-
denssinsä kääntyy suorastaan erityisiä epäkohtia vastaan. »Savon-
Jääkärissä» muserretaan aatelinen sääty-ylpeys, »Viinantehtailia»
kolkuttelee ankarasti viinapatruunain sydämiä, »Haapakallio» ja

136

varsinkin »Huutolaiset» sisältää moittivaa tendenssiä huutolaisjär-
jestelmää vastaan.

Kirjalliselta arvoltaan lienevät juuri »Haapakallio» ja siitä
ikäänkuin lavennettu »Huutolaiset» sekä »Martta» huomattavimmat.
Ensimäisessä köyhän lesken hyväpäinen tytär Niini kohoaa huuto-
laistytöstä verrattain vaivattomasti rikkaan kartanonperijän morsia-
meksi, ja pari kolme muutakin paria saatetaan tai luvataan samoin
pienten kommellusten perästä onneUiseen avioliittoon, »Huutolai-
sissa», joka on rva Hahnssonin pääteos, samoin huutolaistyttö Iiri
omien hyveidensä ja hyveellisten ihmisten avulla kohoaa suuren aa-
teliskartanon ylevämielisen perijän puolisoksi; Martti-veljestä tulee
kunnollinen ja hyvinvoiva torppari, ja kolmas sisarus Hely päättää
päivänsä siveellistä hairahdustaan katuvana Magdaleenana. Niinin
ja Iirin kuvat ovat ylen ihanteellisin piirtein tehtyjä, heidän vai-
heensa tuntuvat liian romanttisilta, epätodellisilta. Paljoa yksilöl-
lisempi ja todenmukaisempi on Hely. Yleensä tekijätär onnistuu
paremmin kuvatessaan alhaisia henkilöitä. Niissä on edes jonkun
verran eroa henkilön ja henkilön välillä. »Martta» kuvailee erään
rehellisen, paljossa ja vähässä uskollisen torpantytön kokemuksia
hienojen neitien palvelijana, juopon miehen vaimona ja parannuk-
sen tehneen miehen leskenä. Uskollisena ja tyytyväisenä hän kestää
niin surun kuin ilonkin päivät. Henkilökuvat tuntuvat tässä novel-
lissa entistä selvemmiltä juurikuin merkkinä siitä, että tekijätär
tällöin on ottanut enemmän huomioon ajan kasvaneita kirjallisia
vaatimuksia. — Kertomustensa tapahtumat rva Hahnsson sijoittaa
tavallisesti Hämeeseen ja Länsi-Suomeen; niiden aikana on useim-
miten viime vuosisadan puoliväli, kirjailijattaren oma aika.

Sujuvan kielensä, jossa verrattain harvoin tavataan (etupäässä
lauseopillisia) virheellisyyksiä, vilkkaiden nuorisokuvaustensa ja
hempeän, ihanteellisen henkensä vuoksi rva Hahnssonin idyllimäi-
set kertoelmat vielä kauan pysynevät hentomielisen nuorison mieli-
lukemisena, vaikkapa niiltä puuttuukin korkeampi kirjallinen arvo.

Juhana Viktor Calamnius

kuuluu myös niihin kansallishengen herättämiin nuoriin, jotka yh-
teistä suurta asiaa edistääkseen vaihtoivat perityn sivistyskielensä

137

suomeen ja ottivat sen kirjalliseksi kielekseen. Calamniuksen pää-
ansiona on pidettävä hänen pyrintönsä tehdä taiteellisessa muo- 1
dossa suomenkieliselle yleisölle tutuksi muinaisklassillista kirjaili- i
suutta, josta jo aikaisemminkin oli muutamia pieniä näytteitä suo-
meksi näkynyt.^ Myös ahkerana, tietorikkaana ja ymmärtäväisenä
arvostelijana Kirjall. Kuukauslehdessä, jonka perustajiin ja toimit-
tajiin hänkin kuului, hän hyödytti orastavaa kirjallisuuttamme.

Calamnius oli kappalaisen poika, syntynyt Kruununkylässä 18 p.
toukok. 1838. Tultuaan Kuopion lukiosta ylioppilaaksi (1857) hän
suoritti filos. tohtorin (1869) ja teologian kandidaatin (1876) tutkin-
not. V. 1880 hän tuli Kuopion lääninvankilan saarnaajaksi ja tuo-
miokapitulin asessoriksi sekä 1885 Kuopion tuomiorovastiksi, missä
virassa kuoli, vaikeaa hermotautia sairasteltuaan, 26 p. kesäk. 1891.
Istui kolme kertaa (1877 — 78, 1882 ja 1885) Kuopion hiippakunnan
papiston edustajana valtiopäivillä. Kuopiossa hän hartaasti edisti
suomalaisia sivistyspyrintöjä.

Kirjallisen toimensa Calamnius alkoi ruotsinkielellä, painattaen
V. 1864 ruotsiksi laajahkon, peräpohjalaisiin kansantarinoihin perus-
tuvan kertomuksen isonvihan ajoilta nimeltä Taivalkoski, joka myö-
hemmin on kahdestikin (1887 ja 1908) käännetty ja painettu suo-
meksi, sekä »Joukahainen V:een>> esityksen Finnarne i Bjarmaland
(Suomalaiset Permassa). Ruotsinkielinen on myös hänen tohtori-
väitöksensä Försök tili framställning af Aristoteles' lära om det sköna
(Aristoteleen kauneuden-opista 1865). Mutta Kirjalliseen Kuukaus-
lehteen liityttyään hän kuten Bergbomkin alkoi kirjoittaa yksistään
suomeksi. Tämän lehden vuosikerroissa 1866 — 68 ja 1870 — 71 hän
julkaisi viehättäviä Kynäkuvia muinais-ajan sadustosta, kirjeitä Su-
leimalle, jotka ilmestyivät eri kirjana v. 1875 nimellä Kreikkalaisia
- satuja, kirjeissä Suleimalle, kaikkiaan 15 tarinaa. Oppinut Calam-
nius oli yhtä perehtynyt muinaiskansain kirjallisuuteen kuin perä-
pohjalaisiin kansanmuistoihin ja -tarinoihin ja molemmista hän
tapasi soveliaita aiheita. Edelliseen alaan kuuluvat vielä hänen
selityksillä varustetut suomennoksensa — lajissaan ensimäisiä —

^ Vv. 1865 — 66 oli ilmestynyt 5 vihkoa »Romalaista kirjallisuutta»,
sisältäen näytteitä Virgiliuksen ja Horatiuksen runoista, Ciceron puheista,
Sallustiuksen ja Tacituksen teoksista. Vielä aikaisempia olivat E. A. Ing-
manin (Anakreon), E. Lönnrotin (Iliadi), S. Roosin (Phaidros) käännös-
kokeet kreikkal. kirjallisuuden alalta.

138

Aristoteleen runousoppi (1871) ja PlatonHn Faidoni (1882), joilla
hän tahtoi tutustuttaa suomenkielisiä vanhan Kreikan suurimpiin
ajattelijoihin. Jälkimäistä laatua ovat taas muinaistieteellinen kir-
joitus Muinaistiedustuksia Pohjan periltä (Suomi, II, 7, 1868) ja
novellit Metelinkirkon haltia (Novellikirjasto 1870) sekä Pyhäkosken
ensimäinen laski/a (Joukahainen VII, 1873) y. m. Myös muutamia
filosofisia ja hengellisiä kirjoitelmia on Calamnius julaissut.

Calamniuksen kaunokirjallinen tuotanto jäi perin vähäiseksi,
niin epäämättömiä edellytyksiä kuin hänellä siihen olikin. Hänen
peräpohj alaisiin kansantarinoihin perustuvat novellinsa ovat sie-
västi ja koruttomasti kerrottuja; niissä on toki tarpeeksi vilkkautta
ja jännitystä. Etevin on »Taivalkoski», jossa romanttiseen tapaan
kuvaillaan isonvihan kauhuja Kemijoen varrella, Laurilan ja Jur-
van talon asukasten kovia kokemuksia ja sodan kauhuista jälelle
jääneiden uuden elämän alkamista entisten kotien raunioilla. Sievä
on myös »Metelinkirkon haltia»; siinä esiintyy taustana suomalaisten
ja lappalaisten taistelu Peräpohjolan omistuksesta. Metelinkirkon
(vanhan uhripaikan) rauniot ovat Iissä; sen haltia on kansantarinan
mukaan neito, hurskaille lempeä, jumalattomille ankara. — Vielä
arvokkaammat ovat hänen »Kreikkalaiset satunsa», joiden sisällys
on mukailtu roomalaisen Ovidiuksen kuuluisasta »Metamorphoses»
(Muutokset) nimisestä runokirjasta. Kehys on itsenäisesti (tosin
Thomas Mooren »Laila Rookh'iin» y. m. runoteoksiin vivahtaen) ja
somasti sommiteltu. Kävellessään armaan Suleimansa kera Suomen
keväisessä ja kesäisessä luonnossa tekijä saa aiheen luvata uteliaalle
Suleimalle kertoella, miten kreikkalaiset ajattelivat heinäsirkkain,
päivänkukkain, hämähäkkien, satakielen, kai'un, narsissin y. m.
luonnon seikkain syntyneen jumalsankarien ja ihmisten kummalli-
sista muodonvaihdoksista. Kehyksessä kuvaillaan kauniisti Suo-
men luontoa, ja itse satujen esitystapa on klassillisen selkeää ja tyyntä,
vastaten niin kielellisesti kuin tyylillisesti hyvin sisällystä. Somim-
pia ovat kenties tarinat Tettinki eli Heinäsirkka, Narkisso, Heliadit
eli Merenkulta ja Tammi ja Lehmus.

139

Bergbom, Jahnsson, Gummerus ja Calamnius olivat kansallisen
herätyksen voimasta vaihtaneet perityn sivistyskielensä suomeksi.
Niin pitkälle ei salanimi Emlikyl jaksanut ponnistautua, vaikkapa
halua kai kyllä oli. Mutta suomenkielinen novelli lukee hänetkin
tienraivaajainsa joukkoon, koska muutamat hänen ensimäisistä
kaunokirjallisista teelmistään, tosin muiden kääntäminä, ovat yksin-
omaan suomeksi ilmestyneet. Ja kansallisia sivisty sriento ja on koko
Eml6kylin runsas elämäntyö muutenkin tarkoittanut. Hän on kir-
jailijana »yksimielisen, kaksikielisen» Suomen tyypillisimpiä edus-
tajia.

Unkarinkielisen Emlekyl (»Muistoksi») salanimen takana piilee
tunnettu ja monipuolinen ruotsinkielinen kirjailija ja taidehistorian
tutkija, maisteri Emil Fredrik Nervander, kuuluisan tiedemiehen ja
runoilijan J. J. Nervanderin poika, syntynyt Helsingissä 16 p, mar-
rask. 1840. Varsinkin Suomen vanhain (kirkollisten) taidemuistojen
tutkijana ja selvittäjänä Nervanderin työ on ollut perustavaa laa-
tua. Puhumattakaan laajasta sänomalehtikir jallusta (arvosteluja,
muistelmia, taidehistor. kirjoitelmia) on Nervander ruotsiksi jul-
kaissut pitkän jonon näytelmiä, kertomuksia, runoja, kirkollisen
taiteen historiaa, sivistyshistoriaa, matkakuvauksia, sukuhistoriaa,
elämäkertoja y. m, ja toimittanut painosta Fredrik Cygnaeuksen
sekä J. V. Snellmanin kootut teokset.

Yksistään suomeksi julkaisi Nervander v. 1869 pienen sarjan
(9 kpl.) luonnosta ja elämästä kerrottuja somia ja runollisia Hon-
kain tarinoita I (vrt. Suonion »Kuun tarinoita»), joissa vallitsee isän-
maallinen, hempeämielinen pohjasävy, ja v. 1870 ansiokkaan novel-
lin Uotilan isäntä. Molemmat oli tekijän käsikirjoituksesta erinomai-
sen runollisesti ja sujuvasti suomentanut Uuden Suomettaren pitkä-
aikaisena ja etevänä päätoimittajana (vv. 1870 — 1906) tunnettu
maisteri Viktor Löfgren (v:sta 1906 Lounasmaa, synt. Viipurissa
25 p. marrask. 1843, fil. kand. 1870, kuollut Helsingissä 11 p. jouluk.
1909). Hänpä se sanoo tekijälle antaneensa isältään kuulemansa
aiheenkin mainittuun novelliin.^ Se näet perustuu (Länsi-Suomessa
sattuneeseen) tositapaukseen. Rikas Uotilan isäntä murhaa vai-

^ Ks. Viktor Lounasmaa, Elämäni taipaleelta, siv. 104. — Novelli oli
ensinnä U. Suomettaressa. — Myös Löfgrenin vaimo Elisabeth Löfgren (o. s.
Avellan) oli aikoinaan ahkera novellien ja kertoelmain suomentaja.

140

monsa ja nai lemmittynsä, mutta tulee lopulta tunnonvaivoihin,
tunnustaa rikoksensa ja kuolee sovitettuna Siperiassa. Päähenkilön
sielunkuvaus on siinä taidolla tehty. — Suomeksi julkaistu on myös
Katri, »kertomus 17. vuosisadalta» (1884). Suomalaisessa teatterissa
on esitetty 3 pientä (1 -näytöksistä) Nervanderin näytelmää: »joulu-
kuvaelma» Pikku Suometar (1880, painettu 1902), kepeä huvinäy-
telmä Kuvernööri tulee (1887) ja ansiokkaasti, joskin liian suppeasti
sommiteltu, valtiollista tendenssiä (aihe »kirovuosilta») sisältävä
Pikku poikani (1899, painettu s. v.), jossa valtiolliset ja perheelli-
set ristiriidat musertavat nuoren rouvan. — Muita myöhempiä,
suomeksikin julkaistuja Nervanderin kaunokirjallisia teelmiä ovat
pieni jutelmakokoelma J ouluvieraita (1903), »ylioppilasromaani» Pelkkää
päiväpaistetta (1907), Vanhoista kätköistä y. m. — Kaunokirjailijana
Nervander esiintyy läpeensä vanhan isänmaallis-ihanteellis-ro-
mantillisen suunnan miehenä, Topeliuksen hartaana aseenkantajana,
enemmän kepeänä kertoilijana ja tuokiokuvailijana kuin taiteelli-
seen aiheeseen syventymiseen pyrkijänä. — Mainittakoon Nervan-
derin suomeksikin painetuista teoksista vielä Elias Lönnrotin nuo-
ruuden ajoilta Laukon kartanossa (1893), Keisari Aleksanteri I:scii
matkat Suomessa (1906), elämäkerrat Fredrik Cygnaeus ja Mikael
Toppelius ja maantieteellisiä kuvaelmia (Tanska, Italia y. m.). —
Myös Suomalaisen teatterin perustamishistoriaan liittyy moni-
harrastuksisen Nervanderin nimi kansallisen näytelmätaiteen innok-
kaana ystävänä ja Kaarlo Bergbomin läheisenä aatetoverina.

Aleksis Kiven voimallinen huumori näytti alussa jäävän aivan
yksinäiseksi ilmiöksi suomenkielisessä kirjallisuudessa. Aika oli
vakavan kansallisen työn ja ihanteellisen innostuksen eikä naurun
ja leikinteon aika. Tuokko, Bergbom, Jahnsson, Gummerus, Hahns-
son, Calamnius — kaikki he ovat vakavia aateperäisiä kirjailijoita,
juuri sellaisia, joita ajan kansaa kasvattavat periaatteet edellytti-
vät. Kiveä he kyllä pitivät arvossa, vieläpä aiheellisesti — »kansan
kuvaukseen» nähden — ja kielellisesti jossakin määrin esikuvanaan,
mutta Kiven huumori pysyi heille vieraana. Tai oikeammin heillä
ei ollut luontaisia edellytyksiä tähän suuntaan. Gummeruksella

141

sellaisia kyllä lienee jo synnynnäisesti ollut, mutta hän jätti ne vilje-
lemättä, tähdätessään »korkeampia» siveellisiä tarkoitusperiä koh-
den. Bergbom taas ei teatterilta joutanut jatkamaan niitä humoris-
tisia taipumuksiaan, joihin hänen novellissaan »Sydämiä ihmistel-
meessä» oli niin selviä viitteitä. Että huumori kuitenkin olennai-
sesti kuului suomalaiseen luonteeseen, siitä oli jo rehevässä kan-
sanrunoudessamme yllin kyllin todistuksia, puhumattakaan Ki-
ven yksilöllisestä huumorista. Ja kun kansalliskirjallisella alalla
kiireisimmät »perustavat työt» oli suoritettu, niin jopa pulpahti
1870-luvulla ja 1880-luvun taitteessa esiin luontainen huumorinkin
suoni leveänä ja leikillisenä, joskin Kiven tavoin enimmälti vaka-
vaa pohjaa aliansa kuvastellen. Tämän ilmiön ensimäisiä edustajia
olivat nimimerkit Samuli S., Pii ja Kah sekä Robert Kiljander. Näi-
den rinnalla ja jäljessä astuivat kohta -ijo- (Juho Reijonen) ja Jussi
(Juhani Aho). Neljä edellistä tuotannoltaan ja olemukseltaan kuu-
luu lähimmin tähän uudemman kirjallisuutemme »perustavaan
aikaan», joskin tosin jo samalla ovat ikäänkuin pienenä siltana seu-
raavaan aikaan, mihin jälkimäiset, varsinkin viimeinen (Aho) oleel-
lisimmin kuuluvat. — Hyvin tunnetun Samuli S. nimimerkin omis-
taja oli lehtori

Kaarlo Suomalainen,

täydelliseltä nimeltä Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen, kirjaili-
joistamme ensimäisiä, joilla suomi oli sekä äidinkielenä että myös-
kin koulukielenä. Hän on Piin (Soinin) kera juurikuin ensimäinen
välittävä rengas niihin myöhempiin kirjailijoihin, jotka jo olivat
saaneet koulusivistyksensä suomeksi ja sentähden kykenivät käyt-
tämään tätä kieltä oikeammin ja sujuvammin kuin vanhempi, vie-
raskielisen koulusivistyksen saanut ja useimmin myös toiskielisestä
kodista lähtenyt kirjailijapolvi. Muuten Suomalainen Nervanderin
tavoin on tämän kansallisesti moniharrastuksisen ajan moniharras-
tuksisimpia edustajia: runoniekka, novellien ja näytelmien sepit-
täjä, lastenkirjailija, musiikinharrastaja, hartauskirjailija, suomen-
kielen käytännön selvittelijä, matemaatikko, luonnon- ja maan-
tieteilijä, kouluopettaja, oppikirjain tekijä, kansantajuinen kirjai-
lija, sanomalehden toimittaja, henki vakuutta ja, komitea- ja kunnal-

142

lismies sekä ennenkaikkea etevä ja ahkera kääntäjä, siinä suhteessa
aikansa ensimäinen. Kaiken tämän monikirjavuuden takana piili
lopuksi eheä ja sopusuhtainen luonne, personallisuus, ihminen, sen
sanan paraassa merkityksessä. Runous ja proosa näyttivät hänessä
kerrankin liittyneen sovussa yhteen.

Suomalainen oli syntynyt 8 p. helmik. 1850 Pietarissa, jossa
isä (kotoisin Savitaipaleelta) oli kultaseppänä. Käytyään läpi Pie-
tarin suomalaisen seurakunnan kirkkokoulun hän koulun tarkasta-
jan Kaarlo Slöörin toimesta joutui äsken perustettuun Jyväskylän
suomalaiseen alkeisopistoon, josta pääsi ylioppilaaksi 1868. Tultuaan
(1873) maisteriksi hän ensin toimi kielien ja matematiikan opetta-
jana eräissä Helsingin kouluissa, ollen samalla (1868 — 79) Suomalai-
sen Virallisen Lehden aputoimittajana (Kaarlo Slöör oli päätoimit-
taja), kuuluen v. 1875 Kirjallisen Kuukauslehden toimitukseen ja
avustaen Suomen Kuvalehden toimittamisessa; nimitettiin 1876
Tilastollisen toimiston aktuarioksi ja 1880 matematiikan lehtoriksi
uuteen Sortavalan eli Kymölän seminaariin. Tästä virasta hän kivu-
loisuuden vuoksi erosi 1906 ja kuoli kohta sen jälkeen 4 p. toukok.
1907. Raskaat perhesurut (toivorikkaan pojan, maisteri Lauri Suo-
malaisen varhainen kuolema) kuluttivat loppuun jo muutenkin ali-
tuisessa työssä väsyneet voimat. — Sortavalaan hän 1880-luvun
alussa perusti »Laatokka» lehden.

Näihin ulkonaisiin puitteihin mahtui, kuten jo mainittiin, virka-
toimien y. m. s. ohella perin runsas kirjallinen toiminta. Ainettamme
lähinnä hän on kaunokirjailijana ja suomentajana. Jo v:sta 1872
alkaen hänen nimimerkkinsä alkoi näkyä hämäläis-osakunnan al-
bumissa, Kirjall. Kuukauslehdessä ja Suomen Kuvalehdessä. En-
sinnä näytti siltä kuin hän aikoisi humoristiseksi runoilijaksi. Sii-
hen suuntaan viittasivat hänen pienet, pisteliäät komparunonsa
(»Niitä näitä») ja hupaisat tilapääkuvansa (»Uutispuuro»), mutta
pian hän jätti runomuodon, jota hän kyllä voi vakavastikin ja sa-
malla sujuvasti soinnutella, kuten varsinkin hänen kaunis ja läm-
min runonsa A. Kiven muistoksi (Kaikuja Hämeestä IV, 1886) osot-
taa, ja alkoi kynäillä suorasanaista, pieniä kertoelmia, novelleja.
Runoniekkana hän lisäksi otti hiukan osaa »Vänrikki Stoolin Täri-
näin» suomennostyöhön, suomensi Suomalaiselle teatterille erään
pienen laulunäytelmän (»Laululintunen» 1872), kirjoittipa itsekin pienen

143

laulunäytelmän Erehdykset eli Promotionimuistoja (näytelty 1873).^
Ensimäinen sarja Samuli S:ii Novelleja ilmestyi eri kirjana 1876,
toinen sarja 1885. Samalta ajalta (näytelty 1877) on hänen pikku-
komediansa Setä (painettu vasta 1898) sekä hänen pienet kuvalliset
lastenkirjansa, joita hän osaksi yhdessä Suonion kanssa toimitti
3 julkaisua (»Lauri ja Aina», »Pikku joululahja» ja »Lapsuuden ajoilta»,
1875 — 81). — Paljoa myöhemmältä ajalta (vuosilta 1900 — 04) on,
paitsi paria pientä saksankielestä tehtyä ilveilymukailua (»Kylpy-
matka» ja »Paranivat»), pieni näytelmä Ensimäinen pettymys ja puo-
littain kaunokirjalliset, puolittain muistelmantapaiset jutelmako-
koelmat Kevään ajoilta ja Andante, »akkordeja iltahämyssä», jonka
jokaiseen jutelmaan on sovitettu joku musikaalinen aihe. ^ »Andante»
oli saman kovasti koetellun, sallimuksen tahtoon tyynesti alistuvan
mielialan ilmaus, joka voimakkaimpana esiintyy Suomalaisen us-
konnollisia mietelmiä sisältävässä hartauskirjassa Suljetuissa kam-
mioissa (1902).

Monin verroin runsaampi oli Suomalaisen kaunokirjallinen
kääntäjätoimi, johon hänellä synnynnäisenä etevänä kielitaiturina
olikin aivan harvinaiset edellytykset. Tosin nykyinen kielenkäyttö
jo on osaksi sivuuttanut tässä suhteessa Suomalaisen, mutta aikai-
semmin hän oli alallaan tunnettu ja tunnustettu mestari, varsinkin
humoristisien teosten meheväkielisenä suomentajana. Tätä työtä
hän teki 1870-luvun alkupuolelta aivan elämänsä viime hetkiin
saakka. Ainoasti 1890-luvulla hän näkyy pitäneen lomaa. Toisia
teoksia hän mukaili ja sovitteli suomeksi, laatipa ihailemansa Alek-
sis Kiven »Seitsemästä veljeksestäkin» nuorisoa varten sovitetun
laitoksen, jossa tosin Kiven omaperäinen tyyli on paljon kadottanut
rehevästä voimallisuudestaan. Kiven kieli lienee jossain määrin
ollut Suomalaisenkin kielenkäytön esikuvana, vaikkapa hän rikas-
kielisenä itäsuomalaisena kyllä muuten tuli omillaan hyvin aikaan.
Kääntäjätoimensa hän otti varsin vakavalta kannalta, suomentaen

^) Hänen teatterille suomentamiaan ovat myös A. Wilbrandtin pieni
komedia »Ensi lempi» (1874) ja Moliören »Saituri» (1879). Myös oopperali-
brettojen suomentamiseen hän näkyv hätätilassa ottaneen osaa. Vrt. Liitto I,
1902, siv. 34 — 35 (Samuli S., »Kesken Lucian finaalia»).

*) Puolittain kaunokirjallinen on myös Suomalaisen kirjoittama teksti
kuvateokseen Suomi (1886 — 88). Samaan ryhmään voidaan laskea myös
kaksi vihkoa vuoropuheen muotoisia Suomalaisia (oikeakielisyys) keskus-
teluja »Ajan ratoksi. Suomenkieltä suosiville Suomen naisille» (1885 — 86).

144

vaiu kelvollisiksi katsomiaan teoksia, kuuluupa kerran jättäneen
suuren suomennostyön kesken, kosk'ei voinut joka kohdassa kirjaa
hyväksyä.^ Emme voi tässä lähteä luettelemaan kaikkia suomen-
noksia (yhteensä noin 30, niistä noin 20 kaunokirjallista), joilla hän
kirjallisuuttamme rikastutti. Varsinkin tunnettujen venäläisten
kirjailijain (Pushkin, Gogol, Turgeniev, Korolenko, Gorjki) teoksia
hän siirsi suomenkielelle, mutta myöskin ranskalaisten (Sandeau,
Jules Verne), englantilaisten (Defoe, Swift, Wells, Harraden), saksa-
laisten (Auerbach), tanskalaisten (Blicher-Clausen) ja ruotsalaisten
(Topelius) teoksia. Paraita hänen suomennoksistaan ovat esim.
»Maan ympäri 80 päivässä», »Andreas Jelky» ja »Taras Bulba», joissa
hänen omat humoristiset lahjansa ovat olleet käännöstä mehevöit-
tämässä.* — Kaunokirjallisuuden ohella on Suomalainen suomen-
tanut esim. Lindelöfin »Analyyttisen geometrian» ja L. Thomasein
»Suuret keksinnöt», osottaen harvinaista taitavuutta uusien suoma
laisten oppi- ja ammattisanojen keksimisessä. — Sekä omintakei-
sena kirjailijana että kääntäjänä Suomalainen on epäilemättä pal-
jon edistänyt suomalaisen proosakielen notkeaksi kehittymistä.

Suomalaisen omintakeiset tuotteet paljastavat hänessä kaksi
vastakkaista piirrettä, jotka hyvin näkyvät viihtyvän yhdessä.
Ne ovat: kepeä, räiskähtelevä leikillisyys ja hieno, vakava tunne.
Monesti ne sulavat toisiinsa omituiseksi leikkiväksi vakavuudeksi.
Hänen leikintekonsa ei pure eikä polta, vaan räiskjry henkilöjensä
yllä kuin kepeä kipunasade. Se on hyvätuulista savokarjalais-huu-
moria, jonka valossa ihmiset tosin näyttävät naurettavilta, mutta
samalla pohjaltaan perin rakastettavilta. Hänen vakavuutensa taas

* Ks. O. Relander, Kaarlo Suomalainen. Aika 1907, s. 411.

• V. 1882 Suomalainen sai Suomal. Kirjall. Seuran palkinnon Gogolin
»Kuolleet siellut»-käännöksestä. — Nähtävästi Samuli S:n käännös Jules
Vernen huikeaan vedonlyöntiin perustuvasta seikkailukertomuksesta »Mat-
kustus maan ympäri 80 päivässä» (1874) vaikutti samantapaisen suomen-
kieli.senkin seikkailukertomuksen — ensimäisen laatuaan — syntymiseen.
V. 1876 ilmestyi näet nimimerkki R. A:n (kansak. opettaja Fredrik Aalto
(Stenfors), synt. Lapin pitäjässä 1854) perin vikkelästi kirjoittama hupaisa
seikkailukertomus Kolmen jennomanin matka. Siinä kuvataan kuinka 2
nuorta Lapissa kieltä tutkivaa fennoa lyö suuren vedon erään kiivaan ruotsikon
kanssa siitä, että suomenkielellä pääsee maailman halki. Ja hupaisien sattu-
muksien avulla he pääsevätkin läpi Europan ja Afrikan pelkällä suomella.
Ruotsikosta tulee nyt fenno, vetosumma annetaan hänelle anteeksi, ja nuoret
tutkijat, saavutettuaan näin kauniin kansallisen voiton, palajavat Lappiin
jatkamaan sanakirjatyötänsä.

145

ei suinkaan tahdo tyrkyttää lukijoille mitään siveellisiä opetuksia
ja elämänohjeita, vaan antaa hyvän luonnollista tietä päästä oikeuk-
siinsa. Suomalaisen maailmankatsomus on kristillinen; hän on elä- ]
mänkäsitykseltään vahva optimisti ja idealisti, hyvän voimakkaam- \
muuteen uskoja. Eivät edes kohtalon käsittämättömät iskutkaan
voi hänen uskoaan järkyttää. Hän alistuu tyynesti, kapinoimatta,
joskin suruisin mielin, otaksuen että »Herran tiet ovat tutkimatto-
mat». Tuo aikaisemmin niin leikillinen ja hupaisa kirjailija muuttuu-
kin vanhemmiten vakavaksi, tyynesti harkitsevaksi uskonnolliseksi
mietiskelijäksi (»Suljetuissa kammioissa»).

Mikään itsestään uusia arvoja luova kirjailijakyky Suomalainen
ei ollut. Pikemminkin hän oli vain ammattinsa »ulosoppinut» tai-
turi, joka ulkonaisista esikuvista oppimallaan kätevyydellä rakensi
kertoelmiensa juonen ja henkilöt. Niissä tuntuukin usein liioittelua
ja epätodellisuutta. Hän liikkuu mieluimmin sovinnaisissa sääty-
läis- ja pikkukaupunkipiireissä, jotka hänen kauttaan astuvat suo-
menkieliseen kaunokirjallisuuteen ja joita hänen hilpeä huumorinsa
keveästi hipoo, tapaamatta Kiven lailla leveää kansanomaista maa-
perää. Tämä koskee varsinkin hänen ensimäisiä novellejaan. Ne ovat
etusijassa sukkelan, »konstinsa oppineen» kynätaiturin siloisia tyyli-
näytteitä, vailla todellista henkeä ja elämää. Mutta aikansa köm-
pelötyylisen tuotannon rinnalla niiden sorea, koulittu tyyli oli kuin
virkeä tuulahdus ummehtuneessa ilmassa. Novelliensa toisessa sar-
jassa Suomalainen jo otti paljoa paremmin varteen myöhemmän
ajan todellisuusvaatimukset. Niissä tapaukset ja henkilöt ovat mel-
koisesti luonnollisemmat, näkemys todellistunut, tunne syventynyt.

Mutta Suomalaisen pääviehätys onkin tuossa soreassa, pir-
teässä kirjoitustavassa, jolla hän antoi vallan uuden värin suomen-
kieliselle novellityylille, osotti kuinka notkeasti ja siloisesti suoma-
lainen proosa sujui taiturin käsissä. Varsinkin leikillisissä kappaleissa
tämä ilahteleva tyyli esiintyy edukseen. Lukija väkisinkin ilakoi
mukana. Me nauramme Rauhalinnan kreivin onnistumattomalle
teatteriyllätykselle ja kunnon Sylvesterin suunnattomalle aivastaja-
nenälle (»Näytelmä»), sukkelalle kaksoislemmen sekamelskalle (»Kaks'
kertaa kaks'»), Nikkisen ja Rikkisen hupaiselle kylpykohtaukselle
ja säästäväisyyshommalle (»Kesäkylvyiltä»), vaikkapa emme usko
asian niin tapahtuneenkaan. Ja maisteri Lauri Leinolan kanssa
Uudempi suomalainen kirjallisuus. — 10

146

(»Kesäinen tarina») me ihailemme hänen metsässä kivellä näkemäänsä
vallattoman soreaa neitoa, kohtauksen teennäisyydestä huolimatta,
ja suomme mielellämme hänen voittavan neidon sydämen ja käden:

»Nuori oli tuo neitonen ja kaunis kuin kevät-aamu. Vaaleat kiharat
laskeutuivat punanauhaisen olkihatun alta ja tuuheina valuivat hartioille.
Kasvot tosin eivät olleet säännölliset, mutta joka ainoa piirre niissä oli
hentoutta, armautta, ja pitkien ripsien alta näkyi — silmät, niinkö luu-
lette? Ei! — taivas siellä näkyi, ei taivas, mutta kaksi taivasta; ja suu
— vaan ei, se on liian lauha sana — suukkonen, tuommoinen pikkurui-
nen, täynnä vallattomuutta! . . . Sininen hame, lumivalkoiset sukat ja ken-
gät pienoiset kuin keijukaisen.»

Ja kun sälli Andersson (»Kalalta») koomillisille käsityöläismes-
tareille Sjöblomille ja Niiraselle kerskaten kertoo Nevan jättiläis-
lohesta:

»Jo karkaa! huusi ukko Stroganov. Ja silloin ei auttanut muuta kuin
miehet lohen päälle. Ja niin näetsen kävi kak-si-tois-ta miestä lohen
päälle istumaan, ja pyrstö letkui sittenkin, niin että koko lautta tömisi.»

niin hytkyypä lukijakin ehdottomasti mukana, jollei jo edeltäkäsin
ole asettunut kylmän kriitikon korkealle jalustalle. Tai kun meilhä
on »Tulipalo» pikkukaupungin pormestarin saunassa ja kuvaus,
jonka keskellä koomillinen Sillfors tuhalhommaisena hyörii, räiskyy
kilpaa tulipalon kera, niin kutittava nauruntunne nousee itsestään
lukijan huulille. Mutta keskellä aivan vakavaakin juttua sellainen
piirre kuin esim. ylpeän Kaulion isännän (»Kosto») salinsa seinälle
asettama, kylämaalarin virheellisesti maalaama muistotaulu, jossa
luetaan: Däsä on käyny mahaherra (s. o. maaherra,
joka itse asiassa oli hyvin laiha), synnyttää hilpeän mielen. Samoin
»Sedän» viaton puijaaminen Suomalaisen teatterin tai oikeammin
sinne aikovan näyttelijä-alun hyväksi herättää meissä hyvällä tar-
koituksellaan hupaista myötätuntoa sekä puijaajaa että puijattua
kohtaan. Kaikki käy niin kepeästi ja siloisesti. Mutta leikissä on
»totta toinen puoli». Sama ylpeä Kaulio käännetään hyvään päin,
kun ne, joita hän on pahoin kohdellut, kostavat pahan hyvällä ja
pelastavat hänet hukkumasta. »Setä» kääntyy Suomalaisen teatterin
suosijaksi. Ja kun kaksi kapakkaan aikovaa käsityöläistä ensin
innostuu lukemaan »Laatokan» ensi numeroa (»Miltäs näytti»), niin

147

he unohtavat koko kapakan, lupaavatpa olla vastakin sinne mene-
mättä. Ihmisluonteen parempi puoli pääsee voitolle ja Jumala kään-
tää pahankin hyväksi (»Piispan Ellu»). Syntyypä joskus, esim. kun
halla luonnossa ja halla (äidin kuolo) kertojan omassa sydämessä
voimakkaasti säestävät toisiaan (»Hallayönä»), todellakin syvä ja
eheä tunnelma.

Viimeisissä teelmissään Suomalainen ei tuo enää esiin mitään
uutta puolta itsestään; kynä on jo väsähtynyt, mielikuvitus kuihtu-
nut. Kevään ajoilta kokoelman pääansio onkin siinä että se sisältää
sekä vakavia että leikillisiä muistelmia ja pikakuvia Pietarin suoma-
laisten elämästä tekijän lapsuuden päiviltä. Hupaisin niistä on
»Pane soimaan», jossa Pietarin suomalaiset käsityöläismestarit näyt-
tävät mahtiaan helsinkiläisille tuttavilleen, soitattamalla luvatto-
malla ajalla ravintolan suurta urkuposetiivia. Samoin kerran itse
suurta Lönnrotia kätellyt »Ukko Grahn», suomalainen neulaseppä,
joka janoo oppia, pääsee kyläkoulun opettajaksi ja on onnellinen
saadessaan edes hetkisen pitää suomalaista ylioppilaslakkia pääs-
sään. Andanten muistelmantapaiset, Jean Sibeliukselle omistetut
»akkordit» sisältävät vain hentomielisiä tunnelmia eikä näytelmä
Ensimäinen pettymys, vanhan tohtorin ja hänen muinaisen lemmit-
tynsä tyttärentyttären pieni musikaalis-sentimentaalinen lemmen-
tarina, enää pirteydessä ja luontevuudessa kohoa »Sedän» tasalle.

Suomalaisen paras aika oli 1870-luku ja 1880-luvun alku. Hä-
nen toinen kirjallinen työkautensa 1900-luvun alussa on vain »uu-
delleen lapseksi tulleen» kellastunutta syyssatoa.

Läheistä sukua Suomalaiselle huumoriltaan oli nimimerkki Pii,
oikealta nimeltä maisteri

Vilho Soini,

hänkin noita kirjallisuutemme kevätajan kevätmielisiä kynäilijöitä
ja ensimäisen suomenkielisen alkeisopiston (Jyväskylän) kasvatteja.
Soinin tuotanto on vähäinen, mutta osottaa hänellä olleen herkät
humoristisen kuvailijan ja kertoilijan avut. Eipä vakavuuskaan
ole hänelle vierasta, vaan viihtyy hänellä kuten Suomalaisellakin
hyvin yhdessä huumorin kanssa.

148

Väho Soini (alkujaan Hoffr6n) syntyi Korpilahdella 29 p. jou-
luk. 1854. Antautui fil. kandidaatiksi tultuaan v. 1876 sanoma-
lehtialalle, liittyen U. Suomettaren toimitukseen. Oli vv. 1890 —
1903 U. S:n taloudenhoitaja ja kutsuttiin vuoden 1904 alusta Kan-
sallisosakepankin johtokunnan jäseneksi.

Soinin teelmiä on hajallaan kuvalehdissä, kalentereissa y. m.
Suomen Kuvalehdessä v. 1876 ovat kertoelmat Suntion kosto ja
Sedän toivo, v. 1877 sarja Kirjavia kuvia pölkkyjen historiasta ja
V. 1878 jutelmat Pillipiipari ja Rekiretki. Kansanvalistusseuran
Kalenterissa 1881 on novelli Ilvolan tyttäret. »Samalta ajanjaksolta
ovat pienet komediat Kevään oikkuja (näytelty 1877, painettu 1899)
ja Kaupunkimme rouvat (näytelty 1879). Myöhempiä, erikseen ju-
laistuja ovat pieni vakava maalaisnovelli Erkki (1882), 3-näytöksi-
nen »draamallinen kuvaelma» Valoa kansalle! (1883) ja Soinin laajin
novelli Kaarlo Tiira (1888). Myös näppäränä tilapäärunoilijana
on Soini nuorempana esiintynyt sekä vähän suomentajanakin (esim.
Topeliuksen »Jäänlähtö Oulunjoesta»).

Soinin kuvaustapa on jo täysin realistinen, tosioloinen, mutta
kuvauksista heijastaa läpeensä idealistinen elämänkatsomus. Hän
tosin näkee elämässä paljon nurinkurisuutta ja pikkumaisuutta,
mutta hän katselee sitä hilpeän humoristin silmillä; se herättää hä-
nessä enemmän naurua kuin suuttumusta, elämä kun nyt kerta
kaikkiaan on sellaista sekamelskaa. Tähän hupaisaan huumoriin
yhtyy kuitenkin pohjaväreenä omituinen, kaihonsekainen tunteel-
lisuus juurikuin osottamaan, ettei sittenkään kaikki ole niinkuin
olla pitäisi, ja se antaa Soinin huumorille aivan erikoisen leiman.
Soinilla on jo useita yhtymäkohtia myöhempien realistiemme, var-
sinkin Juhani Ahon kera. — Hän on yhtä kotiutunut aikansa todel-
liseen rahvaanelämään kuin pikkukaupunkien poroporvarillisiin oloi-
hin. Molemmista hän tarkkasilmäisenä huomaa elämän sekä nau-
rettavia että vakavia puolia, varsinkin juuri edellisiä, joista hän
piirtelee kepeän leikillisiä pikakuvia. Hänen huumorinsa ei ole ai-
van Suomalaisen räiskyvää ilotulitushuumoria; siinä on sen kaikessa
hilpeydessä vahvempi todellisuusleima. Muuten Soini luistavana,
kouliutuneena tyylitaiturina suuresti lälientelee Suomalaista, ollen
hänkin siinä suhteessa aikansa ensimäisiä.

Suomen Kuvalehden lukijat kuuluvat jännityksellä odotelleen

149

Piin hauskoja jutelmia, varsinkin »Kirjavien kuvien» jatkoa. Jo
»Suntion kostossa» näyttäytyivät Piin hyvät avut, hilpeä huumori
ja vieno tunteellisuus, samalla kuin taustana kohosi ajan suurin
kansallinen sivistyssaavutus. Suomalaisen teatterin synty (kunnon
maalaissuntio näet kyhää pöyhkeästä rusthollarista ja itsestään
pilanäytelmää, antaakseen sen teatterille esitettäväksi). Samoin
»Sedän toivossa» (setä toivoo veljenpoikaansa naimisiin, tältä vie
toinen unelmoidun mielitietyn samoinkuin Amerikassa toinen oli
sedältä vienyt vaimon) hupainen ja surullinen aines sulivat somasti
yhteen. »Kirjavissa kuvissa» Piin avut esiintyivät parhaassa valos-
saan. Itse aihe, sisämaisen tukkilaiselämän kuvaus, taustanaan
1870-luvun kiihkeä ja metsille tuhoisa tukkiliike, joka myös »Erkki»
novellissa on tapahtumien onnettomana alkuaiheena, oli aivan uusi,
ajallinen ja mielenkiintoinen; samoin esitystapa oli uutukaisen pir-
teää, koskia alas kolisevien tukkien kera kilpaa pikakuvasta toiseen
hypähtelevää. Siinä oli yllinkyllin hupaisia jopa surullisiakin kuvia,
alkaen siitä hetkestä, jolloin rauhanhäiritsijät tulivat puhtaaseen
talviseen metsään tukkeja kaatamaan. »Useamman latva tutisi ja
vapisi ikäänkuin vilutautinen ihminen; hiljainen kitinä ja tukah-
dutetun valituksen kaltainen ääni kuului metsästä, ja tuon tuosta-
kin kaatui joku kaarnainen honka raskaasti pörähtäen maahan.»
Kirjava sarja havainnollisia henkilökuvia vierii kilpaa tukkien kera
lukijan silmien ohitse. Siinä ovat ällistynyt mylläri, joutilas ja ovela
uittopäällikkö, pulaan joutunut reppuryssä, vallesmanni, erilaisia
tukkilaistyyppejä, rehevä »hotellimatami» Tora (Teodora) mamma,
Helsingissä herrastunut, ruotsia solkkaava nikkarinsälli Edvard
Snobbelin (Eetu Noppola), samoin herraskainen lauttauspäällikkö,
kiiltävät kalossit rasvanahkasaappaiden päällä (allekirjoittaa ai-
noastaan: Aleksanter), ryypiskelevä laivankapteeni, matkustelevat
ylioppilaat y. m. luontevasti hahmoteltuja henkilökuvia. »Pilli-
piiparin» maalainen sisällys lemmenselkkauksineen ja mustalais-
tyttöineen oli romantillinen ja tunteellinen. Sen sijaan »Rekiretki»,
jonka luvuissa hidas papinkokelas Sumu Laihanen (nimi Sumu
johtunut hänelle siitä että allakassa sattui hänen sunnuntaisen syn-
tymäpäivänsä kohdalla olemaan vain »sumu»!) panee toimeen pikku-
kaupungin alempien porvarien kesken saadakseen retkellä kosia
Selma neitiä, on aika hupainen. Samantapainen on myös maa-

150

laisnovelli »Ilvolaii tyttäret», kepeä ja leikillinen. Samoin hu-
paisa komedia »Kevään oikkuja» erehdy ttävine ja onnettomine
rakkausrunoineen.

Lujimmin on Soini käynyt asiaan käsiksi »Kaarlo Tiirassa» ja
näytelmässä »Valoa kansalle!». Edellinen on pirteä ja todenmukai-
nen, hienolla ivalla höystetty kuvaus pikkukaupungin poroporva-
rillisista oloista, joissa ihanteellinen maisteri Tiira opettajana ja
sanomalehdentoimittajana saa kokea iloja ja suruja keskellä pikku-
maisuutta, itsekkyyttä, juoruja, puolueellisuutta y. m. s. Hän
ei toki antau miksikään »kauppaneuvoksen haraksi», vaan säilyttää
itsenäisyytensä ja saa rinnalleen samanmielisen »elämänsulostajan».
Jälkimäistä ei tekijä itsekkään näy varsinaisena draamana pitä-
neen, eikä sen toiminnassa ja henkilöissä olekkaan oikeaa draa-
mallista tehoa. Viinan ja kansakoulun välinen taistelu menisi kai
aatteellisesti mukiin, mutta ihannesieluisen kanttori Riutan itsemurha
tuntuu liian löyhästi perustellulta, vaikkapa onkin tehokas keino
saamaan Hanna Sommarin näkemään erehdyksensä ja kääntymään
viinan puolelta koulun puolelle. Soinin taipumukset vetivät enem-
män hupaisien tilanteiden ja pikakuvien piirtelijäksi kuin vakavain
ristiriitain ja kiinteäin luonnekuvien käsittelijäksi.

Perin vähän kaunokirjallista tuotti myös nimimerkki Kah,
jonka varjossa piili pastori Kustaa Adolf Heman, nykyään Jyväs-
kylän kirkkoherra (synt. Vesilahdella 18 p. elok. 1855, torpparin
poika, vih. papiksi 1880, Ylöjärven kappalainen^ 1885, Merikar-
vian kirkkoherra 1892, Jyväskylän pitäjän kirkkoherra 1905,
rovasti, valtiopäivämies, uskonnollinen kirjailija ja suomentaja).
Hänen kirjoittamiaan ovat Muistelmia Hämeestä (1883), joka sisäl-
tää 2 kertoelmaa (Kaksi tolppaa ja Pohjalais-Maija), kertomus
Kysymysmerkkiä ynnä jutelma Kuinka Muikkulan Matin kirkolla
kävi (1885) sekä pieni kokoelma Kertomuksia (1888). Kaikki ne
kuvailevat todenmukaisesti hämäläistä kansanelämää, ja näyttää
Pietari Päivärinta yhdessä Kiven kera seisoneen niiden kummina.
Omat^ lapsuusmuistot lienevät antaneet niihin aiheita. Muuta-
missa, kuten esim. kertoelmassa »Mitäs teet, niin edestäsi löydät»,
hän antaa oikein kouraantuntuvan siveellisen opetuksen. Muuten

151

hänellä on verrattain luistava kynä, ja Soinin tavoin hänen
lauha huumorinsa väreilee vienoa tunteellisuutta. Hänen ku-
vauksensa ovat taiteellisesti hyvin vaatimattomia, mutta niissä
on omaperäinen tutunomainen maalaistuoksu, joka tekee ne varsin
miellyttäviksi lukea. Hämäläisluonteen leikkisät ja vakavat puo-
let näkyy Kah hyvin tuntevan, ja monta havainnollista tyyppiä
hän tuo siitä esiin. Siinä on kujeileva myllymestari Laasmanni,
Jakob Böhmen kirjoituksia tutkiva filosofoiva suutari Sunkreini,
runoileva räätäli Saksmanni, yrmeä erakko Yrjö ja ennen muita
omituinen, konsa ivallinen, konsa vakava maailmanmenon miettijä
»rikkiviisas Pohjalammen Matti», joka ei koskaan hätäile eikä joudu ym-
mälle. Hänen elämänsä se etusijassa onkin tuo suuri »kysymysmerkki».
Juoni Kah'in kertoelmissa, varsinkin juuri »Kysymysmerkeissä», on
hyvin löyhä, mutta useat yksityiskohdat ovat aika eloisia. Paralta
on Matin kaupparetki Hämeenlinnaan, jonka torilla Matti armolli-
sesti kyseleville matameille selvittää kotoperäänsä seuraavasti:

»Minä olen sieltä rikkaasta Arapiijaasta sen suuren Ananiiaksen poika
ja olen perheineni tullut tuomaan hengenelatusta teille, te Hämäläiset.»

Järeän hämäläisen arkipäiväisyyden alla väreilee Kah'in hen-
kilöjen mielessä harras pyrkimys parempaan ja elämäntarkoituksen
oikeaan ymmärtämiseen.

Suomalainen pikkukaupunki, tuo ennestään kaunokirjallisuu-
delta »rauhoitettu» alue poroporvarillisine oloineen, oli ensinnä Suo-
malaisen ja Soinin toimesta vedetty kaunokirjallisen kuvailun pii-
riin. Oli huomattu sen tarjoavan todella kiitollisia aiheita varsin-
kin humoristiselle käsittelylle. Suomalaiseen ja Soiniin liittyi kohta
pikkukaupungin tyypillisten olojen ja ihmisten humoristisena ku-
vaajana kepeän suomenkielisen seuranäytelmän varsinainen perus-
taja ja taitaja

Robert Kiljander,

jonka vikkelät pikkukomediat yhä vielä ovat kaikenlaisten iltama-
ohjelmien pääviehätyksiä, varsinkin juuri pikkukaupungeissa ja suu-
rissa kirkonkylissä, missä yleisö epäilemättä tuntee ne »lihaksi omasta
lihastaan».

152

Kiljander oli vanhemmiltaan — isä oli myöhemmin mainit-
tava runoteosten kääntäjä Kaarle Martti Kiljander, äiti etevä piano-
taituri — perinyt kirjallisia ja soitannollisia taipumuksia. Hän
syntyi 15 p. elok. 1848 Lapinlahdella, missä isä silloin oli pappina,
kävi koulua Kuopiossa ja antautui 1871 postialalle, palvellen ensin
Kuopiossa ja Helsingissä, sitten*^ v:sta 1878 Jyväskylässä, jossa v.
1888 kohosi postiekspeditööriksi. Täällä Keski-Suomen rauhaisassa
sydämessä Kiljanderin päivät sitten ovat kuluneet postivirkailijana
ja siinä sivussa komediain kirjoittajana. Ja täällä sekä mahdolli-
sesti jo Kuopiossa hän on epäilemättä yllin kyllin nähnyt ja kokenut
niitä pikkukaupunkilaisoloja, joita hän komedioissaan humoristi-
sesti kuvailee.

Jo Kuopion kymnaasissa ollessaan kuuluu Kiljander kokeil-
leen komediain kirjoittajana, mutta vasta Jyväskylästä käsin rupesi
hänen kynästään lähtemään ensin ainoastaan (Suomal. teatterissa)
näyteltyjä ja vasta paljoa myöhemmin painettuja pieniä huvinäy-
telmiä. Aikaisimmat kyhäelmänsä hän kertoo polttaneensa, kunnes
Minna Canth »pelasti» Mestarin nuuskar asian, käänsi sen Kiljan-
derin alkujaan ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomeksi ja ke-
hoitti lähettämään sen toht. Kaarlo Bergbomille teatteria varten.
Kiljander noudatti neuvoa, antoi Bergbomille »täyden vallan» tehdä
siihen korjauksia, ja 4 p. tammik. 1881 komedia esitettiin Suoma-
laisessa teatterissa.' Kohta jo toukokuussa seurasi perästä Ama-
lia ystävämme, jonka senkin Minna Canth suurimmaksi osaksi oli
suomentanut (molemmat painettiin vasta 1887). Seuraavat näytel-
mänsä, joita tavan takaa aina viime aikoihin saakka on ilmestynyt,
Kiljander kirjoitti suorastaan suomeksi. Niitä ovat Hyvät markki-
nat (näytelty 1882, painamaton), Pukkisen pidot (1884, painettu
1887), Postikonttorissa (1887), Pahassa pulassa (1889), Vieraita odot-
taessa (1892), Kumarrusmatka (1894), Sanny Kortmanin koulu (1902),
Kihla jaiskemut (1909) ja Sulhasen luona (1910). Enimmät ovat pie-
niä 1 -näytöksisiä; vain »Pukkisen pidot» sisältää kaksi, »Kumarrus-
matka» sekä »Sanny Kortmanin koulu» kolme ja »Kihla jaiskemut»
neljä näytöstä.

Kiljander liikkuu kuten sanottu tavallisimmin pikkukaupungin

^ Ks. E. Aspelin-Haapkylän Teatterihistoriaa III, siv. 73.

153

oloissa, sen porvariston ja virkamiehistön piirissä, josta hän löy-
tää viljalti koomillisia kohtauksia, luonteita ja hullunkurisuuksia.
Hän punoo sukkelan juonen, hahmottelee muutamin vedoin henkilöt
ja sepittää heidän suuhunsa pirteän, luistavan vuoropuhelun. Hänen
pilansa on viatonta, kepeää »vanhan hyvän ajan» pilaa, joka ei pure-
eikä polta eikä juuri koskaan muutu katkeraksi satiiriksi olevia oloja
ja tapoja vastaan, vaan räiskähtelee perin kodikkaasti ja tutun-
omaisesti henkilöjen ja kohtausten yli. Hän ei myllertele nurin
rakasta pikkukaupunki-yhteiskuntaansa eikä huuda sille katumusta
ja parannusta; pikemmin katselee hän sitä hupaisella, muhoilevalla
osanotolla, samalla kuitenkin huomaamatta antaen sille soveliaan
ja terveellisen opetuksen. Tietysti hän liioittelee, poikkeaa toden-
mukaisuudesta ja paisuttelee koomillisia kohtauksia ja luonne-
piirteitä, mutta sehän kuuluu asiaan. Varsinaista tehtyä ilveilyä ja
repäiseviä »paukkuvaikutuksia» hän toki hienolla aistillaan yleensä
välttää; toiminta luistaa useimmiten sirosti ja tasaisesti, kaikkien
mutkien ja kommellusten lävitse, asianmukaiseen loppuun. Milloin
on meillä nähtävänä pieni, nuuskarasian aikaansaama kommellus
käsityöläismestarin perheessä, milloin saa perheen kovin kielevä ja
väliintunkijana harmillinen Amalia-ystävätär ansaitun ojennuksen,
konsa esitetään meille sarja hupaisia kohtauksia pikkukaupungin
postikonttorissa kirjeiden kysyjäin, tuojain ja antajain kesken,
konsa saamme hilpeällä säälillä seurata kamreeri-paran tuskia yöl-
lisen »viftin» jälkeen, kun hän on lupautunut tovereilleen laittamaan
juhlapäivälliset ja koettaa kotonaan, vaimoväkeään peläten, sel-
viytyä tästä »pahasta pulasta». Naisella ja lemmenseikoilla on tie-
tysti tärkeä sijansa Kiljanderin useimmissa komedioissa; niiden
avulla toiminta tavallisesti vieriikin liukkaasti eteenpäin.

Hieman vakavampi pohjasävel soi »Pukkisen pidoissa», missä
annetaan terveellinen ojennus pikkukaupunkilaisen nousukas-»teh-
tailijan» (»vapriköörin») tai oikeammin hänen ylpistyneen vaimonsa
yli varojensa elämistä ja herrasmahtailua vastaan, samalla kuin
muutkin pikkukaupungin pomot ja pomottaret asetetaan vähemmän
kadehdittavaan valaistukseen. Samantapainen aihe on »Kihlajais-
kemuissa» siirretty helsinkiläiseen virkamiesperheeseen, jonka heikko-
luontoisen pään perheen naisten turhamaisuus ja tuhlailu vie aineel-
lisesti ja siveellisesti rappiolle. Tässä näytelmässä on Kiljander

154

käynyt aiheeseen käsiksi vakavin ottein, mutta tulos osottaa, ettei
vakava näytelmä luonnistu häneltä yhtä hyvin kuin kepeä komedia;
siihen on jäänyt jotakin keskeneräistä, haparoivaa, sulamatonta;
aineksia on kai liian paljon kasattu yhteen. Samoin on tehty hupai-
sassa »Sanny Kortmanin koulussa», jossa liioittelu on viehättänyt
tekijän yli kohtuullisten rajojen ja saattanut hänet yhteen mylläk-
kään kokoomaan niin monta pikkukaupungin koomillisesti piirret-
tyä henkilöä ja hullunkurista kohtausta, että juonen päälanka aivan
katoaa niiden sekaan. Se vivahtaa siinä suhteessa saksalaisen G.
von Moserin remuisiin huvinäytelmiin. »Kumarrusmatkassa» tosin
päähenkilöt, kanttori Kekkonen ja hänen satunnainen matkatove-
rinsa Viivi-neiti, ovat maalaisia, mutta kuitenkin tuollaista maalais-
kirkonkylän »puolivillaista», pikkukaupunkilaisiin vivahtavaa herras-
väkeä, joka Helsinkiin »kumarruksille» ja vierailulle tulleena joutuu
hupaisten erehdysten ja kommellusten uhriksi ja kadottaa kaiken
halun vasta kirjoittautua hotellin matkustajakirjaan herraksi ja
rouvaksi. Niissäkin Kiljanderin komedioissa, joiden toiminta tapah-
tuu maalla (»Vieraita odottaessa» ja »Sulhasen luona»), henkilöt
ovat joko koko- tai puolivillaista herrasväkeä; varsinaisen rahvaan
parissa Kiljander ei ole lainkaan tottunut liikkumaan.

Mutta juuri pikkukaupunkilaisten ja heidän vertaistensa kiitol-
lisia aiheita tarjoavasta maailmasta on Kiljander kepeäkätisesti ja
pieni kujeileva pilahymy toisessa silmännurkassa ja suupielessä piir-
rellyt tutunomaisia pikakuvia. Hänen näytelmissään ei tosin ole sitä
koomillista ja yleisinhimillistä tehoa, mikä kohoaa esim. Aleksis
Kiven komedioista, mutta herttaisessa hyvätuulisuudessaan ja kau-
punkilaisessa siroudessaan ne solisevat kepeästi kuin virkeä puro
Kiven komediain syvän ja juhlallisen, maaseudun sydämestä vieri-
vän kymin rinnalla. Kiljander onkin aina ollut sangen suosittu
kepeänä näyttämöravintona, ja siksipä kokonainen leegio nuorem-
pia ja nuorimpia pienten seuranäytelmäin ja ilveilyjen kirjoittajia
on viime vuosina astunut juuri hänen jälkiään. Ani harva sentään
heistä on hänet taiteellisessa vaistossa ja varmuudessa saavuttanut.
Mitäpä siitä, vaikka Kiljanderin suomenkieli varsinkin lauseopillisesti
on melko virheellistä »kaupunkilaissuomea» väärine objekteineen ja
ruotsalaisuuksineen; sehän juurikuin kielellisestikin kuvastaa hänen

155

komediainsa aihepiirejä eikä suinkaan estä meitä suomasta Kiljan-
derille hyvin ansaittua arvosijaa suomenkielisen huvi- ja seuranäy-
telmän tienraivaajain joukossa.

Edellä esitetyt kirjailijat olivat kaikki joko syntyperältään ja
opiltaan tai ainakin opiltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan kuu-
luneet n. s. »sivistyneeseen säätyluokkaan» eikä rahvaan joukkoon.
He edustavatkin osaltaan Snellmanin vaikuttamaa sivistyneistömme
keskuudessa ilmennyttä kansallista ja kirjallista herätystä. Mutta
tämä herätys oli sanomalehtien ja kirjojen avulla vähitellen ennät-
tänyt tunkeutua sinne tänne varsinaisten »syvien rivienkin» kes-
kuuteen, kuten juuri Yrjö Koskinen ja hänen aatetoverinsa olivat
tarkoittaneet. Että niin todella oli laita, se huomattiin pian yksin
suomenkielisen kaunokirjallisuudenkin alalla. Rahvaan keskuu-
dessa ilmeni äkkiä sankka joukko n. s. »kansankirjaili joita», jotka
hekin tahtoivat osaltaan olla mukana luomassa suomenkielistä kir-
jallisuutta. He ovat juurikuin kolmas aste siinä suomalaisen »talon-
poikaiskulttuurin» henkisessä luomistyössä, jonka ensi ilmiönä oli-
vat olleet Kalevalan ja Kantelettaren tuntemattomat kantalaulajat
ja toisena asteena tunnetut »talonpoikaisrunoilijat»: Korhonen,
Kymäläinen, Makkonen, Puhakka y. m. Tällainen ilmiö — varsi-
naisten rahvaanmiesten kirjailijatoimi — on muualla maailmassa
perin harvinainen ja poikkeuksellinen eikä missään ole saavuttanut
sellaista yleismerkitystä kuin meillä. Mutta meillä he ovatkin koh-
daltaan vain ilmaus suomenkansan perinnäisestä henkisestä voi-
masta ja valistustarpeesta, joka eri aikoina on olosuhteitten mukai-
sia eri teitä pyrkinyt ilmoille. Heidän käsissään suomalainen »kan-
sankuvaus» tulee täysin kansanomaiseksi ja saa yhä useampia pai-
kallisvivahduksia sen mukaan millä paikkakunnalla mikin kansan-
kirjailija asuu. Vanhin ja tyypillisin kansankirjaili ja on pohjalai-
nen lukkarivanhus

156

Pietari Päivärinta,

jonka oma itse yhdessä hänen lukuisten teostensa kera on mitä ku-
vaavin todistus kansallisen herätyksen ja valistuksen vaikutuksesta
suomenkielisen rahvaan keskuudessa. Hän on ikäänkuin tuon va-
listuneen rahvaan parahiston kirjallinen edustaja ja ennen muita
vastaa hyvin sitä mielikuvaa, joka yleisön tietoisuudessa on »kan-
sankirjailijasta» vakiintunut. Kouluakäymätön, itseoppinut kan-
sanmies, rahvaan keskellä ikänsä elänyt, korkeammista kirjallisista
taidekeinoista ja teorioista riippumaton — sellaisena hän välittö-
mästi kansanmiehen kannalta kuvaa ympärillään esiintyvää rah-
vaan elämää. Milloin hän irtautuu tästä välittömästä näkemykses-
tään ottamalla aiheensa joko historiallisesta menneisyydestä tai
muiden säätyluokkien dämästä, hän myöhempien virkaveljiensä
tavoin joutuu hyllyvälle pohjalle; pelkkä mielikuvituksellinen näke-
mys ei heillä enemmän kuin heitä monessa suhteessa lähellä seiso-
valla Aleksis Kivellä riitä. Muuten Päivärinta sekä henkilönä että
kirjailijana jatkaa juuri Aleksis Kiven kansankuvausta siitä mihin
Kivi lopetti eli suomalaisuuden herätyksestä 1840-luvulla ja johtaa
sen 1880-luvulle, myöhempien realistien ja naturalistien aikaan
saakka. Mutta hän ei suinkaan tahdo olla pelkkä ulkokohtainen
kansankuvaaja Kiven tapaan, vaan samalla ainakin yhtäpaljon
jollei enemmänkin vankka kansanopettaja ja valistaja. Pohjalaisen
tarmokas, ulospäin suuntautuva luonne esiintyy kirjailijankin ky-
nää ohjaamassa. Hänessä valistunut kansanmies puhuu neuvoen
ja opastaen vähemmän valistuneelle ympäristölleen. Siinä suhteessa
Päivärinta kohdaltaan astuu jo Jaakko Juteinista saakka juontuvia
Topeliuksen, Hannikaisen, Suonion, Gummeruksen ja Hahnssonin
jälkiä. Mutta samalla hän jo ohimennen rastii uria Minna Canthin
y. m. myöhempien kirjailijain purevalle yhteiskunnalliselle arvos-
telulle. Siten Päivärinnassa vanhat ladut juurikuin yhtyvät ja uu-
det urat alkavat. Hän on jykevänä siltana vanhasta uuteen, seis-
ten itse kuitenkin vielä vanhan suunnan lujalla perustalla.

Päivärinnan oma elämäkerta' on juurikuin sivistyshistorialli-

* Päivärinnan elämää ja kirjailijatointa on V. Tarkiainen seikkaperäi-
sesti kuvannut albumissa Liitto II 1903 sekä kirjasessaan »Kansankirjaili-

157

nen todistuskappale köyhän suomalaisen rahvaanmiehen omavarai-
sesta kehityksestä itseopiskelun ja oman kunnon avulla. Eikä hän
suotta olekkaan valinnut omaa elämäänsä esikoisteoksensa aiheeksi.
Se oli kai oleva muille »opiksi ja ojennukseksi>>.

Pietari Päivärinta syntyi loisenpoikana 18 p. syysk. 1827 Yli-
vieskassa. Puute, miero ja ankara työ olivat hänelle jo lapsuudesta
tuttuja; jumalanpelko, rehellisyys ja ahkeruus ne avut, joilla köyhät
jumaliset vanhemmat hänet maailmalle evästivät. Paitsi luke-
maan hän jo lapsena oppi kirjoittamaankin (sileä lumihanki kirjoi-
tustauluna); lahjakkaalta äidiltä perittyyn hyvään lauluääneen liit-
tyi pian itseopittu taito soittaa virsiä virsikanteleella. Oltuaan 12-
vuotisesta saakka renkinä ja opittuaan maailmalla sekä pahaa että
hyyää, hän 22-vuotiaana, käsivarsiensa vahvuuteen ja Jumalan
apuun luottaen, aivan tyhjin käsin nai yhtä köyhän talontyttären
Liisa Tuomikosken ja asettui loisiksi. Sittemmin hän osti velaksi
pienen uutistalopalstan ja sai vaimoineen ja lapsineen kokea kaik-
kia maamiehen suruja ja iloja. Pian tarjoutui hänelle tilaisuus päästä
uneksimaansa mielitoimeen, lukkariksi. Hänet kutsuttiin v. 1856
sijaiseksi naapuripitäjän Alavieskan sokealle lukkarille. Suoritettuaan
erityisen lukkaritutkinnon (koraalikirjan tekijänä tunnetulle A.
Nordlundille Vaasassa) hän v. 1861 pääsi vakinaiseksi lukkariksi
Oulunsaloon ja siirtyi sieltä vihdoin v. 1868 kotipitäjänsä Ylivieskan
lukkariksi. Täällä keskisen Pohjanmaan laajoilla tasangoilla Kala-
joen varrella on Päivärinnan elämä sitten tyynesti kulunut lukka-
rina, maanviljelijänä, kirjailijana, ympäristönsä tiedollisena ja tai-
dollisena neuvojana ja suuren perheen isänä (kahdesta vaimosta
yhteensä 18 lasta); siinä on jotakin patriarkan tapaista. Lisäksi
on Päivärinta istunut jäsenenä neljillä valtiopäivillä (1882 — 91) ja
kolmessa kirkolliskokouksessa (1876 — 93), muista luottamustoimista
(Ylivieskan kuntakokouksen puheenjohtajana 18 vuotta) puhu-
matta.

Päivärinnan henkisenä kehittäjänä on ollut se suomenkielinen
kirjallisuus, joka kulloinkin oli hänellä saatavissa. Juteinin kirjaset,
Turun ja Oulun Viikko-Sanomat, Maamiehen Ystävä, Mehiläinen,
Suometar, Kalevala, Wareliuksen »Enon opetuksia» y. m. sen ajan

joita katsomassa». — Myös Eino Leinon »pikakuva» hänen »Suomalaisissa
kirjailijoissaan» tarjoo monta hyvää viitettä Päivärinnan arvioimiseen.

158

suomenkieliset kirjat olivat hänen mielilukemistaan (vrt. »Elämäni»
kirjaa). Näihin liittyivät sitten Runebergin ja Topeliuksen tuotteet
sitä mukaa kuin niitä suomeksi ilmestyi, samoin muu myöhempi
suomenkielinen kirjallisuus. Näin Päivärinta rahvaanmieheksi kokosi
harvinaisen paljon tietoja ja valistuneisuutta, ja mielellään hän tätä
oppiaan ja taitoaan (yksinpä vieraskielisen kirjallisuuden ja vierai-
den kielien tuntemustaan, vrt. esim. »Torpan poika») teoksissaan tuo
näytteille. Kirjailijoista hän sanoo itsellään olleen perin korkean
käsityksen ikäänkuin ne olisivat olleet eräänlaisia pyhimyksiä. Itse
hän ei ollut rohjennut uneksiakaan kirjailijakutsumuksesta. Vasta
50-vuotiaana tämä lapsellinen kirjailijain jumaloiminen hänestä
haihtui, kun hän Helsingissä käydessään henkilökohtaisesti tutustui
samoihin kirjallisiin merkkimiehiimme, joiden herättävää »leipää»
hän sitä ennen »oli syönyt». Ja silloin hän itsekkin jo rohkeni yrit-
tää kirjailijaksi. Tosin hän jo paljoa aikaisemmin, lukemiensa sano-
malehtien herättämättä, oli kirjoitellut sanomalehtiin (Alavieskassa
ollessaan), jopa vetänyt päälleen epäkohtien paljastelulla pikku-
virkailijain vihojakin (vrt. esim. »Torpan poika» ja »Minä ja muut»),
mutta kirjailijaksi yrittäminen oli sentään vallan toista. Ensimäi-
nen julkinen merkki siihen suuntaan oli pieni kansantarinaan perus-
tuva kertoelma Seurakunnan kosto, joka painettiin Oulussa 1867.
Ollessaan Oulunsalossa kesäkyntöjään tekemässä hänelle yhfäkkiä
muka pälähti päähän piirtää paperille tuo isonvihan aikuinen »tosi-
tapaus», ja hevosen syöttöaikoina se valmistui. Siinä kerrotaan
kuinka ylivieskalaiset, tukehuttamalla eräässä pirtissä savuun 300
venäläistä, kostivat näille kirkkoherransa hirttämisen. Tosin tämä
teelmä tuotti hänelle jauhokulin hinnan — mikä katovuotena olikin
tarpeellinen — ja ympäristön kiitosta, mutta tekijään nähden sillä
ei ollut sen ratkaisevampaa merkitystä. Vasta 9 vuotta myöhem-
min sattunut tapaturma teki hänestä kirjailijan.

Syksyllä 1876 Päivärinta näet iljanteella taittoi jalkansa
ja joutui moneksi viikoksi sairasvuoteelle. Siinä sattui hänen sil-
miinsä sanomalehdistä Kansanvalistusseuran ilmoitus 600 markan
kilpapalkinnosta, joka annettaisiin paraasta rahvaanelämää kuvaa-
vasta teoksesta. Aikansa ratoksi kävi Päivärinta juurikuin asian-
tuntijana työhön ja kyhäsi sairasvuoteellaan telineen varassa omasta
elämästään kertomuksen Elämäni, »perhe-elämällinen kuvaus», josta

159

saikin palkkiota yhteensä 600 mk, vaikkapa kirja palkintotuomarien
mielestä ei täysin vastannutkaan kilpailun ehtoja. Se painettiin
seuran Toimituksiin 1877. Kirjoituskilpailu saattoi siis Päivärin-
nan kuten aikaisemmin Kiven tarttumaan julkisesti kirjailijan ky-
nään, ja samoinkuin Kiven kilpateos »Kullervo» oli perustavaa laa-
tua koko hänen myöhempään tuotantoonsa nähden, samoin Päivä-
rintakin seuraavissa teoksissaan pysyi edelleen sillä pohjalla, josta
hänen esikoisteelmänsä oli lähtenyt, nimittäin oman ja rahvaan-
elämän kuvaamisessa.

Suopeat arvostelut ja kehoitukset innostivat Päivärintaa jat-
kamaan aletulla uralla, ja seuraavat vuodet tuovatkin ilmoille yhä
uusia kansanelämän kuvauksia kirjailijaksi päätyneen lukkarivan-
huksen järeästä kynästä. Tuo yli 50-vuotias »nuori kirjailija» oli
kansan keskellä eläessään jo ennättänyt nähdä ja kokea kosolta
paperille pantavan arvoista, ja kun oma välitön ainesvarasto uhkaa
ehtyä, hankkii hän muualta uusia samantapaisia aiheita. Näitä hän
sitten ahkerasti kamarissaan piirtelee paperille, järeästi, korutto-
masti ja yksinkertaisesti kuten kansanmies ainakin, kuitenkin sa-
malla täysin tietoisena siitä että hänkin nyt oli kirjailija, jonka tuli
tehdä kunniaa kirjailijan pyhälle kutsumukselle. Ensinnä ilmestyy
VV. 1879 — 80 Suomen Kuvalehdessä sarja lyhyitä Elämän havain-
notta, jotka VV. 1880 — 84 painettiin erikseen 5 vihkona (yhteensä
13 kuvausta), saavuttaen uutuudellaan ja tuoreudellaan paljon suo-
siota ja mainetta yksin Suomen ulkopuolellakin (käännösten kautta).
Kansanvalistusseuran kalenteriin 1882 painetaan historiallinen ker-
toelma Pentti ja Inka, ja eri kirjoina seuraavat kertomukset Nai-
misen juoruja (1882), Tintta-Jaakko ja Torpan poika (molemmat
1883), Kylään tullessa (1884) ja laajahko kertoelmasarja Minä ja
muut, »Sakeus Pyöriän kertomuksia» (6 vihkoa 1885). Tämä tiheä
teossarja on tärkein ja kuvaavin osa Päivärinnan tuotantoa, hänen
maineensa ja merkityksensä pääperusta. Hänen rinnalleen oli sillä
välin noussut parvi nuorempia kynäniekkoja kilpailemaan yleisön
suosiosta, mutta Päivärintakin ponnistautui pysymään yhä edel-
leen ensi rivissä, vaikk'ei enää läheskään yhtä suurella menestyk-
sellä. Aika oli jo toinen, toinen tunto. Vv. 1886 — 89 hän julkaisee
toiset 5 vihkoa (yhteensä 15 kuvausta) Elämän havainnotta (niiden
joukossa myös »Pentti ja Inka»), joiden ohella ilmestyvät lisäksi

160

kertomukset Isäin pahat teot lasten päällä (1887) ja Oukkari (1889)
sekä 3 vihkoa Jälkipoimintoja (1889). Näytti nyt siltä kuin lukkari-
vanhus jo olisi laskenut kynän ahkerasta kädestään. Mitä vieläl
V. 1892 sattunut kato kai saa hänet piirtelemään vihkosen (12 ku-
vausta) Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista (1893), ja
7 vuoden vaikenemisen jälkeen seuraa sarja Syyslehtiä (1900). Ja
kun oma vapiseva käsi ei enää kykene kynää sujuttelemaan, saavat
muut kirjoittaa vanhuksen sanelun mukaan. Kertomussarjat Pikku
Mari (1903) ja Pikku kuvia elämästä (1904) ovat muun muassa
tällaisia kirjailijan pitkän elämänillan puhdetöitä.

Useimmista Päivärinnan teoksista on ilmestynyt toinen painos
ja ylipainoksia. Vv. 1895 — 96 julaistiin hänen »Valitut teoksensa»
3 osassa, sisältäen kaikki »Elämän havainnot», »Elämäni» ja »Tintta-
Jaakon». Päivärinnan kertomuksia (»Elämän havainnolta») on kään-
netty ruotsiksi ja saksaksi, muutamia muillekin kielille. Juhani
Ahon ohella Päivärinta lieneekin paraiten tunnettu suomenkielinen
kirjailija Suomen rajojen ulkopuolella.^

Kun Päivärinta vasta 50-vuotiaana päätyi kirjailijaksi, oli hä-
nellä tietysti silloin takanaan jo pitkä elämänkokemus ja täysin
vakaantunut maailmankatsomus. Ja niiden pohjalle hän sitten
rakentaakin pitkän teossarjansa, jossa ei sentähden olekkaan
mitään erityistä kehitystä havaittavissa; sen ajassa viimeiset ker-
toelmat voisivat yhtä hyvin olla ensimäisiä niin aiheiltaan kuin
aatepohjaltaan. Hänen elämänkokemuksensa ja maailmankatso-
muksensa on yleensä sama kuin jokaisen muun »vanhaan polveen»
kuuluvan valistuneen kansanmiehen, joka on elänyt ihanteellisen
kansallisen herätyksen ilmakehässä ja siitä omaksunut kansalle par-
haiten soveltuvat aatteet. Lisäksi tulee vain pohjalainen paikallis-
väritys. Tällaisen kansanmiehen sydämellä ja silmillä Päivärinta
tuntee ja arvioi elämän eri ilmiöitä, lähinnä tietysti omaa itseään
ja ympärillään elävää maalaiskan.saa. Enimmiten hän suorastaan

^ Paitsi kaunokirjallisia tuotteita on Päivärinta kansan hyödyksi ja
neuvoksi toimittanut pari käytännöllistäkin, hänen omiin kokemuksiinsa
perustuvaa kirjasta: Neuvoja keuhko poltteen tuntemiseen ja parantamiseen
(1885) ja Käytännöllisiä neuvoja soitten ja rämeitten viljelemiseen (1886). Li-
säksi on hän nimellä Parannuksen harjoitus eli neuvoja heränneille julkaissut
herännäisyysjohtajain kirjeitä (useita painoksia, ensim. 1866).

161

kertoo, mitä huomattavaa itse mieskohtaisesti on kokenut, nähnyt
tai kuullut joko kotikylässä tai tiheillä matkoillaan pitkin ja poikin
Pohjanmaata (esim. »Elämäni» ja useimmat »Elämän havainnoista»).
Toisissa tuotteissaan (esim. »Tintta-Jaakko», »Torpan poika», »Minä
ja muut») hän taas kuvaa omia kokemuksiaan, kuulemiaan ja ha-
vaintojaan vieraan nimen varjossa. Harvoin hän, kuten esim.
kertomuksissa »Pentti ja Inka», »Olkkos-Kaisa», »Ruotiukko», »Hai-
rahdus», »Kilpelän veljekset», siirtjry kuvaamaan sellaista, mitä ei
itse kokemuksestaan tunne, s. o. menneisyyttä tai korkeampien
säätyluokkien elämää, eikä hän siiloin onnistukkaan niin hyvin kuin
välittömään tuntemukseen perustuvissa järeäpiirteisissä todellisuus-
kuvauksissaan. Näissä hän taas joskus, kuten esim. »Naimisen juo-
ruissa», viehättyy esittelemään liiankin karkeaa, jopa raakaa arki-
päiväisyyttä, niin että kuvauksesta katoo kaikki taiteellinen mie-
lenkiinto. Itse hän tosin pitää totuuden paljastamista kirjailijan
pyhänä velvollisuutena (vrt. kertomusta »Kirjailija», joka Aleksis
Kiven muistokirjoituksena samalla nähtävästi on Päivärinnan kir-
jallinen uskontunnustus), mutta jättää silloin huomioon ottamatta,
että totuus voi monesti olla kovin alaston, jopa inhottavakin kelva-
takseen semmoisenaan kirjalliselle käsittelylle.

Mutta Päivärinnan tarkoitushan onkin etusijassa neuvoa , ja
opettaa maanmiehiänsä kelpo ihmisiksi ja kansalaisiksi eikä kir-
jailla »taidetta taiteen vuoksi». Ja perustana tässä on hänellä lute-
rilainen kirkonoppi siveyslakineen sekä oma terve talonpoikais-
järki. Kirjailijan tehtävän vakavuus on hänelle varma vakaumus,
josta hän ei salli tingittävän. Senpätähden huumori ja leikillisyys
on hänelle, vaikkapa itse onkin »iloluontoinen», milfei vieras. Jos
hän sitä joskus käyttää, kuten esim. kertoelmassa »Noidan rangais-
tus», tapahtuu se silloinkin opettavassa tarkoituksessa. Tämä opet-
tavaisuus se saa hänet usein kesken kaiken oikein kädestä pitäen
kääntymään lukijan puoleen ja juurta jaksaen selittämään, mistä
tässä oikeastaan on kysymys (niin esim. »Mökin Maijussa» erityisesti
huomautetaan äidin rakkaudesta). Tai on koko kertomus ikään-
kuin lukijan edessä pidetty peili, joka näyttää, miten ei saa mene-
tellä ja miten on meneteltävä. Sellaisia opetuskertomuksia ovat
erikoisesti esim. »Väärä mammona», »Suku-ylpeys», »Pöyhkeä isäntä»,
»Tahdon voima», »Rauta vaimoja», »Naimisen juoruja», »Isäin pahat
Uudempi suomalainen kirjallisuus, — 11

Ift2

teot lasten päällä», »Volmari» y. m., jotka usein jo nimillään anta-
vat tietää, mistä paheesta kirjailija tahtoo lukijoitaan vakavasti
varoittaa. Niissä siveellinen tarkoitusperä paljastuu liian räikeänä,
saarnailevana. Mutta on hänen kynästään lähtenyt sellaisiakin ker-
tomuksia, joissa opetusta ei erityisesti tyrkytetä lukijaan, vaan
jotka itse kuvauksen sisäisellä taiteellisella voimalla vaikuttavat
tehoisasti ja myötätuntoa herättävästi. Sellaisia mestarikertoelmia
ovat esim. »Puutteen Matti» ja »Kontti-Anna», kaksi alistuvan puut-
teen ja köyhyyden kuvausta, jotka tjrynellä taiteellisella esitystaval-
laan paremmin tehoavat ajattelevaan lukijaan kuin kiivain parannus-
saarna.

Kansan luonteesta ja elämästä on Päivärinta vetänyt esiin monta
hienoa ja liikuttavaa piirrettä, jollaisia sivistyneet ovat tuskin aa-
vistaneet alhaisen ja »raa'an» rahvaan kesken olevankaan. Joskus
tämä kansan tunne-elämän, varsinkin nuorten lemmen kuvailu me-
nee tosin liialliseen romanttisuuteen ja itkusuiseen sentimentali-
suuteen eikä vaikuta todenmukaiselta (esim. kertomus »Rakkauden
suurin uhri»). Erityisesti viihtyy Päivärinta köyhien ja alhaisten
parissa. »Jos minun pitäisi välttämättömästi olla varsinainen kir-
jailija, niin kirjoittaisin silloin unhotettujen, ylenkatsottujen
historiaa, sillä kyllähän maailma aina isoisista huolen pitää»,
hän itse sanoo erään kertomuksensa (»Rakkauden suurin uhri»)
alussa ja lisää: »Mitäpä siitä tosiaankaan korkeat herrat tietävät-
kään, mitä mataloissa majoissa saadaan kokea ja kärsiä.» (Joku
isoarvoinen herra oli näet epäillyt hänen kertomustensa todenperäi-
syyttä.) — »Kontti-Annassa» hän taas huomauttaa: »Mutta noiden
alhaisienkin rinnoissa löytyy sydän, joka heidät tekee monessa suh-
teessa yhtäläisiksi ylhäisien kanssa. Tuon sydämen voimasta voi-
vat he rakastaa, tuntea, iloita, surra ja — - kärsiä juuri samalla ta-
valla kuin ylhäisetkin.» Monestipa ylhäiset ja herrasväet joutuvat-
kin hänen kertomuksissaan verrattain huonoon valoon. Rovasti
»Puutteen Matissa» on ankara saataviensa perijä, joka kyllä liikut-
tavasti saarnaa lähimäisen rakkaudesta, mutta samalla armotta
kiskoo köyhältä Matilta viimevuotiset saatavansa, niin että Matti
niihin rahaa hankkiessaan nääntyy maantielle. Papit, nimismiehet
ja muut herrassäätyiset ovat hänellä enimmälti suuria juoppoja,
kortinpelaajia ja kansanmiehen halveksijoita (vrt. esim. kertomuk-

163

sia »Minä ja muut», »Torpan poika», »Ylemmillä asteilla», »Tahdon
voima», »Keron Heikki» y. m.) ja antavat kansalle vain huonoa esi-
merkkiä.

Mutta ei Päivärinta suinkaan peittele rahvaankaan paheita sel-
laisia kuin talonpoikain ahneutta, rahanhimoa, ylpeyttä, rikkau-
della rehentelyä, sivistyneitten ymmärtämätöntä matkimista, nurin-
kurista lastenkasvatusta, köyhän halveksimista ja sortamista, juop-
poutta, juoruamista, tekopyhyyttä, taikauskoa, raakuutta j. n. e.
Hän jakaa tasapuolisesti oikeutta puoleen ja toiseen. Tosin hänen
myötätuntonsa kaiken aikaa on köyhien ja alhaisten puolella, joiden
keskuudesta hän löytää paljon mielenjaloutta, onnea, tyytyväisyyttä,
rauhaa ja rakkautta, mutta esim. »Elämäni» kirjassa hän kursaile-
matta puhuu omista vioistaan ja lankeemuksistaan, jotka saattoi-
vat hänet joskus esiintymään aivan perhehirmu valtiaana. Samoin
lankeevat Sakeus Pyöriä, Tintta-Jaakko, Keron Heikki, Perälän
Mikko y. m. m. usein hyvinkin syvälle. Mutta Päivärinta näyttää
samalla tien, miten lankeemuksesta voi jälleen nousta ja saavuttaa
arvonannon kansalaistensa silmissä. Ja tämä tie käy etusijassa
ahkeran työn, parannuksen teon ja itsensä hillitsemisen kautta
Jumalan ja hyvän vaimon avulla. Erityisesti onkin Päivärinta ^
alleviivannut kelpo naisen merkitystä; monet kertomukset ovat i
milfei pelkkiä naisen ylistyslauluja. Morsiamina, aviovaimoina ja
äiteinä suorittavat Päivärinnan naiset suurtöitä sulhastensa, mies-
tensä ja lastensa parhaaksi. Epäilemättä näiden ihanteellisin piir-
tein kuvattujen kansannaisten alkutyyppinä on Päivärinnan oma
vaimo Liisa, joka hänelle kiusauksissa ja lankeemuksissa, ilon ja
surun päivinä, oli hellänä ja ymmärtäväisenä toverina, kuten hän
»Elämäni» kirjassa itse kertoo. »Vaimosi on sinun huoneesi ja hyvä
enkelisi. Ystäväni! Jos tahdot käsittää taivasta maanpäällä, niin
sen löydät perheessäs ja puhtaassa omassa tunnossas; suojele niiden
pyhyyttä!» hän siinä m. m. lausuu. »Niin, korkeilla ja kestävillä lah-
joilla on Luoja vaimon varustanut, sen tunnen omasta pitkästä,
vaikka myöhäisestä kokemuksestani», sanoo voitettuna ja helty-
neenä ankara Mäkelän Maunokin »Tintta-Jaakon» lopussa, mikä
kirja milfei läpeensä onkin kansannaisen ihanteen, Jaakon kelpo
Marin ylistystä. Ja »Minä ja muut» kirjan lopussa sanoo Sakeus
Pyöriä: »Tuhat kertaa olisin kukistunut elämäni surujen alle, ellei

164

vaimoni olisi ollut rinnallani, tukemassa ja lohduttamassa minua.»
Nöyrän, kärsivän ja anteeksi antavan naiskuvan Päivärinta on piir-
tänyt kertomuksessa »Vaimoni», ja äidinrakkauden ihanteen »Mökin
Maijussa», joka uhraa henkensä lapsensa pelastukseksi. Samantapai-
nen äidinrakkauden kuvaus on »Kauppias-mummo». Ja »Kontti-
Anna» tarjoo meille liikuttavan todenmukaisen kuvan kerjäläis-
mummosta, joka äidinrakkaudessaan ja hänelle uskotun tehtävän
suorittamisessa on uskollinen kuolemaan saakka. — Mies ja vaimo
rinnakkain tovereina, toistansa tukien ja ymmärtäen — siinä Päivä-
rinnan avioihanne. »Minun elämäni on semmoinen autuus, semmoista
lempeä ja suloa täynnä, etten vaihtaisi sitä koko maailman loistoon
ja rikkauteen», sanoo köyhä Honka-Kristo turvemökissään onnelli-
sesta avioelämästään (»Rakkauden suurin uhri»). Perin harvoin,
kuten esim. kertomuksissa »Väärä mammona» ja »Ruoti-ukko»,
vieritetään pahennuksen syy naisten niskoille. Sen sijaan Päivä-
rinnan miehet, varsinkin rikkaat isännät, ovat usein tylyjä ja kova-
sydämisiä köyhille, vaimolleen ja lapsilleen.

Mutta voipa pieni lapsikin vaikuttaa kohottavasti ympäristöönsä
pelkällä lapsellisella suoruudellaan. Niinpä esim. kertomuksessa
»Pelastettu» (kansankirjailijain kertomuskokoelmassa »Syvistä ri-
veistä» 1890) pikku tyttö hellyydellään pelastaa vanhan juopon
merikapteenin kurjuudesta. Samoin »Sovittajan» pikku Tiina, »Pikku
Mari» ja »Käkelän pikku Kerttu» vaikuttavat jalostavasti lähistöönsä.
Lasten kelvollinen kasvatus onkin Päivärinnan mieliaiheita, sillä
hyvin kasvatetuista lapsista tulee kunnon ihmisiä ja kansalaisia.
Lapset on kasvatettava »Jumalan pelvossa ja ihmisten hävyssä»
(»Mökin Maiju»).

Erityisellä lämmöllä ja myötätunnolla kuvailee Päivärinta
köyhäin ja uutterain uutisviljelijäin ja korvenraatajain sekä aineel-
lisia että henkisiä ponnistuksia. Vapaa, valistunut maanviljelijä
omalla kamarallaan, kelpo vaimon ja kuuliaisten lasten keskellä
näkyy olevan Päivärinnankin maalaisihanne samoinkuin Aleksis
Kiven. Hän kuvaa uutistalolaisen sitkeää taistelua hallaa vastaan
(esim. »Uudistalo», »Halla-aamuna» ja varsinkin »Tintta-Jaakko»),
hänen alistuvaisuuttaan Jumalan tahtoon ja johtoon ja vähään
tyytyväisyyttään (esim. perin tyypillinen salolaiskuvaus »Oukkari»),
piirteleepä »Pikakuvissaan 1867 katovuodesta» vallan oivallisia ku-

165

via rahvaan alttiudesta, sitkeydestä ja tulevaisuuteen luottamuk-
sesta. Hän ei ole itse turhaan hallaa ja katoa kokenut eikä Rune-
bergin »Saarijärven Paavoa» vain ohimennen lukenut. »Väärin on
nurkua Herraa vastaan», sanoo köyhä ja juro Oukkarin Juho, kun
vastoinkäymiset häntä metsätorpassa koettelevat, ja näihin Juhon
sanoihin sisältyneekin Päivärinnan koko siveellinen elämänkatsomus.
Mutta hän näyttää myös ettei talonpoika saa jättää henkeään va-
listamatta sanomalehtien ja hyvän kirjallisuuden avulla. Hänen
on kehityttävä kelpo aviomieheksi ja perheenisäksi sekä kansalli-
sesti valveutuneeksi isänmaansa ja oman kuntansa jäseneksi. Kan-
sallisuusaate onkin Päivärinnan sydämelle erittäin kallis, ja useissa
kertomuksissaan, ennen muita »Torpan pojassa», hän kuvaa tämän
aatteen voimakasta vaikutusta kansanmiehen mieleen — lähinnä
kai omaansa — sekä puhuu suoria sanoja sen puolesta.

Se aihepiiri, jossa Päivärinnan kertomukset liikkuvat, on tie-
tysti verrattain suppea, koska rahvaanelämä yleensä on samanlaa-
tuista. Senpätähden myöhemmät kertomukset tuntuvatkin vain
aikaisempien toisteluilta. Niin esim. »Elämäni», »Tintta-Jaakko»,
»Torpan poika» ja »Minä ja muut» kaikki kuvailevat köyhän maalais-
pojan ponnisteluja kiusausten, lankeemusten ja koettelemusten
läpi hyvän morsiamen ja vaimon avulla kelvolliseksi ja henkisesti
valistuneeksi jopa aineellisestikin hyvinvoivaksi kansalaiseksi. Ne
ovatkin kaikki puoliksi elämäkerrallista laatua alkaen päähenkilön
lapsuudesta ja seuraten hänen vaiheitaan keski-ikään saakka. »Elä-
mäni», jonka esikuvana lienee jossakin määrin ollut englantilaisen
Goldsmithin »Maapapin Wakefjeldissa elämä» (suomeksi 1859) on
niistä koruttomin, avomielinen itsetunnustus; »Tintta-Jaakko» tai-
teellisesti ehein ja sisällyksellisestikin painavin; »Minä ja muut»,
jonka kokoonpanoon lienee englantilaisen Dickensin lavea romaani
»David Copperfield» (suomeksi 1879 — 80) jonkun verran vaikutta-
nut, lavein ja hajanaisin, joskin useita sangen vilkkaita yksityis-
kuvauksia sisältävä; »Torpan poika» kirjallisessa suhteessa heikoin,
siinä kun tekijän kansallinen kiivailu pyrkii liiaksi esille. Tavaili- \
simpia Päivärinnan aiheita on köyhän pojan ja rikkaan tytön tai
päinvastoin rikkaan pojan ja köyhän tytön välinen rakkaus, jota
pöyhkeät vanhemmat, etusijassa kovasydämiset isät, vastustavat
ajaen lapsensa mieron tielle. Rakastavat nuoret hän useimmiten

166

kuvaa perin ihannoivin värein, tylyt vanhemmat ja sukulaiset taas
maalataan liiankin räikeästi. Nuoret tietysti saavat toisensa, jopa
vanhuksetkin lopulti asianmukaisin keinoin nöyryytetään sovin-
toon. Tähän kehykseen hän sitten liittää nuo monet muut jo edellä
mainitut mieliaiheensa, tunkeutumatta juuri koskaan erityisen sy-
välle yksilölliseen sielunelämään. Myös tapausten kulku jää usein
pelkästä sattumasta riippuvaksi. Perusteluksi riittää, jos lukija
rupeaisi oudoksumaan, selitys: »Tutkimattomat ovat Jumalan tuo-
miot. Kummallista vieläkin! Eikö ole?» (»Rakkauden suurin uhri»
lopussa). Kaikki käy enimmäkseen vanhan sovinnaisen kaavan mu-
kaan kuten Gummeruksella: hyvä saa palkintonsa ja paha rangais-
tuksensa jo tässä elämässä. Hyvän voima on Päivärinnasta sitten-
kin suurempi kuin pahan, ja paha on hyvällä kostettava (vrt. esim.
»Tintta-Jaakko» ja »Torpan poika»). Kunhan vain ihmiset tahtoisi-
vat käyttää tervettä järkeään yhdessä uskonnon kera elämänsä
ohjeena ja hankkisivat itselleen tietoa ja valistusta, niin heistä ke-
hittyisi kunnon ihmisiä, kuntalaisia ja kansalaisia. Siveys, sivistys,
rakkaus, oikeus ja totuus ne lopuksi voittavat ja perivät maan;
jollei niin käy, on vika kasvatuksen ja ihmisten itsensä.

Kirjallisessa suhteessa Päivärinnan lyhyet kertomukset (»Elä-
män havainnot») ovat parempia kuin pitemmät. Lyhyissä hän osaa
keskittää sanottavansa usein sangen vaikuttavaan kuvaukseen;
pitempiä sen sijaan haittaa aineen hajanaisuus, perinpohjaisuus ja
sivuseikkoihin takertuminen. Itsekkin hän joskus kesken kaikkea
puolileikillisesti huomauttaa, kuinka hän taas oli »mennyt pois ai-
neestaan». Ylipäänsä Päivärinnan aikaisemmat, ennen vuotta 1886
ilmestyneet tuotteet ovat onnistuneempia kuin myöhemmät. Jäl-
keen vuoden 1886 ilmestyneihin tuotteihin tuntuu jonkun verran
vaikuttaneen osaksi se mielipaha, jota Päivärinta uuden kirjailija-
polven ja ankaroituneen arvostelun syrjäyttämänä epäilemättä tunsi,
osaksi ehkä myös ajan pyrkimys (Minna Canth) paljastella yhteis-
kunnallisia epäkohtia. Myös perhesurut (Liisan kuolema) lienevät
osaltaan leimanneet hänen katkerahkoa mielialaansa. Tekijä on —
tosin hyvässä tarkoituksessa — viehättynyt juurikuin kilpaillen
nuorempien kera entistä enemmän liioittelemaan ja maalaamaan
varjopuolet tarpeettoman mustiksi valopuolien kustannuksella. Tä-
män huomaa monista »Elämän havaintojen» jälkisarjan kertomuk-

167

sista, »Jälkipoiminnoista» (esim. »Volmari>> ja »Kaiittilaiset») ja var-
sinkin kertomuksesta »Isäin pahat teot lasten päällä», jossa räikeän
johdonmukaisesti kuvataan pelkkää pahuutta ja sen turmiollisia
seurauksia (isän huonoa esimerkkiä ja kelvotonta lastenkasvatusta).
Sen sijaan esim. »Oukkari» ja »Pikakuvia 1867 katovuodesta» ovat
jälleen valoisampia, sovinnollisempia; samoin monet hänen viimei-
sistä kertoelmistaan, joissa hänen vanhat mieliaineensa ja opetta-
vat tarkoitusperänsä vielä kerran uusiintuvat.

Päivärinnan teosten pääansiona pysyy kai niiden sivistyshis-
toriallinen sisällys. Ne ovat juurikuin keskisen Pohjanmaan rah-
vaanelämästä leikattuja välittömiä todistuskappaleita, jotka rehel-
lisesti meille esittävät, kuinka tämä rahvas eli, toimi ja ajatteli viime
vuosisadan keskivaiheilla, kansallisen herätyksen aamunkoitossa.
Niiden puhtaasti kirjallinen arvo on jo melkoisesti kellastunut ei-
vätkä ne kielellisestikään ole mainittavassa määrässä suomenkielen
kehitykseen vaikuttaneet. Päivärinnan kieli, varsinkin hänen ai-
kaisimmissa teoksissaan, on näet verrattain järeää, kuivaa ja persoo-
natonta, usein murteellista ja lauseopillisesti virheellistä. Mutta
Päivärinta on ja tahtookin olla pelkästään »kansankirjailija», ja
semmoiseksi on varsinainen kansa hänet käsittänytkin, tunnusta-
malla tämän patriarkaalisen lukkarivanhuksen mielikirjailijakseen.
Juuri ahkerasti luettuna »kansankirjailijana» on Päivärinnan valis-
tava vaikutus rahvaan kesken epäilemättä ollut ja on edelleenkin
suuriarvoinen.

Päivärinnan kautta »kansankuvaus» meillä vähäksi aikaa tuli
oikein ajan muotikirjallisuudeksi. Edellä on jo mainittu Kah'in
(Hemanin) ja Bergmanin yritykset seurata Päivärintaa kansan-
kuvauksen tielle. Samoin monet muut 1880-luvulla esiintyvät n. s.
»taidekirjailijat» (Canth, Reijonen, Aho, Pakkala y. m.) alottavat
Kiven ja Päivärinnan merkeissä kansankuvauksella, jopa jotkut
(esim. Reijonen) antavat sille tuotannossaan valtasijan. Tosin Päivä-
rinnan järeä, harvaviivainen taide saa pian väistyä syrjään värik-
käämmän kuvaustavan tieltä, mutta se oli sentään aiheellisesti en-
nättänyt antaa kirjallisuudelle aimo sysäyksen eteenpäin. Ja pian
nuoremmat etevät »kansankirjailijat» (Kauppis-IIeikki, Meriläinen,

168

Alkio y. m.) tarttuivat 1880-luvun loppupuolella Päivärinnan kä-
destä herponevaan kynään ja alkoivat kukin tahollaan esittää paikka-
kuntansa kansanelämää. Heistä tulee myöhemmin erikseen puhe.
Mutta sen ohella viljelivät 1880-luvulla Päivärinnan jäljissä kansan-
kuvausta ja <>Pentin ja Ingan» tapaisia, ruotsalaisten Äbergin ja Mel-
linin sotakertomusten malliin sepitettyjä historiallis-romanttisia ju-
telmia monen monet pikkukynäilijät, jotka sivistykseltään ja yhteis-
kunnalliselta asemaltaan joko kuuluivat suorastaan »kansankirjai-
lijain>> joukkoon tai muuten seisoivat heitä lähellä (kansakoulun-
opettajia y. m.). »Kertomuksia kansalle», »kuvauksia kansan-
elämästä», »sotaisia tarinoita», jopa vähäpätöisiä runokokoelmiakin
ilmestyi 1880-luvulla eri osissa Suomea kuin sieniä sateen jäl-
keen, usein tekijäinsä kustantamina ja markkinakirjakaupustelijain
levittäminä. Ne ovat milfei kaikki joko vahvasti opettavia tai
äitelän tunteellisia lemmenkuvauksia, tavallisena aiheenaan köy-
hän ja rikkaan rakkaus, onneton lempi, romanttiset onnen vei-
heet, pahan rangaistus, hyvän palkinto; useimmat mauttomia
sekä sisällykseltään että tyyliltään. Mikä noista 30 — 40:een nouse-
vasta pikkukynäilijästä kirjoitti yhden mikä pari tuollaista pientä
kyhäelmää, saavuttamatta sen suurempaa huomiota. Olipa sellai-
siakin, jotka näkyi vallanneen aivan erityinen runoilemis- ja kirjai-
lemistauti. Jo 1890-luvun alussa tämä satunnainen kirjailemis-
innostus isosti talttuu, ja riviin jäävät vain huomattavimmat »kan-
sankirjailijat» Päivärinnan latuja laajentamaan. Mutta semmoise-
naankin tämä tilapäisten pikkukynäilijäin tulva oli selvänä todis-
teena siitä, että henkinen valistus ja kirjallisuuden harrastus oli
tällä välin ennättänyt tunkeutua verrattain laajalle kansan keskeen.
Ja tässä kirjallisessa valistustyössä oli Pietari Päivärinnalla ansio-
kas osansa.

LAULURUNOUS.

Oikeastaan tämä otsake ei ole täysin sopiva, sillä seuraavassa
mainittavat runoilijat ovat viljelleet muitakin runouden haaroja,
jopa monet suorittaneet elämänsä päätyön kokonaan toisenlaatui-
sen kirjallisuuden alalla. Useat heistä ovat vain nuoruuden ensi

169

innostuksessa runottaria palvelleet ja myöhemmin ainoasti silloin
tällöin ensi lempeensä palanneet. Heille on käynyt samoin kuin
Oksaselle ja Suoniolle; muut tieteelliset, kansalliskirjalliset ja yhteis-
kunnalliset tehtävät ovat heidät runottarilta riistäneet. Mutta
koska heille kaunokirjailijoina juuri laulurunous on ollut luonteen-
omainen, yhdistämme heidät tämän otsakkeen alle.

Oksanen ja Suonio olivat alottaneet uudemman taidelyriikan
suomenkielellä, Kivi oli antanut sille mielikuvituksellista lentoa ja
tunnepitoista tuoreutta. Näin hiihdettyjä latuja astui muitakin lau-
lajia, joista tosin vain harvat ovat runoilijoina tunnetun nimen saa-
vuttaneet. Monet heistä ovatkin esiintyneet pelkkinä »albumi- ja
kalenterirunoilijoina», toiset enimmäkseen runojen ja runoteosten
kääntäjinä, kolmannet pienien runovihkojen julkaisijoina. Oikeas-
taan vain Erkko yksin pysyi laveana laulajana läpi ikänsä 1870-
luvun taitteesta 1900-luvulle saakka, kuvastellen runoudessaan tä-
män pitkän ajanjakson perättäisiä virtauksia. Myös Kramsu on tä-
män ajan runoilijoista erityisesti huomattava voimakkaan omape-
räisenä, jylhänä laulajana. Muut lyyrikot ovat omintakeista runoil-
leet enimmäkseen vain tilapäisesti, omistaen pääharrastuksensa toi-
senlaatuisiin tehtäviin. Suunta heillä oli yleensä vanha, etupäässä
Runebergin ja Topeliuksen latuja kulkeva isänmaallis-ihanteellinen,
aiheina isänmaa, suomenkieli, suomenkansa, ihmisyys, vapaus,
lempi, kevät, luonto j. n. e. Suomalainen runokieli heidän käsis-
sänsä kehittyi yhä notkeammaksi ja vivahdusrikkaammaksi.

Oksasen ja Suonion aikalainen runoilijana oli

Aleksanteri Rahkonen,

joka yhdessä muutamain vanhempien, osaksi tämän esityksen pii-
riin kuulumattomien (Schröder, Hannikainen, Mansikka, Räty,
Slöör, Suonio) ja nuorempien (Godenhjelm, Vuorinen, Jännes) runo-
niekkain kera edustaa ikäänkuin »Vanhan Suomen» kansallista he-
räämistä ja muuhun Suomeen jälleen henkisestikin liittymistä.
Useimmat näistä »Vanhan Suomen» laulajista olivat peräisin rah-
vaan riveistä ja siis osaltaan kuvastivat paljon kärsineen Karjalan
kansan, jälleen herännyttä henkistä valppautta.

170

Hahkuueii oli kirjailijakohtalultaan Kiven ja Tuokon sukua,
köyhä »ylioppilaskirjailija», joka lahjoillaan aikaisin herätti hyviä
toiveita, mutta pian sortui epäsäännöllisen elämänsä seurauksiin.
Omintakeista häneltä kuten Tuokoltakin on vähän, mukailuja ja
suomennoksia viljalti. Hän oli myllärin poika, syntynyt 26 p. kesäk.
1841 Viipurin pitäjässä. Sai isäpuolensa, vaskiseppä Meurosen toi-
mesta koulusivistyksensä Viipurin ruotsalaisessa siviilikymnaasissa
ja tuli ylioppilaaksi v. 1862. Hyvän suomenkielen taitonsa ja kirjallis-
ten lahjainsa tähden hän oli hyvin tervetullut avunlisä Helsingin
suomenmielisissä piireissä ja ottikin alussa hartaasti osaa näiden
piirien rientoihin m. m. kansantajuisten suomenkielisten luentojen
pitämiseen, kuvalehden »Maiden ja Merien takaa» avustamiseen ja
Vänrikki Stoolin Tärinäin ensi osan, varsinkin sen humorististen
runojen suomentamiseen. Pian kuitenkin epäsäännöllinen «^lämä ja
murtunut terveys pakoittivat hänet jättämään opinnot ja siirty-
mään V. 1869 kotiseudulleen, missä sitten elätti itseään kirjailemi-
sella ja tilapäisellä opetustyöllä, kunnekka kuolema, jota jäytävä
rintatauti jo kauan oli ennustanut, 1 p. toukok. 1877 korjasi riutu-
neen runoilijaparan.

Lyyrikkona Rahkonen paitsi »Vänrikkien» käännöksiä tuotti
enimmäkseen uudempien ruotsalaisten ja saksalaisten laulujen suo-
mennoksia ja mukailuja, joiden tarkoituksena oli »iltaseuroilta ja
kouluilta» poistaa »kaunissävelisten» laulujen puutetta. Nämä ynnä
parikymmentä omaa sepitelmäänsä hän vv. 1865 — 67 julkaisi kah-
tena »parvena» Sääskiä. Rahkosen omat runot eivät ole suuriarvoi-
sia; häneltä näkyy puuttuneen korkeampi omaperäinen mielenlento
ja tunteen voima. Paraat niistä ovat aiheiltaan isänmaallisia (esim.
Leivo, Imatralla), muutamat kaikuja Suoniosta (esim. Suomen Ruol-
salaisille). Käännökset olivat ajakseen kylläkin sujuvia ja laulu-
kelpoisia (esim. Kevätlaulu) ja ovat pysyneetkin milfei samassa
asussa seuraavan ajan laulukirjoissa. Kalevalaisella runomitalla
hän (1868) ruotsista mukaili saksalaisen Möller v. Königswinterin
pienen huvinäytelmän (»Sie hat ihr Herz entdeckt») nimellä Kukka
kultain kuusistossa, jota sittemmin sujuvan runokielensä ja sievän
lemmenromantiikkansa vuoksi usein esitettiin seuranäytelmänä.
Kotipuolelleen siirtyneenä hän v. 1869 julkaisi tanskalaisen Hei-
bergin huvinäytelmästä »Kong Salomo og Jörgen Hattemager» mu-

171

kaileniaiisa ja Käkisalmeen sijoittamansa »laulunsekaisen ilveilyk-
sen» nimellä Laukkuryssä (käkisalmelaiset luulevat reppuryssää suu-
reksi rahapomoksi). Suomalaista näyttämöä varten hän niinikään
suomensi pari laulunäytelmää (Barbier-Carren »Jeannetten häät»
ja K. Rosendahlin »Ainamon»). Rahkosen näytelmäsuomennok-
sien ja -mukailujen kieli on kuten Tuokonkin aikaansa katsoen hy-
vin sujuvaa ja vaivatonta. — Kaunokirjallisen työskentelyn ohella
Rahkonen loppuiällään toimitteli muutakin kirjallista kuten Eng-
lanninkielisen lukukirjan suomalaisille I ja hauskan saksankielisen
Oppaan Imatralla-kävijöille sekä Kertomuksen Antrean pitäjästä,
josta voin kansantapoja esittävät kohdat on julkaistu Suomen Kuva-
lehdessä (1874). Samassa lehdessä (1875) on häneltä kuvauksia
myös Suistamon kansantavoista. Lisäksi on Rahkonen suomennel-
lut pari luonnon- ja maantieteellistä luku- ja oppikirjaa, »Lasten-
tarhan lauluja» y. m.

»Vanhasta Suomesta» ja kuten Rahkonen »syvistä riveistä»
kotoisin oli reipassä velinen runoniekka

Olli Vuorinen,

oikealta nimeltä Berg, jonka hyviä toiveita herättänyt runoilu sekin
kuivui verrattain vähiin. — Ankara opinhalu ajoi Vuorisen, joka
on syntynyt talollisen poikana Uukuniemellä 29 p. helmik. 1842,
ensin Maaskolan maanviljelyskouluun ja sitten, kun hän välillä oli
jo ennättänyt vv. 1864 — 68 olla maanviljelyksen hoitajana ja käsi-
töiden neuvojana Siitoisen kansakoulussa lähellä Sortavalaa, nai-
neena miehenä v. 1868 Jyväskylän seminaariin. Täällä isänmaal-
liset ja ihanteelliset riennot samaan aikaan monessa herättivät ru-
noiluinnon vireille, vaikkapa leipä- ja virkahuolet sen pian useim-
milta sammuttivat. Oltuaan vuosikauden opettajana Rantasal-
mella Vuorinen v. 1873 pääsi opettajaksi Haminan ylempään kansa-
kouluun, toimien siinä kirjallisten, kunnallisten y. m. tehtäväin
ohella 30 vuotta. Otti v. 1903 eron virastaan ja asettui Uukunie-
melle.

172

Jo 1860-luvuii alussa näkyy Vuorisessa heränneen runoilemisen
halu. Sen hedelmiä hän vähitellen julkaisi sanomalehdissä (Otava,
Ilmarinen, Pääskynen), Jyväskylän seminaarilaisten albumijulkai-
sussa »Suomen saloilta» I — II, Suomen Kuvalehdessä ja avustuksena
laulukokoelmissa. Erikoisjulkaisuina ovat ilmestyneet runovihko-
nen Sepitelmiä (1875), pikku kirjanen somia, siveellisen opetuksen
sisältäviä eläintarinoita Kotikuusen kuuluvilta pieniä pakinoita (1881)
ja Raittiusrunoja (1889) sekä kansanelämää kuvaava hilpeä, lem-
mentarinan höystämä talkookertomus Salmelan heinätalkoot (1891).
— Sujuvalla kynällä ja hartain mielin Vuorinen on sen lisäksi suo-
mentanut 8 vihkoa Sankeyn Lauluja Karitsan kiitokseksi (1876 —
81), eräitä »Matkalauluja» ja »Lähetysvirsiä», Topeliuksen lasten-
runoja, osittain myös Turgenjevin kertomuksen »Aatelispesä» (1888)
y. m.

Vuorisen runojen ja suomennosten pääansio on niiden ajakseen
perin sujuva ja vaivaton runopuku. Kieli on mehevää, ja vaikeat,
monimutkaiset runomitat runsaine loppusointuineen hersyvät hä-
neltä sangen helposti. Runojen sisällys sen sijaan ei ole liioin uutta
tai omaperäistä, ei mitään »syntyjä syviä». Etusijassa Vuorinen
on vaatimaton ihanteellismielinen nuorisonrunoilija Topeliuksen
malliin. Hän laulaa hilpeästi lasten ja nuorison leikeistä (Luistin-
retki. Lumisilla, Uimalaulu y. m.), antaa nuorille tovereilleen vaka-
via neuvoja työskentelemään Jumalan ja isänmaan kunniaksi (Vei-
koille, Muistomerkkiä jaettaessa. Maansa puoltajain laulu), kertoo
hupaisia ja vakavia lapsuus- ja nuoruusmuistelmia (Lapsuuden
kotiin tullessa. Kova pää. Unohtumaton hetki), piirtelee raikkaita
luonnonkuvia (Kerran talvipäivänä. Pakkasen pakinoita), kaivau-
tuupa joskus oman sydämen erhetyksiin ja taisteluihin (Palau-
tettu, Eksynyt, Sydämelleni ), viitaten aina Korkeimman apuun ja
johtoon. Tämän kaiken hän tekee luontevasti ja koruttomasti;
hilpeydenkin takaa soi harras perussävel. Joskus purkautuu esiin
vihlova iva kuten raittiusrunossa Juokaa miehet, juokaa! Joskus
taas iva on kepeän leikillistä; sellaisia ovat hänen pienet kompa-
runonsa. Myös lemmenkaiho helähtää ilmi kuten notkeassa runossa
Leivo. Eikä puutu somia idyllikuviakaan (esim. Juhannus Karja-
lassa). Sen sijaan varsinaiset kertovat runot (Saaren Lotta, Kaksois-
veljekset) ovat pitkiä ja ikäviä. — Säeseppänä Vuorinen oli aikansa

173

notkeimpia ja teki pieneltä osaltaan suomalaiselle runokielelle saman-
tapaisen palveluksen kuin toinen meheväkielinen Itä-Suomen mies,
Kaarlo Suomalainen (Samuli S.), samoihin aikoihin teki suomalai-
selle proosalle. Vuorisen ja Suomalaisen kirjailijaluonteet ovat
muutenkin sukua toisilleen; molempien tunnusmerkkeinä on viaton
hilpeys ja syvä vakavuus toisiinsa yhtyneinä ^

Jyväskylän seminaarin kasvatteihin kuuluu myös ensimäinen
suomenkielinen naisrunoilija, joka Vuorisen ja Erkon viimeisenä
seminaarivuotena kaukaa Kainuun maasta nuorena ja haaveksivana
neitosena saapui tähän Keski-Suomen uuteen sivistysahjoon ja har-
vinaisilla runolahjoillaan heti sai toveripiirin huomion ja ihailun
osakseen. Mutta sama ankara sallimus, joka kirjallisuudeltamme
on kesken kevään niin monta lupaavaa tainta taittanut, vei pian
tämänkin toivorikkaan laululintusen hautaan. Paljon ei nuori

Iisa Asp

ennättänyt runoilla, mutta sekin vähä, mitä häneltä on jäänyt, to-
distaa hänessä asuneen erittäin hienon ja ihanteellisen runohengen,
jolta olisi sopinut toivoa runsasta satoa.

Hän oli syntynyt Utajärvellä Oulujoen varrella 4 p. helmik.
1853, eli lapsuutensa ajan Suomussalmella, missä isä oli tehtaan-
kirjurina, kävi Raahen tyttökoulua 3 lukukautta, muutti vanhem-
pineen 1870 Puolangalle ja tuli 1871 Jyväskylän seminaariin vai-

^ »Vanhasta Suomesta» oli kotoisin myös salamini O. A. J. Keinänen,
joka V. 1867 julkaisi vihkosen Suomalaisia lauluja. Niiden kieli ja runomitta
on perin kömpelö ja virheellinen, ja runollisestikin ne ovat aivan ala-arvoisia,
voisipa sanoa lapsellisia jaarituksia. — Keinänen, oikealta nimeltä Olivier
August Johan Garlenius, oli kotoisin Savonlinnasta, syntynyt 1841, ylioppi-
las 1864, fil. kand. 1872. Tuli sitten — muka onnettoman rakkauden joh-
dosta — mielenvikaiseksi ja eli Savonhnnan vaivaishoidon avulla 1900-luvun
alkuun. Mielenvikaisena hän seurusteli tähtimaailmain — yliopistollisen
pääaineensa — kera ja kutsui itseään »Viipurin kuninkaaksi» (Viborgska kun-
gen). Harrasti aikoinaan innokkaasti kotiseutunsa muinaistietoa. (Vrt.
Antero Pelkonen, »Entisajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta», alku-
lause. — Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXII, 1902.)

174

puakseeii jo 12 p. marrask. 1872 vilustumisesta saadun rintataudin
uhrina kuolon uneen. '

Jo lapsena oli lahjakas ja haaveksiva Iisa runouteen mieltynyt
ja luki ahkerasti ruotsalaisia runoilijoita. Koulutyttönä (11-vuoti-
aana) hän sepitteli itsekkin pieniä runoja, satuja ja kertoelmia sekä
toimitti kotona nuoremmille siskoille omintakeista kaunokirjallista
sanomalehteä. Alussa hän runoili ruotsiksi, mutta rupesi myöhem-
min, varsinkin seminaarin vahvasti kansalliseen ilmakehään tul-
tuaan, käyttämään runoissa oikeaa äidinkieltään suomea. Seminaa-
rissa-olo se vasta antoikin hänen runottarelleen kantavammat siivet.
Kaikkiaan jäi häneltä alun toista sataa runoelmaa, ruotsin- ja suo-
menkielisiä. Niitä on painettu seminaarilaisten albumissa »Suomen
Saloilta», lastenlehdessä »Pääskynen» ja hänen haudallaan jaetussa
vihkosessa Muisteliaisia; enempi osa lienee julkaisematta. — »Hä-
nen runoelmissaan ilmaantuu todellinen innostus, rikas kuvitus-
voima ja muodon tarkkuus», sanoo niistä eräs hänen runottarensa
lähempi tuntija (O. Ansas). Lämmin isänmaanrakkaus. Suomen
kansan ja kielen menestys ja jalot riennot olivat hänelle sydämen-
asioita. Tutuimpia hänen sepitelmistään ovat muodoltaan ja sisäl-
lykseltään hieno Aallon kehtolaulu (»Nuku, nuku aaltonen, nuku
jo!») ja hänen isänmaalliseen valistustyöhön vaativa »testament-
tinsa Suomen neidoille» Kutsu taistohan. Harras, vakava-aatteinen
sävel soi yleensä hänen kaikista runoistaan.

Ylioppilasalbumit, kuva- ja aikakauslehdet, juhla- ja tilapää-
julkaisut sisälsivät 1870- ja 1880-luvuilla runsaasti nuorempain runo-
niekkain sepitelmiä. Varsinkin hämäläisten ja savokarjalaisten
albumit ovat siinä suhteessa mainittavia. Monet pysähtyivätkin
pelkiksi »albumi- ja kalenterirunoilijoiksi», toiset taas myöhemmin
kokoilivat runonsa pieniksi runovihkoiksi. Sitä ei, ikävä kyllä, ole
vieläkään tehnyt tunnetuin ja muutenkin huomattavin »albumi- ja
kalenterirunoilija»

^ Ks. O. Ansaan muistokirjoitusta (Lönnrot- Albumissa 1882) ja A.
R(amste)dtin kirjoittamaa elämäkertaa (Suomen Kuvalehti 1873).

175

Paavo Cajander,

joka sulasta vaatimattomuudesta yhä on pidättäynyt julkaisemasta
kauniita runojaan koottuina. Elämänsä kirjallisen päätyön on Cajan-
der toki suorittanut etevänä Shakespearen kääntäjänä.

Paavo Emil Cajander on hämäläinen kuten monet muut tämän
ajanjakson laulajista (Kivi, Tuokko, Erkko y. m.). Polveutuen
hauholaisesta talonpoikaissuvusta hän syntyi 24 p. jouluk. 1846
Hämeenlinnassa, missä isä oli nahkurina. Ylioppilas Hämeenlinnan
lukiosta 1863, maisteri 1873. Kuului vv. 1873—74 Kirj. Kuukaus-
lehden ja vv. 1875 — 80 Suomen Kuvalehden toimitukseen. Oli v. t.
suomenkielen lehtorina yliopistossa vv. 1886 — 88 ja nimitettiin sa-
maan virkaan vakinaiseksi 1890. Kunniatohtori 1907.'

Cajanderin omien runoelmain luku on verrattain vähäinen,
siinä puolensadan paikkeilla. Niitä on enimmin hämäläisosakunnan
albumissa »Kaikuja Hämeestä», varsinkin sen kolmessa ensi vihossa
(1872 — 78), muutamia myös Suomen Kuvalehdessä, Kansanvalis-
tusseuran Kalenterissa, Snellman- ja Lönnrot-albumeissa (1881 ja
1882), Liitto-albumissa (1902) y. m. Kansanvalistusseura on niistä
parikymmentä julaissut pikku vihkosena »Paavo Cajanderin runoja».
Vaikkapa siis sato 30 vuoden ajalta ei olekkaan runsas, on se laadul-
taan sitä täyspainoisempi. Cajanderin runoissa yhtyy näet yleviin,
harva viivaisiin aatteihin miehekäs tunne ja taiteellisen eheä, voi-
sipa sanoa milfei veistokuvallinen muoto. — Hän on tuon suuren
kansallisen kevätajan uskollinen laulaja, joka Runebergin ja Tope-
liuksen jälkiä seuraten vuosikymmenien läpi on säilyttänyt eheinä
sen kauniit, kantavat ihanteet, antamatta ajan hyörinän niitä sär-
keä ja juoksematta jokaisen uuden tuulenpuuskan jäljissä. Hän ei
nykyajan nuorten runoniekkain tapaan pue säkeiksi jokaista yksi-
löllisen mielialan pikkuvärettä ja väreen hiventä, vaan pysyy sel-
keänä, objektiivisena yleispätevien aatteiden tulkkina. Tästäpä
myös johtunee, että hän mielellään pukee nämä aatteet, saadakseen
ne havainnollisemmiksi, kertovaan, ballaadintapaiseen asuun; ru-
noilijan yksilöllinen »minä» pysyy verrattain taustalla.

Voimallisin perussävel Paavo Cajanderinkin runoissa on isän-

^ Cajanderista ovat lähemmin kirjoittaneet B. F. Godenhjelm Val-
vojaan 1907 ja Fr. J. Lindström Aikaan 1907.

176

maanrakkaus ja suomalainen kansallisuusaate kaikkine kauniine
pyrintöineen. Isänmaalle on kaikki uhrattava; isänmaa on kaik-
kien äiti, »jota kaikki työmme tarkoittaa»; »rakkaus ja työ» ovat ne
aseet, joilla tätä äitiä palvellaan ja suojellaan, kuten hän kauniissa
runossaan Helsingin suomalaisen alkeisopiston vihkiäisiin 1878 intoi-
sin mielin ja Topeliusmaisin sävelin (vrt. Topeliuksen »Nuorukaisen
unelmia») laulaa. Yksityinen syrjäyttäköön oman onnensa ja vakau-
muksensa, jos isänmaan menestys niin vaatii. Niin tekee esim. roo-
malainen Scipio Africanus katsellessaan surumielin hävittämänsä
Karthagon suitsevia raunioita ja ennustaen Roomalle kerran samaa
kohtaloa, koska sellainen on maailmanlaki. Isänmaa on pyhä nimi
ja voima, joka »taivaasf on kotoisin kerrotaan» (runo Isänmaalle);
häpeä ja kirous sille, joka »isänmaa huulillansa» toimii vain itsek-
käässä tarkoituksessa ( Sydämmestäni ). Talven varalta on jokaisen
tuotava kortensa isänmaan viljelyskekoon.

Ett' auma nousis täyteläs,
Mi talven tuiskut kestäis,
Ja kylmän kouriin kansankin
Pois kuolemasta estäis.

Raskaan sorron aikanakin Cajander rohkaisee kansalaisiansa iha-
nalla runolla Me laulamme, josta henkii valoisa ja vuorenvankka
luottamus Suomen parempaan tulevaisuuteen, jos vain »yksin mie-
lin» teemme työtä Suomen hyväksi. Kotiliesi on se voima, joka to-
tuuden ja oikeuden sortuessa

Tulellaan, lämmöllään
Karaisee uuden polven
Vääryyttä häätämään.

Suomalaisen kansallishengen heräämistä ja vapautumista »matka-
mies» Lönnrotin, »runoruhtinas» Runebergin ja »vapauttaja» Snell-
manin kautta kuvailee Cajanderin (lausumarunona) ehkä tutuin
runoelma Vapautettu kuningatar; saman hengen keväistä vaikutusta
Kalevalan ja Lönnrotin kautta Runolaulaja. Molemmissa on (kai
saksalaisen Uhlandin malliin, vrt. »Des Sängers Fluch») linna tylyine
valtiaineen (= ruotsalaisuus) taustana. Kansalliset merkkitapauk-
set, sekä iloiset että suruiset, ovat saaneet Cajanderin kantelon
soimaan. Hän laulaa innostuneesti suomenkielisten oppikoulujen

177

kohoamisesta tiedon ja sivistyksen linnoituksiksi, iloitsee suoma-
laisen taiteen voitoista ja suree sen tappioita (runot Suomalaisen
alkeisopiston vihkiäisissä, Hämeenlinnan lyseekartanon vihkiäisissä,
August Ahlqvistin täyttäessä 60 vuotta, Kaarlo Bergbomille 1893,
Suom. teatterin 25-vuotisjuhlassa 1897, Aleksis Kiven haudalla, Joh.
Takasen muistoksi) ja toivoo että isänmaanrakkaus yhä jaksaisi
kaikki yhdistää ( Promotsioniruno 1890):

ikiliittohon

Varjellakseen äitiänsä viime hengen vetohon.

Isänmaan ihana luonto, jota hän sen kesäisessä kauneudessa on kat-
sellut, on saanut hänet unelmoimaan »pyhälle, armaiselle isänmaalle»
kaikkea hyvää, »taivasten antimet runsaimmat» (kaunis Kallion
»Omaan maahan» vivahtava runoelma Salomaa). — Aito Rune-
bergiläinen henkäys käy Paavo Cajanderin isänmaallisen runouden
läpi. Suomi on hänellekin vielä eheä, kokonainen, toivorikas.

Muutamat muutkin vakavat yleisinhimilliset tunnot ovat saa-
neet Cajanderista tulkin. Koti-, perhe- ja äidinrakkaus esiintyy
kauniisti runoissa Kotiliesi, Vaivais-Aapo, (äidin) Haudalla, (äidin)
Kuva ja sommittelultaan taidokkaassa ballaadissa Kehrääjä-äiti.
Pettyneitä lemmentoiveita tuskineen ja kaihoineen kuvastavat
ballaadimaiset runot Saaren impi, Leena ja Marketta sekä Vanha
lempi. Vaikkapa hän ei olekkaan mikään hetkellisten, yksilöllisten
lemmenailahdusten säkeiksi punoja — lempi on näet hänestä yksis-
tään vakava, pyhittävä tunne, kodin liesi (vrt. runo Häissä), — puh-
keaa toki joskus omakin yksilöllinen lemmen ja onnellisen perhe-
kodin kaipuu suoraan ilmi kuten runossa Tähdet ja kansanlaulun
sävyisessä Oi, jos oisi. Saapa uhmamielinen vapaudentuntokin
kerran nuorekkaan, joskin hieman sekavan ilmaisunsa runossa Orja.

Nämä harvaviivaiset yleisinhimilliset tunnot on Cajander, kuten
jo mainittiin, laulanut ilmi yhtä harvaviivaisessa, taiteellisesti halli-
tussa muodossa. I^iinäkin suhteessa on kai Runeberg ollut hänen
etevin oppi-isänsä. Mielellään Cajander viljelee muiden vanhem-
pain vieraskielisten runoilijain (Runeberg, Topelius, Uhland, Malm-
ström y. m.) valmiiksi muokkaamia runomittoja jopa asetelmiakin,
mutta painaa muutoin runoihinsa oman suomalaisen leimansa. Hä-
nen runotyylinsä on kuuleaa ja korutonta. Sekä sisällyksen että
Uudempi suomalainen kirjallisuus. — 12

178

muodon puolesta vallitsee hänen runoissaan eheä suomalainen rau-
hallisuus ja miehekkyys, jotka yhdessä niiden omituisen vienon-
hartaan sävyn kera antavat niille aivan erikoisen viehätyksen.

Cajanderin koulittu runo- ja kieliaisti ilmenee edukseen myös
hänen lukuisissa runokäännöksissään. Hänen elämänsä suurtyö
onkin Shakespearen draamojen taidokas siirtäminen suomenkielelle.
Tämän tehtävän hän alotti v. 1879, jolloin Hamlet hänen kääntä-
mänään ilmestyi suomeksi, ja on se jatkunut tähän saakka, ollen
nykyään päättymäisillään (painettu on jo 33 näytelmäsuomennosta).
— Cajander ei tosin ole meillä ensimäinen Shakespearen-suomentaja.
Alun oli jo V. 1864 tehnyt maisteri Kaarlo Slöör, joka suuren britti-
läisen runoilijan syntymisen 300-vuotismuistoksi oli ajakseen kyl-
läkin taitavasti kääntänyt hänen jylhän M acbeth-tragedisinssi (pai-
nettu »Näytelmistöön III»). Slöör (synt. sepänpoikana Viipurissa
18 p. tammik. 1833, maisteri 1857, Pietarin suomalaisen seurakun-
nan koulujen kaitsija 1858 — 65, Suomal. Virallisen Lehden pää-
toimittaja v:sta 1865 (myöhemmin, v:sta 1899, ruotsalaisen) ja kenr.
kuv. kanslian virkamies v:sta 1874, hovineuvos 1888, kuollut 21 p.
syysk. 1905) on muutenkin tänä ajanjaksona tunnettu kansalli-
sista ja kirjallisista harrastuksistaan. Hän kävi nuorena runonke-
räysmatkoilla, suomenteli ja sepitteli salanimellä Santala hiukan
runojakin (painetut kalenteriin Mansikoita ja Mustikoita 1860 —
61), alotti >>Näytelmistön» Scriben komedian »Ensimäinen rakkaus»
suomennosmukailulla (1861), otti osaa »Vänrikkien» kääntämistyö-
hön ja »Gruben historian» suomeksi toimittamiseen, kuten jo ennen
on mainittu, suomenteli muitakin näytelmiä (Ibsenin »Nora» 1880
y. m.) sekä harrasti ensimäisinä suomenkielen viljelemistä seura-
elämässä. — Hänen Shakespeare-suomennoksensa pysähtyi tosin
Macbethiin, mutta Cajander otti sitä jatkaakseen (käänsi Macbethin-
kin uudelleen 1885) ja on tämän suurtyön menestyksellä suorittanut,
»runoillut Shakespearen uudelleen suomeksi», kuten hänestä hyvällä
syyllä on sanottu. Cajanderin Shakespearen-käännös kestää hyvin
vertailun parhaiden ulkomaisten käännösten (saksalaisen Schlegelin
ja ruotsalaisen Hagbergin) kanssa, jopa runollisuudessa, lyhyydessä,
täsmällisyydessä ja ytimekkäisyydessä ne paikoin voittaakin. Kap-
pale kappaleelta näkyy suomentaja yhä paremmin perehtyneen Shake-
spearen henkeen ja tyyliin sekä omaan tulkitsemistyöhönsä; niinpä

179

jokainen uusi käännös onkin yleensä edeltäjäänsä ehompi. Kokonai-
suudessaan tämä käännössarja ikäänkuin kuvastaa suomalaisen runo-
kielen kehitystä 1870-luvulta nykypäiviin saakka. Myös Runebergin
kuusmittaiset idyllirunoelmat »Hanna» ja »Jouluilta» ovat Cajanderin
käsissä saaneet sujuvan suomalaisen muodon (1880 ja 1881; korjat-
tuina vapaampaan kuusmittaan Runebergin koottujen teosten suo-
mennoksessa 1902 — 09), samoin useat »Vänrikki Stoolin Tarinat»,
joista hän yksin toimitti korjatun suomennoksen 1889; samoin J. J.
Wecksellin etevä murhenäytelmä »Daniel Hjort» (1877, korjattu kään-
nös 1905). — Cajanderin muista suomennoksista mainittakoon
Björnsonin novelli »Kalatyttö» (1869); muutamat Schillerin ballaa-
dit (Sukeltaja, Hansikas); mukailtu laulunäytelmä »Yökausi Lahdella»
(1870); saksalaisen Otto Ludwigin romaani »Taivaan ja maan välillä»
(1875); Topeliuksen Luonnonkirjan ja Maammekirjan uudet suo-
mennokset (1886);^ sekä Bergbomin »Pombal ja Jesuiitat» (1907).

Läheistä sukua Cajanderin runoudelle on toisenkin vanhem-
man »albumi- ja kalenterirunoilijan», Bernhard Fredrik Godenhjelmin,
vieläkin vähäsatoisempi runous. Siinä yhtyy myös miehekkäihin
aatteihin selkeä ja taiteellinen runopuku. Isänmaa ja suomenkieli
ovat hänelläkin valtasijalla; lisäksi on häneltä muutamia synkkä-
sävyisiä ballaadeja ja ballaadintapaisia runoja. Ne ovat hajallaan
siellä täällä kalentereissa, albumeissa (Koitar) ja aikakauslehdissä.
Elämänsä päätehtävän on Godenhjelm suorittanut muilla kansalli-
sen työn aloilla kuin runoilijana, etupäässä toki korkeamman suo-
menkielisen naissivistyksen hartaana tienraivaajana.

Grodenhjelm kuului myös niihin Snellmanin hengen innostamiin
nuorukaisiin, jotka toiskielisestä kodista lähteneinä vaihtoivat peri-
tyn sivistyskielensä suomeen ja sitten tällä kielellä suorittivat kir-
jallisen toimintansa. Hänen kotinsa yhdessä Yrjö-Koskisen ja Ju-
lius Krohnin kotien kera lienee myös, kuten jo edellä on mainittu,
ollut Helsingissä ensimäisiä, jotka tekivät suomen perhekielek-

^ Molemmat oh aikaisemmin (1860 ja 1876) suomentanut runoseppä-
näkin nuoruudessaan tunnettu kirkkoherra Juhana Bäckvall (synt. Haapa-
järvellä 1817, kuollut Oulussa 1883), »Oulun Viikkosanomain» toimittaja
1854—65.

180

seenkin ja siten raivasivat sille tilaa sivistyneistön keskuudessa.
Hän syntyi Pietarissa 7 p, maalisk. 1840; isä oli tunnettu taide-
maalari B. A. Godenhjelm. Seitsenvuotiaana hän vanhempiensa
mukana muutti Helsinkiin, mutta vietti edelleen kesänsä Kymin
pitäjässä, missä oppi suomenkielen. Tultuaan 1864 maisteriksi
hän 1866 pääsi saksankielen lehtoriksi yliopistoon ja pysyi tässä vi-
rassa v:een 1901 saakka, jolloin täysinpalvelleena erosi, saaden sa-
malla professorin arvonimen.

Jo V. 1868 Godenhjelm astui Kirj. Kuukauslehden vakinaiseen
toimitukseen, pysyen siinä koko aikakauskirjan olemassaolon ajan ja
pitäen huolta sen kielellisestä asusta kirjoitusten korjaajana ja al-
kujaan ruotsiksi kirjoitettujen suomentajana. Tähän aikakauskir-
jaan ja myöhemmin Valvojaan hän on sepittänyt useita kirjallisia
arvosteluja ja esityksiä. Etevänä kaunotieteen ja suomalaisen sekä
vieraskielisen runouden tuntijana hän on ensimäisten joukossa käsi-
tellyt näitä aloja alkuperin suomeksi. Siitä harrastuksesta synty-
neitä ovat hänen kirjoittamansa paljon käytetty Oppikirja Suoma-
laisen kirjallisuuden historiassa (1884; monta painosta, käännetty myös
englanniksi), ensimäinen lyhyt ja selvä kokonaisesitys alaltaan,
sekä laajaksi suunniteltu kaunotieteellinen teos Runous ja runouden
muodot 1 (1885) ynnä suppeammat esitykset koulujen tarpeeksi:
Lyhyt runous-oppi ja Runous-opin pääkohdat (1891; myöhemmin uu-
sia painoksia). Nämä kirjat ovat samalla tuloksia siitä pitkästä
opetustyöstä, jonka Godenhjelm suoritti Helsingin Suomalaisessa
tyttökoulussa (v:sta 1869) ja jatko-opistossa (v:sta 1881). Hän
kuuluikin näiden oppilaitosten hartaimpiin puuhaajiin ja omisti
niille yhdessä puolisonsa kera elämänsä päähuolen. Puoliso Ida^
o. s. Lindroos (synt. 1837), oli samalla ensimäisiä lastenkirjailijoita
suomeksi ja toimitti vv. 1873 — 80 lastenlehteä Pääskynen. Vasta
V. 1905 Godenhjelm erosi rakkaiksi käyneistä oppilaitoksistaan, joi-
den opettajana ja johtajana hän oli ennättänyt vaikuttaa tehoisasti
korkeamman suomenkielisen naissivistyksen hyväksi. — Godenhjelmin
kynästä lähtenyt on myös laajahko Saksalais-suomalainen sana-
kirja (1873), ensimäinen laatuaan uudemmista suurista sivistys-
kielistä suomeksi.

Runoilijana Godenhjelm on ottanut osaa Vänrikki Stoolin Täri-
näin suomennokseen. Hänen omista harvoista runoistaan henkii

181

vastaan voimakas suomenmielisyys. Sellainen on varsinkin ponteva
runo Gezelius, jossa Taneli Jusleniuksen suomalaiseksi herätys on
lämpimästi kuvattu. Samoin Suomen herääminen, joka Goden-
hjelmista ei suinkaan vielä ollut niin selvä ja tapahtunut asia kuin
Cajanderista, sillä vieläkin — tosin voittavan kevään uhkaamana:

Vieras kieli, vieras mieli kansan ohjaajana on,
Päivän koite peitettynä viel' on yöhön kolkkohon.

Kansantarinaan perustuu synkeä ritariballaadi Kaupin linna.
Jumalaa herjaavan ritarin tuho; synkkä on sävyltään myös keski-
aikais-aiheinen ballaadi Syksyinen tarina, molemmat nähtävästi
saksalaisen romantiikan suomalaisia kajastuksia. Muita ballaadin-
tapaisia ovat Veljekset ja Kuusen alla. Muistojen maailmoihin vie-
vät Taivaankaari ja Elämän ehtoona. Kaikkien Godenhjelmin runo-
jen läpi käy vakava, aatteellinen henki. Hän on vankka optimisti
hänkin ja luottaa (runo Aikojen viertyä) siihen että pimeidenkin
aikojen jälkeen:

kerran veljeys, vapaus,

Kaikk' kansat vhtehen liittää.

Paavo Cajanderin ohella ovat hämäläisten »albumirunoili joista»
huomattavia varsinkin Schrowe ja Uotila, joiden runous muutenkin
on jonkun verran sukua Cajanderin runoudelle.

Uno i>on Schroive (synt. nimismiehen poikana Hartolassa 28 p.
tammik. 1853, ylioppilas 1872, opettajakandidaatti 1881; toiminut
opettajana, kuollut Görbersdorfin rintatautisten parantolassa Schle-
siassa 1 p. lokak. 1886) oli Jyväskylän suomalaisen alkeisopiston
kansallistuntoisessa ilmakehässä kasvanut ihanteellinen ja runou-
delle herkkä sielu, jonka toivehikkaan elämän ankara tuoni kesken
kevään säälimättä katkaisi. Hänen runoistaan on suurin osa pai-
nettu hämäläisten albumissa »Kaikuja Hämeestä», varsinkin sen
toisessa ja vielä enemmän kolmannessa vihossa (vv. 1874 ja 1878).
Saman albumin neljännessä vihossa (1886) on jälkisatona m. m.
Schrowen nuoruudenteos, 3-lauluinen romanttinen runokertoelma
Anund, jossa sujuvin säkein, nähtävästi Runebergin (»Kuningas

182

Fjalar») ja Tegnerin (»Fritjofiu satu») malliin, kuvataan viikinki-
päällikkö Anundin romanttista ja tuhoisaa lemmentarinaa Kainuun
maassa. Se on — jos Costianderin ja Dahlbergin edellä mainitut
yritykset luetaan pois — ensimäinen suurempi uudemman taide-epiikan
koe suomenkielellä ja on 20-vuotiaan työksi monessa suhteessa ansiokas
yritys, joskin sen runollisessa tehossa tai oikeammin tehottomuudessa
kyllä vielä hyvin tuntuu »pihtien pitämät». — Useita Schrowen ru-
noja on painettu myös Kirjall. Kuukauslehdessä ja varsinkin Suo-
men Kuvalehdessä, jonka aputoimittajiin hän kuului; pari kappa-
letta K. V. Seuran kalenterissakin (1881). Koottuina — ja sen ne
kaikessa koruttomuudessaan kylläkin ansaitsisivat — karttuisi niistä
melkoinen vihko. Schrowen toimittama on myös päivittäisillä runo-
värsyillä varustettu Syntymäpäiväkirja (1885), joka aikoinaan oli
hyvin muodissa.

Schrowe näyttää lukeneen paljon ruotsalaista ja saksalaista
runoutta, ja kaikuja niistä, varsinkin Runebergista, tavataan melkoi-
sesti hänen kuten monen muunkin tämän ajan runoniekan lauluissa.
Vaikkapa suurempi alkuperäisyys häneltä puuttuukin, viehättää hänen
runoissaan toki vilkas mielikuvitus, harras ja vilpitön tunne ja sujuva,
virheetön runokieli, joka hyvin helposti taipuu vaikeihinkin runo-
mittoihin ja loppusoinnutuksiin. Pääasiassa näkyvät hänen lahjansa
viitanneen kertovaiseen ja idyllirunouteen; parhaat runonsa hän
onkin sepittänyt ballaadimaiseen muotoon. Niissä on tavallisesti
päätekijänä joku synkkä, surullinen ja liikuttava aihe: onneton
lempi ja sen seuraukset, köyhyys, kuolema j. n. e. Sellaisia ovat
Morsian, jota myöhemmin julkaistu Cajanderin ballaadi »Leena»
alkuosaltaan muistuttaa. Neito, Viimeinen yö, Mierolaisäijä, Pieni
mierolainen. Pesijä y. m. Myös luonnolle oli Schrowella avoin ja herkkä
silmä. Useissa runoissaan hän kauniisti kuvailee luontoa ja sen il-
miöiden herättämiä mielialoja. Sellaisia ovat esim. soreat Kevät-
laulu ja Päivännousu (vrt. Runebergin »Kevätaamu»), Kesä-aamuna,
Aamun sarastaessa. Suven impi. Kuusi, Syksyllä y. m. Monesta
niistä tuoksahtaa todella virkeä ja raitis luonnontunne; samalla
runoilija sovittaa tämän tunnelman laajempiinkin puitteihin, ihmis-
eloon ja isänmaahan. Hämeen kesäisen luonnon ylistyslaulu on
runo Hämeenmaa, »Maamme» laulun ja »Savolaisen laulun» malliin
sepitetty kuten Erkon »Hämäläisten laulu» ja monet muut maa-

183

kuntalaulut. Varsinaisesti isänmaallisia lauluja on Schrowelta muu-
ten niukalti. Sellainen on esim. reipas Oi terve, Magyar!, joka Unka-
rin ylistyksestä kääntyy Suomen kansan ja maan ylistykseen, jos-
kin samalla valittaa Suomen jääneen muualla tuntemattomaksi.
Siinäkin tuntuu vahvasti »Maamme» laulun jälkikaiku, esim.:

Tään maan tosin vierahat hylkäjää:
Perin halpa se heistä on,
Vaan muUe on herttaisin, armain tää —
Koti kultainen, verraton!

Pientä maalaisidylliä kansanelämästä esittävät toisiinsa liitty-
vät sievät runot Päivä nousi, Vainiolla, Kehrääjä ja Kehtolaulu.
Sarja pieniä Kaikenlaisia kaikuja — enimmälti lyhyitä lempilauluja
armaalle ja Suomelle — sisältää muutamia aika näppäriä runon-

Oskar Uotila (virallisesti Faven, synt. Uotilan talossa Urjalan
pitäjässä 21 p. syysk. 1853, ylioppilas 1870, varatuomari 1878,
ylimäär. suomenkielen lehtori lainopillisessa tiedekunnassa vv. 1881
—1900, samalla uuttera maanviljelijä, kuollut 10 p. heinäk. 1903)^
oli hänkin Jyväskylän alkeisopiston ensimäisiä kasvatteja ja iältään
Schrowen vuosikumppani sekä sortui samoin ennen aikojaan hivut-
tavan taudin uhriksi. Lakimieheksi hän oli harvinaisen perehtynyt
sekä vanhempien että uudempien kansojen kirjallisuuteen kuten
näkyy jo hänen omien runojensa aiheista ja hänen runokäännök-
sistään. Monet lakialalle kuuluvat kirjalliset tehtävät, joita hän ete-
vänä suomentajana sai suoritettavikseen (komiteamietintöjä, Perus-
tuslakien suomennos, 1734-vuoden lain käännös y. m.), uuttera
maanviljelys ja heikko terveys jättivät hänelle sentään aikaa runot-
tariakin palvella. Hänen runojaan ja käännöksiä Danten, Heinen,
Burgerin, Burnsin y. m. vanhempain runoilijain runoista tava-
taan albumeissa »Kaikuja Hämeestä», »Liitto I» (1902; Hebrea-
laisia kuvia ja ballaadeja) ja »Suomalainen I» (1910; Sikermä Os-
kari Uotilan runoja). V. 1887 hän julkaisi käännöksinä vihkosen
mielirunoilijansa saksalaisen Heinen »Runoelmia», ollen siten ensi-
mäinen huomattavampi Heinen suomeksi tulkitsija. Hän se myös

1 Ks. kirjoitusta »Sikermä Oskari Uotilan runoja» albumissa »Suoma-
lainen» I (1910).

184

ensimäiseiiä antoi näytteen suuren italialaisen runoilijan Danten
mestariteoksesta »Divina Commedia», julkaisemalla »Kaikuja Hä-
meestä» IV:ssä vihossa (1886) alkuteoksen vaikealla runomitalla
tehdyn sujuvanpuoleisen käännöksen sen »Helvetti» osan kolman-
nesta laulusta.^

Sekä käännökset että omat runot todistavat, että Uotilalla,
niin lakimies kuin olikin, oli avoin silmä ja herkkä sydän runollista
kauneutta tajuamaan. Runomitta loppusointuineen luistaa häneltä
yleensä vaivattomasti, joskin pienet tyyli- ja kielikompastukset
sekä varsinkin perin oudot sanat siellä täällä töksähtävät häiritse-
vinä lukijan tielle. Hänen omissa runoissaan vallitsee yleensä va-
kava, ihanteellinen mieliala ja syvä tunne. Ainoan poikkeuksen
muodostaa sarja notkeita, puolileikillisiä, Heinen tapaan sepitettyjä
Lemmen lehtiä, joista useat päättyvät aika hauskalla »kärjellä».
Suomen maa ja kansa on Uotilallakin etusijalla. Niinpä hän runossa
Nuorukaiselle sanoo:

Lemmi Suomeasi kuoloon asti,

Lempes palkitsee se runsahasti.

Ja Suomi on hänellä mielessä kaukana Välimeren rannoillakin (Maan
muistan). Kyntömies on maamiehen työn ylistystä, ja Siirtolaiselle
hän, osottaen että maanviljelys on Suomen oikea elinkeino, lausuu
painokkaasti:

Maast' erinnyt on erinnyt J&ä tänne, Suomalainen, }&&,

Myös omast' onnestansa Ja raada kotisarkaa,

Ja osaksensa perinyt Sen auras kerran lämmittää,

Sen, minkä Juudan kansa. Jos onkin hallan-arkaa!

Aleksis Kiven tavoin näkyy Uotila ihannoineen rauhaisaa maalais-
elämää ja raikasta luontoa; se käy ilmi myös runoista Ma kammon
(kaupunkeja isoja) ja Metsämajani:

Ne mailmalta luoksesi viettävät yhä,
Ja silloin mun täyttävi toivomus pyhä,
Ett' eloni tähti kun tuikahtaa,
Sinisalojes syliin se sammua saa.

Tämä toivomus tavallaan täyttyikin, sillä hän kuoli maatilallaan
Kylmäkoskella. — Paitsi vakavasävyisiä Hebrealaisia kuvia ja hal-

^ Kustannusyhtiö Kansa on tätä painettaessa julkaissut Oskar Uo-
tilan kootut runoteokset, sekä alkuperäiset että käännökset, kahdessa niteessä.

185

laudeja, joissa hän m. m. on käsitellyt samoja aiheita kuin J. J. Ner-
vander aikoinaan muhkeaksi ruotsinkieliseksi runoelmaksi muodos-
tamassaan »Jeftan tyttären» tarinassa ja Kaario Bergbom suomen-
kielisessä esikoisessaan »Belsazarin pidot», on Uotilalta muutamia
muitakin (onnetonta lempeä kuvaavia) ballaadeja, kuten Kaarinan
veri, Ilmari, Avaa! ja Neidonvuori, joka viimemainittu hiukan vi-
vahtaa kansanballaadiin »Kreivin sylissä istunut».

Vahvasti karjalaisen tai oikeammin sanoen rajakarjalaisen eri-
koissävyn, varsinkin kielellisessä suhteessa, tuo uudempaan taide-
runouteemme August Ahlqvistin työn jatkaja suomalais-ugrilai-
sena kielentutkijana ja tämän tieteen yliopistollisena edustajana
Arvid Oskar Kustaa Genetz eli

Arvi Jännes

kuten hän itseään runoilijana ja suomenkielisenä kirjailijana nimit-
tää. Myös runoilijana hän on Oksasen hengenheimolaisia.

Jännes syntyi kruununvoudin poikana Impilahdella 1 p. heinäk.
1848. Yliopistossa (ylioppilas 1866, filos. kand. 1871) hän Ahlqvistin
johdolla antautui etusijassa suomen ja sen sukukielien tutkimiseen,
tullen 1877 filos. tohtoriksi ja suomenkielen dosentiksi. Nimitettiin
samana vuonna suomen- ja ruotsinkielen lehtoriksi Hämeenlinnan
suomalaiseen normaalilyseoon ja siirtyi koulun kera jälleen Helsin-
kiin V. 1887. Tuli Ahlqvistin jälkeen suomen kielen ja kirjallisuuden
professoriksi v. 1891 ja vaihtoi tämän viran 1893 uuteen professorin-
virkaan suomalais-ugrilaisessa kielitieteessä. Nimitettiin 1901 se-
naattoriksi ja kirkollisasiain päälliköksi. Erosi senaatista »suur-
lakon» jälkeen v. 1905. — Oli Yrjö-Koskisen jälkeen Suomal. Kirj.
Seuran esimiehenä vv. 1892 — 1902.

Jänneksen kuten Oksasenkin elämäntyö on pääasiallisesti ol-
lut tiedemiehen eikä runoilijan. Vain lomahetkinä hän on runotta-
ria palvellut eikä näy enenmiän kuin Oksanenkaan ansioitaan siinä
suhteessa korkealle arvostelevan. Suomalais-ugrilainen kielitiede lu-
kee Jänneksen etumaisten miestensä joukkoon. Ahlqvistin jälkiä

186

seuraten hän on tehnyt useita kielitieteellisiä tutkimusmatkoja
(vuosien 1867 ja 1887 välillä) lähempien ja kaukaisempien suomen-
sukuisten kansain asumasijoille (Itä-Venäjälle ja Unkariin saakka)
ja julkaissut matkojensa tuloksina pitkän jonon ansiokkaita kieli-
ja kansatieteellisiä tutkimuksia ja kirjoitelmia suomen, saksan ja
unkarin kielillä. Varsinkin on Jännes selvitellyt Karjalan ja Au-
nuksen kieltä, osaksi myös vepsää, lappia, tsheremissiä ja mordvaa,
puhumattakaan hänen erityisesti suomenkieltä koskevista tutki-
muksistaan. Jänneksen suomenkielisistä tieteellisistä kirjoituksista
mainittakoon huomattavimpina Tutkimus Venäjän Karjalan kie-
lestä (1881) ja Tutkimus Aunuksen kielestä (1884), molemmat Suomi-
kirjassa; professoriväitös Suomen partikkelimuodot (1890) ja hyvin
tunnettu Suomen kielioppi (1881, useita painoksia).^ Suomenkielen
etevänä tuntijana hän 1886 vuoden kirkolliskokoukselta sai toi-
meksi kielelliseltä kannalta tarkastaa uutta suomalaista raamatun-
käännöstä. Yhdessä edellä mainitun Uotilan (Fav^nin) ja kielen-
kääntäjä J. G. Sonckin kera hän v. 1896 toimitti uuden suomennok-
sen 1734-vuoden laista (Ruotsin valtakunnan laki).

Paitsi suomenkielen tieteellisenä tutkijana on Jänneksellä suu-
ret ansionsa myös vanhemman ja uudemman suomalaisen runo-
mittaopin, varsinkin klassillisen heksametrin eli kuusmitan selvit-
täjänä ja vakaannuttajana. Näistä asioista hän on liittänyt lyhyen
Runo-opin »Suomen kieliopin» loppuun, määritellen siinä tarkasti
sekä Kalevalan runomitan että uudempien runomittojen säännöt.
Kummassakin suhteessa oli kauan aikaa oltu epävarmalla kannalla.
Kalevalan runomitta oli kyllä hyvin tunnettu ja osattiin sitä juuri-
kuin korvakuulolta verrattain oikein viljelläkin — tosin sen käyttö
uudemmassa runoudessa oli ollut harvinaista — mutta ihan lyhyitä
täsmällisiä sääntöjä sille ei oltu laadittu. Vasta Jännes oikeastaan
supisti koko vanhan runomitan rakenteen pariin lyhyeen sääntöön,
antaen niissä varmat ohjeet, millä tavalla sekä laajuutta että kor-
koa oli käyteltävä tässä runomitassa. Yleensä oli vanhempi runoi-

* Muista Jänneksen julkaisuista mainittakoon lisäksi Kertomus Suo-
järven pitäjästä (Suomi-kirja 1870); Kuvaelmia kansanelämästä Salmin kihla-
kunnassa (Koitar-albumi 1870); Vepsän pohjoiset etujoukot (Kieletär 1872);
Matkamuvitelmia Venäjän Lapista (Suomen Kuvalehti 1877 — 79); Neuvoja
Suoman kielen opettajille (1886); pieni Ruotsalais-Suomalainen Sanakirja /
(1887) y, p. m.

187

lijapolvi pyrkinyt perustamaan muitakin, vieraista kielistä lainattuja,
sekä vanhempia että uudempia runomittoja etupäässä tavujen laa-
juudelle. Niin oli ollut varsinkin suomalaisen kuusmitan laita. Vä-
hitellen oli kyllä tapahtunut siirtyminen korkoa noudattavan käy-
tännön puoleen, mutta vielä 1860-luvun runoilijat jopa osittain
1870-luvunkin horjuivat tässä suhteessa. Jänneksen säännöt ne nyt
lähemmin määrittelivät muidenkin runomittojen rakenteen suomen-
kielellä, perustaen ne pääasiassa korkoon, mutta samalla, mikäli
mahdollista, ottaen laajuudenkin, varsinkin kuusmitassa, huomioon.
Erityisesti hän jo v. 1873 julkaisi Koitar-albumissa kirjoituksen
Kuusmitta-runosta suomen kielellä, liittäen siihen uusien sääntöjensä
mukaisen käännöksen Runebergin »Hirvenhiihtäjäin» 4. laulusta.
Samasta runoelmasta hän v. 1884 julkaisi ansiokkaan täydellisen
käännöksen, saaden siitä Suomal. Kirj. Seuran palkinnon. Vielä
kerran uusittuna ilmestyi sama käännös Runebergin koottujen teos-
ten uusimmassa suomennoksessa 1902. Jänneksen kuusmitta nou-
dattaa liiankin tarkasti antiikkisia laajuuden vaatimuksia, milloin
ne eivät suorastaan loukkaa korkoa, ja tuntuu sen vuoksi hieman
ahtaalta ja »akateemiselta». Siinä suhteessa ovat muut kuusmitan
viljelijät yleensä pysyneet hieman väljemmällä kannalla, joskohta muu-
toin noudattavat Jänneksen yleisiä sääntöjä. Myös toisten runomitto-
jensa rakenteessa on uusin taiderunous menetellyt hiukan vapaam-
min kuin Jännes. Joka tapauksessa Jänneksen säännöt ovat pal-
jon edistäneet suomalaisen runomittaopin vakaantumista.

Jänneksen runoja ilmestyi 1870-luvulta alkaen ylioppilas-albu-
meissa. Suomen Kuvalehdessä, Kirjall. Kuukauslehdessä y. m.
Vasta v. 1889 hän, Ahlqvistin mielipidettä asiassa kuulostettuansa,
julkaisi kootut runonsa vihkosessa Muistoja ja toii>eita ystäville jou-
luksi. Noin puolet siinä olevista omista runoista näkyvät vuosituk-
^esta päättäen olevan samalta vuodelta, muut vanhempaa juurta.
Lisäksi siinä on useita käännöksiä virosta, mordvasta ja unkarista,
niiden joukossa unkarilaisen J. Aranyn mainion »Toldi» eepoksen
4. laulu. Pari »Toldin» laulua hän aikaisemmin oli julkaissut »Koit-
taressa» 1880. Jänneksen myöhemmistä runoelmista mainittakoon
muhkea karjalaissävyinen juhlaruno Patvaskan pakinoita Sortavalan
laulu- ja soittojuhlassa 1896 ja Promotsioniruno 1897.

188

Jännes on, kuten jo mainitsimme, runoilijanakin Oksasen lä-
heisimpiä, runoili jayksilöllisyy s, joka miehuullisesti, suoraan ja kur-
sailematta lausuu julki, mitä hänen mielessään liikkuu. Oma >>minä»>
puhuu kaikkialla Jänneksen runoissa. Samoin on Jänneksellä Ok-
sasen selvä ja täsmällinen sanontatapa, joskin jo melkoista mehe-
vämpi kuin tällä. Runon muodollisena taitajana Jännes olikin ai-
kansa etevimpiä, voisipa sanoa »klassillisimpia». Hänen runoissaan
ilmenee karjalaisen kielellinen ja laulullinen rehevyys, mikä monesti
päätyy liiankin pitkälle aito karjalaisten sanojen ja kielimuotojen
suosimisessa. — Jännes alotti runoilunsa koulu- ja kielitaistelun
kuumimmillaan ollessa 1870-luvulla, ja tämä taistelu »Suomen val-
lasta» on kai painanut lujan leimansa hänen intoisaan isänmaalli-
seen lauluunsa Herää, Suomii (julkaistu 1881). Suomi ei ole hänestä
suinkaan hereillä — nimittäin suomalainen Suomi — ja sotaisin
rytmein hän huutaakin sille:

Suomeni, kansani, synnyinmaa! Herää, Suomi, niin loppuu yö,

Äitini kurja ja kallis! Nouse jo pois, jalopeura!

Kärsinyt ain' olet sorrantaa*'^ Ken sua kieltävi, sortaa, syö,

Vieläkö kärsisit kauvempaa, Luotasi luo, tahi maahan lyö!

Vieläkö luontosi sallis? Suuri on lastesi seura.

Suomen kansan oma on Suomi ja vasta silloin

Kun, ken kansoa halveksuu,
Sortuvi niin kuni juureton puu,
Silloin on Suomessa huomen.

Rajakarjalaisena hän jos kukaan hyvin tunsi suomenkansan kärsi-
mykset.^ Mutta runoilijan vilkas karjalainen mieli unelmoi paljoa
suuremmasta Suomesta kuin virallisten valtiorajain sisäisestä. Tämä
Suomi voisi syntyä »heimoushengen» avulla, joka »Suomensiltana»
jälleen toisi yhteen toisistaan eksyneet Aunukset, Vepsät, Virot,
Karjalat ja Kainuut. Nämä kauniit »yhteissuomalaiset» unelmansa»!y
joissa Oksasen alakuloinen »Satu» ja rohkearyhtinen »Suomen valta»
vielä kerran uusiutuvat, edellinen tosin alaltaan pienentyneenä,
mutta jälkimäinen suurentuneena, lausuu Jännes ilmi runossa Väi-
nölän lapset. Erityisesti karjalaiset tuntonsa hän on pukenut ryh-

* Herää 6'i*omi-runon mahtaviin rytmeihin on Arvi Jänneksen mlo-
rempi veli lehtori Emil Genetz (synt. 1852) sepittänyt yhtä mahtavan sävelen.
Hänen säveltämänsä on myös vanhemman veljen muhkea Karjala y. m.

189

dikkääseen Karjala-vanoon, joka samalla sisältää runoilijan koko
henkisen uskontunnustuksen. Jännes on kuten moni muukin
ylväs nuorukainen ensin »ulos aattehin uhkein» kulkenut ja »jär-
kensä vuoreen» luottanut, mutta on lopulta epätoivoisena palannut
lapsuudenuskon vankalle pohjalle (vrt. varhaista runoa Uskovainen,
joka runomitalta ja sisällykseltä suuresti muistuttaa Oksasen »Epäi-
lijää», joskin Iqpputulos on toinen). Ja Karjalan 4. ja 5. säkeistössä
hän tarjookin tämän »puhdasuskoisen» lutherilaisen maailmankatso-
muksensa Karjalan pettämättömäksi tueksi yhdessä oikeuden ja
Väinön kielen vaalimisen kera. Jännes on henkisesti kasvanut lu-
jasti kiinni 1860- ja 1870-luvun eheihin kansallisiin ja uskonnolli-
siin ihanteihin; 1880-luvun uusi luonnontieteellinen ja yksilöllinen
maailmankatsomus alasrepivine arvosteluineen ei löydä armoa hä-
nen silmissään. Jyrkimmin hän lausuu kantansa sen suhteen ru-
nossa Inhuuden ihanielijalle, joka lienee etusijassa Minna Canthia
vastaan tähdätty.

Karjalan ohella henkii aito karjalaista tuntoa juhlaruno Pat-
vaskan pakinoita, jonka vaihtelevissa rytmeissä on oivallisesti kuvattu
Karjalan itkut ja ilot.

Suomen ja Karjalan jälkeen on ahtaampi oma koti- ja suku-
piiri antanut Jännekselle paralta runoaiheita. Eikä vain äiti, vaimo
ja lapset, vaan myös isoisät, isoäidit, tädit, veljet, uskopalvelijat
jopa kodin hevosetkin saavat kukin ansaitun osansa. Sellaisia vil-
pittömän tunteen leimaamia runoja ovat esim. Vaimolleni, Aune,
Isoäiti, Päästökirja Oprille ja Poku (ori). Rakkauden ja perheonnen
täyttämä koti on samalla rikas (runo Kulta-unelma):

Ei arkussani kultaa näy:
Mutt' rikkautt' on rakkaus
Ja perheonnen kukoistus
Ja lapsieni kunto
Ja puhdas omatunto.

Sellaiset kodit ovat Suomen vahvin turva; vieläpä erityisesti (runo
Elma rouva);

— joka perhe pienonen,

Miss' suusta säätyvaimosen

Soi Suomen kielen kauneus:

On pilke pimeimmässä yössä,

190

On solki Väinämöisen vyössä,
On Suomen linnoitus.

Oksasen >>Suomen kieli, Suomen mieli», joista Oksanen itse näkyy
myöhemmin tulleen toisenlaisiin ajatuksiin, ovat Jänneksestä siis
yhä edelleen »suoja Suomenmaan».

Jännes juurikuin kehittää edelleen Oksasen isänmaallisen ja
yksilöllisen runouden toivorikasta, valoisaa puolta. Sen epätoi-
voista, öistä puolta, jossa Oksasen »yks perkele, yks enkeli» taiste-
levat ylivallasta, jatkaa yhä öisempään suuntaan, jonkinlaiseen
epätoivon Nirvaanaan saakka, keskellä kansallisen kevään innostu-
neita laulajia suomenkansan kärsimysten ja oman yksilöllisen tus-
kansa traagillinen laulaja

Kaarlo Kramsn.

Yksinäisessä jylhyydessään tämä suomalaisen runouden Gia-
como Leopardi (suuri ital. runoilija, f 1837), jos niin kaukaista ver-
tauskohtaa rohkenemme käyttää, on epäilemättä miehekkäin, suora-
sukaisin ja rotutuntoisin ilmiö koko uudemmassa lyriikassamme,
karu ja ankara runoilijayksilö, jonka runot muodoltäänlcin ovat
kuin jäyhiä pronssivaloksia. Lyhyen lauluaikansa hän on sama
alusta loppuun saakka. Hän on kohtaloltaan Kiven lähintä sukua
ja päättää tämän lailla päivänsä mielipuolisuuden yössä. Kolkosta
kohtalostaan huolimatta Kiven runotar oli yleensä valoisa — Kram-
sun on läpeensä kohtalonsa mukainen, öinen ja synkeä.

Kramsu oli merimiehen poika Oulusta, syntynyt 23 p. jouluk.
1855. Tuli ylioppilaaksi keväällä 1874 ja sai jo saman vuoden syk-
syllä pohjalaiselta osakunnalta kehoituspalkkion (Goethen ja Schil-
lerin teokset) pienestä runovihosta. ^ Varattomuus esti häntä enem-
mistä yliopistollisista luvuista; kenties myös toverien kehuskeleva
kiitos, joka ehkä liiaksi veti häntä näiden iloiseen seuraan lasia kal-

^ Ks. Pontus Artin kirjoitusta Kramsusta Valvojassa 1900, siv.
412—423.

191

listelemaan, vaikkapa se ei Kramsun aatteelliselle mielelle voinut-
kaan tarjota tyydytystä. Päinvastoin vain sydämen ristiriidat siitä
enenivät. Toimeentulonsa vuoksi Kramsu siirtyi pikkukaupungista
toiseen, ansaiten niukan leipänsä sanomalehtimiehenä, suomennok-
silla ja opetustyöllä. Tällaiset ahtaat olosuhteet yhdessä pikku-
maisten puolue- ja nurkkakuntariitojen kera, joiden pyörteihin hän
sanomalehdentoimittajana joutui, särkivät yhä enemmän hänen
ihanteellisen runoilijahenkensä sopusointua ja lopulta velloivat sen
niin sekaisin, että hän tuli mielisairaaksi. Sellaisena hän pääsi kärsi-
myksistään Niuvanniemen mielisairaalassa 26 p. elok. 1895.

Ensimäisen vihkosen Runoelmia julkaisi Kramsu 1878, toisen
paljoa laveamman 1887. Jälkimäiseen hän valikoi edellisestä ne
runot, jotka katsoi arvokkaimmiksi. Se on siis Kramsun runojen
>>normaalilaitos>>. Uusi painos siitä ilmestyi 1900.

Paljon ei näitä Kramsun runoja ole, ainoasti puolisataa, mutta
sisäiseltä arvoltaan ne vastaavat monta tusinarunoilijain kokoel-
maa. Kramsu on mies, joka ei joutavia jaarittele. Hänellä on sydä-
mellään vain pari kolme asiaa, mutta niistä hän laulaakin sitä anka-
rammin. Jo nuoresta pitäen on epätoivoinen elämäntuska hänen
runoutensa vahva pohjavirta, josta hän ei jaksa kohota edes uskon-
non vakavalle rantakalliolle eikä löydä muutakaan lujaa ankkuri-
paikkaa. Tämä tuska ei koske vain häntä itseään — sen hän kyllä
kestäisi, — vaan vielä enemmän hänen alati sorrettua ja halveksit-
tua suomalaista kansaansa, johon hän rodultaan ja sukujuuriltaan
tuntee niin kiinteästi kuuluvansa. Sen hämärä kohtalo häntä syn-
kistyttää. Toivo ja epätoivo sekä oman kansan että oman kohta-
lon tähden taistelevat alati hänen rinnassaan, päättyäkseen vihdoin
aivan fatalistiseen elämäntuntoon, »kaiken turhuuteen».

Kramsu oli pohjaltaan ihanteellinen aatesielu, jolle Yrjö Kos-
kisen »Nuijasota» ja »Suomen kansan historia» olivat avanneet yk-
sistään synkkiä näköaloja suomenkansan menneisyyteen. Hän unel-
moi kai kauniita haaveita sekä itsensä että kansansa hyväksi, mutta
huomasi pian karvaasta kokemuksestaan, kuinka raudankova to-
dellisuus armottomasti särki nämä unelmat. Hänen kansansa kieli-
neen pysyy yhä edelleen omassa maassaan halveksittuna rotuna,
jaksamatta voimakkaasti herätä ja temmata onnensa ohjia lujasti
omiin käsiinsä; vieläpä se keskinäisillä pikkuriidoilla vain uuvuttaa

192

itseään yhä pahempaan horrokseen. Ja hänessä itsessään ei ole miestä
kohoamaan edes omaksi herrakseen. Tästä tuo vihlova soraääni,
tästä toivon ja epätoivon ristiriita, kunnekka lopultakaan ei jää
jälelle muuta kuin — pullo ja kohtalokas välinpitämättömyys.

Aatteet — etusijassa vapaus ja rakkaus suomenkansaan — ne
ovat Kramsulle ylintä kaikesta. Niiden puolesta on alati taisteltava
onnen saavuttamiseksi, olipa tie kuinka kivinen tahansa ja sää myrs-
kyinen, sillä (Onnensa etsijä):

Ken lepohon itsensä heittää
On kuollut jo eläissään.

Aate yksin — vaikkapa se olisi hairahdus lopulta — on ihmisen
kannattava voima (Aatteet):

Aatteen voima, into tulinen
Ne tok' yksin ihmiseks sun saapi:
Ilman niitä lailla eläimen
Ihmismato liikkuu, lahoaapi.

Suuren asian hyväksi on tohdittava kolkuttaa yksin Manalankin
portteja, kuten Väinämöinen Tuonelan joella:

Kaikki pitää uskaltaa, jos suurta tahtoo saada I
Kaikki — tai ei mitäkääni — siis Ibsenin »Brandin» ohje.

Kuoltua on kyllä aikaa kummitella; elävä määrää rohkeasti
itse kohtalonsa; senpätähden juuri eläessä on uljaasti taisteltava
ja voitettava. On tehtävä työtä Suomen hyväksi eikä vain laulet-
tava. On seurattava sen viisaan vanhuksen esimerkkiä, joka hau-
taan saakka uurastaa, koska >>ei tehtäväänsä kesken jättää saa».
Työhön ja voittoon Suomen hyväksi esi-isäin äänetkin haudoistaan
manaavat; Suomen heräämistä odottavat huokaillen Suomen »sadat
tappotantereet». — Näin kehoittelee Kramsu lauluissaan innokkaasti
maanmiehiään.

Mutta turhaan! Suomen kansa yhä nukkuu, vaikka sitä kaik-
kialta »raudankarvat ukonpilvet» uhkaavat (Nukkuva Suomi), vie-
läpä nukkuu »tora ja riita» mielessänsä. Sietäisipä rajusään todella
puhjeta nuoliaan satamaan; silloin

Ehkä herää Suomen kansa kerran ennen kuoloaan.

Korkeintaan se uuden aikakauden herätyshuudoista käänsi
unisena vain hiukan kylkeään (Heräämätön).

1^3

Näin laulaa Kramsu katkerana keskellä kansallista kevättä.
Nousu kai tapahtui hänestä liian hitaasti, vieläpä »toran ja riidan»)
merkeissä. Suomen talonpoikainen kansa — hänen oma rotukun-
tansa — oli vielä heräämättä; se ei vielä tuntenut oikeuksiaan eikä
kyennyt niitä käyttämään; herätys oli vain herraskainen korukukka.
Virallisissa juhlarunoissa hän kyllä laulaa Suomen herättäjistä ja
heräämisestä sekä kansan keväästä, mutta se tapahtuu vain juhla-
tunnelman vuoksi. Pian huomaa hän oltavan kaukana päämäärästä
ja se tekee hänet katkeraksi. Ei ole enää soinut Väinämöisen kantele
Suomen kansaa yhdistävänä. Miksi? Siksi että Suomi yhä »kituu
kahleissansa». Mutta jos Suomi rohkeasti astuu vapauden taiste-
luun ja murtaa kahleensa, silloin kyllä »korkealle laulu kohouupi»
(Väinämöisen kantele ja LauUimme).

Oli kerran aika, jolloin Suomen suomalainen talonpoika heräsi
ja yritti vapauden taistelussa murtaa kahleensa. Se oli Nuijasodan
aika, jonka muistot Kramsu pohjalaisena ja Yrjö Koskisen »Nuija-
sodan» innostamana manaa esille. Mutta mikä oli seuraus? Sen
hän lausuu veristä ivaa henkivässä ballaadissaan Ilkka. Ilkka, joka
hänellä on vain vapauden aatteen vertauskuva eikä yksilö, huutaa:

Ken vaivojansa vaikertaa Siis vapauteen taistellen

On vaivojensa vanki, Ken miehen mieltä kantaa:

Ei oikeutta maassa saa Tie suorin kulkee onnehen

Ken itse sit' ei hanki. Lähellä kuolon rantaa!

Mutta toisin kävi: hirsipuu oli palkka Ilkalle ja suomalaisten vapau-
delle. Kuitenkin, kaikitenkin:

Kauniimpi orjan elämää
On kuolo hirsipuussa.

Talonpoika pysyköön talonpoikana, sen on suomenkansa saanut aina
kokea. Muukalaiset ovat saaneet sen vaivannäköjen hedelmät naut-
tia. Syvä totuus, mutta samalla verinen iva soi Peipon talonpojan
suusta, kun hän »herran eessä paljain päin» ja »maahan asti» kumar-
taen vakavana lausuu talonsa polttajalle, röyhkeälle Jaakkima
Berendsille, joka uhkaa hänen uudenkin talonsa polttaa:

Se on talonpojan työksi
Aina tullut Suomenmaass':
Minkä herra maahan syöksi.
Rakens' talonpoika taas.
Uudempi suomalainen kirjallisuus. — 13

194

Ballaadit Ilkka ja Jaakkima Berends ovat Kramsun perisuoma-
laisen rotutunteen valtaisin ilmaus, mestarirunoja molemmat. Nii-
den rinnalla Hannu Krankka ja Taneli Luukkonen kalpenevat vain
vilkkaiksi tilapääkuviksi. Tosin niissäkin on ivaa, jopa myrkyllis-
täkin, joskohta humoristisesti esitettynä. Sanoohan Krankka, kun
vouti turkkinsa avulla on päässyt sukkelasti hänen käsistään karkuun,
kuulleensa kylläkin viisaan neuvon:

Sä karhu nylje vasta
Kun tappanut sen oot!

mutta sen unohtaneen.sa. Ja onhan sisseillä, kun Venäjän tsaari on
heidän käsistään päässyt pakoon (aihe on »Välskärin kertomuk-
sista* otettu) ainakin yksi lohdutus: talonpoika ei ole »saloilla Suo-
menmaan» koskaan ennen ajanut niin jaloa otusta eikä luultavasti
tule vastakaan ajamaan!

Siis kaikkialla herran ja talonpojan, sortajan ja sorretun jyrkkä
vastakohta. Siinä ollaan kaukana Runebergiläisistä ihanteista.
Tätä vastakohtaa laulaa Nuijasodan laulu (Tarina):

Kuin koirat herrainsa eestä ennen
Me käytiin taistoon ja kuolemaan.
Nyt, eestä kansamme kuoloon mennen,
Nyt ihmisinä me taistellaan.

Sama laulu on kaikuva kerran vielä uudestaan, kun Suomen sydän
jälleen uljaasti sykkää »ja suurten toimien hetki lyö». Sorrettu talon-
poika kostaa, mutta ei vain »sortajansa sortamalla», vaan vielä enem-
män hiljaisella, kärsiväisellä työllä. Niin uhkaa voittajillensa kuo-
leva talonpoika »pilkan hymy huulillaan» Santavuoren veri.sellä
kentällä runossa Santavuoren tappelu:

Mut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään:
Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään. —
Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän onpi hallayö,
Mutta seuraukset senki poistava on kansan työ.

Jos sittenkin kävisi niin, että aikojen viertyä Suomessa »ventovieras
kansa» laulaisi Suomen ihanuutta »kielin vierahin», ainakin yksi loh-
dutus on runoilijalla haudassaan (Unelma): hän tietää että hänen
oma kansansa toki »kuoli kunnialla» edestä isänmaansa.

195

Synkkä oli siis suomenkansan menneisyys; synkältä näytti sen
tulevaisuuskin. Vapautta ei sille näkynyt. Mutta tarkemmin kat-
soen — kaikkiallahan vapaus oli koditon! Tosinhan »uusi aika» tou-
husi paljonkin, mutta miksi hyväksi? Vain siksi että »kahleet uudet
ihmishenki saa». Ei edes »luona täytten maljain» vapaus viihdy, sillä
vapaudenjulistajat itse siinä sortuvat »viinan orjiksi». Tässä asiassa
puhui kai oma kokemus, ja sepä se hänen rintaansa raatelikin. Va-
pauden laulaja — viinan orja! Hänen puhtaaseen sydämeensä oli
»elonvirta viskellyt ryönäänsä», oli sen samentanut syksyistä yötäkin
pimeämmäksi:

Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie;
Mut synkempi vielä on eloni tie;
Voi yölläkin tähtönen tuikata vielä,
Mut tähteä yhtään ei eloni tiellä.

hän laulaa synkässä runossa Onneton, Ja hän ihailee kevään ensi
leivon uskoa ja toivoa, vaikka vielä pakkanen paukkaa, ja toivoo
että hänkin »keskellä jäiden» ja »unohtain kauhua tyhjyyden» voisi
haaveilla keväästä ja päivänpaisteesta. Turhia haaveita. Hän saa
viettää yhä »tähdetönf yötä». Kohtalo on hänet »onnesta pois sul-
kenut» ja joka haaralla ovat »tiet elon kurjat ja kaidat». Mutta hän
kantaa tuskansa miehekkäästi, valittamatta, jopa uhmamielin nau-
raen (Miksi naurat):

Sun naurus äänekäs onkin vaan
Niin synkkää pilkkaa ja uhkaa!

Se on sellaista »maailmanlopun» naurua, josta vihdoin kaikki on
yhdentekevää. Ei maksa vaivaa surra, jos kulta hylkää — saahan
toisia yllin kyllin. Ja voihan nauttia edes »hetken onnea» pullon seu-
rassa, sillä »post mortem pocula nulla» — kuoleman jälkeen ei ole
sitäkään lohdutusta ja iloa tarjona. Siis kiireesti:

Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon
Ja juokoon; jo pullomme puolillaan on.
Ja hukkukoon huomenna taivas ja maa.
Kun siksi vain juoda ja riemuita saa!

Siltä kannalta ottaa huoleton mustalainenkin elämänsä vaeltaissaan
iloisena kaiken maailman teitä. Samoin »Laulu -Hansa». Kuoleman

(

196

jälkeisillä asioilla ei maksa vaivaa mieltänsä rasittaa. Sittenpähän
nähdään.

Näin on runoilija lopulta turtunut kaikelle. Hän vaipuu vähi-
tellen yhä tylsempään tunnottomuuteen, kunnekka vihdoin todel-
lakin »tähdetön yö» hänet kokonaan yllättää ja ympäröi.

Juhana Henrik Erkko.

Aivan toisen kuvan tarjoo J. H. Erkon runous. Myös se kantaa
jopa ankariakin sisäisen taistelun merkkejä, mutta tämä taistelu
johtaa runoilijansa eheyteen ja sopusointuun. Hän taistelee itsensä
oman itsenäisen elämänkatsomuksensa lujalle pohjalle ja koettaa
istuttaa tämän elämänkatsomuksen kansalaisiinsakin, sillä hänen
mielestään runoilijan tulee samalla olla kansansa opettaja ja hen-
kinen lipunkantaja. Siinä suhteessa hänellä periaatteellisesti on useita
yhtymäkohtia Päivärinnan ja yleensä vanhempain »valistuskirjaili-
jain» kera. Erkko rupeaa ensin runoille pelkästä omakohtaisesta
laulamisen halusta, laulella liritteleekin aikansa ratoksi vuosikausia,
kunnekka vähitellen huomaa ajan rientäneen hänen ohitseen. Silloin
hän herää ja alkaa kiiruhtaa ajan jäljissä. Hän tekeytyy siinä liik-
kuvien aatteiden ja virtausten tulkiksi, sittenkuin ne ensin on sisäi-
sellä taistelulla omikseen sulattanut, ja pysyttäytyy nyt aikansa
nuorekkaana lipunkantajana loppuun saakka. Ihmisyys on ennen
muita se tunnussana, jonka hän on tällöin lippuunsa kirjoittanut
ja jonka perässä hän kutsuu kansaansa kulkemaan. Mitään erityi-
semmin omaperäistä, voimakasta ja profeetallista ei hänen kutsuis-
saan tosin ole — hän ei luo aikaa vaan aika luo hänet — mutta
se hartaus ja vilpittömyys, jolla Erkko laulajaleiviskäänsä koettaa
tehdä korkoa kasvavaksi, antaa hänelle aivan erikoisen sijan runoili-
jaimme joukossa, puhumattakaan siitä että hän aikoinaan oli ainoa
laulaja, joka laulajana »pysyi lujana loppuun saakka», silloinkuin
muut hänen aikalaisensa laululinnut olivat jo kauan sitten vaien-
neet.

Erkon elämäkerta on tuo tavallinen köyhän runoilijan tarina:
syntyy matalassa kodissa, janoaa tietoa, saa sen alkeita seminaarissa,
kehittää itseään opinnoilla ja matkoilla pitkin ikäänsä, minkä leipä-

197

huolilta joutaa, elää köyhänä ja yksinäisenä ja koettaa pitää kan-
neltaan vireessä kuolinhetkeensä saakka.^

Erkko oli hämäläistä talonpoikaista sukuperää. Hän syntyi
16 p. tammik. 1849 Orimattilan kirkonkylässä isänsä omistamassa
Eerakkalan talossa, josta sitten talon pojat, vanhemmat kun
Hämeen tavan mukaan olivat varsinaista sukunimeä vailla, maail-
malle lähtiessään muodostivat itselleen nimen Erkko. Äidiltään
lienee Erkko perinyt runoudelle avoimen, tuntehikkaan mielen.
Jo nuorena hän halusi pois kotoa tullakseen jollei muuksi niin aina-
kin kirjanpainajaksi, jotta siten saisi lukea paljon kirjoja. Saa-
tuaan alkuopetuksen äidiltään ja pitäjän kiertokoulusta ja nautit-
tuaan Jyväskylässä vuoden ajan yksityisopetusta hän v, 1867 pääsi
Jyväskylän seminaariin, josta, oltuaan välillä sairaana, v. 1872
valmistui kansakoulunopettajaksi. Toimi aluksi opettajana Kok-
kalan lasitehtaan yksityisessä kansakoulussa Viipurin lähistössä
(Johanneksen pitäjässä) ja pääsi v. 1874 n. s. Vilken alkeiskoulun
johtajaksi Viipuriin. Ohella hän vv. 1875 — 76 toimitti Viipurissa
sanomalehteä Ilmarinen ja v. 1881 omaa yleistajuista kirjallista kuu-
kauslehteä nimeltä Ilmiö sekä otti hartaasti osaa paikkakunnan suo-
malaisiin sivistyspyrinnöihin. Kun koulu v. 1892 lakkautettin, sai
Erkko valtiolta pienen 800 mkn vuosieläkkeen. Aineellisen toimeen-
tulonsa vuoksi hän (1894) rupesi Käkisalmen raatimieheksi, mutta huo-
masi pian joutuneensa runoili jaluonteelleen sopimattomiin oloihin. Hän
jättikin virkansa jo vuoden kuluttua ja siirtyi Helsinkiin kirjalli-
siin töihin, joista leipähuolet hänet vielä kerran ajoivat käytännön
toimiin, tällä kertaa Tampereelle väkijuomain vähittäismyynnin
kontrollööriksi (1896), kunnekka taas huomasi erehtyneensä ja »osasi
palata lestillensä», nimittäin niukan leivän tarjoovaan runoiluun.
Asuttuaan aluksi Helsingissä hän (1902) rakennutti itselleen Tuu-
sulan järven rantamalle lähelle Aleksis Kiven kuolinmökkiä suureh-
kon huvilan muinaissuomalaiseen tyyliin — kotipesän linnulle,
joka pesän valmistuttua kuitenkin lensi pois, kuten Erkko kuuluu
suruisan-humoristisesti lausuneen. Täällä suomalaisessa »kirjailija-
m

1 Erkon^ rnnoilijapersonallisuutta on Valvojassa selvitellyt varsin-
kin Valfrid Vasenius, laajimmin muistokirjoituksessa /. H. Erkko. Muu-
tamia ääriviivoja. Valvoja 1906, siv. 607 — 626. — Samoin Zach. Castren
kirjoitelmansa J. H. Erkko. Runoilijan maailmankatsomuksen piirteitä. Liitto
III, Siv. 1—14 (1904).

(

198

ja taiteilijasiirtolassa^, kuten Tuusulan järven seutua siellä asuvaiu
kirjailijain (Aho, Erkko) ja taiteilijain (Sibelius, E. Järnefelt, P.
Halonen, E. Falck) vuoksi on nimitetty, Erkko vietti viimeiset vuo-
tensa. Pitkin ikäänsä hän ahkerasti kartutteli kirjallisia tietojaan,
opiskelipa vieraita kieliäkin. Valtion antamalla 2000 mkn matka-
rahalla hän V. 1884 ensi kerran pääsi ulkomaille henkistä näköpii-
riään avartamaan ja oleskeli tällöin yhteensä vuoden verran Dres-
denissä, Böömissä, Berlinissä, Wienissä, Munchenissä ja Italiassa.
Myöhemminkin (vv. 1888, 1898 — 99 ja 1900) hän milloin pitemmän
milloin lyhyemmän ajan oleskeli Keski-Europan maissa ja Välimeren
rantamilla (Saksassa, Belgiassa, Englannissa, Ranskassa, Sveitsissä
ja Tiroolissa). Opinnoillaan ja matkoillaan Erkko hankki itselleen
paitsi laajoja tietoja avaran ja etuluulottoman katsantokannan,
joka kyllä tulee ilmi hänen teoksissaan. Runoilijakutsumustaan
hän noudatti hartaasti milfei kuolinhetkeensä saakka. Viimeiset
säkeensä hän onkin sepittänyt muutamia päiviä ennen kuolemaansa,
joka tapahtui sairashuoneessa Helsingissä marraskuun 16 p:nä 1906.
Samaan aikaan oli hallitus vihdoin myöntänyt Erkolle erityisen n. s.
runoilijaeläkkeen, jota köyhä runoilija ei siis ennättänyt päästä
nauttimaan — kohtalon ivaa sekin. Erkko sai leposijansa Helsin-
gin hautausmaassa, ja hänen haudalleen pystyttivät myöhemmin
muistokiven Suomen nuorisoseurat, jotka hänessä näkivät ihantei-
densa hartaan edustajan.

Erkon ensimäiset painetut runot ovat v:lta 1868, viimeinen mar-
raskuulta 1906. Lähes neljä vuosikymmentä oli siis hänen kante-
leensa vireessä, ja tämä pitkä ajanjakso vaihtelevine virtauksineen
kuvastuu selvästi Erkon runoudessa. Suuren ranskalaisen runoili-
jan Victor Hugon tavoin Erkko on vuosikymmenien kuluessa puke-
nut runoksi ajassa, kansassa ja itsessään kulloinkin liikkuvat ihan-
teet ja elämänarvot. Siinä suhteessa hänen työnsä toistaiseksi on
laatuaan yksinäinen ilmiö suomenkielisen kirjallisuuden historiassa.
Se on ollut alituista aatteellista etsimistä, syventymistä ja avartu-
mista maalaisesta paimenrunoilijasta kansansa ihannemieliseksi opet-
tajaksi ja tietäjäksi. Ensinnä ilmestyi häneltä vv, 1870 — 72 — 76
kolme vihkoa Runoelmia, jotka aikansa kirjallisilta auktoriteeteilta,
m. m. pelätyltä Ahlqvistilta, saavuttivat suopean tunnustuksen.
Niitä seurasi »pieni laulusikermä» Paimenet (1878) ja vihdoin v. 1881

199

lavea Valikoima runoelmia, johon hän oli uusien laulujen ohelle koon-
nut edellisten vihkojen parhaat runot. Samalla ajanjaksolla julkaisi
Erkko pari pientä vähäpätöistä näytelmäkoetta Kakkima/ori ja
Sotaiset veljekset (1873) ja 2 sarjaa proosakertoelmia Kotoisia tari-
noita (1881 ja 1883). — Uusi virtaus Erkon runoudessa kuvastuu
jo vähässä määrin kokoelmassa Uusia runoelmia v:lta 1885, jolloin
Erkko palasi ensimäiseltä ulkomaanmatkaltaan. Vielä selvemmin
kuvastavat murrosta »vihko runoja ja virsiä» Havaittuani (1886),
»henkisen itsemurhan» välttämiseksi sepitetty »viisnäytöksinen
runoelma» Tietäjä (1887) ja »eletty kertomus» Uskovainen (1890).
Näissä Erkko on taistellut itsensä uusien elämänarvojen tunnusta-
jaksi, joista sitten Kuplia (1890) kohoilee. — Kolmatta kehitys-
kautta, jolloin Erkko, saavutettuaan itse varman elämänkatsomuk-
sen, tahtoo johtaa kansaansakin samojen ihanteiden tielle, edusta-
vat hänen myöhemmät tuotteensa: näytelmäruno Aino v:lta 1893,
runomuotoinen murhenäytelmä Kullervo (1895), runokokoelmat Ajan
varrelta (1896), Runoelmia ja ajatelmia (1899), Pimeän tullen, »runoa
ja suorasanaista» (1900), Suomalainen huoneentaulu (1900), näytelmä-
runo Pohjolan häät (1902), entisistä runoista tehty valikoima Nuorten
runoja (1903) ja Erkon viimeinen runovihko Ilmojen lauluja (1904).
— Mielipiteitänsä ajan kysymyksistä on Erkko sen ohella esittänyt
sanomalehti- ja albumikirjoituksissa ja -arvosteluissa. Hän on myös
(v. 1901) toimittanut painoon nuorena kuolleen toivorikkaan veljensä
Elias Erkon (*12. IV. 1863, ylioppilas, kirjailija ja arvostelija, f
rintatautiin Tiroolin Meranissa 21. XI. 1888) lupaavan murhe-
näytelmäkokeen Elinan surma (sepitetty 1885) yhdessä hänen mui-
den kynäelmiensä kera. — Erkon Kootut teokset ovat v:sta 1908
ilmestyneet Otavan kustannuksella.

Erkolla oli epäilemättä luontainen laulun lahja ja halu. Ääni
tosin ei ollut koskaan erittäin korkea tai voimakas, mutta se oli lä-
peensä harras ja vilpitön. Hänen sävelkeinonsa eivät ihastuta loista-
vuudellaan ja monipuolisuudellaan; pikemminkin ne ovat hieman
kankeita, puisevia ja kuivahkoja, mutta juuri tässä ulkoisessa ko-
ruttomuudessa runoilijan vilpittömyys edukseen ilmenee. Joskaan
hän ei häikäise säkenöivillä kuvilla, vertauksilla ja nerokkailla kään-
teillä, on hänellä kuitenkin aina oikea sana oikealle paikalle. Jos-

200

kin runo toisinaan tuntuu vain vaivaloisesti sujuvan eteenpäin
»niinkuin karhi kannostossa», on siihen kai useimmiten syynä runoi-
lijan aatemaailma, jonka on vaikea purkautua esiin kirkkain kuvin
ja helkkyvin sävelin. Erkon runotekniikka pysyy yleensä samana
hieman puisevana alusta loppuun saakka; ainoasti vanhan kansan-
runomitan puvussa hänen runonsa sai erinomaisen notkeuden ja
sulavuuden, juurikuin osotuksena siitä että Erkon juuret olivat ja
pysyivät syvällä kansassa. Erkko olikin meillä ensimäisiä istutta-
massa menestyksellä vanhaa runomittaa uuteen taiderunouteen;
vieläpä hän Kalevala-aiheisissa näytelmissään sitä kehitti edelleen-
kin, jotta se paremmin soveltuisi draamalliseen esitykseen. Tämä
tapahtui pääasiassa kertosäkeen poisjättämisellä sekä alkusointujen
vähentämisellä, joten runokieli sai enemmän lyhyyttä ja pontevuutta.
Mistään kirjallisista esikuvista tuskin voimme Erkon suhteen
puhua. Tosin hän näyttää lukeneen Oksasen ja Suonion runoja,
joihin hänen muutamat vanhemmat runonsa sekä aiheiltaan että
ulkoasultaan viittaavat, tosin myöhemmin Runebergia ja Tope-
liusta, tavataanpa hänen »Kotoisissa tarinoissaan» selviä merkkejä
Kivenkin tyylistä, mutta kaikki nämä vaikutelmat näyttävät ole-
van satunnaista laatua. Erkko on ja pysyy alati verrattain itsenäi-
senä runoilijana, jolla laulun hersyvä lähde on omassa povessaan.
Lähinnä tämä lähde perusluonteeltaan muistuttaa Kantelettaren
runoutta — eikä ihmekkään, sillä olihan Erkko itse alkujaan hil-
jainen, luontoon ja kansaan kiintynyt maalaisnuorukainen, joka ei
koskaan oikein koteutunut levottomaan kaupunkilaiselämään, vaan
mieluummin kuunteli luonnon äidillisiä ääniä. Hänen runoutensa
onkin aluksi kuin rauhainen salolampi, joka tyyneen kalvoonsa
kuvastelee ympäröivää luontoa.

En tiedä miksi laulaa lintunen
Ja miksi jyräjääpi ukkonen,
Vaan itse tiedän siksi laulavani,
Kun sÄvelehet soivat rinnassani,

hän itse sanoo runoutensa luonteesta. Laulu on hänelle elämää:

Vaikka minne joutunen,
Sitä toivon, rukoilen,
Että laulaa saan.

201

Mutta ei yksin laulu. Pian hän huomaa että elämä vaatii taistelua-
kin, sekä ulkonaista että sisäistä, ja ankaraa työtä, jotta sydän
aina olisi »raitis kuni uusi oras, kirkas kuni lähteen silmä». Ja tä-
mäpä huomio se saa hänen tarkastelemaan elämää ja maailmaa
muiltakin kuin nuoren huolettoman luonnonlaulajan näkökulmilta.
Laulaja muuttuu vähitellen mietiskelijäksi, luontainen lyyrikko pu-
keutuu aaterunoilijan hieman raskaaseen vaippaan.

Erkon ensimäiset runotuotteet hänen »Uusiin runoelmiinsa»
saakka ovat vielä enimmäkseen luontaisesta laulunlähteestä hersy-
neitä, raikkaita ja välittömiä laulelmia. Runoilija laulelee itsensä
ja muiden iloksi satunnaisia mielialojaan ja mietelmiään, milloin
iloisia, milloin surunvoittoisia, tai piirtelee somia pienoiskuvia luon-
nosta, elämästä ja ihmissydämestä. Varsinkin ne runot, jotka hän
on yhdistänyt kahteen »Paimenelta» sarjaan, yhteensä 64 pientä
laulelmaa, sisältävät monta perin herkkää ja herttaista palaa, esi-
merkiksi n:ot 13 ja 18:

Missä kukka, Lapsen kyynel kirkkahin
Siellä kesä, Äidin rinnoilla,

Missä tähti. Lemmen kyynel lämpimin
Siellä taivas, Neidon poskilla,

Missä lempi, Kaipuun kyynel katkerin
Siellä autuus. Haudan reunalla.

Muutamaan sanaan on runoilija niissä puristanut runollisesti laaja-
kantoisen sisällyksen. vSamantapaisia herkkiä ja somia pikkurunoja
tavataan useita »Paimenelta» sarjain ulkopuolellakin, esim.:

Milloin on kesä minulla? — Niinp' on vierahisin kulku.

Silloinpa kesä minulla, Kuin syksyllä surman suuhun;

Kun on kultani kotona, Niinpä on kotihin kulku,

Joutsen hellä helmassani, Kuin keväällä kullan luokse.
Vaikka talvella tulisi,
LumisääUä laulahtaisi.

Toiset runot ovat taas pieniä somia laatukuvia luonnosta ja pai-
menten elämästä. Sellaisia sisältää myös erikoissarja Paimenet,
jonka runot Erkko on sovittanut höllään yhteiseen kehykseen, ja
samoin sarja Kesäpoimintoja, jossa ohella kuvaillaan Saimaan vesiä
ja Karjalan kunnaita. Syystä kyllä on näitä Erkon pikkurunoja
ja idyllisiä paimenlauluja, joissa tuntuu selvä Kantelettaren laulujen

202

sävy, verrattu Runebergin idylleihiu ja epigrammeihin. Kuitenkin
ne ovat Erkon runottaren itsenäisiä tuotteita, sillä tiettävästi hän
ei tällöin vielä lähemmin tuntenut Runebergin vastaavia runoja.
Ne vain osottavat, että Erkon runotar oli Kantelettaren ja Rune-
bergin runon sukua. Niiden lyyrillinen tunnelmaherkkyys onkin
lajissaan epäilemättä parasta, mitä Erkko koskaan on laulanut, ja
niihin sopivat hyvin Erkon sanat: »Min' en laula — luonto vaan rin-
nassani laulaa>>.

Tietysti Erkko tänä kansallisen kevään aikana on myös ahke-
rasti soinnutellut isänmaallisia säveleitä. Ne ovat kuitenkin yleensä
vain heikkoja jälkikaikuja Oksasen (ja Runebergin) runoista, kuten
esim. tunnettu Hämäläisen laulu (v:lta 1869), sävyltään perin yli-
malkaisia, vailla suurempaa pontta ja itsenäisyyttä. Niissä »tahto
on tekoa etevämpi», kuten niistä sattuvasti on lausuttu. Pukeepa
hän runossa Väinämöisen palaus koko Suomen historian kuivaan
runomittaan. Eivät myöskään Erkon ballaadimaiset runot ole oi-
kein onnistuneita. Ne ovat pitkäveteisiä, niiden esitystapa on kan-
keaa, konstikasta, ja aiheet ovat kovin haettuja. Sen sijaan hän
on piirrellyt koko joukon tuoreita kuvauksia kansanelämästä, jonka
hän hyvin tunsi. Sellaisia somia pikkukuvia ovat esim. Hevospai-
menel yömajalla (vrt. Suonion »Suksimiesten laulu»), Perheen joulu-
hartaus, Takkavalkean ääressä (vrt. Schillerin »Laulu kellosta»),
Kamppiaiset ja useat Paimenet sarjan runoista. — Tietysti Erkko
on myös lemmestä laulanut ja tehnytkin sitä ahkerasti ihan pitkin
ikäänsä. Kuitenkin tuntuu siltä kuin lemmenlaulu ei olisi hänen oi-
kea alansa. Hänen sekä varhaisemmat että myöhemmät lemmen-
runonsa ovat vain sellaista pientä lemmenpilpatusta, lemmen ja
varsinkin suudelmien matalahkoa, kaihoisaa haaveilua aivan van-
hoille päiville asti. Syvempi, tulisempi tunne niistä puuttuu. Hento-
mielisen nuorukaisen hiljaisista haaveiluista ne vähitellen muuttu-
vat jonkinlaisiksi »yksinäisen vanhan sedän» hyväilyn ja hellimisen
kaipuiksi, jollaisina varsinkin Väinö »Ainossa» niitä tulkitsee.

Aikaiseen ilmestyy Erkon runoihin myös miettivä piirre. Hän
kehottaa taisteluun, koska »taistelu sankarin voittohon vie» (Tais-
tele/), laulaa työn arvoa, sillä »työn ja kunnon, jalon tunnon oma
on taivas verraton» (Palkattoman palkka ja Manaus), lausuu järkei-
leviä mietteitään ihmisonnen vaihteluista tai kääntyy uskonnon

:203

lohdutusta hapuilemaan (esim. Rukous). Iva ja epäilyskin jo kohot-
tavat Erkon runoudessa päätään (esim. Moinen maa. Puhdas tosi).
Jo aikaiseen hän viittaa yksilön velvollisuuteen kansansa jäsenenä
ja kansan velvollisuuteen ihmiskunnan jäsenenä palvella työllään

Ihmiskunnan suurta tornintyötä:
Sivistystä suuren ihmissuvun.

Ja raitis, työteliäs maalaiskansa, varsinkin sen nuoriso, eikä henki-
sesti ontto kaupunkilaismaailma, on hänen mielestään »tulevaisen
Suomensuvun väki» (Matkakuvia). Sille kansalle hän onkin laula-
nut työn, edistyksen ja tasa-arvoisuuden innokkaan hymnin, tun-
netun Kansalaislaulun (v:lta 1883), jossa hän ensi kerran kehot-
taa »yhteistyöhön yhteisvoimin», ei vain Suomen, vaan välillisesti
koko maailman hyväksi:

Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt
Suomen onnea valvomaani
Hetken työ tuhatvuqsihin vaikuttaa,
Isänmaahan ja maailmaan.

Näin ilmenevät jo varhain Erkon runoudessa idullaan sen myö-
hemmätkin luonteenomaiset piirteet, joiden tieltä aikaisemmat her-
kät ja idylliset tunnut vähitellen väistyvät. — Hänen tähän ajan-
jaksoon kuuluvat suorasanaiset Kotoiset tarinansa ovat pirteitä,
puolileikillisiä kuvauksia. Sellainen on esim. Salapolttajat, jonka
esitystavassa ja lausekeinossa tuntuu selvästi Kiven »Seitsemän
veljeksen» vaikutus, esim.:

Reetta: Elähän, rakas Jaakkoseni, ammo kuin härkä. Vastapa siu-
nainen aika on kulunut, kuin litkaisit ryypyn. Ja tiedä että vaarallista

tekoa puuhaamme tässä kuutamon haamoittavassa valossa.

Kuka tietää vihollistamme, joka meitä salaisessa synkässä äänettömyy-
dessä väijyy.

Jaakko: Sinäpä, Reetta, natkuttelet! Niinkauan kuin tämä kannon
juurikas näitä kahta kättä, kahta tuoretta oksan jykyrää, heiluttelee, ei
ole musta vaskikukkomme vaarassa. Uskotko, Reetta?

Reetta: Täytyypä mun se uskoa.

Myrkyllistä ivaa typerän kansakouluopettajakokelaan ruotsalais-
tumis- ja herra stumispuuhista sisältää Nuori Aatami.

Uusia runoelmia osottaa jo vähittäistä taitetta Erkon runou-

204

dessa. Sen sävelasteikko laajenee ja monipuolistuu. Siihen nähtä-
västi vaikutti yhdessä hiljalleen Suomeen tunkeutuvan realistisen
suunnan kera (Ibsen ja Björnson olivat jo Suomal. teatterin kautta
tulleet vähin tutuiksi Suomessakin), Erkon ensimäinen ulkomaan-
matka. Tosin monet matkalla sepitetyt runot itsessään eivät sisällä
mitään erikoisempaa; korkeintaan runoilijan koti-ikävä niissä ku-
vastuu. Erkko näkyy pitäneen ikäänkuin matkarahavelvollisuute-
naan sepitellä matkallaan ahkerasti runoja, mutta varsinaisia matka-
vaikutelmia niistä tuskin löytää; ne olisivat yhtä hyvin voineet syn-
tyä kotonakin. Kuitenkin hän on oppinut arvostelemaan elämää
ja maailmaa hieman uudes.sa valossa: kaikki ei ole kultaa, mikä
kiiltää, paljon olisi korjattavaa. Siksipä runoissa kuten Erkko
itse sanoo »onkin hiiltä vaan hehkun tarpeeksi, sanoja vaan aatteen
verhoksi»). Hän laskee sattuvaa pilaa herttuan jumaloimisesta ja
aatelisesta nenästä, laulaa köyhien kovasta kohtalosta ja työmies-
ten uurastamisesta, asettaa niiden vastakohdaksi rikkaiden ja yl-
häisten joutilaan, hyvinvoivan elämän, innostuu yhdenvertaisuu-
den ja vapauden aatteista ja kehottelee itsekutakin ahkeraan ja
rehelliseen työhön, koska siitä vain oikea onni seuraa. Sorahtaapa
joskus mieskohtainenkin kaihon sävel kadonneesta lapsuuden viat-
tomuudesta ja elämän ahtaudesta ja valheellisuudesta. Hän huo-
maa että aika on todella »epäsointujen aika», jolloin »sopusointu on
onnea, sattumata». Maailmassa kaikki »töykkii toisiaan, harva on
valmis nostamaan». Lohdutuksena hänellä on sentään hengen val-
lan pysyväisyys (Henki):

Särkee myrsky jos maailman, Jumala ihmishahmossaan

Vankeuslaitoksen, orjalan, Raunioista maan

Hengenpä valta jää, Elämää luo ja muotoja,

Keräjää: Vapautta.

Havaittuani osottaa jo täydellisen käänteen, varsinkin uskon-
nollisessa suhteessa, tapahtuneen Erkon elämänkatsomuksessa. Ru-
noilija on koettanut omaksua ja sulattaa itseensä 1880-luvun luon-
nontieteellisen maailmankatsomuksen ja taistella tämän läpi itsensä
omavaraiseen sisäiseen eheyteen; samalla ajan uudet realistiset ihan-
teet häntä innostavat:

Aika lakata on valamasta
Kiiltokulkusia onttoja,

205

Aika kieltää suita soittamasta
Hengetöntä sananhelinää.

Hän on löytänyt uudet syntysanat uskolleen ja eläfnänkatsomuk-
selleen:

On totuus vapahduksemme

Ja rakkaus on voimamme —

Tää usko kaikki voittaa.

Vapaus ja taistelu vapauden puolesta on nyt runoilijan sotahuuto.
»Auki hengen kahlehet!» Pois sellainen orjuuttava uskonto, jonka
päädogmeja on ikuisen kadotuksen pelko! Kukin kuunnelkoon vain
kaikkialla vaikuttavaa rakkauden Isän ääntä!

Tältä pohjalta kohoaa Erkon syvämietteinen aatenäytelmä
Tietäjä, jota puolestamme pidämme hänen pääteoksenaan. Siinä
hän on — »henkistä itsemurhaa» välttääkseen — suorittanut anka-
ran sisällisen tilintekonsa. Näytelmän laadusta jo johtuu ettei draa-
mallisuus siinä ole pääasiana vaan aatesisällys, joka on sovitettu
hölliin draamallisiin kehyksiin. Tietäjä, josta näytelmä on saanut
nimensä, on moabilaisprofeetta Bileam; tapausten pohjana ovat
neljännen Mooseksen kirjan luvut 22 — 25 ja 31. Itse asiassa tietäjä
Bileam, jolla näytelmässä muuten on selvin ja yksilöllisin hahmo,
on vain runoilijan aatetulkki. Mikäli tätä hieman vaikeatajuista
aatenäytelmää olemme ymmärtäneet, on sen pääsisällyksenä Bile-
amin rinnassa taisteleva jumalallisen totuuden tunnon ja oman ih-
misellisen luonnon välinen ristiriita: jumalallinen vakaumus taiste-
lee alempaa inhimillistä vakaumusta vastaan. Tämän yksilöllisen
taistelun taustana on taas taistelu »jumalan valitun kansan» Israelin
ja epäjumalia palvelevan Moabin välillä. Bileam tuntee sydämes-
sään Israelin jumalan ainoaksi oikeaksi tai ainakin oikean jumalan
alkulähteeksi, josta vastaisuudessa lopullinen totuuden jumala oli
kohoava, ja kansaansa rakastavana idealistina hän tahtoisi saada
elämän maallisiin puoliin ja nautintoihin kiintyneen Moabin, jossa
palkkapapit saarnaavat joko haudantakaisista »liekkimeristä» tai
aistihekku moista, tämän oikean totuudenjumalan tuntoon. Mutta
tämä tausta on kai samalla nykyisyydenkin kuva. Lujaa henkistä
perustaa vailla oleva Moab epäuskoineen ja velttoine mielineen on
nähtävästi Erkon oma rikkinäinen aika ja kansa; työn ja taistelun
karkaisema luja luonnonkansa Israel, joka, joskin vielä epätäydelli-

206

sesti, koettaa kuunnella ainoaa oikeaa totuuden jumalaa, on kai
runoilijan kansallis-uskonnollinen ihanne, jota kohden hän soisi
kansansa pyrkivän. — Jumalallisen totuuden ääni, jolle Bileam on
pyhittäytynyt, vetää häntä Israelin kansan puoleen, inhimillisen
luonnon ja veren ääni vetää häntä oman »hengenheikon» Moabin
kansan puoleen, jonka »korvat ovat totuudelle tylsät». Totuuden
jumala on jyrkkä; se vaatii miehensä kokonaan: kaikki tai ei mitään!
kuten Ibsenin Brand sanoo. Mutta Bileam on sittenkin vain heikko
ihminen. Hän koettaa tinkiä vakaumuksestaan pelastaakseen uhatun
kansansa. Ja koska rakkaus on jumalasta peräisin, niin luulee hän
sen jumalalle kelpaavan. Lemmenliitolla oli Moab ja Israel yhdis-
tettävä toisiinsa veljeskansaksi. Mutta tämä lemmenliitto ei ollut
täysin puhdas ja rehellinen; siksi se ei kelvannut Israelin jumalalle.
Sitäpaitsi oli Bileamilta unohtunut uuden liiton ulkopuolelle Moabin
veljeskansa Midian, vaikkapa olikin juuri sen tyttären valinnut Is-
raelin ja Moabin siteeksi. Hänen koko suunnitelmansa, sen hyvästä
tarkoituksesta huolimatta, oli rakennettu itsekkäille inhimillisille
perustuksille; siksi se ei voinut kestää. »Pimeessä hoippuvat nyt
askeleeni», sanoo Bileam. Hän rupeaakin epäilemään koko sellaista
jumalallista totuutta, joka »tuntuu kahleelta» ja näyttää ristiriitai-
selta. Rohkeasti hän astuu midianilaisten etupäässä taisteluun
vapauden puolesta Israelia vastaan, sovittaaksensa siten laiminlyön-
tinsä Midiania kohtaan. Ihminen voittaa Bileamissa, mutta tämä
voitto on hänen tuhonsa, sillä hän on pettänyt oikean vakaumuk-
sensa; Bileam kaatuu taistelussa.

Bileam itsekään ei siis ollut vielä kyllin kypsä oikean jumalalli-
sen totuuden omistamiseen, hän tamtsi vielä kehittymistä ja »kesyt-
tyrnistä». Sitä tarvitsi myös Israelin kansa, joka tosin jo oli tiellä
totuuteen päin. Mutta sitä tarvitsi Israelin jylhä ja ankara jumalakin,
josta vasta Kristuksen kautta lopullinen rakkauden ja hyvyyden
jumalan aate oli ilmestyvä, kuten Bileam itse Israelia siunatessaan
kauniisti ennustaa. Tämä »kesyttymisen» aate, jota yksilön, kansan,
luonnon jopa itse jumalankin tulee alati itsessään toteuttaa, jotta
lopullinen totuus saavutettaisiin, on Erkon myöhemmän runouden
kulmakiviä. Runoilija lähtee siinä yksilöstä, itsestään, ja kohoaa
vaatimuksessaan jumaluuteen saakka. Mutta »kesyttymisen» an-
kara tie on kaikille täynnä taistelua ja kärsimystä. Yksilö sillä sor-

207

tuu, kansa tuhoutuu, ja vasta ristinkuoleman läpi Israelin jumaluus-
aatekin puhdistuu ja kirkastuu totisen veljeyden ja rakkauden opin
pohjaksi. — Millainen on sitten Bileam-Erkon totuuden jumala?
Se näyttää olevan kaikkialla niin ihmisessä kuin luonnossa vaikut-
tava sisäinen voima, hyvän ja jalon, oikeuden ja totuuden ikuinen
henki, siis panteismiin vivahtava:

Meiss' itsessämme asuu johtotähti,
Jumala, joka pyrkii valtahan. —

— — — Hänet itsessäni

Kun tunsin, näin myös ympärilläni,

Hän vuotaa minuhun ja minusta,

Itsensä toteuttaa kaikkialla.

Hän minussa kuin minä töissäni. —

Hän minuss' asuu, meissä jokaisessa,
Totuuden valtahan kun antaumme. —
Se mikä meiss' on suurta, voimakasta,
Jok' aina kestää — se on Jumalasta. —

Ken tämän hengen tuntee povessaan, hänen ei tarvitse kuolemaa
pelätä, sillä sekin on vain rengas yleisen kehityksen lain sarjassa:

Se jokahetkinen

Tapaus luonnossa on. Uuden jakson
Se kaiken olemisen vaiheiss' alkaa.
On edistystä siis. Ei kadottaa
Katoomatonta voi se. Itseään
Elämä ei käy tyhjäks tekemään.

Tähän suuntaan lienee Erkko ajatellut näytelmänsä päälan-
koja punoessaan. Itse aiheen laadusta on kai johtunut että esityk-
seen on jäänyt aukkoja ja epäselvyyttä. Sittenkin tuo totuuden
etsimisessä taisteleva Bileam on suuripiirteinen luoma, jonka ankaraa
kamppailua inhimillinen myötätuntomme mielenkiinnolla seuraa.

Uskovainen lähtee samalta pohjalta kuin »Tietäjäkin». Taistelu
tapahtuu tällä kertaa suomalaisen rahvaan parissa. Sitä edustaa
kertomuksen sankari ja kertoja Holpan Paavo, joka monien uskon-
nollisten mielenmyllerrysten ja kamppausten (m. m. »hihhulisuuden»)
läpi kuljettuaan vihdoin luulee löytäneensä oikean totuuden lähteen
ja siihen »uskovaisena» saa sielulleen kirkkaan rauhan. Kertomuksella

208

Erkko kai tahtoo osottaa, kuinka kirkon kangistunut dogmiusko
ei voi tyydyttää rahvaankaan henkisiä tarpeita; se koettaa itse löy-
tää uuden ja paremman pohjan uskonnollisille ihanteilleen. Henki-
nen vapaustaistelu oikean totuuden puolesta siis alhaalla »syvissä
riveissäkin*, kuten ylhäällä sivistyksen kukkuloilla. Vaikkapa Holpan
Paavo aivan realistisesti — antaen siten kertomukselle lajissaan
tarkan sivistyshistoriallisen värin — kertoo kirjavat vaiheensa,
tuntuu sittenkin siltä kuin Erkon ohjaava sormi olisi mukana. Var-
sinkin kertomuksen lopussa olevat mietelmät Jumalan olemuksesta
ja ihmisen »kesyttymisestä» »maailman suuressa ja ankarassa ke-
sytyslaitoksessa» lienevät Erkon omia. Niissä ilmenee samantapai-
nen panteismiin vivahtava jumalakäsite kuin »Tietäjässäkin». »Isä
rakastaa yhtä rajattomasti jokaista. Hän rakastaa meissä ja meitä,
koska hän asuu meissä. Sillä jokaisessa meissä asuu Jumala ja ih-
minen», sanotaan siellä. Epäilemättä Erkko on ollut iloinen näh-
dessään että myös rahvaan parissa on ankaran sisäisen taistelun
kautta tultu samanlaiseen vapaaseen, valoisaan ja sovinnolliseen us-
konkäsitykseen kuin hän itsekin.

Kuplia on juurikuin vahvistus edelliselle. Runoilija seisoo nyt
varman elämänkatsomuksen pohjalla. Hän ei säiky dogmisankarien
vihaa, vaan lausuu rohkeasti:

Terve, syytöksien keihäät, Vaikk'ei muut kuin surma yksin

Teitä syleilen! Ystäväni ois,

Ystävinä rintahani Vakuutuksen helmeäni

Painan jokaisen. Tok' en vaihtais pois.

Ja hän surkuttelee kauniin Veldeslaakson kansaa, jonka katolinen
kirkko on nukuttanut velttoon hengenorj uuteen:

Soittakaatte, kirkot, kellojanne,
Pois ne kansan työstä nukuttaa:
Velttona vaan taivas-armoon luottaa,
Mutta taistelunsa unhottaa.

Niin ei saa käydä suomenkansalle. Sen tulee astua uuden valistuksen,
edistyksen ja vapauden tielle. Valo on saatettava kaiken kansan
luo! Vanhan pohjalle on uutta luotava:

Pois raunioilta laulamasta
Ja jumaloimast' entisaikaal

209

Kun vanhain kunto johtaa lasta,
Niin uudet laulut suusta raikaa.

Mit' entisess' on oivanlaista
Se luonnostaan on perustamme,
Mut mekin jotain kelpaavaista
Myös jälkeisille rakennamme.

lausuu Erkko Viipurin laulujuhlaan kirjoitetussa Kevätrunossa.
Kehitystä siis palveltakoon, ei pysähtymistä 1 — Runoilija on taas
ollut ulkomailla, mutta verrattain vähiin ovat tälläkin kertaa matkan
vaikutelmat supistuneet. Hän on edelleen pysynyt »jurona ja kart-
tavaisena» suomalaisena. Ja veljen ja suomalaisen sydämellä hän
ilmaisee surunsa toivorikkaan veljensä Elias Erkon varhaisesta kuo-
lemasta kauniissa surumielisissä lauluissa sellaisissa kuin Se kolmas
ja Surun kevätlaulu.

Täten on Erkko repinyt sillat takanaan ja omistautunut uusien
voimien ja aatteiden palvelukseen. Hän on 1880-luvun loppupuolen
realistisesta maailmankatsomuksesta omistanut sen paraat ja pysy-
vimmät arvot, sellaiset, jotka hänen ihanteellista, sopusointuisaa
henkeään voivat avartaa ja tyydyttää. Näiden valoisien arvojen
palveluksessa hän tahtoo ei ainoasti repiä alas vanhaa ja ummehtu-
nutta, kuten »nuori polvi» teki, vaan myös tehokkaasti rakentaa
sijalle uutta ja parempaa, samalla säilyttäen vanhasta sen mikä siinä
oli hyvää. Hän seisoo yhä toisella jalallaan vanhassa toisella uudessa
ajanjaksossa, siten itsessään molemmat yhdistäen. Vanhan polven
korkeat kansalliset ihanteet liittyvät hänessä sopusuhtaisesti nuoren
polven yksilöllisiin, kansanvaltaisiin ja yleisinhimillisiin ihanteihin.
Kansansa tietäjänä Erkko tahtoo viittoa selvät toimintaohjeet,
joiden avulla uudet ihanteet oli vanhain pohjalla tehtävä Suomen
kansalle yhteistä onnea tuottaviksi. Suoritettuaan oman sisäisen
tilintekonsa Erkko jälleen lähenee kansaa, ei enää paimenlaulajana
vaan runotenhoisena opettajana. Ihanteellisen runoilijan vaistolla
hän kaivautuu sen kalevalaiseen menneisyyteen, joka hänelle kangas-
taa rusohohtoisena henkevänä sankariaikana y levine pyrintöineen ja
ihannehenkilöineen (vrt. »Ainon» esipuhetta), ja löytää sieltä sopivia
puitteita uusille kansallisen työn ja edistyksen ihanteille, samoille,
joiden kielteisiä puolia Minna Canth jo muutamia vuosia aikaisemmin
oli kovakätisellä realismillaan nykyajan puitteissa paljastellut.
Uudempi suomalainen kirjallisuus. — 14

210

Erkko alottaa kolmannen kehityskautensa. Sen tuloksia ovat m. m.
Kalevala-aiheiset runonäytelmät Aino^ Kullervo ja Pohjolan häät,
jotka muodostavat Ikäänkuin toisiaan aatteellisesti täydentävän
trilogian. Nekin ovat enemmän kauniita aatenäytelmiä kuin kiinteitä
näyttämödraamoja, täynnä hersyvää lyyrillisyyttä ja viisaan neu-
voja. Erkko seisoo niissä varsinkin Väinön ihanteellisen sankari-
haamun takana, joka kaikkialla tahtoo yhdistää voimia yhteiseksi
eduksi.

Ainossa Väinö kansoineen edustaa korkeampaa aineellisen ja
henkisen viljelyksen ja edistyksen astetta kuin Jouko ja Joukolan
väki — siis samantapainen vastakohta kuin »Tietäjässä». Hän on
ihannekuvainen »valon sankari väkevä», totuuden tuntoon päässyt
vanhus, mutta vieläkin kehittymisen ja kesyttymisen tarpeessa.
Hän näet ajaa takaa yksilöllisiä, ihmisellisiä mielitekojaan, lemmen-
haavcilujaan, ja koettaa niiden kautta samalla palvella yhteistäkin
hyvää, yhdistää Väinölän ja Joukolan heimot sopuisaan veljes-
liittoon. Tähän tarkoitukseen hän valitsee Joukolan nuoren Ainon
(vrt. Bileam ja Kosbi) ollenkaan ottamatta selkoa, suostuuko Aino
mielellään ja vapaaehtoisesti hänen vaimokseen tulemaan. Naisen
vapaata valitsemisoikeutta hän ei siis ota lukuun, ollen siinä suh-
teessa vielä Joukolan väen raaemmalla kannalla. Hän, vapauden
ja edistyksen sankari, pettää vapauden pyhän asian. Vasta kun hem-
peä Aino sortuu oman sydämensä vapaan luontoperäisen äänen ja
vanhemmille velvollisen kuuliaisuustunteen väliseen ristiriitaan, huo-
maa Väinö erehdyksensä, josta orjanaisen kovaa kohtaloa kokenut
Joukolan orjatyttö Sinikka häntä ankarasti syyttää. Samalla hän
huomaa että yksityinen onni on uhrattava yhteisonnen hyväksi.
Huumauksestaan selvinneenä, jalostuneena lausuu Väinö kansalle:

Kansa, nyt olen omasil
Kuun hopeat, päivftn kullat
Ovat onnemme unelmat,
Haihtuvaiset, vaihtuvaiset.
Viljelyksen yhteistyöhön
Rientäkäämme yhteisvoimini

Oikeastaan siis Väinö on »Ainon» päähenkilö enemmän kuin
Aino itse, joskin Aino puolestaan on taitavasti ympäröity erittäin
viehättävällä naisellisella sädekehällä ja »naiskysymys» sovitettu

211

hänen kohtaloonsa. Tämä »yhteistyöhön yhteisvoimin», joka »Ainon»
lopussa niin yhfäkkiä lingotaan esille, on Erkon koko myöhemmän
runouden lippulause, ajan yleinen tunnussana, joka lukemattomissa
juhlapuheissa, runoissa ja »lentävänä sanana» on kiertänyt ympäri
Suomen niemen.

Kullervossa Väinö jo tunnustaa naisen tasa-arvoisuuden per-
heessä ja yhteiskunnassa. Kalevan kansa saa aivan uuden voiman-
ja onnenlähteen,

Kun nainen osansa tuopi
Työn yhteisen vainiolle,

asettamalla »sydämensä siveän lämmön» yleisen kesytystoimen
palvelukseen. Varsinkin orjia ja työväkeä voi nainen lempeydellään
kesyttää. Väinö näet, joskin myöntää että

Työväessä voimakkaassa
On Kalevan kantajoukko,

ei vielä tunnusta heitä vapaista muodostuneen »kesyjen yhteiskun-
nan» täysarvoisiksi jäseniksi. Kullervon synkän sukukostotarinan
puitteihin on Erkko tässä taitavasti sijoittanut »pohattavallan» ja
»työnorj uuden» eli toisin sanoen nykyaikaisen »kapitalismin» ja »so-
sialismin» vastakohdat (»työväenkysymyksen») sekä viittonut tien
niiden tasoittamiseksi ja sovittamiseksi. Väinö tunnustaa kyllä
että voimakas Kullervo »töille urhojen sopisi», mutta orjana hänestä
»ei ole apua vapauden vainiolla». Hän siis katsoo orjuuden oikeute-
tuksi. Kullervo taas orja- ja työtovereineen tuntee syvästi sen ki-
rouksen ja sorron, joka polkee heidän ihmisarvoaan yhteiskunnassa;
siksipä tämä köyhiä kuristava orja- ja isäntävalta on muserrettava,
vieläpä hyvin anarkistisin keinoin:

Ovat liitossa isoiset
Köyhiä kuristamassa.
Vastaliitto laittakaamme.
Pato vahva, sulku suuri
Avuksi osattomille. —
Anastamme aarrekirstut
Miekalla tuliterällä.
Kuin sonni vihaisin sarvin
Puskemme ja puhkaisemme
Vatsat halki valtiailta.

212

Ja tätä villiä ohjelmaa he alkavatkin Kullervon johdolla toteuttaa
hänen yksityisen sukukostonsa ohella. Silloin vasta aukeavat Väi-
nön silmät näkemään sen keskeneräisyyden, joka vielä vallitsi yh-
teiskunnallisen kehityksen ja kesytyksen alalla. Kullervon ruu-
miin ääressä hän älyää, että jollei Kullervo olisi »orjaksi osunut»
ja »kalton kasvatuksen saanut», niin hänestä »suurin sankareita
olis Suomelle ylennyt». Ja vapautetun orjan Tieran suusta hän kuu-
lee varmaan kokemukseen perustuvan neuvon:

Yhteisistä tee eduista
Työväki osalliseksi,
Teetpä se vapaaksi kohta,
Työhönkin halun herätät.

Väinö huomaa että »maan menestys, kansan onni» vaatiikin kaik-
kien vapaata, samojen oikeuksien alaista työtä, ja siksipä hän näy-
telmän lopussa julistaa vastaiseksi ohjeeksi:

Sorto pois Kalevalasta,
Pois liimojen johto vai tai —
Lyökämme käsi kätehen,
Ett' on urhojen pyrintö
Täsfedes Kalevalassa:
Oikeus, etujen helmi.
Koko kansalle vapaus!

»Kullervossa» on Erkko jo sattuvasti ennustanut nykypäivien sosia-
listiset sotahuudot »riistäjiä» vastaan ja »koko kansan» valtiollisen
täysikäisyyden. Itse Kullervo-tarinan johtelussa — Kullervo vetoaa
enenmiän sukukostoonsa kuin orjanleimaansa — hän näyttää lä-
henneen prof. Frithiof Peranderin käsitystä Kullervosta sukukos-
ton edustajana.* Draamalliselta teholtaan Erkon »Kullervo» epäi-
lemättä on paljoa miedompi kuin Kiven jylhä tragedia; syynä sii-
hen on sekä Erkon lempeämpi runoilijaluonne että näytelmän uu-
denaikainen aatesisällys. Kiven Kullervo on perusluonteeltaan ko-
leerinen, Erkon melankoolinen.

Pohjolan häissä, jonka Erkko kirjoitti vertauskuvalliseksi juhla-
näytelmäksi uuden muhkean »Kansallisteatterin» vihkiäisiin, Kale-
valan kansa esiintyy jo vapaiden, tasa-ar voisten kansana.

• Fr. Perander, Tragillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa. Kai-
kuja Hämeestä II, 1872.

213

Minä en orjia suvaitse.
Kaikk' ovat vapaita täällä:
Työ on arvoksi jokaisen,

sanoo Ilmari nuorikolleen, jonka hän on tuonut Pohjolasta, missä
ankara, omia itsekkäitä valtaetujaan valvova Louhi hallitsee orjuu-
tettua kansaa. Mutta Kalevan vapaalta kansalta puuttuu vielä
korkeimman onnellisuuden ihanne. Sen vertauskuva on sampo,
jota Erkko on runollisesti käyttänyt merkitsemään sekä aineelli-
sen työn, vaurastuksen ja edistyksen kukoistusta että henkisen
valistuksen ja sisäisen mielenjalostuksen ihannekuvaa; sampo on
luonnon, yksilön, kansan, ihmisyyden ja jumaFaatteen kehityksen ja
kesytyksen lopputulos, sen suomalaisen ihanneyhteiskunnan aineel-
linen ja henkinen perustus, joka runoilijalle kangastaa kauniina
tulevaisuuden kuvana.

Toinentoistamme tukien
Rakennamme onnenmaata. —
Jokainen jokaista varten
Työtä tehkäämme tulessai

ovat tämän yhteisonneen johtavan ihannesammon taikasanoja, joi-
den suojassa kaikkien, kukin omaa elämänihannettaan — »sydä-
mensä sampoa» — palvellen, on käytävä »käsitysten, veljetySten
sammon valloitussotahan!»

Erkon valoisa, ihanteellinen aatemieli ja hersyvä lyy rilli syys
kohoavat korkeimmilleen tässä pelkkänä helisevänä juhlarunona
juoksevassa näytelmässä,| jota runoilija itsekin kuuluu pitäneen
parhaana tulkkinaan. Draamana se on haurain, aaterunoelmana
kaunein osa Erkon Kalevala-trilogiasta.

Erkon myöhempi lyriikka lähtee samalta pohjalta kuin edellä
kuvatut näytelmät. Se on milfei läpeensä mieterunoutta, tosin
hieman kuivahkoa, järkeilevää ja ylimalkaista, mutta samalla hy-
vin harrasta ja vilpitöntä. Runoilija on vannoutunut uusien vapaa-
ja edistysmielisten aatteiden palvelukseen, samalla säilyttäen lujan
isänmaallisen ja suomalais-kansallisen pohjan. Tällä pohjalla on uu-
sia pyrintöjä toteutettava. Suomen kielen ja kirjallisuuden kohot-
taminen, köyhien ja työväen tilan parantaminen, yleinen äänestys-
oikeus, naiskysymys, yhteiskoulu, kansanopisto, nuorisoseuraliike,
raittiusasia, yleinen oppivelvollisuus, oikea suvaitsevaisuus ja va-

214

paamielisyys y. m. ajassa liikkuvat uudistus- ja edistyspyriimöt
saavat Erkosta hartaan tulkin, joka sekä runomuodoin että suora-
sanaisesti puhuu niiden puolesta. Hänen mielensä on aina nuore-
kas ja avoin, hänen runottarensa juurikuin kaikupohja, joka herk-
känä ja vastaanottavaisena, joskin samalla hieman yksitoikkoisena
ja matalahkona, kumahtelee aikansa taisteluhuutoja. Oikein oma-
tehoisesti sytyttäviä ja innostavia lauluja, syviä syntysanoja, on
häneltä perin niukalti; tuntuu siltä kuin runoilija ei jaksaisi puhaltaa
sanottavaansa enemmän sisällyksen kuin muodonkaan puolesta
välitöntä runollista voimaa ja innoittumista. Kun routavuodet
yllättävät, on Erkko, jota kansan rikkinäisyys suuresti suretti, ensi-
mäisiä laulamassa kansansa oikeustaistelun puolesta ja viittomassa
sille keinoja turmion torjumiseksi. Työn kunnia, edistys, valistus,
vapaus, veljeys, oikeus, totuus — sanalla sanoen i h m i s y y s kaikilla
aloilla on hänen myöhemmän tuotantonsa pääsävel. Ihmisyyden
pyhää asiaa on jokaisen yksilön ja kansan kaikessa toiminnassaan
toteutettava. Häpeä sille, joka ihmisyyttä tallaa ja sortaa! »Pyrki-
käämme luonnettamme kehittämään ihmis-ihanteitten eikä peto-
ihanteitten mukaan», hän sanoo eräässä puheessaan. Varsinkin
Suomen edistysmieliseen nuorisoon kohdistaa Erkko toiveensa.
Siitä oli luotava se »vapaiden kansalaisten» taaja joukko, jolle »isän-
maa on korkeampi minuus, jota hän on velvollinen suojelemaan ja
viljelemään jäseneksi kansojen yhteiselle isänmaalle, jota maail-
maksi sanotaan, että maailma kehittyisi oikeuden ja totuuden isän-
maalle — ihanteillemme». Runot sellaiset kuin Kansanopistoruno,
Koululinna, Nuorille, Työkansan marssi, Ajatus ja julkisuus. Pois
valon tieltä. Jumala hylkysillä,^ Ihmiseläimiä, Nuorten liitto, Alas
vääryysi. Yhteiskoulu, Suurten laulu. Pienten sankari. Käsitysten,
Leirilaulu, Nuoriso!, Miesten laulu. Vuosisatain vaihteessa. Ei kos-
toa. Nuorison kevätlaulu. Vapaudesta j. n. e. jo pelkillä nimilläänkin
osottavat, mitkä aatteet runoilijaa ovat innostaneet. Monet runot,
kuten Mustiakin joutsenia (neekerit ja työväki). Kaksi nälkää (ruu-
miin ja hengen). Kuopassa, Turvaton äiti. Ompelijatar, Liian kallis,
Suljettu puutarha, Lehtityttö, Ruotulainen, tuovat ilmi Erkon läm-
pimän osanoton köyhien ja kärsivien kohtaloon. Joskus näkyy sen-
tään epäilyskin valtaavan runoilijan mielen; hän huomaa maailman
tallaavan jalkoihinsa kaikki korkeat ihmisyysihanteet; maailma on

215

pelkkä »hulluuden kaaos», josta turhaan saa hakea »viljeltyä mieltä»
ja »hyvää tahtoa». Mutta sittenkin hän uskoo kerran paremman
ajan koittavan, ajan, jolloin

Totuus maassa aurinkona
Ajat kaikki kirkastaa;
Koko Suomi vainiona
Laihot suuret lahjoittaa,

kuten hän iloisin mielin muutamia päiviä ennen kuolemaansa lau-
laa, ehdittyään vielä nähdä suotuisamman ajan todella tuokioksi
Suomelle ja hänen ihanteilleen koittaneen.

Erkko pysyi nuorena, kevätmielisenä loppuun saakka. Niin
hän oli toivonutkin. Kauniissa runossa Etten sammuisi (v:lta 1898)
hän »viinojen ja rypäleverten» asemasta sanoo juovansa vain »val-
keutta ja korkeutta» ja toivoo:

Oi, etten sammuisi milloinkaan,
Jos sammun, syttyisin uudestaan,
Yhä uudestaani

Runoilija, joka todella jaksoi alati syttyä jopa sytyttääkin,
on kunniaksi sellaiselle pienelle kansalle kuin suomenkansa.

Erkon mukana olemme joutuneet jo 1900-luvulle saakka, kauas
uusien suuntien ja virtausten ohi. Palatkaamme takaisin 1870-
luvulle ja 1880-luvun alkuun niihin lukuisiin pikku- ja jälkilaula-
jiin, joita edellä ei vielä ole kosketeltu. Mitään erinomaisempaa
heistä ei ole kerrottavaa, mutta ansaitsevat muutamat täydellisyy-
den vuoksi mainitsemista. Niitä on sekä pienien runovihkojen jul-
kaisijoita että »albumi- ja kalenterirunoili joita». Varsinkin 1880-
luvun keskivaiheilla ilmestyi useita runovihkosia, joiden nuorek-
kaat, ihanteellismieliset laulajat kuitenkin kohta vaikenivat sen
syvempää laulunjälkeä jättämättä. Runoudelle kalsea ja kylmä
aika ei kai ollut omiansa innostamaan heitä enää jatkamaan, ja
taisipa usean laulunlähdekkin pian ehtyä.

Nimimerkillä -r -r julkaisi maisteri Frans Ferdinand Brummer
(kappalaisen poika Jyväskylän pitäjästä, synt. 25. 1. 1847, ylioppi-

216

las Jyväskylän suumalaisesla alkeisupislosta 1866, filos. kand. 1872,
sanomalehtimies, ahkera suomentelija, kuoli Tampereella 24. 10.
1893) kaksi vihkosta Runoelmia vv. 1878 ja 1882; edellisen lopussa
oli suorasanainen kertomus Uutisasukkaat Ristikorvessa, jälkimäi-
sen Olli-enon lapsuuden muistelmia. Lisäksi on Brummerilta vielä
pikkukertoelma Antti maisteri (sarjassa »Kertoelmia ja jutelmia»
1884), runovihkonen Säveleitä ja runoja Tampereen Sanomissa. —
Brummerin runoista, jotka tyyninä, pikkusievinä ja vaatimattomina
muistuttavat melkoisesti Erkon aikaisempia lauluja, parhaat ovat
humoristista laatua. Muut ovat vähemmän omintakeisia. Mainitta-
koon niistä onnistunut ballaadi Attilan häät ja leikillinen kuvaus
hiirestä huonetoverina Asuinkumppalini. Ihanteellinen mieli kajas-
taa Brummerin runoista samoinkuin hänen proosakyhäelmistäänkin,
joista »Uutisasukkaat Ristikorvessa» on Päivärinnan tapainen kan-
sankuvaus hyvine ja pahoine ihmisineen ja »Olli-enon lapsuuden
muistelmia» sarja sattuvia kuvia lasten elämästä. Sekä runo- että
proosakieli sujuu Brummerilta verrattain kepeästi.

Kustaa Killinen (synt. 7. 9. 1849 Killilän talossa Isossakyrössä,
käynyt Jyväskylän seminaarin, v:sta 1880 kuuromykkäkoulun johtaja
Kuopiossa; kuuromykkäkirjailija, kunnallismies, muinaisjäännösten
tutkija ja kertoja, sanomalehtikirjailija j. n. e.) painatti v. 1885 runo-
vihkosen Sanajalkoja I ja v. 1887 pienen laulunäytelmän Puijolla
sekä pari kertomusta Sanajalkoja II. Myöhemminkin on Killiseltä
näkynyt pikkukynäelmiä albumeissa y. m. — Killisen runot laule-
levat moninaisista aiheista — suuri joukko on tilapäisiä juhlarunoja
— mutta niiden sävel on yleensä matalahko, kuiva ja innoton eikä
runomitta ja -kieli ota häneltä oikein sujuakseen. Varsinkin kerto-
vaiset runot ovat kankeita ja pitkäveteisiä. Leikilliset runot näyt-
tävät häneltäkin parhaiten onnistuneen. Suorasanaiset kertomukset
Mäkiperän Matti ja Viisi veljestä kuvailevat Päivärinnan malliin
Etelä-Pohjanmaan kansanelämää. Jälkimäisen aihe muistuttaa hie-
man Kiven »Seitsemää veljestä». Raa'at veljekset ihmistyvät siinä
pienen tytön vaikutuksesta.

Jooseppi Mustakallio (alk. Schwartzberg, synt. kappalaisen poi-
kana Säräisniemellä 18. 7. 1857, fil. kand. 1883; pappi, uskonnon
lehtori ja v:sta 1898 Suomen lähetysseuran lähetysjohtaja; uskon-
nollinen ja lähetyskirjailija) keräsi v. 1886 runonsa Pulmusparvi

217

uimiseksi kolcoelniaksi. Paraat ovat lapsimaailmalle sepitetyt so-
mat Kehtolaulut (kymmenkunta laulelmaa) y. m. pikkurunot (esim.
Paimenen pyhä). Niissä kuvastuu runoniekan lempeä sydän ja har-
ras mieli. Mukiinmeneviä ovat myös monet kansanomaiset kuvauk-
set; niissä tekijä näkyy liikkuvan tutulla alalla. Monet ovat tilapäi-
siä ja isänmaallisia runoja, joista ballaadintapaiset ovat vähimmin
onnistuneita. — Mustakallion runokieli on jokseenkin sujuvaa,
mutta sisältää kosolta luvattomia lyhennyksiä y. m. kompastuksia.
Eräänlainen mietous ja värittömyys osaltaan haittaa hänen runo-
jaan.

Nimimerkki Kaarlo Hemmo, jonka takana on Kaarlo Herman
Tiihonen (synt. Rautalammilla 7. 10. 1858, toiminut v. t. kansakou-
lunopettajana, sanomalehtimiehenä, asioitsijana ja vihdoin maan-
viljelijänä Rautalammilla) julkaisi kaksi vihkoa Kynäelmiä vv.
1886 ja 1888, joista jälkimäinen sisältää muutamia »suorasanaisia-
kin kokeita», ja jutelmakokoelman Välipalaksi (1889). Paljoa myö-
hemmin on Hemmolta ilmestynyt uusia jutelmakokoelmia kuten
Nämä vasta juttuja (1908) ja Uman vaan aikojaan (1909). — Rauta-
lampilaisena ja savolaisena on mehevä kieli ja muhoileva leikillisyys
Hemmon parhaat avut, varsinkin hänen suorasanaisissa kyhäelm-is-
sään, joiden joukossa on monta hullunkurista juttua ja muistelmaa.
Niitä kyllä »välipalaksi» ja noin »ilman vaan aikojaan» huvikseen
lukee. Hemmo onkin meidän köyhän humoristisen jutelmakirjalli-
suutemme kepeitä tienraivaajia, jolla mahdollisesti amerikkalaisen
humoristin Mark Twainin jutut ovat kajastelleet mielessä. Mainit-
takoon Hemmon kynäelmistä hullunkurinen koulumuistelma Karse-
riin hirttäytynyt ja repäisevä murrejuttu Kurj uksen-kulkusta pelas-
tunut. — Isänmaa, luonto ja lempi ovat etusijassa Hemmon laulujen
aiheina; usein myös leikilliset tilapääkuvat. Mitään erityistä omin-
takeisuutta enemmän sisällyksen kuin muodon puolesta Hemmon
runot eivät juuri osota, mutta ne ovat muuten raikkaita, tyyniä
ja herttaisia, varsinkin ensimäiset »kynäelmät». Toisen vihkon runot
ovat pitkäveteisempiä ja laimeampia. Runopuku on yleensä siisti
ja sujuva. Leikillisistä runoista mainittakoon varsinkin Ystäväni,
jonka lopussa vasta tulee ilmi, että tuo niin hellä, herttainen ja läm-
min ystävä onkin — kamarin lämpöä antava uuni. Vaikkapa eräs
arvostelija (B. F. Godenhjelm Valvojassa 1887) lausuikin että »hra

218

Hemmo on näissä kynäelmissä osottanut todellista runoilemisen
intoa», kuivui tämä innon lähde jokseenkin vähiin — nähtävästi
siitä sittenkin puuttui se oikea voimakas runosuoni.

Nimimerkki Leimu kokosi v. 1888 runonsa pieneen Kevät-unel-
mia nimiseen vihkoon. Sama salanimi oli jo v. 1884 toimittanut
Julius Krohnin »Helmivyön» malliin lyhyillä elämäkerrallisilla tie-
doilla varustetun Väinölä nimisen valikoiman suomalaista laulu-
runoutta kansanrunoudesta ja Agricolasta alkaen nykyaikaan saakka,
sitä myöhemmin uusissa painoksissa yhä täydentäen. Leimun pai-
noon toimittama on myös valikoima uudempain kansanrunoilijain
runoja nimellä Kahdeksantoista runoniekkaa (1889) ja alkutekstin
mukaan korjattu 16. painos Mathias Salamniuksen vanhasta (1690)
hengellisestä eepoksesta Ilolaulu Jeesuksesta (1886), joka epäilemättä
on etevin suomenkielinen runoteos Ruotsin vallan ajalta. — Leimu-
nimen takana on historiantutkija ja professori Kustavi Grotenfelt
(synt. Helsingissä 27. 4. 1861, Pohjoismaiden historian dosentti
1887, ylimäär. professori 1905), joka nuorekkaista »kevät-unelmis-
taan» pian siirtyi valaisemaan Suomen historian vaiheita, varsinkin
1500-lukua, käyttäen historiallisena kirjailijana milfei yksinomaan
suomenkieltä. Tämä puoli hänen kirjailijatoimestaan kuuluu oi-
keastaan uudemman kirjallisuutemme myöhempään kehitysjaksoon
(pääteos lavea, kuvallinen Suomen historia uskonpuhdistuksen aika-
kaudella 1521 — 1617, 1902). — Leimun runot ovat intomielisen nuo-
rukaisen ihanteellisia »kevät-unelmia» ja laulelevat tavallisimmin
isänmaasta, hengenvapaudesta, keväästä, kukista ja lemmestä.
Keskellä realismin ja naturalismin remuisaa voittokulkua hän yhä
vielä kuten ainakin »ritari peloton ja moitteeton» uskaltaa runois-
saan »toivoa, rakastaa ja innostua» jopa kehottaa muitakin samoin
tekemään, ja on tyytyväinen, kun on, vaikkapa matalamminkin
sävelin, saanut rehellisesti lausua julki sanottavansa: dixi et salva vi
animam meam. Muutapa hän kai ei ole tahtonutkaan.

Vuotta aikaisemmin eli 1887 ilmestyi runovihko Köynnöksiä,
jonka sepittäjä oli kansakoulunopettaja Juho Laine (alkujaan Hanell,
synt. Viitasaarella 30. 1. 1856, palvellut v:sta 1879 opettajana mo-
nessa paikassa, v:sta 1886 Porissa). I-aineen runot ovat kielellisesti
ja muodollisesti hyvin sujuvia ja vaivattomia. Sisällys on vakavaa
ihanteellista laatua, aiheina isänmaa, lempi, kotiseutu ja luonto.

219

Ne ovat pikkusieviä >> vanhan hyvän laadun» lauleloita Suonion ja
Topeliuksen malliin. Isänmaallisissa (esim. Keski-Suomen laulu,
STjnnyinmaa, Tuhaijärvein maa y. m.) tuntuu selvää kaikua Oksa-
sesta ja Runebergista. Yleensä puuttuu Laineen runoista, niiden
muodollisesta taituruudesta huolimatta, syvempi teho, omaperäisyys
ja lennokkuus. Tämän puutteen tunteminen lienee pidättänytkin
Laineen enemmästä runokokoelmain julkaisemisesta. Laineen kirjoit-
tama on myös kertomus Onnen vaiheet (1887). Hänen suomennok-
sistaan mainittakoon vihkonen ruotsalaisen C. D. af Wirsenin hen-
gellisiä lauluja ja virsiä (»Kristilliset juhla- ja pyhäpäivät» 1891)
ja lavea kokoelma hartausvirsiä ja -lauluja (G. A. Hidenin kokoelma
»Rauhan säveliä» 1894).

Tähän ajanjaksoon kuuluvina voitaisiin mainita vielä muutamia
muitakin vakavia ja ihanteellismielisiä runovihkosien sepustajia, jotka
nuoruuden innostuksessa ovat runoille ruvenneet pian jälleen vaie-
takseen, mutta heidän kuten suureksi osaksi edellä mainittujenkin
runous on vain kalpeaa jälkikaikurunoutta eikä edes kielellisesti
tarpeeksi huoliteltua. Sen kirjallinen arvo on siis perin vähäinen.
Moni kyllä Oksasen, Suonion ja Erkon esimerkin rohkaisemana
yritteli lentämään, mutta runoratsun siivet olivat liian heikot oma*
varaisesti laulajaa kannattamaan. Samoinhan kävi useille Päivä-
rinnankin epigoneille.

Sen sijaan ansaitsee mainita muutamia vanhempia savokarja-
laisia ja pohjalaisia »albumi- ja kalenterirunoilijoita», joilla tuntuu
olleen todellinen runosuoni povessaan, vaikkapa siitä ei olekkaan ko-
vin runsaasti runoa herunut.

Nimimerkillä ae — ae runoili »Koittareen» y. m. säveltäjänäkin
tunnettu Rafael LaetMn (synt. 1845, pankinjohtaja, kuoli 1898).
Hänen somissa runoissaan on sujuva, laulukelp öinen muoto ja hieno,
runollinen tunne, jonka pohjana on luonto, elämä ja lempi (esim.
Meren rannalla, Syystunteita).

Monta sievää runoa julkaisi »Koittaressa» nimimerkillä bs nuo-
rena kuollut Birger Ferdinand Salonen (alkup. nimeltä Savander,
synt. Savonlinnassa 1849, filos. kand. 1873, luonnontiedon opettaja,
kuoli 1881). Hänen runonsa ovat koruttomia, raikkaita ja
sujuvia, usein vahvasti humoristisia; monesta tuulahtaa virkeä

220

luonnontunne (esim. Salolta, Talvimatka). — Salonen oli samalla
ensimäisiä luonnontieteellisiä kirjailijoita suomenkielellä (paljon käy-
tetty Zoologian alkeet kouluja varten, 1881). Myös suomennostyötä
hän harjoitti.

Tunnetuin on Pietari Juhana Hannikainen, joka v:sta 1887
alkaen (v:sta 1893 vakinaisesti) on toiminut musiikin lehtorina
Jyväskylän seminaarissa (synt. Nurmeksessa 1854, maisteri 1882,
Y. L:n ensimäinen johtaja, ahkera musiikkikirjailija ja säveltäjä,
laulujen suomentaja ja lastenrunoilija). Hänen runojaan (nimimer-
killä Juhani H.) on painettu Koittareen, Suomen Kuvalehteen,
kalentereihin y. m. Niissä viehättää karjalaisesti mehevän runo-
kielen ynnä sointuisan ja laulukelpoisen runopuvun ohella harras
kansallinen mieli ja syvä, vieno ja lämmin tunne. Yleisesti tuttuja
ja laulettuja ovat ryhdikäs Terve, Suomeni maa! ja muhkea. Kar-
jalan vanhaa laulunmahtia ylistävä Karjalaisten laulu. Sieviä ovat
myös Kirkkovenheessä, Toivotuksia, Lauluun pyyntö, Suruisena,
MieValani y. m. — Hannikaisen suomentama on m. m. A. Dumas'n
kuuluisa romaani »Kolme muskettisoturia» (1889).

Nuorimpana näiden vanhempien savokarjalaisten albumirunoi-
lijain joukossa mainittakoon vielä nimimerkki Väinö, jonka omistaja
on jo edellä mainittu tiedemies, professori Kaarle Krohn (synt. Hel-
singissä 1863, ylimäär. suomalaisen ja vertailevan kansanrunouden
professori 1898, vakinainen 1908). Hänen runojaan tavataan Koit-
taressa, kalentereissa y. m. tilapää julkaisuissa. Ne ovat muodoltaan
sujuvia, vienoja ja lämminhenkisiä, Julius Krohnin runojen sukua,
ja laulavat lemmestä, onnesta, isänmaanrakkaudesta j. n. e. Tun-
netuin on tehoisa kuvaus Unkarin vapaustaistelun ajalta Ferencz
Rinyi. Krohnin sepittämät ovat sanat Promotsionikantaatliin 1890.

Pohjalaisista albumirunoilijoista mainittakoon O. A. F. Mus-
tonen (virall. Lönnbohm; synt. Paltamossa 1856, Kuopion kansa-
koulujen tarkastaja v.sta 1895, luonnon-, kansa- ja muinaistieteel-
linen keräilijä ja kynäilijä). Hänen runojaan (nimimerkillä -hm)
tavataan »Joukahaisessa» y. m. albumeissa ja tilapääjulkaisuissa.
Monet niistä ovat pieniä leikillisiä »runonpäitä». — Pohjalaisiin
kuuluu myös Aukusti Valdemar Koskimies (v:een 1906 Forsman;
synt. Pihlajavedellä 1856, fil. toht. 1891, suomal. normaalilyseon
suomen- ja ruotsinkielen lehtori 1893, samain kielten yliopettaja

221

1909), jolta Lönnrot-Albumissa 1882 ja Joukahaisessa IX 1883 on
käännöksinä Sikermä Mariialiksen kompia. Myöhemmin on hänen
omia runojaan ilmestynyt Valvojassa (kaunis sonettisarja Ilta-hel-
kähdelmiä 1898) y. m. tilapääjulkaisuissa ja sanomalehdissä. Erit-
täin huomattakoon hänen muhkeat Promotsionirunonsa vv. 1897
(kantaatti) ja 1900. Koskimiehen runot osottavat hänet erinomai-
seksi kielitaituriksi, joka itsevaltiaan tavoin hallitsee ja muodos-
telee suomenkielen runsaita sana varo ja, jopa siinä määrin, että ru-
non välittömyys siitä joskus kärsii. — Tieteellisenä kirjailijana on
Koskimies käsitellyt suomalaisten vanhaa personallista nimistöä
( Pakanuudenaikainen nimistö, 1891), suomalaista kirjallisuushisto-
riaa (Kristfrid Gananderin ja Taneli Europaeuksen elämäkerrat
y. m. pikkututkielmia) ja kansanrunoutta (lavea julkaisu Kokoelma
Suomen kansan sananlaskuja, 1906; sisältää lähes 15,000 sanan-
laskua).

Tänä vanhempana ajanjaksona esiintyvät myös ensimäiset suo-
menkieliset lastenrunoilijat. Oli jo syntynyt pieni suomenkieli-
nen sivistyneistö, jonka lapsille kaivattiin alkuperäistä suomalaista
lukemista. Ulkomaista lastenkirjallisuutta kuten Andersenin ja
Grimmin satuja, Schmidin ja Hoffmannin y. m. kertoelmia oli jo
1840-luvulta alkaen käännetty kosolta suomeksi, ja kotimaisesta oli
tietysti Topelius käännöksien kautta jo varhain tuttu. Useita las-
tenlehtiäkin (Lasten Suometar, Aamurusko, Lukemisia lapsille, Las-
ten Ystävä, Lasten joululahja y. m.) oli yritetty toimittaa jo 1850-
luvulta lähtien. Huomattavimmat niistä ovat jo edellä mainitut
Pääskynen, joka ilmestyi vv. 1871 — 80 (toimittajat O. af Heurlin
1871—72 ja Ida Godenhjelm 1873—80), ja sen jälkeen K. J. Gum-
meruksen Lasten kuvalehti v:sta 1881 alkaen. Andersenin satujen
ahkerana suomentajana ja omien lastenkirjain (Pienokaiset, Koti-
eläimet, Minun äitini. Pikku joululahja. Kylän lapset) sommittelijana
oli Julius Krohn 1860- ja 1870-luvuilla tehnyt perustavaa työtä
tälläkin alalla. Tässä työssä avustivat häntä vuoron perään hänen
ensimäinen vaimonsa Emma Krohn (o. s. Nyberg) ja toinen vaimonsa
Minna Krohn (o. s. Lindroos), joka v. 1883 julkaisi oman runo- ja
kertomuskokoelman Pääskysen liverryksiä lapsille. Se sisältää noin

222

puoli sataa runoa ja kertoelmaa sekä omatekoisia että mukailuja
ja on Topeliuksen malliin ja hengessä toimitettu, isänmaa, siveys,
hyvyys, totuus y. m. hyveet johtolankoina. Muutamat runot kuten
Lasisilmät, Koto y. m. ovat aika sieviä. — Viisi vihkosta Runoja
lapsille toimitti v. 1884 opettaja Abraham Pietikäinen (synt. 1848,
v:sta 1885 Kymölän seminaarin harjoituskoulun yliopettaja, kuol-
lut 1910). — Tuotteliain vanhemmista lastenkirjailijoista on ollut
maisteri Tyko Hagman (synt. Kälviällä 1849; koulunopettaja, sanoma-
lehtimies, ahkera suomentelija ja kynäilijä). Hän on vv. 1882 — 93
toimittanut 5 kokoelmaa Satuja ja runoja lapsille y. m. lastenkir-
jallisuutta (runotekstejä useihin kuvavihkosiin), omatekoista, kään-
nöksiä ja mukaelmia. Hänen toimitelmiaan haittaa jossakin mää-
rin virheellinen ja huolimaton kielenkäyttö. — Suomal. teatteria
varten on Hagman sen alkuaikoina ulkomaisten aiheiden mukaan
sommitellut ja muodostellut pari kolme pientä ilveilyä (Hölmölän
maailmanparantajat 1872, Pormestarin vaali 1881, Kyökissä 1882)
sekä muutamia pikkunäytelmiä suorastaan suomentanut. Myö-
hemmin on Hagman suomennellut kertomuksia y. m. ja kirjoittanut
kansantajuisia kuvauksia historian alalta (»Meksikon valloitus»,
»Amerikan löytö» y. m.), omia lapsuusmuistelmiaan (Elämäni lap-
suus 1911) y. m.

KÄÄNNÖSKIRJALLISUUS.

Käännöskirjallisuus oli tietysti jo tällöin kuten myöhemmin-
kin paljoa runsaampi kuin alkuperäinen tuotanto. Hyvien käännös-
teosten avullahan tahdottiin kehittää suomalaisen yleisön kirjal-
lista aistia ja siten välillisesti hyödyttää orastavaa alkuperäistäkin
kirjallisuutta. Puhumattakaan muusta kirjallisuudesta rupesi var-
sinkin 1870-luvun alkupuolelta lähtien vuosittain ilmestymään lu-
kuisasti romaanien, kertomusten ja suorasanaisten näytelmien kään-
nöksiä, joita tehtiin sekä kotimaisesta ruotsalaisesta että ulkomai-
sesta kirjallisuudesta. Myös runomittaisia teoksia suomenneltiin,
vaikka tietysti vähemmässä määrässä. Edellä olemme jo nähneet,
kuinka useat niistä, jotka esiintyivät alkuperäisinä kirjailijoina,
sen ohella perin ahkerasti jopa ahkerammin tekivät käännöstyötä.

223

Meidän tarvitsee muistaa vain Krohnin, Tuokon, Suomalaisen ja
Cajanderin kääntäjätoimi. Jotta menekki olisi parempi, julkaistiin
jo tällöin käännöksiä ja alkuperäistäkin kaunokirjallisuutta tavalli-
sesti vähitellen tilattavissa sarjoissa. Sellaisia olivat nuo jo Suoma-
laisen teatterin perustamisen yhteydessä mainitut näytelmäsarjat
( JS äytelmistö I — IV, 1861 — 67, y. m.); samoin Suomal. Kirj. Seuran
kustantama (Julius Krohnin toimittama) JSovellikirjasio (sisälsi 13
kertomusta, m. m. »Seitsemän veljestä» 1869 — 70); Uuden Suomet-
taren julkaisemat 8 vihkoa Romaneja ja Kertomuksia (1875 — 79);
Weilin ja Göösin kustantamat viisi nidettä Novelleja ja kertomuksia
(1878 — 82); G. W, Edlundin kustantamat 13 vihkoa Kaunokirjalli-
suutta (1880 — 83); Suomal. Kirj, Seuran Kirjapainon kustantamat
parikymmentä numeroa Helppohintaista novelli- ja romanijaksoa
(1880 — 83) y. m. Arvokkaimmat sisällykseltään olivat maisteri
Waldemar Churbergin (synt. Vaasassa 1848, asuu nykyään Ruotsissa)
julkaisemat käännössaijat Uusi Romani-jakso (1874 — 78) ja Ro-
mani-kirjasto (1880^ — 84), jotka sisälsivät yhteensä lähes parikym-
mentä sekä julkaisijan itsensä että muiden kääntämää ansiokasta
romaania (Gogolin, Dickensin, Jokain, Ebersin, Pellicon y. m. teok-
sia). Churbergin itsensä kääntämiä olivat m. m. Charles'in »Hele-
nan perhe», Disraelin »Alroy», Dickensin »David Copperfield» ja
Tourgeen »Hullun yritys». Edistääkseen n. s, »klassillisten» tai muu-
toin etevien teosten suomentamista päätti Suomal. Kirj, Seura
jo tammikuussa 1871 varata vuosittain »kunniapalkinnoiksi» par-
haista käännöksistä 2,000 mk — tosin perin vähällä tuloksella.

Runomittaisten teosten vanhemmista kääntäjistä esitettäköön
edellä jo omintakeisinakin kaunokirjailijoina mainittujen lisäksi
vielä muutamia huomattavampia.

Ahkera ja taitava suomentaja oli aikoinaan kirkkoherra ja ases-
sori Kaarle Martti Kiljander (synt, kirkkohran poikana Kaavilla
1817, pappi 1842, Nilsiän kirkkoherra 1866, Kuopion tuomiokapitu-
lin asessori v:sta 1870, kuollut 1879). Runebergin oppilaana (Por-
voossa) ja Snellmanin herätyksen vaikutuksesta hän oli mieltynyt
runouteen ja kansallisiin harrastuksiin. Runebergin »Maamme»
laulusta hän jo 1849 painatti Suomettareen sujuvanpuoleisen kään-

224

nöksen.^ V. 1848 ilmestyi monesti mainitun i4nwi7rA:a nimisen kauno-
kirjallisen suomennossarjan 3. osana Kiljanderin suomentama ruot-
salaisen E. J. Stagneliuksen näytelmäruno »Martyrat» ja v. 1855
Annikan 4. osana ruotsalaisen C. A. Nikanderin murhenäytelmä
»Taikamiekka» (Runesvärdet), joka vain siten läpäisi tunnetun 1850-
vuoden sensuuriasetuksen, että selitettiin näytelmän kuuluvan us-
konnolliseen kirjallisuuteen (se esittää kristinuskon ja pakanuuden
välistä taistelua Ruotsissa) ja Porvoon tuomiokapituli sen sellaisena
hyväksyi painettavaksi. Myöhemmin ilmestyivät Kiljanderin kään-
täminä Runebergin »Nadeschda» (1860; painettu tunnetun suoma-
laisuuden harrastajan ja sanasepän, piirilääkäri Wolmari Kilpisen
(Schildtin) keksimällä >>venyke-kirjoituksella»), »Fjalar kuningas>>
(1876) ja »Salaminin kuninkaat» (1880). — Kiljanderin kieli on kau-
nista ja runollista; alkusointua on taitavasti käytetty koristuksena.
Runomitan hän, kuten monet muutkin vanhenmiat runontekijät,
aikaisemmin perusti yksinomaan tavujen laajuuteen. Sittemmin
hänkin taipui noudattamaan uudempaa korkoon rakentuvaa mittaa
ja uudisti sen mukaisesti Nadeschdan ja Fjalarin käännökset, jotka
hänen kuoltuaan (osaksi toisen henkilön korjailemina) toistamiseen
painettiin (vv. 1879 ja 1881). Nykyään Kiljanderin Runeberg-kään-
nökset ovat vanhentuneina saaneet väistyä uudempien ja ajanmu-
kaisempien (Eino Leinon ja O. Mannisen käännösten) tieltä. Myös
uuden virsikirjan muodostamiseen on Kiljander ottanut osaa (jäse-
nenä 1863-vuoden virsikirjakomiteassa).

Kiljanderin ikäinen oli pastori Eerik Juhana Blom (synt. Ii-
salmella 1817, v:sta 1860 Sysmän kappalainen, kuollut 1887), joka
m. m. on ajakseen sujuvasti suomentanut saksalaisen G. E. Lessin-
gin etevät suorasanaiset näytelmät »Emilia Galotti» ja »Minna von
Barnhelm» (painetut Näytelmistöön 1861 ja 1864). Huonommin
onnistuivat häneltä runokäännökset; niitä ovat ruotsalaisen E.
Tegn^rin kuuluisa runotarina »Frithiofin satu» (1872) ja Runebergin
»Hirvenhiihtäjät» (1876). Nimellä Niitä näitä runouden alalta hän
V. 1873 julkaisi vihkosen suomennoksia Runebergin, Franzenin,
rouva Lenngrenin y. m. pikkurunoelmista. Blomin runokäännök-
set ovat tätä nykyä jo aivan vanhentuneita.

' Hiukan aikaisemmin samana vuonna oli Suomettaressa Konstantin
Schroederin suomennos samasta laulusta; se on paljoa kankeampi kuin
Kiljanderin.

225

Kolmas uuttera runoteosten kääntäjä oli 1870-luvulla kamreeri
Juhana Enlund (v:sta 1906 Ennola, synt. Raumalla 1836, ensin
ruotuväen vääpeli, sittemmin kamreeri rautatiehallituksessa). Hänen
suomentamiaan, pienempiä käännöksiä mainitsematta, ovat tanska-
laisen A. Oehlenschlägerin romanttinen murhenäytelmä »Aksel ja
Walpuri>> (1873), josta hän sai Suom. Kirjall. Seuralta edellä maini-
tun »kunniapalkinnon», Lessingin mainio aatedraama »Nathan Vii-
sas» (1876), tanskalaisen H. Hertzin »lyyrillinen draama» »Kunin-
gas Renen tytär» (1878) ja norjalaisen B. Björnsonin suorasanainen
näytelmä »Leonarda» (1880). Enlundin suomennokset ovat taidok-
kaasti ja hyvällä runollisella aistilla tehdyt. Hänen sepittämänsä
on sävel Yrjö Koskisen tunnettuun lauluun »Suomen salossa».

Kunnallisneuvos Edvin Avellan (synt. Ahlaisissa 1830, ensin
koulumies, sitten v:sta 1867 maanviljelijä, komitea- ja valtiopäivä-
mies, kunnallisneuvos, ahkera sanomalehti- y. m. kynäilijä) on 1870-
luvulla m. m. suomentanut Fr. Berndtsonin runomittaisen näytel-
män »Elämän taistelusta» (1873), Runebergin »Runoelmia» (1874)
ja Schillerin romanttisen runomittaisen murhenäytelmän »Orleansin
neitsyt» (1875). Myös nämä suomennokset, niin ansiokkaita kuin ne
aikoinaan olivatkin, tuntuvat nykyään jo vanhentuneilta.

Kirkkoherra Gustav Gideon Forsman (synt. Evijärvellä 1841,
pappi 1865, Limingan kirkkoherra v:sta 1890, rovasti) julkaisi v.
1882 »keräymän runoja» nimeltä Pohjolan puolukoita, jossa seitse-
män oman enimmäkseen kuusmittaisen mieterunon (paras niistä
kaunis isänmaantunt öinen luonnonkuva Keväällä) ohella on ver-
rattain sujuvina kuusmittakäännöksinä Tegnerin »Rippilapset» ja
Stagneliuksen muhkea eepillinen runoelma »Wladimir Suuri», sekä
käännöksiä Schillerin (epigrammeja ja mieterunoja), Stagneliuksen
ja B. E. Malmströmin runoelmista. Forsman on myös varajäsenenä
ottanut osaa uuteen raamatunsuomennostyöhön, kirjoittanut Kylä-
kirjastoon y. m. julkaisuihin.

Lehtori Kaarlo Koskimies (v:een 1906 Forsman: synt. 1851
Pihlajavedellä, filos. lis. 1883, koulumies, v:sta 1887 latinan lehtori
Hämeenlinnan lyseossa), on ollut ahkera ja taitava runoteosten y. m.
kirjain suomentaja, varsinkin sellaisten, joiden kääntämisessä on
kysytty tavallista suurempaa sanaseppyyttä ja kielitaituruutta.
Veljensä A. V. Koskimiehen tavoin hän helposti vallitsee suomen-
Uudempi suomalainen kirjallisuus. — 15

226

kielen runsaita kielivaroja. Hänen runomittaisia suomennoksiaan
ovat: Homeroon »Odysseian» 3 ensimäistä laulua (1877; 2 ensimäistä
Hämeenlinnan normaalilyseon vuosikertomuksen liitteessä, kolmas
Kirjall. Kuukauslehdessä); saksalaisen runoruhtinaan J. W. von
Goethen mainion »Faust» näytelmän ensi osa (Runotar H, 1884);
muinaiskreikkalaisten traagikkojen Sofokleen murhenäytelmät »Anti-
gone» (Runotar IV, 1885, korjattu laitos 1910) ja »Kuningas Oidi-
pos» (näytelty 1905, painamaton) sekä Aiskyloon tragedia »Agamem-
non» (Runotar V, 1897); Runebergin lyyrilliset ja pienemmät eepil-
liset »Runoelmat» (1885 — 87) y. m. vähempiä runosuomennoksia.
Myös uuskreikasta hän on kääntänyt sekä runoa että suorasanaista
(D. Vikelas, »Lukis Laras» y. m.). Hänen taitavasta kädestään on
suomennettuna lähtenyt myös V. Lubken suuri »Taiteen historia»
(1893), Platonin dialoogi »Gorgias» (1899) ja R. Euckenin »Suurten
ajattelijain elämänkatsomukset» (1905) — kaikki teoksia, joissa suo-
mentajan kielitaito samoinkuin noissa vaikeissa runokäännöksis-
säkin on pantu kovalle koetukselle. Muista K. Forsman-Koski -
miehen proosakäännöksistä mainittakoon vielä V. Rydbergin etevä
romaani »Aseseppä» (1895), J. V. Snellmanin »Valitut teokset» (1896
— 01, yhdessä Aatto Suppasen kera), Marchin »Raamatun yökoh-
tauksia» (1904) j. n. e. Suomennostyön ohella hän on toimittanut
koulusanakirjoja, »Anthologia Homerica»-nimisen alkukielisen vali-
koiman Homeroon runoista ja Kreikkalaisten ja Roomalaisten Myto-
logiian (1895) sekä käsitellyt erityisissä kirjoitelmissa varsinkin
muinaiskreikkalaista sivistystä ja kirjallisuutta, ollen meillä sen
uutterimpia tutuksi tekijöitä suomenkielellä.

Emanuel Tamminen (alkujaan Ekqvist; synt. 1852 Uud. kir-
kolla (T. 1); kansakoulunopettaja) on onnistuneemmin kuin edellä
mainittu Blom suomentanut Tegn^rin »Frithiofin sadun» (Runotar
HI, 1885) sekä lisäksi valikoiman Franzenin »Runoelmia» (1891),
kertomarunon »Waltharius» (Scheffelin »Ekkehard» romaanin kään-
nöksessä 1903), useita proosakäännöksiin liittyviä pienempiä ru-
noelmia, paljon raittius- ja lastenrunoja j. n. e. Myös omintakeisia
pikku teelmiä (esim. sotakertomus Puujalka, raittiuskertomuksia
y. m.) on Tamminen sepitellyt. Häneltä luistaa runokieli kutakuin-
kin helposti. Tosin nuoremmat käännöstaiturit jo ovat hänetkin
sivuuttaneet.

227

Paljoa suurempi oli tietysti proosakääntäjäin joukko. Varsin-
kin uskonnollista kirjallisuutta suomennettiin tällöin kuten myö-
hemminkin sangen runsaasti. Myös romaanien, kertomusten ja näy-
telmien kääntäjiä oli kosolti, joukossa jo oikein »ammattikääntäjiä»,
joiden kynästä on lähtenyt kymmenittäin suomennoksia. Useat
kääntäjät tällöin kuten vielä nykyäänkin tekivät vain kehnoa >>tu-
sinatyötä>>, kieltä ja kirjallisuutta monesti enemmän vahingoittaen
kuin hyödyttäen.

Vanhempien ammattimaisten proosakääntäjäin joukosta mai-
nittakoon tässä vain tuotteliain ja tunnetuin heistä, nimimerkki
Aatto S. eli Aatto Suppanen (kiertokoulunopettajan poika Ruskea-
lasta, synt. 1855, ylioppilas 1876, kuoli pankkivirkailijana Helshi-
gissä 1898). Kun varattomuus vaikeutti opintojen jatkamista, liit-
tyi Suppanen nuoren, jo koulupoikana kustantajaksi ruvenneen
porvoolaisen Werner Söderströmin (synt. 1860) v. 1878 perustettuun
kustannusliikkeeseen suomentajaksi ja kirjalliseksi apuriksi ja suo-
mensi sitten vuosien 1880 ja 1896 välillä lähes 70 teosta monilta eri
aloilta. Huomattavin niistä on lavea neliosainen n. s. >>Weber-Daniel-
sonin Yleinen Ihmiskunnan Historia» (1882 — 87). Tällä silloisiin
oloihin nähden jättiläisteoksella nuori, toimelias ja kaukonäköinen
kustantaja, niin uhkarohkealta kuin yritys monesta näyttikin, laski
liikkeelleen tukevan taloudellisen pohjan ja kohotti sen sitten vähi-
tellen Suomen suurimmaksi kustannusliikkeeksi, joka hyvän suo-
menkielisen kauno-, tieto- ja valistuskirjallisuuden kustantajana on
tehnyt tälle kirjallisuudelle arvaamattoman suuren palveluksen.
Muista Suppasen suuremmista suomennoksista mainittakoon Tope-
liuksen »Talvi-iltain tarinoita» ja »Lukemisia lapsille», Stanleyn
»Kongo» II, Wallacen »Ben-Hur», Brehmin »Pohjoisnavalta päivän-
tasaajalle», Luthardtin »Apologeettisia esitelmiä», Kronströmin »Ih-
meitten maailma» y. m. Siinä sivussa ennätti Suppanen kokeilla
omintakeisenakin kaunokirjailijana. Hänen kynästään ovat lähte-
neet kyhäelmät Kariviittoja (1888), Kotivarkaus (1888) ja Jutelmia
(1890). Niissä on sujuva kieli ja pirteä esitystapa; sisällys on vah-
vasti opettavaista laatua. Hän antaa kaunokirjallisessa muodossa
lukijoilleen hyödyllisiä »kariviittoja» välttämään avioelämän kareja
ja kahnauksia, selvittelee väärille jäljille joutuneen nuorison onnetto-
muuden syitä ja seurauksia, kehottaa välttämään tuota Itä-Suomessa

228

tavallista »koti varkautta» j. n. e, — Suppasen suomennokset ovat,
kuten synnynnäiseltä itäsuomalaiselta sopiikin odottaa, kielellisesti
huoliteltuja ja vaivattomia ja voittavat siinä suhteessa useimmat
aikalaisistaan. '

MUU KIRJALLISUUS.

Varsin monet edellä esitetyt kirjailijat olivat kaunokiijailun
ohella, mikä usealla heistä olikin vain sivuasiana, ahkeroineet muun-
kinlaatuisen suomenkielisen kirjallisuuden tuottamisessa. Työtä
oli paljon, työmiehiä vähän; perustavaa työtä oli kiireesti tehtävä
kaikilla kansallisen kirjallisuuden aloilla, jos. oli mieli kohota sivistys-
kansain joukkoon. Niinpä Hannikainen sanomalehtimiehenä ja yh-
teiskunnallisena kirjailijana, Ahlqvist suomalais-ugrilaisen kielitie-
teen viljelijänä, Yrjö Koskinen historioitsijana ja valtiollisena kynä-
soturina, Julius Krohn kirjallishistorioitsijana ja kansanrunou-
den tutkijana ynnä lisäksi vähän kaikkena — kaikki he olivat olleet
ensimäisinä miehinä perustamassa erilaatuisia kansalliskirjallisuuden
haaroja Snellmanin ja Lönnrotin herättävän elämäntyön pohjalle.

Heidän rinnallaan ja jäljissään oli »miesnä kuudentena, seitse-
mäntenä urosna» mukana tässä perustavassa työssä moni muu suoma-
laisuuden aatteen sytyttämä mies, koettaen kukin kohdaltaan edis-
tää yhteistä asiaa. Niihin, jotka samalla huomattavammin viljeli-
vät kaunokirjailua, olemme jo edellisessä tutustuneet. Mutta oli
useita muitakin. Vanhimmat heistä on tavallisesti ja sopivimmin
ryhmitetty »vanhan Suomettaren miehiksi», koska he kaikki kuului-
vat jo vanhan Suomettaren piiriin joko toimittajina tai ahkerina
avustajina. Myöhemmin heistä elossa olevat kyllä kirjoittivat vielä
Kirjalliseen Kuukauslehteen, Uuteen Suomettareen jopa Valvojaan-
kin. Toisen hieman nuoremman ja tälle ajanjaksolle keskeisen ryh-

*■ Vielä vanhempaan kääntäjäpolveen kuului eräs toinen perin uuttera
suomentaja, pastori Robert Mellin (f 1880), joka vuosien 1862 — 80 välillä suo-
mensi eri aloilta (etupäässä uskonnollista ja kaunokirjallista) noin 30 teosta,
niiden joukossa Topeliuksen »Välskärin kertomuksia» I — IV (1878 — 80),
Horatiuksen »Valittuja lauluja», Virgiliuksen »Bucolica» (molemmat 1866),
Jules Vernen seikkailukertomuksia y. m. m. Mellin oli ajakseen verrattain
sujuvakielinen käännöstaituri, joskin usein liian hutiloiva ja huolimaton
oikeakielisyysseikoissa. Pääsipä häneltä käännöksiin paljon väärinymmär-
rvksiäkin.

229

män muodostavat sitten »Kirjallisen Kuukauslehden miehet», jotka
myös siinä sivussa ahkerasti kirjoittelivat Uuteen Suomettareen,
J. Krohnin Kuvalehtiin, Morgonbladetiin ja Finlandiin. V:sta 1881
seuraa, kuten edellä jo on mainittu. Kirjallista Kuukauslehteä vielä
nuoremman yliopistomiesten polven perustama ja toimittama aika-
kauskirja Valvoja, joka taas vuorostaan kokoaa toimittajikseen ja
avustajikseen sekä noita vanhempia, jo 1860- ja 1870-luvuilla esiin-
tyneitä suomalaisuuden työntekijöitä että varsinkin nuorempia
kykyjä ja kyniä ja pyrkii avartamaan suomalaisuuden näköaloja
»europpalaisempaan», vapaamielisempään ja kansan valtaisempaan
suuntaan, pitäen samalla »suomenkielen arvoa, hoitoa ja edistymistä
mitä tärkeimpänä silmämääränään» ja kielikysymyksen tyydyttävää
ratkaisua elämänehtona suomenkansalle. »Valvojan miesten» piiri
kuuluu parhaalta osaltaan lähemmin seuraavaan ajanjaksoon.

Esitämme seuraavassa lyhyesti ensin huomattavimmat »van-
han Suomettaren miehet», jotka eivät vielä edellisessä ole tulleet
mainituiksi ja jotka muuten kirjalliselta toiminnaltaan voidaan lu-
kea uudemman suomalaisen kirjallisuuden piiriin.

Vanhimpia ja hartaimpia oli professori Antero Vilho Ingman
(synt. Lohtajalla 7. 7. 1819, maisteri 1844, teol. lisens. 1861, jumaluus-
opin professori 1862, kuollut 5. 9. 1877), joka ennen mainitun pastori
Kemellin tapaan viljeli Pohjanmaan rikasta kansankieltä ahkerana
uskonnollisena kirjailijana (uusi Raamatun suomennos 1859; 7 laveaa
vihkoa, yhteensä 2243 sivua, arvokkaita Raamatun selityksiä kään-
nöksineen 1868 — 77 y. m.), mennen »kielivoimailussa», m. m. alku-
soinnun käytössä, joskus liiankin pitkälle, jopa milfei mauttomuuteen
saakka, ja saaden siitä Ahlqvistilta ankaran tuomion. Kirjalliseen
Kuukauslehteen sepitteli Ingman vielä useita suomalaisuutta ja
suomenkielen käyttöä koskevia kirjoituksia, ollen, kuten jo on mai-
nittu, kieliseikoista ankarassa riidassa Ahlqvistin kanssa. — Omi-
tuinen haaveilija ja epäitsekkään työn sankari Taneli Europaeus
(synt. Savitaipaleella 1. 12. 1820, ylioppilas 1844, perin uuttera runojen
ja muinaismuistojen keräilijä ja kynäilijä, ruotsalais-suomalaisen sana-
kirjan tekijä, kuollut 15. 10. 1884) oli mukana Suometarta perustamassa
ja koetti Suomen suvun entisillä ja nykyisillä asuinpaikoilla tavatta-
vista hautakummuista ja paikannimistä sekä haaveellisista kielivertai-
luista (lukusanojen) tehdä epätieteellisiä johtopäätöksiä Suomen

230

suvun muinaisuudesta (Tietoja suomalais-ungarilaisten kansain mui-
naisista olopaikoista. Suomi-kirja 1868 ja 1870 y. m. kirjoitelmia).
Pysyvimmän ansion on Europaeus saavuttanut Kullervo-runojen
y. m. Uutta Kalevalaa kaunistavien runolisien ahkerana löytäjänä,
Lönnrotin jälkeen merkillisimpänä runonkerääjänä, — Paavo Tik-
kanen (synt. Iisalmella 2. 3. 1823, maisteri 1847, f il. tohtori 1860,
kuollut 7. 11. 1873) harrasti Suomettaren perustamisen ja monivuotisen
etevän toimittamisen, runojen sepityksen ja suomennostyön sekä
liikeasiain ohella myös suomenkielistä tilastotiedettä, vältellen siltä
alalta tohtoriksikin (Suomen suuriruhtinaanmaan nykynen tilasto
1848 ja väitöskirja Väki-luvun ja asukas-vaiheiden suhteista Suomessa
1859), ollen hänenkin väitöskirjansa aivan ensimäisiä suomenkie-
lisiä. — Rietrikki Polin (synt. Pieksämäellä 23. 4. 1823, fil. tohtori
1860, lehtori, kuoli 24. 12. 1885) oli aikoinaan uutterimpia ja tunne-
tuimpia sanomalehtimiehiä, Suomettaren, Mehiläisen, Pellervon y. m.
lehtien toimittajana ja perustajana, mutta kokeili myös suomenkielisenä
kirjallishistorioitsijana (väitöskirja Johdanto Suomen kirjallishistoriaan
1858), ollen, kuten ennen on mainittu, ensimäisenä väitöskirjallaan
murtamassa yliopistollista kielimuuria. Nuorempina vuosina pirahteli
häneltä Suomettareen ja Mehiläiseen muutamia runojakin. —
Kaarlo Ferdinand Forsström (synt. Mäntyharjulla 8. 8. 1817, Mänty-
harjun tuomiokunnan tuomari v:sta 1864, laamanni, kuoli 21. 6. 1903)
rupesi ensimäisenä (v:sta 1856 alkaen) kirjoittamaan kihlakunnan
oikeuden asiakirjoja alkuperäisesti suomeksi ja julkaisemaan paitsi
kirjoituksia aikakauslehdissä muitakin oikeusalaan kuuluvia kirjoi-
telmia suomenkielelllä (Kirjoituksia lakiasioista 1862 — 63, Käräjä-
asioita 1883 y. m. myöhempiä kirjoituksia). — Antti Manninen (synt.
Mikkelin pitäjässä 30. 6. 1831, itseoppinut talollisen poika, maanviljelys-
koulun johtaja 1857, kuoli 20. 10. 1866) harrasti käytännöllisen neuvo-
kirjallisuuden aikaansaamista suomeksi, varsinkin suomenkansan pää-
elinkeinon, maanviljelyksen, alalla ja julkaisi siinä tarkoituksessa
muutamia aikanaan ansiokkaita kirjoja (Koti-maalari 1856, Taito
ja toimi 1856, Lyhykäinen maanviljelys-oppi 1858, Mietteitä katovuo-
sista Suomessa 1860, Neuvoja kylvö-heinän viljelemiseen 1862, Niit-
ty in korjuusta Savon maassa 1866). — Oskar Blomstedt (synt. Kurussa
5. 4. 1833, maisteri 1860, filos. toht. ja dosentti suomen ja unkarin
kielissä 1869, koulumies, Helsingin kansakoulujen tarkastaja, kuoli 18.

231

2. 1871) julkaisi ensimäiset suomenkieliset väitöskirjat suomalais-ugri-
laisen kielitieteen alalta (Suomen verbien -vi eli -pi päätteestä ']2i Halotti
Beszid, molemmat 1869), joita sitten vähitellen seurasi useita muidenkin
kielimiesten (J. A. Hanssonin, T. Aminoffin, O. Grotenf eitin, O. A. F.
Lönnbohmin, A. Genetzin y. m.) suomenkielisiä murretutkimuksia,
vaikkapa yliopistossa ei vv. 1871 — 86 saatukaan käyttää suomea
(eikä ruotsia) puhtaasti kielitieteellisissä väitöskirjoissa. Blomstedt
oli myös ensimäisiä roomalaisen kirjallisuuden suomeksi kääntäjiä
fTacitus, »Germania»; Sallustius, »Jugurtha»; Cicero, »Puheita», 1865
— 66), julkaisipa muutamia kansantajuisia esityksiä Suomen sodas-
takin (esim. Kapina Kauhajoella 1862).

»Kirjallisen Kuukauslehden miehistä» olemme jo edellä esittä-
neet Yrjö Koskisen, joka oli koko puuhan johtava sielu, vaikkapa
virallisesti kuului lehden toimitukseen vasta vv. 1869 — 72 ja v:sta
1876 lehden lakkaamiseen eli v:n 1880 loppuun asti yksin omassa
nimessään julkaisi lehteä. Samoin olemme tutustuneet kahteen
lehden ensimäisistä varsinaisista toimittajista, Kaarlo Bergbomiin
{1866 — 75) ja J. V. Calamniukseen (1866 — 75), sekä myöhempiin
toimittajiin ja aputoimittajiin B. F. Godenhjelmiin (1868 — 80),
Paavo Cajanderiin (1873 — 74) ja Kaarlo Suomalaiseen (1875).
Ensimäisiä toimittajia olivat Bergbomin ja Calamniuksen ohella
myös Yrjö Koskisen nuorempi veli Jaakko Forsman (1866 — 69) ja
Frithiof Perander (1866—68). Forsman (synt. Vähässä Kyrössä 30.
7. 1839, suomenkielen ylimäär. professori lainopill. tiedekunnassa
1869, lakitieteen tohtori 1874, vakin. rikoslain ja oikeushistorian
professori 1879, tunnettu poliitikko ja valtiopäivämies, kuollut 26.
9. 1899) oli ylioppilaana m. m. suomeksi mukaillut kalenteriin Man-
sikoita ja Mustikoita 1859 saksalaisen »Reineke Fuchs» tarinan ni-
mellä Kettu Repolainen (J. W. Goethen tunnetun runoelman mukaan).
V. 1863 hän oli Helsingin Uutisten vastaava toimittaja. Oli sittem-
min suomenmielisten etevimpiä valtiollisia johtomiehiä ja Uuden
Suomettaren alkuaikoina »lehden varmin tuki ja turva» avustajana,
kuten Lounasmaa hänestä muistelmissaan sanoo. Kirjall. Kuukaus-
lehteen hän antoi paljon suomennoksia, arvosteluja y. m. kirjoi-
telmia. Hänen tohtoriväitöksensä Pakkotilasta kriminaali-oikeu-
dessa (1874) oli laatuaan ensimäinen suomenkielinen tutkimus laki-
tieteen alalta. Myöhemmin (1896) hän julkaisi suomeksi ensi osan
laveaksi suunnittelemaansa Suomen lainsäädännön historiaa. Hänen

232

kuoltuaan on julkaistu osa hänen Yliopistollisia puheitaan (1899),

— Perander (synt. Lestijärvellä 15. 11. 1838, filos. dosentti 1870,
tohtori 1879, koulumies, kasvatusopin professori 1884, kuollut
28. 12. 1885) oli ensimäisiä kaunotieteellisiä kynäilijöitä suo-
menkielellä. Albumiin »Kaikuja Hämeestä» hän on tältä alalta
kirjoittanut tutkielmat Tragillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa
(1872), missä hän todistelee sukukoston Kullervo-tarinan pääteki-
jäksi, Kalevalan Aino-runosta (1874) ja Sisar Kalevalassa (1886).
Myös kansantaloudellisia ja sosiaalipoliitillisia kirjoituksia sepitti
Perander suomeksi Kirjall. Kuukauslehteen ja Valvojaan ja oli tun-
nettu etevänä suomenkielisenä kaunopuhujana. Väitöskirjansa filo-
sofian ja kasvatusopin alalta hän kirjoitti ruotsiksi.

Kirjall. Kuukauslehden myöhemmistä toimittajista ja kaik-
kein ahkerimmista kirjoittajista on etusijassa muistettava perin
tuottelias ja monipuolinen kynänkäyttäjä, tunnettu »Kangasalan
oraakkeli» Agathon Meurman, joka Snellmanin jälkeen epäilemättä
oli Suomen huomattavin sanomalehtimies. Suomenmielisten koko
vanhemman polven uskonnolliset, valtiolliset, kansalliset, yhteis-
kunnalliset ja taloudelliset ihanteet näyttivät juurikuin keskitty-
neen Meurmanin jykevään, patriarkaaliseen olemukseen, joka vank-
kumattomana seisoi aina aseissa ja valmiina kuten paras »ritari
peloton ja moitteeton» taittamaan peistänsä niiden puolesta. Kynä-
soturina, kunnallismiehenä, maanviljelijänä, komiteain jäsenenä,
valtiopäivämiehenä, kansantajuisena kirjailijana, puoluepatriarkkana

— kaikkialla ja kaikessa esiintyi Meurman alati yhtä pirteänä, oma-
peräisenä, nuorekkaana ja terhakkana, olipa kysymys melkein mistä
asiasta tahansa. Varsinkin ruotsinmielisten ja sittemmin »nuoren
Suomen» kera hän kävi monta ankaraa sana- ja kynäsotaa, antaen
aimo iskuja ja saaden yhtä ankarasti takaisin, ilman että »Kangas-
alan karhun» paksu turkki olisi siitä paljoakaan piitannut. Nämä
ominaisuudet kohottivat hänet Yrjö Koskisen rinnalla suomenmie-
listen toiseksi näkyvimmäksi johtomieheksi ja varsinkin myöhem-
min n. s. vanhasuomalaisen puolueen puoluepatriarkaksi, joka vilk-
kaasti viime hetkiinsä saakka seurasi julkista elämää.

Meurmankin oli peräisin ruotsinkielisestä kodista, ja tällä kie-
lellä hän aluksi kirjailijanakin esiintyi. Hän syntyi kapteenin poi-
kana Kangasalan Liuksialassa 9 p. lokak. 1826. Äiti oli tunnetun

233

suomalaisuuden herättäjän A. I. Arvidssonin sisar. Saatuaan alku-
opetusta kotona ja käytyään koulua Hämeenlinnassa, Pietarissa ja
Helsingissä hän tuli ylioppilaaksi 1844 — siis samana vuonna, jol-
loin Snellmanin »Saima» alotti merkillisen herätystyönsä. Tämä
herätys tempasi nuoren Meurmanin niin voimakkaasti mukaansa,
että hänestä koko elämänsä ajaksi tuli Yrjö Koskisen ohella Snell-
manin kenties hartain oppilas ja aseenkantaja. Harjoitettuaan
vuosikauden Mustialassa maanviljelysopintoja hän v. 1849 osti
kanssaperijöiltään Liuksialan ja rupesi maanviljelijäksi. Mutta
aikaa jäi yllin kyllin vapaaseen lukemiseen ja kynäilyyn, ja niinpä
alkoi tavan takaa näkyä sittemmin niin tunnetulla nimimerkillä
A. M. varustettuja kirjoituksia sen ajan sanomalehdissä, herättäen
nasevalla omaperäisyydellään ansaittua huomiota. Meurman osasi
kyllä jo .lapsuudestaan tavallista puhesuomea, jopa oli 1848 jul-
kaissut Suomettaressa erään suomenkielisen kirjoituksenkin, mutta
vasta v:sta 1863, jouduttuaan vähää ennen Yrjö Koskisen lähem-
pään tuttavuuteen, hän tämän vääjäämättömästä kehoituksesta
alkoi vakituisesti kirjoitella suomeksi ja harjautuikin pian kielelli-
sesti ja tyylillisesti yhdeksi vanhemman polven paraita suorasanaisia
kynätaitureja. Mainittuna vuonna hän oli osallisena Helsingin Uu-
tisten toimituksessa ja oli sitten Kirjallisen Kuukauslehden voimmepa
sanoa ahkerin avustaja (pääkirjoituksia), ollen vakinaisena toimit-
tajanakin VV. 1869 — 72. Myöhemmin (v:sta 1874 lähtien) hän oli
myös U. Suomettaren ahkerimpia ja vaikuttavimpia avustajia,
varsinkin Kuukauslehden lakkaamisen jälkeen, elämänsä loppuun
saakka. Ruotsiksi hän samaan aikaan kirjoitti suomenmielisiin
Morgonbladet ja Finland lehtiin, jopa toimittikin jälkimäistä vv.
1886 — 88. Viime vuosinaan hän kirjoitteli ahkerasti myös kirkol-
liseen »Vartijaan». Valtiopäivillä hän istui talonpoikaissäädyssä
v:sta 1872 alkaen v:een 1899 saakka, ollen säätynsä huomatuin mies
ja tunnustettu johtaja, ensin koko säädyn suomenmielisten, sitten
sen vanhasuomalaisen ryhmän. Säädyn pankkivaltuusmiehenä
(v:sta 1882), monien komiteain jäsenenä y. m. luottamustoimissa
(m. m. Kansanvalistusseuran monivuotisena esimiehenä) häneltä
vielä riitti aikaa perin laajaan ja monipuoliseen kirjalliseen toimin-
taan, johon hänen suuri lukeneisuutensa oli hyvänä apuna ja jota
hän hellittämättä jatkoi aivan kuolemaansa saakka, mikä tapahtui

234

vasta 17 p. tammik. 1909. Loppuikänsä (v:sta 1882 lähtien) hän asui
enimmäkseen Helsingissä.

Suurin ja vaikuttavin merkitys on Meurmanilla ollut sanoma-
lehtikirjailijana; sellaisena hän toistaiseksi onkin epäilemättä oma-
peräisin, etevin ja vaikuttavin suomenkielellä. Hänen mitä erilai-
simpia asioita, varsinkin uskonnollisia, yhteiskunnallisia ja talou-
dellisia kysymyksiä käsittelevät lukemattomat kirjoituksensa ovat
kaikki selviä, ytimekkäitä, nasevia ja samalla hyvin »suolaisia»,
kirpeällä huumorilla höystettyjä. Hänen tyylinsäkin oli niin oma-
peräinen lyhyine lauseineen ja äkillisine käänteineen että siinä heti
»tunsi leijonan kynsistään». Meurman ei koskaan joutunut hämille,
vaan taisteli aina pelottomasti kaiken sen puolesta, mitä piti oi-
keana. Hänen kantansa tuntui usein kovin kirkolliselta, vanhoilli-
selta ja subjektiiviselta, mutta takaa kuulsi kaikkialla vankka,
omaperäinen ja miehekäs suoruus ja vakaumus. Meurmanin vaikutus
suomenmielisten vanhemman polven yleiseen maailmankatsomuk-
seen, varsinkin n. s. »rovasti- ja rusthoUaripiireissä», onkin ollut mää-
räävää laatua. — Erikoisjulkaisuina on häneltä ilmestynyt pitkä
jono samoin monia eri aloja käsitteleviä kirjoja ja kirjasia, vieläpä
useita suomennoksiakin. Niitä ovat Ranskalaissuomalainen sana-
kirja, Veroista Suomessa, Isänmaan puolustuksesta. Maatilojen ylei-
set rasitukset Suomessa, Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tie-
toja varten (ensimäinen suomenkielisen tietosanakirjan koe). Suomi
ennen ja nyt. Nälkävuodet 1860-luvulla, Ehtoollispakko ja eriuskolais-
laki. Kuinka suomenkieli pääsi viralliseksi, Venäläis-suomalainen
sanakirja, Juha Pynninen ja kansankirjastot, esitelmät Neljäs sääty.
Tulevaisuuden sota ja Havainnoitu venäläisestä miristä — kaikki
jriämä vuosien 1877 — 1900 väliltä. Vanhoilla päivillä Meurmanin
kirjallinen tuotanto yhä kiihtyi ja saavuttikin huippunsa aivan hänen
viime vuosinaan. Tältä ajalta, 1900-luvun alkuvuosilta, ovat kan-
santajuiset elämäkerrat Juhana Vilhelm Snellman, Martti Luther
ja Kreivi N. L. Zinzendorf, Siivosta esiintymisestä. Elämänkysymyk-
siä I — //, Maa kuuluu kaikille ja Säästäväisyydestä ja säästöpan-
keista. Hänen kuolemansa jälkeen julaistuja ovat Elämänkysymyk-
siä UI ja pirteitä Muistelmia (molemmat 1909). Suomen-
noksista mainittakoon kokoelma Snellmanin sanomalehtikirjoituk-
sia, Th. Reinin »J. V. Snelhnanin elämän» jälkimäinen osa ja Liis-

235

bergin >>Napoleon>>. — Meurmanin sisäiselle olemukselle ja maailman-
katsomukselle luonteenomaisin teos lienee Elämänkysymyksiä, missä
hän pirteällä tavallaan esittää etusijassa uskonnollisen ja siveelli-
sen kantansa. Melkoinen vanhoillisuus yhteiskunnallisissa ja talou-
dellisissa sekä ankara raamatullisuus ja korkeakirkoUisuus uskon-
nollisissa ja siveellisissä asioissa olivat Meurmanille ominaisia.

Kirjallisen Kuukauslehden toimittajiin, vaikkapa hän ei leh-
teen ole mainittavasti kirjoittanutkaan, kuului edellisten lisäksi
VV. 1873 — 75 myös maisteri Aukusti Juhana Mela (v:een 1876 Malm-
berg; synt. Kuopiossa 8. 3. 1846, maisteri 1873, maan- ja luonnon-
tiedon opettaja, v:sta 1888 näiden aineiden lehtori suomal. nor-
maalilyseossa, kuoli 3. 2. 1904), jolla on suuret ansiot ensimäisenä ja
toistaiseksi huomattavimpana suomenkielisen luonnontieteellisen
kirjallisuuden perustajana. Lönnrot oli siinäkin ollut uranuurtajana
sepittämällä »Suomen Kasvistollaan» (1860) oivallisen kasviopilli-
sen sanaston, mutta vasta Mela omisti koko harrastuksensa tälle
kirjallisuuden haaralle, luomalla sille edelleen täydellisen oppisanas-
ton ja toimittamalla useita eteviä koulukirjoja ja kansantajuisia
esityksiä, sekä alkuperäisiä että mukailuja ja käännöksiä. Niistä
mainittakoon Suomen eläimistö (1872); Lyhykäinen kasvioppi ja
kasvio kouluja varten (1877), josta myöhemmin on ilmestynyt monta
uudistettua ja laajennettua laitosta (Kasvioppi Suomen kouluille
ja Suomen koulukasvio); Suomen luurankoiset (1882); Luonnonopil-
linen kuvasto (1880; yhdessä J. A. Paimenin kanssa); Zoologia kansa-
laisille I (1891—96; enimmälti A. E. Brehmin »Eläinten elämän»
mukaan); Koulun eläinoppi (1899) y. m. Melan käännöksistä mainit-
takoon Fosterin »Fysiologia» (1877), Stewartin »Fysika» (1877),
Hookerin »Botanika» (1879), Hoffmanin »Kuvia kasvikunnasta»
(1883), Whiten »Tieteiden taistelut» (1897). Melan toimesta syntyi
V. 1896 myös vireä luonnontieteellinen yhdistys Vanamo, jonka
aikakauslehteen Luonnon ystävään hän päätoimittajana ja ahkerana
kirjoittajana on sepittänyt epälukuisen joukon kirjoitelmia. Koko
nuorempi suomenkielinen luonnontieteellinen kirjailijapiiri kunnioitti
Melaa patriarkkanaan. — Ennättipä Mela leikillisenä savolaisluon-
teena olla kepeän suomenkielisen satiirin ja huumorinkin tienrai-
vaajia, ollessaan tunnettujen suomenkielisten pilalehtien Pilkkakir-

236

veen (v:sta 1881) ja varsinkin Matti Meikäläisen (v:sta 1884) hll-
peänä toimittajana.^

Kirjallisen Kuukauslehden ja Uuden Suomettaren avustaja-
piiristä mainittakoon edellisten lisäksi vielä muutamia vanhemman
polven miehiä, jotka kirjateoksillaan ovat huomattavammin suo-
menkielistä tiedettä ja kirjallisuutta eri aloilla hyödyttäneet. — Antti
Jalava (v:een 1906 Almberg; synt. Maskussa 18. 7. 1846, maisteri
1869, suomenkielen-kääntäjä senaatissa v:sta 1876, ylimäär. unkarin-
kielen lehtori yliopistossa v:sta 1881, kuoli 3. 7. 1909) oli Uuden
Suomettaren ensimäinen päätoimittaja vv. 1869 — 70, mutta on
erittäin huomattava unkarilaisista harrastuksistaan, joiden tarkoi-
tuksena oli lähentää Suomen ja Unkarin heimokansoja toisiinsa.
Käytyään vv. 1874 — 75 ensimäisellä tutkimusmatkallaan Unka-
rissa hän toimitti useita teoksia kuten Unkarin maa ja kansa (1876),
Unkarin kielen oppikirja (1880; yhdessä unkarilaisen toht. Joszef
Szinnijein kanssa), Unkarin albumi I (1881), Unkari I — II (1882 —
83; K. V. S:n »Maantiet, kuvaelmia» 10 — 11) sekä myöhemmin Un-
karin suurmiesten Tapani Szkhenyin ja Frans Deäkin elämäker-
rat (1901 ja 1902; K. V. S:n »Elämäkertoja» 4 ja 8) ja Kansallinen
yhteistoiminta Unkarissa (1907), joilla tahtoi tutustuttaa suomalai-
sia Unkarin oloihin. Hän myös ensimäisenä käänsi unkarilaista
kaunokirjallisuutta suomeksi (E. Töth, »Kylän heittiö» 1877, M.
Jokai, »Uusi tilanhaltia» 1878 ja »Rakkaita sukulaisia» 1879 y. m.)
ja suomenteli 1870-luvulla muitakin kertomuksia ja näytelmiä (esim.
Riehl, »Kauneuden kirous» 1875, Börjesson, »Neiti Elisabeth» 1880
y. m.). Senaatin suomenkielen-kääntäjänä hän suuresti edisti mai-
nitun kielen virallisen käytön vakaantumista ja U. Suomettaren
pelättynä »Mattina» (»Matti» nimeä käytti ensi kerran U. S:n »Hel-
singin kirjeessä» 26 p. tammik. 1877 Agathon Meurman) hän tai-
vutteli kieltä kepeään, pakinoivaan tyyliin. — Otto Donner (synt.
15. 12. 1835 Kokkolassa, filos. tohtori 1864, sanskritin ja vertaile-
van kielitieteen ylimäär. professori 1875, tunnettu valtiopäivämies,
senaattori 1905 — 08, kuoli 17. 9. 1909) kohdisti pääharrastuksensa
suomalaisten ja lähimpäin sukukansain kansanrunouteen ja varsin-

* Ensimäinen suomenkielinen ja suomenm.ielinen pilalehli oli tietääk-
semme Veitikka, joka alkoi ilmestyä v. 1871 ja kireiden paino-olojen vuoksi
lakkasi jo keskellä vuotta 1872.

237

kin vertailevaan suomalais-ugrilaiseen kansa- ja kielitutkimukseen.
Jälkimäistä tarkoitusta varten hän v. 1883 perusti Suomalais-ugri-
laisen Seuran, edistäen sen työtä m. m. melkoisilla raha-avuilla.
Lukuisain vieraskielisten tutkimusjulkaisujen ohella hän on näiltä
aloilta kirjoittanut muutamia suomenkielisiäkin esityksiä kuten
Kalevipoeg jumalaistarulliselia ja historialliselta kannalta katsottuna
(Suomi-kirja 1866) ja Lappalaisia lauluja (Suomi-kirja 1876).
Donner yhdisti laveaan tieteelliseen tutkimustyöhönsä — ollen
suomalais-ugrilaisen tieteen alalla ensimäisiä ja vaikuttavimpia
miehiä — myös tehokkaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen toimin-
nan. — Kaarlo Ferdinand Ignatius (synt. 27. 10. 1837 Porissa, f il.
tohtori 1864, tilastollisen toimiston päällikkö 1870, komitea- ja
valtiopäivämies, senaattori 1885 — 1900 ja 1905 — 08, kuoli 11. 9.
1909) kirjoitti muutamia historiallisia tutkimuksia ruotsiksi ja useita
pienempiä tiedonantoja suomeksi »Historialliseen Arkistoon») y. m.
sekä avusti ahkerasti Kirjall. Kuukauslehteä ja U. Suometarta
varsinkin tilastotiedettä koskevilla kirjoituksilla. Hän kuten moni
muukin vanhemman polven mies (Donner, Rein y. m.) sepitti kirjoi-
tuksensa alkujaan ruotsiksi ja antoi sitten muiden suomentaa ne.
Hänen suomalaisista julkaisuistaan mainittakoon Tilastollinen käsi-
kirja Suomenmaalle (1872) ja laveaksi suunniteltu Suomen maan-
tiede kansalaisille I (1880 — 90), josta vain ensi osa valmistui. Igna-
tius oli Suomen tilaston varsinainen järjestäjä ja on tilastollisilla
teoksillaan levittänyt paljon tietoa Suomesta sekä omassa maassa
että ulkomailla. Sekä Donner että Ignatius olivat aikoinaan suoma-
laisen puolueen johtomiehiä ja myöhemmin, »routavuosien» aikana
ja jälkeen, n. s, »perustuslaillisten suomenmielisten» huomatuimpia
vanhoja voimia. — Samoin myös Thiodolf Rein (synt. 28. 2. 1838 Hel-
singissä, fil. tohtori 1869, filosofian professori 1869, yliopiston rehtori
1887 — 96, V. t. sijaiskansleri 1896 — 03 ja 1906 — 10, valtiopäivämies),
joka on ruotsiksi kirjoittanut useita filosofisia teoksia ja ollut suo-
menkielisenkin filosofisen kirjallisuuden perustajia.^ Suomeksi hän
on näet julkaissut Oppikirjan muodollisessa logiikassa (1882), Sielu-
tieteen oppikirjan (1884) ja Oppikirjan sielutieteessä koulujen tar-

^ Jo aikaisemmin (1856 ja 1860) oli tuottelias kynäilijä pastori /. V.
Muurman (1830 — 92) kirjoittanut ^^^v\ \'\\i\ios,ia^ Setan opetuksia sielutieteessä
ja sielun viljelyksestä.

238

peeksi (1898), joista ensimäineii ja viimeinen ovat käännöksiä vas-
taavista ruotsinkielisistä. Reinin huomattavin teos on lavea, alku-
jaan ruotsiksi kirjoitettu, mutta käännöksenä suomeksikin julkaistu
J. V. Snellmanin elämä (1895 — 01), joka Snellmanin ohella antaa
selvän kuvan koko Snellmanin aikakaudesta. Hän oli Valvojan
toimittajia 1881 — 97 (päätoimittaja 1885 — 87) ja on esiintynyt
uutterana kynäilijänä monilla eri aloilla johtavissa suomalaisissa ja
ruotsalaisissa aikakauskirjoissa ynnä sanomalehdissä. Oli myös
Biografisen Nimikirjan ahkerimpia avustajia. — Kaarle Alfred
Castren (synt. 26. 11. 1845 Sotkamossa, filos. kand. 1871, kuoli,
Görbersdorfissa Schlesiassa turhaan parannusta etsittyään, keuhko-
tautiin 22. 4. 1873) oli U. Suomettaren toisena toimittajana 1871
— 73 ja ennätti ennen varhaista kuolemaansa tehdä itsensä tun-
netuksi suomenkielisenä historiankirjoittajana. Hänen kynästään
on lähtenyt kansan muistotietoihin perustuva Muistelmia vuosien
1808 — 1809 sodasta (1865), Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista
1650 — 1750 (1867) ja Tietoja Oulun läänin sota-asioista Gustav Illmen
sodan aikana (1870; alkuaan Kirj. Kuukauslehdessä). Aineksia näi-
hin hän oli kerännyt matkustelemalla kansan keskuudessa. Tuk-
holman valtioarkistossa tehtyjen tutkimusten tuloksia oli arvokas
kirjoitus Suomalaisuus 1738 vuoden valtiopäivillä (1872 Kirj. Kuu-
kauslehdessä). Muita kirjoituksia ja tutkielmia hän julkaisi U. Suo-
mettaressa, Joukahaise.ssa y. m. Keskellä laveaksi suunniteltua
teosta »Suomen sota vv. 1808 — 1809» tuoni tempasi kynän tämän
taitavan ja hartaan kynänkäyttäjän kädestä. — Juhana Reinhold
Aspelin (synt. 1. 8. 1842 Messukylässä, filos. kandidaatti 1866,
tohtori 1877, ylimäär. pohjoismaisen muinaistieteen professori 1878,
valtioarkeologi v:sta 1885) on tehnyt suomenkielellä itsensä tun-
netuksi sekä historiallisena kynäilijänä että etupäässä suomalai-
sen ja suomalais-ugrilaisen muinaistieteen varsinaisena perustajana
ja etevimpänä edustajana. Siinä tarkoituksessa hän on laajalti
matkustellut Suomessa, Venäjällä, Siperiassa, Skandinaviassa ja
ja Keski-Europan maissa. Hänen alotteestaan syntyi v. 1870 myös
Suomen Muinaismuisto-yhdistys, jonka aikakauskirja sisältää paljon
suomenkielisiä tutkimuksia muinaistieteen alalta. Siten tämä kan-
sallisen tieteen haara Aspelinin toimesta jo alusta pitäen sai pää-
asiassa suomenkielisen muodon. Aspelinin suurempia julkaisuja

239

ovat: Kertomus Maalahden pitäjästä (Suomi-kirja 1865), Korsholman
linna ja lääni keskiajalla (1869). Epäruhtinoita Suomen historiassa
(Kirj. Kuukauslehti 1869), Kokoilemia muinaistutkinnon alalta I (Suomi-
kirja 1871), lavea väitöskirja S uomalais-ugr Haisen muinaistutkinnon
alkeita (1875), Savonlinna 1475 — 1875 (1875), suuri kuvateos Mui-
naisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta I — V (1877 — 84; teksti
myös ranskaksi), Kaarina Maununtyttären muisto (1885), Suomen
asukkaat pakanuuden aikana (1885) ynnä useita pienempiä kirjoitel-
mia Suomi-kirjassa, Muinaismuisto-yhdistyksen aikakauskirjassa,
Kirj. Kuukauslehdessä, Histor. arkistossa, Suomen Museossa y. m.
— Usein nähtiin Kirj. Kuukauslehdessä sen alkuvuosina myös nimi-
merkki A. F. R., jonka omistaja oli vanha etevä koulumies Adolf
Fredrik Rosendal (synt. 2. 11. 1821 Hämeenkyrössä, maisteri 1844,
Tampereen alkeiskoulun rehtori 1860, kuoli 16. 11. 1876). Hän oli ai-
kansa parhaita ja tyylikkäimpiä suomenkielen käyttäjiä ja kirjoitti
m. m. suomeksi Vanhan ajan historian (1864).

Kirjallisessa Kuukauslehdessä astui julkisuuteen muutamia sel-
laisiakin kynämiehiä, joiden suomenkielinen tieteellinen kirjailijatoimi
vasta myöhempänä ajanjaksona on ollut erittäin huomattava ja jotka
sittemmin varsinkin Valvojan toimittajina ja avustajina ovat suomen-
kielistä aikakauskirjallisuutta palvelleet. — Eliel Aspelin-Haaphjlä
(v:een 1906 vain Aspelin; synt. 9. 10. 1847 Ylivetelissä, fil. kand.
1871, tohtori 1879, estetiikan ja taidehistorian dosentti 1880, yli-
määr. professori 1892, vakinainen 1901, täysinpalvellut 1908) on teh-
nyt suomenkielellä itsensä tunnetuksi etevänä ja tuotteliaana taide-,
kirjallisuus- ja teatterihistorioitsijana. Hänen ensimäisiä suomen-
kielisiä kirjoituksiaan oli esitelmä Runoilija Aleksis Kivestä Kirj.
Kuukauslehdessä 1872 (sitten uudesti muodosteltuna Kiven »Valit-
tujen teosten» johdannoksi). Sitten seurasi Siipialttarit, tutkimus
keskiajan taiteen alalta (1878), ensimäinen taidehistoriallinen väitös-
kirja suomenkielellä; Kalevalan tutkimuksia I (1882); taiteilija-elämä-
kerrat Johannes Takanen (1887), Werner Holmberg (1890, myös ruot-
siksi) ja Elias Brenner (1898, myös ruotsiksi); Suomalaisen taiteen
historia pääpiirteissään (1891); Kansa Saksan kertomarunoudessa
(1894); Suomen suomalainen kirjallisuus (teoksessa »Suomi XlXrllä
vuosisadalla», 1893); Lauri Stenbäck, elämäkerta (1901, alkujaan
ruotsiksi; suomennettu); J. L. Runebergin suomalaisuus (1904); ja vih-

240

doin jo mainittu lavea Suomalaisen teatterin historia I — IV (1906 —
10). Lisäksi on Aspelin-Haapkylä näiltä aloilta julkaissut epälukui-
sen joukon kirjoitelmia aikakauskirjoissa, sanomalehdissä y. m.
(muutamia ruotsiksi ja saksaksi). Hänen ansionsa suomenkielisen
taide- ja kirjallishistoriallisen kirjallisuuden luomisessa, myöskin
kielellisesti, ovat perustavaa laatua. Nuorempana hän on nimimer-
killä Ellei julkaissut muutamia suomenkielisiä runojakin (Joukahai-
sessa ja Kirjall. Kuukauslehdessä) ja suomentanut Dickensin »Koti-
sirkan» (1871) ja Ibsenin »Kuninkaan-alut» (1884). — Ernst Gustaf
Palmin (synt. 26. 11. 1849 Helsingissä, filos. toht. 1877, dosentti
1878, Suomen, Venäjän ja pohjoismaiden historian professori 1884,
tunnettu poliitikko, valtiopäivä- ja komiteamies) kirjoitteli ahke-
rasti jo Kirj, Kuukauslehteen, oli sitten Valvojan perustajia ja toi-
mittajia (päätoimittaja 1888 — 91) sekä (v:een 1905) ahkerimpia
kirjoittajia, vilkkaasta ja pirteästä tyylistään tunnettu. Ruotsi
oli hänenkin äidin- ja koulukielensä ja vasta myöhemmin hän har-
jaului suomea käyttämään. Hänen suomenkielisistä julkaisuistaan
mainittakoon suomalaiselle sivistyshistorialle arvokas esitys Suoma-
laisen Kirjallisuuden Seuran viisikymmenvuotinen toimi ynnä suoma-
laisuuden edistys 1831 — 1881 (1881; myös ranskaksi). Lisiä lahjoi-
tusmaakysymyksen historiaan (1895), Antti Chydenius (1903; K. V. S:n
»elämäkertoja» 9), lyhyt Suomen valtiopäiväin historia (1910), ynnä
lukuisia pikkututkimuksia Histor. arkistossa, Biografisessa Nimi-
kirjassa (i sen elämäkerroista) y. m. Hänen alkuunpanemansa ja
johtamansa on myös päättymäisillään oleva suuri kansallinen tieto-
kirja Oma Maa, johon hän on sepittänyt eri aloilta epälukuisen jou-
kon kirjoituksia ja päivämuistoja. Samoin on häneltä suomeksi
ilmestynyt useita yhteiskunnallisia ja taloudellisia asioita koskette-
levia pikkukirjasia. — Johan Richard Danielson- Kalmari (v:een
1906 vain Danielson; synt. Hauholla 7. 5. 1853, fil. toht. 1878, ylei-
sen historian professori 1880, v. t. sijaiskansleri 1903 — 06, senaattori
1908 — 09, tunnettu poliitikko, valtiopäivä- ja komiteamies) oli Val-
vojan ensimäinen päätoimittaja vv. 1881 — 84, mihin toimeen hän,
suomenkielisen koulusivistyksen (Jyväskylässä) saaneena, kielelli-
sesti soveltui paremmin kuin muut ruotsinkielisistä kodeista ja kou-
luista lähteneet Valvojan perustajat (E. G. Palmen, V. Vasenius
ja O. E. Tudeer). Paitsi ruotsin- ja saksankielisiä historiallisia tut-

241

kimuksia on hän myöhemmin julkaissut useita arvokkaita suomen-
kielisiä teoksia Suomen uudemman historian alalta, valaisten var-
sinkin Suomen Venäjään yhdistämisen aikoja. Yrjö-Koskisen jäl-
keen hän on ollutkin huomattavin suomenkielisen kansallisen histo-
riankirjoituksen edustaja, selvä- ja sujuvatyylinen. Tunnetuimpia
hänen teoksistaan ovat: Suomen yhdistäminen Venäjän valtakun-
taan (1890; myös 4 muulla kielellä), jossa hän kohta kohdalta sito-
vasti kumosi venäläisen K. Ordinin kiihkovenäläiset väitteet; Suo-
men sisällinen itsenäisyys, jatkuvien hyökkäysten torjumiseksi
(1892, myös ruotsiksi ja venäjäksi käännetty), Viipurin läänin pa-
lauttaminen muun Suomen yhteyteen (1894, myös ruotsiksi) ja Suo-
men sota ja Suomen sotilaat (1896) ynnä lukuisia pienempiä erikois-
julkaisuja ja kirjoitelmia Histor. arkistossa, Valvojassa y. m. Myös
nuoremman tutkijapolven on D.-K. johtanut Suomen uudempaa his-
toriaa selvittelemään (julkaisusarja »Suomen uudemmasta histori-
asta»). Hänen eri teoksista sovittelemansa on myös lavein tähän-
astinen yleishistoria suomeksi, n. s. Weber — Danielsonin Yleinen
ihmiskunnan historia (1882 — 87; Aatto Suppasen suomentama).
Lisäksi on Danielson julaissut valtiollisia lentokirjasia (Mihin suun-
taan) y. m. — Sekä Danielson että Palman ovat viime aikoina ol-
leet n. s, vanhasuomalaisen puolueen huomattavimpia johtajia ja
valtiopäivien etevimpiä puhujia.

Yrjö Koskisen alkuunpan,osta on tieteellisen kirjallisuuden eri
haaroista juuri historia jo vanhastaan paraiten edustettu suomen-
kielellä, samalla kuin se muita lähemmin kuuluu varsinaisen kansal-
liskirjallisuuden piiriin. Historiallisten kirjailijain yhdyssiteenä on
ollut Historiallinen arkisto, jota v:sta 1866 alkaen on ilmestynyt
monilukuinen nidossarja, mikä sisältää paljon arvokkaita suomen-
kielisiä erikoistutkimuksia ja tiedonantoja. Arkistoa julkaisi ensin
Suomal. Kirjall. Seuran »historiallinen osasto», kunnes v. 1875
perustettu Suomen Historiallinen Seura otti sen hoitoonsa. Suomal.
Kirjall. Seuran vanha Suomi-kiria. (v:sta 1841) on Historiallisen arkis-
ton synnyttyä sisältänyt parhaasta päästä suomen kieltä ja kansan-
runoutta sekä suomalaista kansatiedettä koskevia tutkimuksia. -—
Uudempi suomalainen kirjallisuus. — 16

242

Historian ohella ovat, kuten edellisestä on käynyt selville, useat muut-
kin tieteenhaarat jo tänä vanhempana ajanjaksona päässeet idul-
leen suomenkielellä, varsinkin n. s. »humanistisien» tieteiden alalla.
Ja kun 1860- ja 1870-luvulla suomenkieli sai yhä enemmän Jj alan-
sijaa kouluissa ja julkisessa elämässä, tarvittiin suomeksi myös pal-
jon sekä suomen että muiden kielien kielioppeja ja sanakirjoja sekä
eriaineisia koulukirjoja, joiden kaikkien laatimisessa useiden jo
edellä mainittujen kirjailijain ohella monet etevät käytännölliset
kieli- ja koulumiehet ahkerasti työskentelivät. Niinpä saatiin jo täl-
löin, lukuisista suomen koulukieliopeista puhumattakaan, suomen-
kielisiä viron, unkarin, ruotsin, latinan, saksan, kreikan, ranskan,
venäjän ja englannin kielioppeja, sanakirjoja ja lukemistoja y. m.
apuneuvoja. Niiden kaikkien tekijäin esittäminen ei enää kuulu
tämän teoksen piiriin ja tarkoitukseen. Sanakirjoista mainittakoon
kuitenkin tänä ajanjaksona valmistunut jättiläisteos, Elias Lönn-
rotin (useain avustajain kera) vielä vanhoillaan kokoonpanema 6'mo-
malais-ruotsalainen sanakirja (1866 — 80), toistaiseksi lajissaan suurin,
joskin jo monessa suhteessa virheellinen, vanhentunut ja vaillinai-
nen suomenkielen sanojen kokoelma. — Suomenkielisen kirjallisuu-
den tuntemiselle ylen tärkeä ja arvokas luetteloteos oli Valfrid Vase-
niuksen laatima erinomaisen tarkka ja luotettava Suomalainen kir-
jallisuus 1544 — 1877, aakkosellinen ja aineenmukainen luettelo
(1878), jota sittemmin on saman miehen toimittamina seurannut
useita (5) lisävihkoja, ulottuen tätä nykyä v:een 1900 saakka. Vase-
nius (synt. Helsingissä 12. 10. 1848, filos. toht. 1879, estetiikan ja
kirjallisuushistorian dosentti 1880 — 87, yliopiston varakirjaston-
hoitaja 1892 — 1901, Suomen ja pohjoismaisen kirjallisuuden ylimäär.
professori 1902 — 08) oli Valvojan perustajia ja ensimäisiä toimitta-
jia ja on ruotsiksi kirjoittanut useita kirjallishistoriallisia tutkimuk-
sia ja oppikirjoja. Suomeksi häneltä on myöhemmin m. m. ilmes-
tynyt Runeberg Suomen kansan runoilijana (1904) ja puolifilosofinen
mietelmäteos Sopusointua etsimässä (1908) sekä suuri joukko eteviä
kirjallisia arvosteluja ja tutkielmia Valvojassa.

243

Olemme näin tulleet uudemman suomalaisen kirjallisuuden
vanhemman eli perustavan ajanjakson loppuun ja siinä jo monesti
yhtenäisyyden vuoksi astuneet aivan nykypäivien ovelle. Tänä
ajanjaksona (1880-luvun alussa) alottivat tosin kirjallisen toimensa
muutamat muutkin sittemmin tunnetut kirjailijat kuten Minna Canth,
Juho Reijonen, Juhani Aho y. m., mutta koska he kirjailijaolemuksel-
taan paremmin kuuluvat uuden kirjallisen suunnan ja nuoremman kir-
jailijapolven huomatuimpiin voimiin, niin jätämme heidät sopivim-
min tämän esityksen jälkimäiseen osaan, jossa uudemman kirjalli-
suutemme myöhempi kehitysjakso joutuu käsiteltäväksi. Tänä
vanhempana ajanjaksona tehtiin, kuten esityksestä lienee jossakin
määrin käynyt selville, pääasiassa perustavaa työtä; myöhemmän
ajan tehtäväksi jäi rakentaa tarmokkaasti ja uusia arvoja luo-
vasti edelleen näin muokatulle pohjalle.

p:dellisen osan sisällys.

Siru

JOHDANTO 7

Uudemman suomenkielisen kirjallisuuden edellytykset. Uusi kirja-
kieli. Kalevala, Kanteletar y. m. Suomalaisuuden liike ja sen
tarkoitusperät. Suomenkielen käytäntö. Suomen ruotsinkielisen
kirjallisuuden vaikutus. Suomenkielen julkinen ja virallinen asema.
Suomenkieli yliopistossa. Valtiopäivien toiminnan uudistuminen.

Vanhempi eli perustava aika.

YLEISKATSAUS 19

Ajanjakson rajat. Kieli- ja koulutaistelu. Rauhallinen suomalai-
suuden raadanta. Sanomalehdet ja aikakauskirjat. Suomenkielen
käytäntö seuraelämässä ja kirjallisuudessa. Ajanjakson yleinen
luonne.

PERUSTAVIA KIRJAILIJOITA 29

Pietari Hannikainen (J. Fr. Lagervall, Antero Warelius, J. Fr.
Granlund). August Ahlqvist (A. Oksanen). Yrjö Koskinen. Ju-
lius Krohn (Suonio). Aleksis Kivi.

NÄYTELMÄ- JA KERTOMUSKIRJALLISUUS 106

Antti Tuokko (Törneroos). Kaarlo Bergbom (ja Suomalaisen
teatterin synty). E. F. Jahnsson. J. A. Bergman. K. J. Gum-
merus. Theodolinda Hahnsson. J. V. Calamnius. Eml6kyl (E.
Fr. Nervander). Kaarlo Suomalainen (Samuli S.). Vilho Soini
(Pii). K. A. Heman (Kah). Robert Kiljander. Pietari Päivärinta.

LAULURUNOUS 168

Aleksanteri Rahkonen. Olli Vuorinen (Berg). Iisa Asp. Paavo
Cajander (Kaarlo Slöör). B. Fr. Godenhjelm. Uno von Schrovve.
Oskar Uotila. Arvi Jännes. Kaarlo Kramsu. Juh. Henr. Erkko.
— Fr. F. Brummer. K. Killinen. Joos. Mustakallio. Kaarlo

246

Hemmo (Tiihonen). Leimu (K. Grotenfelt). Juho Laine. —
Rafael Laethön. B. F. Salonen. P. J. Hannikainen. Kaarle
Krohn (Väinö). O. A. F. Mustonen (Lönnbohm). A. Vald.
Koskimies. — Lastenrunoilijoita (Julius, Emma ja Minna Krohn,
Abraham Pietikäinen, Tyko Hagman).

KÄÄNNÖSKIRJALLISUUS 222

Käännössarjoja (Waldemar Churberg). — K. M. Kiljander. E.
J. Blom. J. Enlund. E. Aveilan. O. G. Forsman. Kaarlo
Koskimies (Forsman). E. Tamminen. — Aatto Suppanen. (Ro-
bert Mellin).

MUU KIRJALLISUUS 228

A. V. Ingman. Taneli Europaeus. Paavo Tikkanen. Rietrikki
Pol^n. K. F. Forsström. Antti Manninen. Oskar Blomstedt. —
Jaakko Forsman. Frithjof Perander. Agathon Meurman. A. J.
Mela. — Antti Jalava. Otto Donner. K. F. Ignatius. Thiodolf
Rein. K. A. Castren. J. R. Aspelin. A. Fr. Rosendal. — E.
Aspelin-Haapkylä. E. O. Palman. J. R. Danielson- Kalmari. —
Valfrid Vasenius.

UUDEMPI
SUOMALAINEN KIRJALLISUUS

12. »52 — I

UUDEMPI

SUOMALAINEN KIRJALLISUUS

JÄLKIMÄINEN OSA
^\YÖHEMPI ELI MURROSTEN RIKR

ESITTÄNYT

O. A. KALLIO

PORVOOSSA
WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖN

KIRJAPAINOSSA PORVOOSSA 1912

t/ämä nykypäiviin saakka ulotettu jälkimäinen osa on laadittu
yleensä samoja kirjallisia ja käytännöllisiä näkökohtia silmällä pitäen
kuin edellinenkin. Esitettävän ajanjakson läheisyys ja lopulliseen
muodosteluun raskaan koulutyön ohella ja lomassa käytettävissä olleen
ajan niukkuus ja hajanaisuus eivät tietysti ole olleet haitallisesti vai-
kuttamatta esityksen eheyteen ja tasaisuuteen. Kuitenkin ovat eri ta-
hoilta saamani kiirehtivät kehoitukset saattaneet minut julkaisemaan
tämän jälkimäisen osan kaikkirie vajavaisuuksineenkin jo nykyisessä
asussaan. Toivottavasti se sellaisenaankin edes jossakin määrin kyke-
nee poistamaan sen puutteen, joka meillä tässä suhteessa on vallinnut,
kun ei ole ollut mitään laajempaa kokonaisesitystä viime aikojen kirjal-
lisuudesta, niin paljon kuin sellaista onkin kaivattu. Siksi kunnes
taitavammat tekijät aikoinaan tämän työn paremmin ja pätevämmin
suorittavat, on tässä edes vaatimattomaksi aluksi vähän >>latua hiih-
detty, latvaa taitettw>.

Tampereella, lokakuussa 1912.

O. A. K.

Myöhempi eli murrosten aika.

JOHDANNOLLINEN YLEISKATSAUS.

Uudemman suomalaisen kirjallisuuden vanhempaa ajanjaksoa,
jonka viime vuosisadan puolivälistä ulotimme pääasiallisesti noin
1880-luvun keskivaiheille, nimesimme sen yleisen luonteen mukai-
sesti perustavaksi ajaksi, koska etusijassa juuri suomen-
kielisen kirjallisuuden ja sivistyselämän perustava työ oli ollut sen
luonteenomaisimpana sisällyksenä. Suomenkielinen kaunokirjalli-
suus, tiede, sanomalehdistö, oppikoulu, teatteri y. m. korkeamman
kansallisen sivistyselämän ilmiöt olivat tällä innostuksen ja uurastuk-
sen ajalla syntyneet milfei tyhjästä, ja niiden tueksi oli samalla
kohonnut suomenmielinen ja kansallistietoinen kansalaisryhmä, jonka
rivit päivä päivältä taajenivat. Tosinhan saavutukset tuon uuden
sivistyselämän eri aloilla eivät suinkaan olleet loisteliaita. Paljon
niissä, kuten luonnollista onkin, oli heikkoa, haparoivaa ja kesken-
eräistä, mutta se aatteellinen ja uhrautuva kansallinen innostus,
jolla tuota perustavaa työtä eri aloilla suoritettiin, antaa työn teen-
nälle ja tuloksille sittenkin oman erikoisen viehätyksensä.

Suomenkielinen kaunokirjallisuus, jota esityksemme lähinnä kos-
kee, oli tänä ajanjaksona katkonut kapalovyönsä ja lähtenyt heikoin,
mutta vähitellen yhä omavaraisemmin askelin pyrkimään maamme
silloisen loistavan ruotsinkielisen kirjallisuuden rinnalle. Suomen
koko henkisen viljelyksen omaksi itsenäiseksi osaksi. Tosin 1860-
ja suureksi osaksi vielä 1870-luvunkin miehet, kuten olemme näh-
neet, yleensä kulkivat tuon samaisen ruotsinkielisen kirjallisuuden,

varsinkin Runebergin ja Topeliuksen, väljässä ja turvallisessa vana-
vedessä tai hakivat esikuvansa Skandinavian ja Saksan hiukan ai-
kaisemmasta kirjallisuudesta, kohoamatta juuri missään suhteessa
suurempaan omintakeisuuteen. Kuitenkin oli, puhumattakaan Kale-
valasta, suomenkielinen kirjallisuus jo Aleksis Kivessä rohkeasti
julistautunut itsenäiseksi, rastien omat ratansa ja viittoen itselleen
vastaisia suuntaviivoja. Kiven raikas omaperäinen huumori, realismi
ja maalaiskansan kuvaus ynnä tyyli- ja kieliasu olivat tämän itse-
näisyysjulistuksen eri puolia. Aluksi muut vain arastellen rohkenivat
astua Kiven jälkiä näille uusille ja oudoille urille, mutta vähitellen
1880-luvun taitteessa esiintyy muutamia uusia ilmiöitä, jotka tätä
itsenäistymistä hiljakseen jatkavat. Niinpä Suomalainen, Soini ja
Kiljander antavat tuotteissaan huumorille varsin merkittävän sijan
ja liittävät Kiven leveään suomalaiseen maalaiskuvaukseen suoma-
laisen pikkukaupungin. Pietari Päivärinta taas panee alkuun n. s.
»kansankirjailijain» välittömän ja realistisen kansankuvauksen. En-
tisen ylen ihannoivan, romantisoivan ja ylimalkaisen kuvaustavan
sijaan astuu heidän teoksissaan yhä asiallisempi, tosiperäisempi ja
suomalaisempi elämänilmiöiden tarkastelu ikäänkuin selvänä esi-
tuntuna myöhemmän kirjailijapolven täysin itsetietoisesta ja tarkoi-
tuksellisesta realismista. Kivi seisoo tämän aikaisemman kehitys-
kulun alku-, Päivärinta sen loppupäässä, uusien murrosten kynnyk-
sellä ja siltana niihin. — Tämä irtautuminen varhemmista esiku-
vista ja ihanteista huomataan etusijassa vain suorasanaisessa kirjal-
lisuudessa; runomuodon viljelijät kulkevat yleensä edelleen vanhoja,
valmiiksi tallattuja latuja. Heidän joukossaan oikeastaan vain Kram-
su laulaa uusin, omaperäisin sävelin ja Erkko vähitellen avarruttaa
maalaisen paimenkanteleensa kieliä ajan uusia realistisia aatteita
tulkitsemaan.

Myös taiteellisesti olivat saavutukset yleensä olleet heikonpuo-
leisia, enimmälti jälkikaikuja ja jäljittelyjä, entisten valmiiden mal-
lien haparoivaa sovittelemista suomenkielelle. Siinäkin suhteessa
oli sentään Kivi jo aukonut uudet urat, ja hänen perässään olivat
etusijassa Suomalainen ja Soini ainakin kielellisesti esitystapaa suu-
resti norjentaneet ja suomalaisentaneet. Samoin monet runontekijät,
istutellessaan ahkerasti vieraita runomuotoja ja -mittoja suomenkie-

liseen taiderunouteen, olivat muodollisesti kehittäneet sen alkujaan
kankeaa runotyyliä, vieläpä sitä kansanrunoudesta saaduilla ainek-
silla rikastuttaneetkin.

Näin oli maata muokattu sille uudelle polvelle, joka 1880-luvulla
reippaasti astui jatkamaan ja avartamaan vanhemman polven perus-
tavaa työtä.

Tuo perustava ajanjakso oli yleiseltä luonteeltaan ollut eheän,
ihanteellisen ja innostuksellisen kansallisen työn kirkas aika, kansal-
lisen romantiikkamme suuri valtakausi. Sensijaan myöhempi aika
on ollut monessa suhteessa rikkinäinen ja murroksellinen. Tästä
syystä voimme kirjallisuutemmekin myöhempää kehityskautta ehkä
paraiten ja yhtenäisimmin kutsua murrosten ajaksi, koska
siinä pitkin matkaa osaltaan heijastuvat ne monet erilaatuiset hen-
kiset ja aineelliset murrokset, jotka tällä ajalla ovat Europan ja
Suomen yleisessä elämässä risteilleet. Kirjailijatkin kiepuvat täl-
löin aikansa mukana »ristiaallokossa» ja takertuvat »murtoviivoihin».
Näitä murrosilmiöitä huomasimme selvästi jo muutamain, kauas
tähän ajanjaksoon ulottuvain »perustavan ajan» kirjailijain, varsinkin
J. H. Erkon, myöhemmässä tuotannossa, osotuksena siitä, ettei
uudempi aika ollut heihinkään jälkeänsä jättämättä.

Lyhyt katsaus »murrosten ajan» yleiseen luonteeseen, sitä kuvas-
televan kirjallisuuden taustana ja lähtökohtana, saakoon tässä aluksi
suppean sijansa.

Valtiolliset olot olivat 1880-luvulla ja vielä 1890-luvun alkupuo-
lella Suomelle edelleen yleensä suotuisat, ja niiden suojassa vallit-
sikin maassamme erinomaisen virkeä ja monipuolinen aineellisen ja
henkisen tositoiminnan nousuaika, joka osaltaan selvästi ilmenee
puhtaasti kirjallisenkin elämän alalla. Tämän valtiollisesti valoisan
ajanjakson lopettivat sitten 1900-luvun taitteessa äkkiä nuo n. s.
»routavuodet», joiden kirpeää esituntua oli saatu hieman kokea jo 1890-
luvun alussa. Kirjallisuuden ulkonaiseen puoleen eivät »routavuo-
det» tosin sanottavasti vaikuttaneet muussa kuin sanomalehtien
luvun väkivaltaisessa vähenemisessä; kirjallinen tuotanto pysyi ai-
nakin yhtä runsaana kuin edellisinäkin vuosina. Mutta kirjallisuu-
den sisäisessä laadussa tämä ankara aika kyliä selvästi kuvastuu.

Kirjailijat, joita samanaikuinen uusromanttinen virtaus muutenkin
jo veti mukaansa, kääntyivät lohduttomasta nykyajasta taakse- ja
sisäänpäin omiin mielikuvituksellisiin kauneusmaailmoihinsa viihdy-
tystä hakemaan tai sitten milloin vertauskuvallisesti milloin suora-
naisesti tulkitsivat tuon ankean ja murroksellisen ajan apeita mieli-
aloja. Vasta myöhemmin, »routavuosien» mentyä ohitse, he alkoivat
tyynemmin ja ulkokohtaisemmin tarkastella sen ilmiöitä. Samoin
tuon merkillisen »suurlakon» (1905) jälkeiset valtiollisen ja kansalli-
sen innostuksen aluksi valoisat sittemmin yhä synkistyneet vuodet
ovat kirjalliseen elämään nähden olleet perin runsaat ja vaikutuk-
selliset, jopa saaneet muutamissa teoksissa aiheellisenkin heijastuk-
sensa.

Sama asialliseen tositoimintaan tähtäävä pyrkimys, joka esiintyy
valtiollis-yhteiskunnallisella taustalla, huomataan 1880-luvulta alkaen
erityisesti itse suomalaisuuden liikkeessä. Entisen aateperäisen toi-
minnan ohella ja sijaan suomalaisuus nyt suuntautuu myös suoraan
julkiseen käytännölliseen ja taloudelliseen elämään. Siitä ovat
entistä tarmokkaamman valtiollisen ja yhteiskunnallisen vaikutus-
valtataistelun ohella selvänä ilmauksena m. m. ne suuret suomen-
mielisten perustamat liikeyritykset (Kansallispankki, Suomi, Poh-
jola j. n. e.), jotka 1890-luvun vaihteessa pannaan pystyyn tukemaan
suomalaisuutta ruotsalaisuuden ylivaltaa vastaan myös taloudelli-
sen elämän eri aloilla. Samalla tietysti puhtaasti aatteellinen ja
sivistyksellinen työ uusien suomenkielisten oppikoulujen y. m. sivis-
tysvälineiden luomisessa yhä jatkuu ja laajenee, saaden tällä ker-
taa hallituksenkin taholta, jossa Yrjö-Koskinen johti sivistysasioita,
entistä auliimpaa kannatusta. Lisäksi vaativat suomenmielistenkin
huomion osakseen ne monet uudet, enimmälti ulkomailta, varsinkin
Skandinaviasta, polveutuvat aatteet ja vaatimukset, jotka 1880-
luvulla yhfaikaa ajautuivat myllertämään meikäläisiä mieliä. Nais-
kysymys, työväenliike, reaalisivistys, uskonvapaus, siviiliavioliitto,
ehtoollispakon poistaminen, siveellisyyskysymys, yleinen ja yhtäläi-
nen äänioikeus, kansanvaltaisuus, vapaamielisyys, raittiusasia, yh-
teiskoulu, kansanopisto, lomakurssit, nuorisoseura-aate, osuustoi-
minta — nämä ja monet muut uudet sotahuudot viuhuivat nyt il-
massa ja saattoivat »uudelleen arvioimaan kaikki arvot». Tätä uu-

delleen arvioimista edisti osaltaan uusi, suuresta englantilaisesta
luonnontieteilijästä Charles Darxvinista johtuva n. s. luonnontieteel-
linen maailmankatsomus, joka 1880-luvulla ehti voittokulussaan
Suomeen saakka ja täälläkin törmäsi kiivaasti yhteen vanhemman
kristillis-ihanteellis-kansallisen elämänkäsityksen kanssa.

Suomalaisuuden liikkeen vanhempi kantajoukko suhtautui näi-
hin vapautus- ja uudistusvaatimuksiin yleensä maltillisesti jopa
muutamissa tapauksissa pidättyneisestikin, asettaen edelleen etu-
sijalle suomalaiset, kansalliset ja uskonnolliset näkökohdat. Sensijaan
omaksui ne tai ainakin useimmat niistä nuorempi sukupolvi, n. s.
»nuoren Suomen» ryhmä, joka 1880-luvun keskivaiheilla al-
kaa hiljakseen nousta vanhemman polven katsantokantoja vastaan
ja muodostua erityiseksi »nuorsuomalaiseksi» lippukunnaksi. V. 1890
tämä nuorten ryhmä vihdoin panee Helsingissä pystyyn oman johto-
lehtensä Päivälehden, minkä ohella monet maaseutulehdetkin osaksi
jo aikaisemmin ajoivat samaa ajatussuuntaa. Päivälehden ympä-
rille — lehden perustajia olivat J. H. Erkon veli Eero Erkko, Juhani
Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ingman (Ivalo) y. m. — ryhmittyivät
heti »nuoren Suomen» paraat kynänkäyttäjät, joista monet olivat
ensi askeleensa kirjallisella alalla ottaneet »vanhan Suomen» pääleh-
den Uuden Suomettaren palstoilla. Kun Päivälehti »routavuosien»
aikana v. 1904 väkivaltaisesti lakkautettiin, astui sen sijalle uusi
nuorsuomalainen johtolehti Helsingin Sanomat.

Alussa näyttää oikeastaan kieliasia, varsinkin 1885 vuoden
valtiopäivillä, antaneen alkusysäyksen »nuorten» ryhmän syntymi-
seen. »Nuoret» alkoivat moitiskella »vanhoja» muka liian laimeasta
ja sovittelevasta suomenkielen asian ajamisesta ja vaativat siinä jyr-
kempiä toimenpiteitä: koko programmi toimeeni^ Pian kuitenkin
tämä liian ahdas lippulause jäi toiseen sijaan. »Kielikysymys sellai-
senaan on kulkenut jo polttopisteensä ohi», sanottiin ryhmän taholla

* Suomenmielisten yhoppilaiden kesken oli 1880-luvun taitteessa, jol-
loin (keväällä 1881) suomenmieliset ensi kerran voittivat ylioppilaskunnan
puheenjohtajan vaalissa noin 40 äänen enemmistöllä, syntynyt erityinen
»punaisinten fennojen» ryhmä, joka tunnetaan nimellä K. P. T. (= koko
programmi toimeen! tai kenties = kansan pyhä tahto) ja edusti jyrkintä
kantaa kieliasiassa.

jo Päivälehteä perustettaessa. Tosin tahtoi uusi johtolehti edelleen
kieliasiassa pysyä »jyrkempien suomenmielisten puolella». Ensi
sijalle astuivat »nuoren Suomen» ohjelmassa monet edellämainituista
uusista aatteista, lyhyesti sanoen ahtaasti kansallisen suomalaisuuden
»europpalaistuttaminen», avartaminen muunkin maailman näkö-
aloilla ja asettaminen yleismaailmallisten ja yleisinhimillisten hengen-
virtausten hedelmöittävään yhteyteen. Näitä samoja tarkoitusperiä
oli jo hiukan aikaisemmin, kuten edellä on mainittu. Kirjallisen
Kuukauslehden seuraaja Valvoja ottanut ohjelmaansa.

Valtiollisella ja yhteiskunnallisella alalla suomenmielisten mo-
lemmat ryhmät, aatteellisista erokohdistaan huolimatta, toistaiseksi
taistelivat yleensä yhdessä ruotsalaisuuden ylivaltaa vastaan. »Van-
hat» edustivat maltillisempaa ja asteettaisempaa uudistusintoa
(esim, äänioikeusasiassa), »nuoret» tahtoivat rynnätä rajummin ja
jyrkemmin, ainakin teoriassa. »Nuorsuomalainen» ryhmä olikin
aluksi enemmän europpalaisesti vapaa- ja edistysmielinen kirjallis-
taiteellinen ja sanoisimmeko »kosmopoliittinen» (yleismaailmallinen)
piiri kuin varsinainen valtiollinen lippukunta. Ja .iun useimmat
nuoremmasta kirjailija- ja taiteilijapolvesta enemmän tai vähemmän
asettuivat sen lipun ympärille, tuli sillä kirjalliseen kuten yleensä
henkiseen elämään nähden olemaan sangen huomattava ja vaiku-
tuksellinen merkitys. Vasta »routavuosien» aikana »nuorsuomalai-
suus» valtioUisesti asettuu jyrkästi »vanhasuomalaisuutta» vastaan,
saaden »perustuslaillisuudesta» kelpoisen valtiollisen taisteluvälineen
yhdessä ruotsinmielisten kanssa »suomettarelaisuutta» vastaan. Mo-
net »vanhasuomalaisistakin» johtomiehistä siirtyivät tällöin »perustus-
laillisuuden» lipun alle, niin että nuorsuomalaisten sijalla olivatkin
n. s. »perustuslailliset suomenmieliset», kunnes »suurlakon» jälkeen
sekä vanha- että nuorsuomalaiset kokosivat ja tarkistivat kumpikin
laumansa omien lippujensa ympärille. Mutta samallapa olikin suoma-
laisen kansan keskuudesta, ajan väkeväin kansanvaltaisten aattei-
den kannattamana, yhfäkkiä noussut esiin jo näitä molempia lukui-
sampi kolmas ryhmäkunta. Suomen mahtava »sosiaalidemokraatti-
nen puolue», joka etupäässä Saksasta saatujen oppien nojalla oli
ottanut erikoisalakseen työväenluokan yhteiskunnallisen, taloudel-
lisen ja henkisen tilan parantamisen ja n. s. porvarillisen yhteis-

kunnan kumoamisen. Sen läheiseksi sukulaiseksi muodostui pian
toistaiseksi verrattain pieni »maalaisliitto», maalaiskansan, varsinkin
talonpoikaissäädyn, etujen ajaja yläluokkia ja kaupunkilaisia vas-
taan. Näin oli tuo alkuaan niin eheä ja ihanteellinen suomalaisuuden
liike hajautunut monien toisilleen vieraiden jopa vihamielistenkin
lippujen ja tunnustähtien alle. Mutta siinä epäilemättä kuvastuu
kehityksen terve ja luonnollinen meno.

Myös puhtaasti kirjallisella alalla 1880-luku ja sitä seuraavat
vuosikymmenet osottavat voimakasta ja monimurroksellista nou-
sua sekä kirjallisen tuotannon runsauteen että sen sisällykseen ja
laatuun nähden. Suomenkielinen sanomisto kasvaa tällöin nopeaa
vauhtia, taantuakseen jonkunverran »routavuosien» aikana, uusia
aikakauslehtiä ja -kirjoja perustetaan lukuisasti kaikenlaisia eri
tarkoituksia varten, sillä moninaisia uusia aatteita, pyrintöjä ja
harrastuksia on ilma täynnä. Samoin suomenkielinen tieteellinen,
tieto- ja ammattikirjallisuus valloittaa tällöin askel askeleelta itsel-
leen yhä uusia aloja ja ilmaisukeinoja sitä mukaa kuin suomenkieltä
ruvetaan vähitellen viljelemään yliopistollisessa opetuksessa ja kor-
keampien ammattitieteiden ja -tietojen tarpeeksi. Tässä kaikessa
kielemme tavaton taipuisuus uusien sivistyskäsitteiden ilmaisuun on
ollut arvaamatonna apuna ja tuottanut kieleen äärettömästi uusia
suomalaisia »sivistyssanoja». Niinpä kielemme onkin jo sivistyselä-
män eri muodoissa verrattain hyvin »omillaan toimeentulevaa», jos
vaan sen käyttäjät niin tahtovat. Suuria tietokirjoja eri aloilta ale-
taan yhä runsaammin toimittaa suomeksikin, ja kirjain menekki
enenee vuosi vuodelta. Suomenkielinen kirjallisuus on tällä ajalla
jättiläisaskelin kasvanut maamme ruotsinkielisen kirjallisuuden edelle
eikä enää ole siitä riippuvainen.

Varsinkin kaunokirjallisuudessa ovat viime vuosikymmenet ol-
leet nousun ja murrosten aikaa. Uusia kirjailijoita on esiintynyt
paljoa runsaammin kuin ennen; huomattavien teosten lukumäärä
on kasvanut samassa suhteessa; kirjallinen omintakeisuus on enen-
tynyt, aihepiiri avartunut ja taiteellinen taso isosti kohonnut. Ovatpa
jotkut etevimmät kirjailijat jo saavuttaneet tuntemusta ja tunnus-
tusta ulkomaillakin. Suomenkielinen kirjallisuus on siten vähitel-

Ien astunut maailmankirjallisuuden erikoiseksi vaikkapa vain vaati-
mattomaksikin osaksi.

Juuri 1880-luku tekee kaunokirjallisuudessa vaikutuksellisen
käänteen, sillä tällöin astuu esiin se nuorempi kirjailijapolvi, joka
kielellisesti suomalaisempana ja aatteellisesti sekä taiteellisesti »eu-
roppalaisempana» sitten pitää pystyssä kirjallisuuden lippua, van-
hemman polven edustajain jäädessä yhä enemmän syrjään. Tämän
nuoremman polven parhaat edustajat ottavat tietysti vaikutuksia
ulkomailta ja liittyvät osaltaan niihin uusiin realistisiin aatevirtauk-
siin, jotka täällä olivat elämän eri aloilla ilmenneet. Aika oli sekä
kirjallisuudessa että taiteessa samoinkuin yhteiskunnallisessakin toi-
minnassa tosielämän, realismin, käytännöllisten ihanteiden aika.
Kirjallinen realismi eli tosioloisuuskuvaus, jossa suorasanainen esitys-
muoto oli täydellisesti valtasijalla, teki paraillaan voittokulkuaan
Ranskasta Skandinavian maiden kautta Suomea kohti. Meillä sen
olikin helppo juurtua, sillä olihan täällä sille tienraivaajana Aleksis
Kiven ja Pietari Päivärinnan kotoinen, suomalainen realismi. Var-
sinkin norjalaiset kirjailijat Ibsen, Bjömson, Lie, Kielland ja Gar-
borg löysivät meillä herkkää vastakaikua nuorissa mielissä sekä
tuoreen realistisen taiteensa että purevan yhteiskunnallisen arvos-
telunsa kannattamina. Nuori polvi omaksui heidät innolla. Kirjoi-
tuksessa Henrik Ibsen ja me suomalaiset ^ kertoo Juhani Aho vasta
ylioppilaaksi tullessaan (1880) kuulleensa ensi kerran puhuttavan
Ibsenistä. Uteliaisuudesta hän hankki itselleen Ibsenin runot, ta-
vaili niitä ahkerasti, vaikk'ei oudon kielen vuoksi puoliakaan ymmär-
tänyt, ja ihastui niiden jykevään voimallisuuteen, joka oli vallan
toista laatua kuin kotoisten laulajaimme lauha ja lempeä runous.
Samoin hänen toverinsakin. Pian he tutustuivat myös Ibsenin näy-
telmiin, ensin aikaisempiin, sitten myöhempiin, jotka heistä olivat
ikäänkuin »uusien aatteiden juhlia». »Ibsen täytti meillä tyhjän
paikan»; hän tuntui niin suomalaissukuiselta, sanoo Aho. Ja Ibsenin
ohella he tutustuivat pian Björnsoniin, Liehin, Kiellandiin, vieläpä
Garborgin murrekieleenkin. Tässä tutustumisessa auttoi heitä puo-
lestaan Suomalainen teatteri, joka samaan aikaan alkoi näytellä

' Uusi Kuvalehti 1898, n.o 5.

Ibsenin ja Björnsonin uusia »tendenssinäytelmiä» ja siten toi
niissä esitetyt »ajankysymykset» meilläkin päiväjärjestykseen sekä
vilkkaan väittelyn ja pohdinnan alaisiksi. Niin varsinkin Ibsenin
»Noora» (näyteltiin meillä ensi kerran talvella 1880) saattoi päivä-
järjestykseen naiskysymyksen. Aho lisää samassa kirjoituksessa,
että heitä silloisia nuoria viehätti paljon muun ohella Ibsenin vihai-
nen taistelu ummehtuneita oloja vastaan. Se oli meillä kirjallisesti
'uutta. »Norjalainen kirjallisuus kävi meille yhtä rakkaaksi kuin
omamme ja syrjäytti osaksi ruotsalaisen; Norjan kieli tuli meille
kulttuurikieleksi.»

Nämä Ahon sanat, joskohta sisältävätkin etusijassa omakoh-
taisia vaikutelmia, antavat kuitenkin elävän käsityksen siitä suuresta
merkityksestä, mikä samanaikuisella Norjan realistisella kirjallisuu-
della tuli olemaan suomenkieliseen kirjallisuuteen. Suomen luonnon,
maan, kansan ja kotoisten olojen korkeasta romanttisesta ja yli-
malkaisesta ihannoimisesta luovuttiin ja ruvettiin tarkastelemaan
meikäläistä ympäröivää elämää todellisuuden ja asialhsuuden
lahjomattomassa valossa. Kansallisesta romantiikasta siirryttiin
kansalliseen realismiin, sunnuntaisista kuvista arkiseen elämään, ru-
nosta proosaan. Tunteen sijaan astui arvioimismittariksi järki,
sydämen sijaan pää. Eikä pysähdytty meilläkään vain yksistään
viattomaan ulkokohtaiseen todellisuuden kuvailuun, vaan innok-
kaimmat kävivät rohkeasti käsiksi vallitseviin yhteiskunnallisiin
epäkohtiin, pahan juuriin ja räikeään paljasteluun, asettivat kauno-
kirjallisen taiteensa aatteellisen tarkoitusperäisyyden ja naturalis-
tisen kuvaustavan palvelukseen.

Norjan kirjallisuuden ohella muunkin Skandinavian ja sittem-
min myös länsi-Europan uudempi kirjallisuus saa meillä lukijoita
ja ihailijoita. Tätä kosketusta välittävät osaltaan muutamat skandi-
navilaiset kirjailijat ja aatteenajajat mieskohtaisestikin, pistäyty-
mällä silloin tällöin luento- ja tutustumismatkoilla Suomessa saakka.
Ikkunat muuhun Europpaan avautuvat täten yhä enemmän. Etevä
tanskalainen kirjallisuudentutkija ja realismin edustaja Georg Bran-
des, joka oli välittänyt länsieuroppalaisten ja skandinavilaisten aate-
virtausten toisiinsa kosketuksia, englantilaiset hyötyperäiset yhteis-
kuntafilosofit Mill ja Spencer sekä luonnontieteellisesti arvosteleva

sivistyshistorioitsija Buckle saavat Suomessakin innostuneita lu-
kijoita (esim. Minna Canthin). Tahdotaanpa lähemmin tutustua
myös uudemman realismin varsinaiseen pesämaahankin Ranskaan,
josta Hippolyte Täinen luonnontieteellinen estetiikka oli löytänyt
Brandesin välityksellä tiensä pohjoismaihin. Ranskan realistinen
ja naturalistinen kirjallisuus (Flaubert, Daudet, Zola, Maupassant
y. m.) tulee meilläkin tunnetuksi, ja nuoremmat kirjailijamme alka-
vat 1890-luvun taitteessa tehdä erityisiä opintomatkoja Pariisiin
(niin esim. Juhani Aho, Kasimir Leino y. m.), tuoden niiltä muka-
naan sekä sisällyksellisiä että muodollisia herätteitä. Kosketukset
Suomen ja länsi-Europan välillä käyvät yhä monipuolisemmiksi,
ainakin pinnallisesti, ja länsimaiset aatevirtaukset löytävät vuo-
ronsa perään helposti vastakaikua meilläkin.

Eikä vain lännen vaan myös idän kirjallisuudesta saadaan herät-
teitä ja vaikutelmia. Uudempi venäläinen kirjallisuus, jonka suuret
mestarit Gogol, Turgenjew, Dostojewski, Gontsharow ja Tolstoi
kielen vuoksi olivat Suomessa jääneet vähemmän tunnetuiksi, tu-
lee nyt käännösten avulla meilläkin tutuksi. Varsinkin on Tolstoin
vaikutus hieman myöhemmin selvästi havaittavissa, etupäässä Arvid
Järnefeltin tuotannossa. Näin avartuu aatteellinen ja kirjallinen
näköpiiri paljoa väljemmäksi ja yleismaailmallisemmaksi kuin ennen;
kirjalliset aikakauslehtemme koettavat puolestaan pitää sivistynyttä
yleisöä henkisesti »aikansa tasalla».

Myös kielellisesti tapahtuu kirjallisuudessamme hedelmällinen
murros. Nuorempi kirjailijapolvi osasi yleensä suomea jo äidinkiele-
nään, oli saanut suomenkielisen koulusivistyksen ja oli — ainakin
useimmat — rikas- ja meheväkieliseltä savokarj alaiselta tai pohjalai-
selta kielialueelta kotoisin. Niinpä sen kieli onkin paljon notkeam-
paa, mehevämpää, siloisempaa ja suomalaisempaa kuin vanhemman
polven kynämiesten. Suuri paljous uusia rikkaan kansankielen
kieliaarteita kotiutuu nyt kirjakieleen, joka siten jälleen lähenee
luonnollista lähdettään, kansan elävää puhekieltä ja saa allensa
reaalisemman pohjan. Herättipä tämä »nuoren Suomen» kynätaitu-
rien viljelemä kansankielen ja murresanojen runsaus aluksi, kuten
Kasimir Leinon yhteydessä lähemmin saamme nähdä, kiivasta ja
osaksi oikeutettuakin paheksumista vanhemman polven taholla.

varsinkin kun siihen liittyi melkoisesti kielellistä ja oikeinkirjoituk-
sellista hutiloimista ja ylimielisyyttä. Pian kuitenkin nuoret kir-
jailijat, tutustuttuaan ulkolaisiin tyylimestareihin, alkoivat itsekin
siistiä, siloisentaa ja valikoida kielenkäyttöään. Juhani Aho ennen
muita tuli olemaan se uusi tyyli- ja kielitaituri, jossa nuoremman
kirjailijapolven puhtaasti kielellisetkin ansiot keskittyivät.

Aiheellisesti 1880-luvun kirjailijat alottivat yleensä kotoisen
»kansankuvauksen» merkeissä. Siinähän Kivi ja Päivärinta jo olivat
radat rastineet, ja sehän tietysti parhaiten luontuikin realistiseen
ja naturalistiseen kuvaustapaan, joka pysyttelihe mieluimmin juuri
nykyoloissa, oman kokemuksen ja näkemyksen välittömässä ha-
vaintopiirissä. Lisäksi olivat useat nuoremman polven kirjailijoista
viettäneet lapsuutensa ja nuoruutensa maalaiskansan keskuudessa
ja sieltä havaintoja koonneet. Näin uusi realismi heti alussa saa
meillä kansallisen ja kansanomaisen leiman. N. s. »taidekirjailijat»,
s. o. korkeamman tiedollisen ja taidollisen sivistyksen saaneet kynän-
käyttäjät, katselevat tavallisesti kansaa ulkokohtaisemmin, ikään-
kuin korkeammalta ja arvostelevammalta jalustalta kuin varsinai-
set itseoppineet »kansankirjailijat». Edellisetkin kyllä kuvailevat
realistisesti, mutta he samalla tahallisesti valikoivat ja tyylittelevät;
onpa heillä usein pieni ivansekainen hymynväre toisessa suupieles-
sään, kun he rahvaan alkuperäistä elämää ja sen yhtä alkuperäisiä
ihmisiä esittelevät. Jälkimäiset taas, jatkaen Päivärinnan hiihtä-
miä latuja, kuvailevat kansanelämää aivan välittömästi nähtynä,
luonnonmukaisesti, naturalistisesta Muutamat heistä, varsinkin
Kauppis-Heikki, ovat samalla tyylillisesti ottaneet melkoisesti oppia
»taidekirjaili joilta». Yleensä sekä »taide»- että »kansankirjailijain»
kansankuvaus on samalla suuressa määrin »sivistyskuvausta», heijas-
tellen selvästi niitä sivistyksellisiä murroksia, joita viime vuosikym-
meninä niin runsaasti on kansamme niin henkisessä kuin aineelli-
sessa elämässä tapahtunut. Myös muukin kaunokirjallisuus kuvas-
taa, joskin vähemmässä määrässä, samoja ilmiöitä.

Myöhemmin »taidekirjailijat» siirtyvät kuvailemaan sivistynyttä
tai puolisivistynyttä keskisäätyä, kaupunkilaisia ja kulttuuri-ihmisen
monisyisempiä yksilöllisiä sielunliikkeitä. Siinä heidän ulkomaisilta
kirjailijoilta opittu sielullisen erittelyn monisärmäinen taiteensa vasta

12. 952 — 2

paremmin pääsee oikeuksiinsa. Mutta ei kansankuvauskaan jää
viljelijöitä vaille. Sillä on jo syvät perinnäiset juurensa suomalai-
sessa kirjallisuudessa. Aivan viime vuosina on ilmestynyt uusia
menestyksellisiä kansankuvaajia (esim. salanimi Maiju Lassila). Ja
kuta runsaammaksi kirjallinen tuotanto meillä on käynyt, sitä moni-
puolisemmaksi se on avartunut aiheiltaankin; yhä uusia aloja astuu
kuvauksen piiriin.

Realismia ja naturalismia, kylmän järjen ja järeän todellisuuden-
tarkastelun kuivaa ja karua aikaa, joka noin 1890-luvun taitteessa
oli kohonnut huippuunsa, seurasi jo 1890-luvun ensi vuosista alkaen
kaikkialla Europassa vastavaikutus. Mieli pyrkii jälleen kääntymään
taakse- ja sisäänpäin, tunteen ja sydämen puoleen, runouden ja kau-
neuden lämpimille ja aurinkoisille maille. Uusi ihanteellisuuden ja ro-
mantillisuuden aika tekee tuloaan. »Realismin aurinko laskee ja ro-
mantiikan kuu nousee taivaalle vihreänkalpeassa kuolemanvalossa»,
sanoi jo 1893 norjalainen realisti Arne Garborg, tarkastellessaan ai-
kansa henkisiä ilmiöitä ja nähdessään niiden äkkiä »rupeavan kum-
mittelemaan». Realismin ja naturalismin entisiä uljaita edustajia
vetää virta kutakin tavallaan vastustamattomasti mukaansa. Niinpä
meillä Suomessa Minna Canth v. 1895 julkaisee »Anna Liisansa»,
jossa havaitaan selvät oireet uuden virtauksen vaikutuksesta hänen-
kin karuun ja kovakouraiseen realismiinsa; Juhani Aho saa v. 1897
valmiiksi »Panunsa», joka samoin on syntynyt uusien merkkien alai-
sena. Samoinkuin Canthin »Työmiehen vaimo» ja Ahon »Rautatie»
sekä »Papin tytär» olivat olleet uudemman realismin ensimäiset
merkkiteokset meillä, samoin heidän yllämainitut kirjansa olivat
ikäänkuin toisen ajanjakson, uuden eli paremmin uusimman roman-
tiikan alkajia. Santeri Ivalo (Ingman) kääntyy samoihin aikoihin
historiallisiin romaaneihinsa, Kasimir Leino nuijasodan aikaiseen
näytelmäänsä j. n. e. Erkko taas kaivautuu Kalevalaan. Ja nuorin
kirjailijapolvi, joka astuu esiin juuri 1890-luvun puolivälissä ja loppu-
vuosina, on jo alusta pitäen enimmäkseen vannoutunut uusien tunnus-
tähtien palvelukseen. Tämä romantiikka ei kuitenkaan enää ole
siinä määrin kansallista kuin entinen, vaan yleismaailmallisempaa
laatua.

Uusi virtaus tuli meille, kuten kaikki muukin uusi, tietysti
ulkoapäin, tällä kertaa kai lähinnä Ruotsista, jossa Heidenstam,
Fröding, Levertin ja Selma Lagerlöf olivat ankarasti nousseet aikansa
»suutarirealismia» vastaan ja itse naturalismin päämies Strindberg
alkanut hapuilla sinne tänne. Samoin oli käynyt Norjassa, jossa
Ibsen oli kaivautunut sielullisiin ongelmiin ja salasokkeloihin, ja
muuallakin länsi-Europassa. Yhteinen hyökyaalto leviää Suomeen
saakka. Uusi suunta kuvastaa jo kirjallisuuden ulkoasustakin.
Realismi oli ollut etusijassa proosan, suorasanaisen esitysmuodon
kulta-aika, sillä sehän yhdessä seikkaperäisen nykyolojen kuvauksen
kera parhaiten luontui realistisen tekotaidon vaatimuksiin. Niinpä
olivatkin 1880-luvulla alottaneet kirjailijat milfei yksinomaan proo-
san viljelijöitä; oikeastaan vain Kasimir Leino ja osaltaan vanhasta
tottumuksesta Erkko edustivat realismia runomuodossa. Ne harvat
muut, jotka tällöin julkaisivat runokokoelmia, olivatkin, kuten
aikaisemmin olemme nähneet, vanhemman ihanteellisen suunnan
kannattajia ja ripustivat tänä runoudelle kylmänä ja kalseana ai-
kana kantelonsa naulaan. Mutta 1890-luvun keskivaiheilta alkaen
saavuttaa runomittainen esitys jälleen hyvin huomattavan merki-
tyksen; nuorimman polven kirjailijat alkavatkin tavallisesti runo-
muodossa, käyttäen myöhemmin runoa ja proosaa rinnakkain. Myös
proosaan tuo uusin kirjallisuus uusia piirteitä, joista asianomaisessa
kohdassa enemmän.

Kuitenkaan ei realismi menettänyt meillä enemmän kuin muual-
lakaan kaikkia valloittamiaan asemia. Se liittyi ja sulautui melkoi-
sesti noihin uusiin romanttisiin ilmiöihin; sen huomaa varsinkin
entisten realistien myöhemmistä teoksista. Kuvaustapa niissä yleensä
on edelleen realistinen, mutta aatepohja ja aiheet ovat useinkin
uuden suunnan vaikuttamia. Olipa edelleenkin aivan puhtaita rea-
listeja (kuten esim. Kalle Kajander), jotka pysyivät vieraina uusille
tuulille. Mutta siinä sivussa kaikki muutkin ulkomailla viime vuo-
sia esiintyneet uudet virtaukset ja kirjalliset muotiuutuudet ovat
saaneet meillä ihailijoita ja jälkituottajia. Meillähän tosiaankin
milfei »kaikki uudet aatteet ulkomaalta löydetään ja sieltä tänne
tuodaan, sillä omista aatteista olemme me verrattain köyhät», kuten
Juhani Aho eräässä lastussaan (»Oman onnensa seppä») myrkylli-

sesti huomauttaa. Tolstoilaisuus, Nietzschen ylpeä individualismi
ja yli-ihmisyys, uusrealismi, impressionismi, symbolismi, sensualismi,
hellenismi y. m. m. -ismit risteilevät meillä viime aikojen tuotan-
nossa sekaisin ja kirjavoittavat sitä. Aika on kaikkialla henkisesti
perin rikkinäinen ja yhteistä elämänkatsomusta vailla, ja kirjallisuus
pyrkii tätä särkyneisyyttä ja murroksellisuutta uskollisesti kuvas-
telemaan. Eikä ainoasti sisällyksellisesti vaan myös muodossa ja
tekotavassa. Siinäkin vallitsee meillä nykyään sama kirjavuus,
sama etsintä, kokeilu ja haparoiminen. Kirjailijain ja kirjateosten
lukumäärä on meilläkin viime vuosina kasvanut huimaavasti; eh-
tiäkseen niitä seurata täytyy lukijan jo melkoisesti valikoida ja tyy-
tyä vain huomattavimpiin ilmiöihin. Lisäksi käännetään ulkomai-
sesta kirjallisuudesta lakkaamatta suomeksi varsinkin uudempaa
kertomuskirjallisuutta eikä suinkaan aina parasta laatua, vaan pal-
jon myös n. s. »roskakirjallisuutta».

Uusia kustannusyhtiöitä on syntynyt useita, sittenkuin Werner
Söderström ensinnä, ryhtymällä 1880-luvun nuorien kirjailijain kus-
tantajaksi, oli osottanut, että suomenkielisellä kirjallisuudella oli
olemassa riittävä ja laajeneva yleisö. Uudemmista liikkeistä mainit-
tavin on V. 1890 perustettu osakeyhtiö Otava, joka sekin on erittäin
tehokkaasti toiminut suomenkielisen kauno- ja valistuskirjallisuuden
kustantajana. Molemmat liikkeet (Söderströmin liike muutettiin
v. 1904 osakeyhtiöksi, jonka pääosakkaiksi Werner Söderström it-
sensä ohella suurin lahjoituksin teki Suomal. Kirjall. Seuran ja Kan-
sanvalistusseuran) ovat nykyään Suomen suurimmat kustannusliik-
keet. Hallitus puolestaan alkoi silloin tällöin avustaa kaunokirjaili-
joita matkarahoilla ja määräsi v. 1897 vuosittain jaettavaksi 5000
mk palkintoina parhaista Suomessa ilmestyneistä kaunokirjalli-
sista tuotteista. Samoin on Suomal. Kirjall. Seura viime aikoina
jakanut palkintoja etevistä suomenkielisistä sekä tieteellisistä että
kaunokirjallisista teoksista. V. 1897 suomenkieliset kaunokirjailijat
perustivat yhdyssiteekseen Suomalaisen Kirjailijaliiton, joka sekin
jakaa pieniä palkintoja ja apurahoja. Aivan viime vuosina on edus-
kunnan ja hallitsijan päätöksestä toiminut erityinen »Suomalaisen
kirjallisuuden edistämisrahasto», jonka verrattain runsailla raha-
varoilla on saatu useita tärkeitä etusijassa tietoteoksia suomeksi.

Suomenmielisten tiedemiesten yhdyssiteeksi ja heidän tutkimuk-
siensa julkisuuteen saattajaksi syntyi maamme monien entisten
tieteellisten seurojen ja yhdistysten lisäksi v. 1908 erityinen Suoma-
lainen tiedeakatemia. Näin ovat, samalla kuin kirjallinen ja tiedol-
linen harrastus on suuresti kasvanut, kirjalliset olot ja edellytykset
käyneet entistään paljoa suotuisammiksi. Se näkyy muuten jo sekä
kauno- että yleiseen tietokirjallisuuteen kuuluvien teosten painos-
määrän ja painosten luvun nopeasta noususta.

Tietysti seuraava selonteko tulee lähemmin käsittelemään vain
tuota 1880-luvulla ja 1890-luvun alkupuolella uudemman realismin
merkeissä esiintynyttä vanhempaa kirjailijapolvea, jolla jo on joko
koko tai ainakin pääasiallisin työkautensa takanaan ja joka siten
paremmin kuuluu menneisyyteen. Sen rinnalle viime aikoina, 1900-
luvun taitteessa ja sen jälkeen, kohonnut nuorin polvi on vasta kir-
jallisen kehityksensä alussa, parhaillaan käyvässä kiehumis- ja kuo-
humistilassa. Sentähden rajoitummekin sen suhteen vain lyhyeen
luettelomaiseen yleiskatsaukseen.

Koska »murrosten ajan» kirjallisuus yleensäkin on vielä niin
kovin lähellä meitä, on sen kirjailijain ryhmittäminen erityisten
suuntaviivojen ja lopullisen merkityksensä mukaisesti vielä ennen-
aikaista. Niinpä pidämmekin seuraavassa silmällä etusijassa vain
aikajärjestystä ja kehityksen jatkuvaisuutta, joskohta yleiskatsauk-
sen helpottamiseksi teemmekin muutamia ryhmityksiä.

UUDEMPI REALISMI JA »NUORI SUOMI».

Ensiksi siis tarkastelemme niitä pääasiassa suorasanaisia »taide-
kirjailijoita», jotka, yleensä »nuoren Suomen» lippuihin liittyen, joh-
tavat kaunokirjallisuutemme uusille realistisille urille. Muutamat
heistä alottavat kirjallisen toimintansa vanhan kansallisen roman-
tiikan merkeissä ja taas realistisen keskikautensa jälkeen ottavat
vaikutuksia uudesta romanttisesta virtauksesta. Tuotannossaan,
joka toisilla heistä jo on päättynyt, toisilla kulkenut puolipäivänsä

ohitse, edustavimmat tämän ryhmän kirjailijat siten kuvastavat
»murrosten ajan» sekä rinnakkaisia että perättäisiä vaihteita ja vivah-
teita, samalla kun ovat nuoremmille olleet tienviittoina. Keskus-
kirjailijoina, joiden merkitys on ollut tuntuvin sekä omaan että
myöhempään aikaan nähden, ovat ennen muita huomattavat Minna
Canth ja Juhani Aho, molemmat uudemman realismimme pääedusta-
jia, joskin eri tavalla. Heidän edellänsä käy jo Juho Reijonen, ja heidän
rinnallaan ja jäljissään tulevat sitten Teuvo Pakkala, Santeri Ivalo,
Arvid Järnefelt ja Kasimir Leino. Heidän aikalaisinaan ansaitse-
vat samassa yhteydessä mainitsemista muutamat vähemmät sekä
realistit että romantikot (Kurikka, Numers y. m.). Sensijaan saman-
aikuiset ja myöhemmätkin realistiset »kansankirjailijat» ja muut
kansankuvaajat saavat yhtenäisyyden vuoksi etempänä oman erikoi-
sen ryhmänsä.

Jnho Reijonen.

Suomalaisen ja Soinin kielellisiä ja tyylillisiä ja Päivärinnan
aiheellisia saavutuksia laajensi yhä ilmeisempää realismia kohti 1880-
luvun alussa nimimerkki -ijo-, joka vuorostaan tuli olemaan ikään-
kuin Juhani Ahon edeltäjänä sekä 1870- ja 1880-luvun kaunokirjal-
lisuutta yhdistävänä siltana. Toisella jalallaan -ijo- eli Juho Reijonen
seisoo edelleen vanhemmassa ajanjaksossa, mutta on toisella jo har-
pannut aimo askeleen uudempaa realismia kohti. Hänen kaunokir-
jallinen tuotantonsa ehtyi jotensakin varhain, mutta ennätti jo saa-
vuttaa huomattavan sijan samaisen realismin alkuaikoina. Varsin-
kin mehevänä kielitaiturina, värikylläisenä luonnonkuvaajana ja
tarkkana kansanku vaajana on Reijosella omat ansionsa.

Juho Heikki Reijonen on synnyltään pohjoiskarjalainen. Hän
syntyi Nurmeksessa maakauppiaan poikana 27 p. huhtik. 1855.
Tultuaan 1872 ylioppilaaksi Kuopion lukiosta hän aluksi harjoit-
teli historiallis-kielitieteellisiä opintoja, vaihtaen ne 1876 jumaluus-
opillisiin ja ansaiten siinä sivussa elatustaan kotiopetuksella y. m.
sivutöillä. Papiksi vihittynä 1881 hän ensin vuosikymmenen pal-
veli apulaispappina sekä keski- että kaakkois-Suomessa (Jyväskylän

seuduilla ja Karjalan kannaksella) ja tuli 1891 Virolahden kappalai-
seksi, mistä virasta 1906 siirtyi Valkjärven kirkkoherraksi.

Reijosen kirjalliset avut saivat näkyväisen muodon ensi aluksi
lukion toverikunnan ja sittemmin osakunnan lehdessä. Saavutet-
tuaan Koittaressa 1880 nimimerkillä Heikki julaistuilla somilla
lapsuusmuisteloillaan Ensimäiset ystäväni ja Maisteriko vai kirkko-
herra Julius Krohnin huomion ja kehoituksen Reijonen alkoi nimi-
merkillä -ijo- tiheästi sirotella pieniä kertoelmia Suomen Kuvaleh-
teen, Ilmiöön, Valvojaan, K. V. Seuran kalenteriin ja eri sanoma-
lehtiin. Hän onkin aina ensiksi julaissut kertoelmansa siellä täällä
kuva-, aikakaus- ja sanomalehdissä ja vasta myöhemmin ne painat-
tanut kirjan muodossa. Varhaisimmat kertoelmat ilmestyivät 3
vihkoon koottuina vv. 1884 — 85. Samanaikuinen (v:lta 1884, ensin
Aamulehdessä) on hänen ainoa laajempi novellinsa, »kuvaus vanhan
kansan elämästä» Vaihdokas, josta uusi korjattu laitos painettiin
1886. Sarja Uusia kertoelmia ■ (ensin Keski-Suomessa painettuja)
seurasi 1889 ja (aikaisemmin Keski-Suomessa ja Päivälehdessä ju-
laistuja) Suuteita 1891. Siihenpä Reijosen kaunokirjallinen tuotanto
oikeastaan päättyikin. Nähtävästi sen merkiksi hän v. 1900 julkaisi
koko siihenastisen tuotantonsa valikoituna ja yhteenkoottuna sekä
muutamilla uusilla kertoelmilla lisättynä vankassa kokonaisniteessä
Kertoelmia ja kuvauksia, joka niitä sisältää 44 kappaletta. Uuttera
uskonnollinen kirjailija- ja kääntäjätoimi kai vieroitti Reijosen
pois kaunokirjallisesta kynäilystä. Ikäänkuin jälkisatona hän kui-
tenkin 1905 julkaisi pienen kokoelman Kulku-ukon kertomuksia
kansan elämästä (aikaisemmin Kyläkirjaston Kuvalehden A-sarjassa).

»Vaihdokasta» lukuunottamatta Reijonen on sepitellyt vain
lyhyitä jutelmia, jotka tavallaan ovat Juhani Ahon »Lastujen» edellä-
kävijöitä. Toisena Reijosen ulkonaisena tunnuksena on se, että
hän milfei kauttaaltaan on kuvaillut kansanelämää, varsinkin
oman synnyinseutunsa mökkiläisten, loisten y. m. s. kohtaloita.
Aiheellisesti ja osaksi myös tarkoituksiltaan Reijonen onkin vielä
hyvin lähellä Päivärintaa. Sensijaan hän kielen rehevässä käytte-
lyssä ja tyylinsä taiteellisuudessa on jo kohonnut kauas Päivärin-
nan yläpuolelle. Lisäksi hän, päinvastoin kuin Päivärinta, on mitä
hilpein humoristi, muistuttaen varsinaisista »kansankirjaili joistamme»

siinä suhteessa enimmin Kauppis-Heikkiä, jonka kanssa yhteistä
hänellä on myös vieno, runollinen tunne ja surunsekainen kaiho-
mielisyys, mikä myös Aholla niin selvästi pistää esiin. Hehän kaikki
kolme ovatkin saman maankulman, pohjoisen Savon ja Karjalan
vuoroin hilpeän, vuoroin kaihomielisen luonnon ja kansan tuttavia.
— Kansan keskellä kasvaneena ja eläneenä Reijonen on tarkoin
perehtynyt rahvaan oloihin, ihmisiin ja ajatustapaan; siitäpä kai
johtuukin että hänen useimmat pikkukuvauksensa tuntuvat niin
kodikkailta, tutunomaisilta ja läheltä nähdyiltä. Keskisäädyn ja
sivistyneistön kuvaamiseen puuttuu Reijonen vain etupäässä siksi,
että saisi esiin jyrkkiä vastakohtia näiden eri elämänpiirien väliltä.
Niin varsinkin myöhemmissä kertoelmissaan, joissa jo ilmenee vah-
vasti ivaa ja tendenssiä »herrasväen» tapoja ja elämänkäsitystä
vastaan. Uudemman realismin tarkoitusperäisyys vetää tällöin
jossakin määrin hänetkin mukaansa. — Realistin tarkalla silmällä
nähtyjä ja havainnollistettuja ovat nuo rahvaan Pekat, Matit, Jaa-
kot, Pertut, Kaisat, Leenat ja Liisat, joita hän niin lämpimällä myötä-
tunnolla ja tarvittaessa hilpeällä huumorilla kuvailee. Romantikko
puolestaan pistää milfei yhtä usein esiin juonen sommittelussa ja
käsittelytavassa.

Reijosen erikoisia ansioita on varsinkin se, että hän toi kauno-
kirjallisuuteemme vallan uuden maailman, pohjois-Karjalan jylhän
kauniin luonnon ja alkuperäiset ihmiset. Näihin hän myöhemmin
liitti lauhan pohjoissavolaisen luonnon ja kansan kuvia, veipä luki-
jansa vihdoin Suomenlahden mahtavia merimaisemiakin ihailemaan.
Juuri luonnonkuvaajana on Reijonen kirjallisuutemme ensimäisiä,
sanoisimmeko »voimaperäisimpiä». Milloin kaameita ja mahtavia,
milloin vienoja ja värikkäitä luonnonkuvauksia hän vähän väliä
sovittelee kertoelmiinsa. Karjalan vaarat, korvet ja kosket, Savon
hymyilevät järvet ja rantamaisemat, Pielisjärven aavat, aaltoiset
ulapat ja Suomenlahden suurenmoinen meriluonto esiintyvät Reijo-
sella loistavin, paikoin vallan hehkuvin värein kuvattuina. Luonnon-
kuvaajana Reijoselle hänen aikalaisistaan ainoasti Aho vetää vertoja,
jopa Reijonen paikoin voittaakin Ahon kuvauksen suuripiirteisessä
maalauksellisuudessa ja värikylläisyydessä, joskin toiselta puolelta
Ahon kuvaus on sirompaa, tunnelmallisempaa ja taiteellisemmalla

aistilla nähtyä. Myös rikkaana, mehevänä savokarj alaisena kieli-
taiturina Reijonen avasi suomalaiselle proosalle ne kielelliset aarni-
haudat, jotka Kalevalan ja Kantelettaren runous oli aikaisemmin
paljastanut runokielelle. Kielitaiturinakin Reijonen on Ahon lähei-
simpiä, jopa alkuperäisessä tuoreudessa ja mehevyydessä voittaakin
Ahon, joka taas kielen taiteellisessa pitelyssä ja hionnassa eli puh-
taasti muotopuolisena tyyliniekkana on Reijosta paljoa etevämpi.
Lienee tarpeetonta ruveta lähemmin esittelemään Reijosen eri
kertoelmia ja kuvauksia. Rahvaan elämän harmaasta arkipäiväisyy-
destä hän on keksinyt paljon mielenkiintoisia piirteitä ja kohtauksia,
jotka antavat aavistaa tuon ulkonaisesti karkean kuoren alla pii-
levän kosolta erilaisia mielenliikkeitä ja ristiriitoja. Hän havainnol-
listaa meille lyhyissä, hilpeissä pikakuvissa monta luonteenomaista
rahvaantyyppiä. Sellaisia ovat esim. Kaaperin kosinnan Kaaperi perin
kansanomaisine kosimahommineen; Uiiron Kössi, joka kirkonovella
kerjää pitäjällensä kokoon kansakoulun perustamisrahat; Yhtymys,
missä juro puuseppä Pekka Kortelainen päivät päästään työnsä ääressä
laulaa jonottaa: »aisa toinen, aisa toinen, koivuiset aisat molem-
mat», eikä osota vähääkään näkyväistä iloa poikansa meriltä kotiu-
tumisen johdosta, ennenkuin vasta seuraavana päivänä huomaamat-
taan erehtyy laulamaan: »aisa toinen, aisa toinen, nyt on Kustikin
kotona» (vrt. Ahon »Ainoa poika»). Samoin Koskelan ukko, perin
tyypillinen kirkonkuudennus-, lauta- ja viinamies, joka hoitaa moit-
teettomasti kaikki nuo kolme virkaansa, kunnes sattuu kuolemaan
viinaan »tai paremmin viinattomuuteen»; niinikään keskisuomalai-
nen (savolainen) Asiamies, Palikkamäen Asarias, joka vahvasti
hokmannille haisten istuu päiväkauden ruumista kirjoittamassa ro-
vastin pakeilla pappilassa, tuhmakäytöksisenä ja tomppelina päältä-
päin, mutta itse asiassa rikkiviisaana vekkulina ja rovastin puijaa-
jana, kehuen sitten akalleen »kuinka tuhmia ne herrat ovat». Tä-
mäntapaisissa kertoelmissa Reijosen havainnollinen, humoristinen
realismi rehevimmillään kukoistaa. Niihin voitaisiin lisätä vielä
esim. perin realistinen, hieman tendenssiä sisältävä »sivistyskuvaus»
Kilpa-ajot Vanulassa, joka höystöisässä ivallisuudessaan ja repäise-
vässä havainnollisuudessaan hakee vertaistaan, ja »Kulku-ukon
kertomuksien» hupaisa mutta samalla pohjaltaan kelpo Hulivili.

Monet Reijosen kertoelmat ovat, kuten sanottu, sisällykseltään
ronianttisia, aiheina tavallisesti joku rahvaanihmisten romanttinen
ja tunteellinen lemmentarina. Sievin ja idyllisin siihen suuntaan on
epäilemättä tuo herttainen Muistelma Savosia, jossa somasti kerro-
taan, kuinka Niemelän torpan tytär ja ujo renki yhdessä elää jurot-
tavat rakkauttaan toisilleen ilmaisematta 30 vuotta ja tekevät sill'-
aikaa mökkinsä vauraaksi taloksi, ennenkuin lemmentunnustukseen
ehtivät. Samoin »ei lempi leikin vuoksi» aihetta hilpeästi, joskin
lopulta vaka vasa vyisesti käsittelevä Kymmenniekka, lauttapäällikkö,
joka juopottelevaa tukkipomoa kiusatakseen omituisella tenhollaan
(vrt. Linnankosken Olavia »Laulussa tulipunaisesta kukasta») kään-
tää tämän mielitietyn rakkauden itseensä, vaikkapa onkin jo naimi-
sissa oleva mies, mutta saa leikissä haavan omaankin sydämeensä!
Romanttisempia aiheenpitelyltä ovat esim. Odotuskallio, Lautta-
Jussin tyttö ja Synkeän Matin juttu. Kaameaa karjalaisten raja-
riitojen ja heimosotien romantiikkaa Isonvihan ajoilta sisältää Rei-
josen ainoa historiallistaustainen novelli Tuulivaaralaiset, jossa Kar-
jalan mahtavan luonnon suuripiirteinen kuvaus tehoisasti säestää
itse tapausten voimakasta ja romanttista jännitystä.

Useissa kertoelmissaan kuvaa Reijonen pohjoiskarjalaisten tutun
vieraan, hyytävän hallan, tuhotöitä sekä luonnossa että ihmisissä.
Sellaisia liikuttavia hallan ja kurjuuden kuvauksia ovat esim. Loh-
dutus, Huonona aikana. Sokea Pietari ja varsinkin Nälkävuonna,
minkä loppu, suuren nälkämatkueen nääntyminen Maanselän autioon
korpeen ja hirveään lumimyrskyyn, on traagillisen valtaavasti ker-
rottu. ■ — Muutamissa kertoelmissaan Reijonen kääntää katkeran
ivansa kärjen turhamaisia ja tyhmänpöyhkeitä säätyläisiä ja heidän
matkijoitaan vastaan. Sellaisia ovat esim. Veljekset, Kosto, Herras-
mies, Yleinen suru, Paksulan parikunta ja Herrasväkeä. Näissä hänen
ivansa helposti ampuu yli maalin. Huomattava aiheeltaan, vaik-
kapa muuten vain keskeneräinen luonnos, on häikäilemätön, kerju-
rista pohataksi kohoova Ulisko, joka aiheellisesti muistuttaa Kiel-
landin »Jaakoppia».

Reijosen laajimmassa novellissa Vaihdokkaassa on myös viljalti
sekä realismia että romantiikkaa. Perin realistinen ja kansanomai-
nen on varsinkin novellin alkupuoli, köyhän loispojan Jeriko Kaiku-

sen syntymä- ja lapsuushistoria, siihen liittyvine monine sivupiir-
teineen. Romantilliseksi ja enemmän vanhain reseptien mukaiseksi
kääntyy juoni, kun Jeriko paimenessa tutustuu soitannolliseen, omi-
tuiseen herras-erakkoon (vrt. myöhemmin Ahon erakkota »Kevät
ja takatalvessa»), joka opettaa Jerikon viulua soittamaan, niin että
Jeriko sitten soitollaan ulkomailla ansaitsee rahaa ja maailmanmai-
neen, kunnes 10 vuoden kuluttua mestari Echon nimellä palajaa
matkoiltaan parivaljakolla karjalaiseen kotikyläänsä ja nai nuoruu-
tensa rakastetun.

Mitään vallan jyrkkäpiirteistä sisäistä tai ulkonaista kehitystä
ei Reijosen kirjailijakuvassa ole juuri nähtävissä. Ainoana ilmiönä
siihen suuntaan voitaisiin merkitä tuo hänen myöhempien kertoel-
miensa monesti surunvoittoinen, katkerahko mieliala, jonka valossa
hän katselee luontoa, elämää ja ihmisiä. Kirjailijan hieno, runolli-
nen luonne ikäänkuin värisee ja kärsii nähdessään ympärillään pelk-
kää ahdasta, tympeää arkipäiväisyyttä, kurjuutta ja pahuutta.
Hupaisan humoristin täytyy silloin jättää monesti sijansa kirpeälle
ivailijalle tai alakuloiselle elämänkatselijalle.

Vaikkapa Reijonen ei olekkaan käyttänyt kirjallista kykyään
mihinkään suurempaan luomistyöhön, on hän ansioidensa nojalla
kai kauankin säilyttävä paikkansa 1880-luvun »nuoren polven»
joukossa. Sitäpaitsi näyttävät muutamat nuoremmat aiheellisestikin
saaneen pieniä vaikutelmia häneltä.

Minna Canth.

Vanhan suunnan merkeissä alotti kaunokir jallunsa myös Minna
Canth, mutta siirtyi sitten jyrkästi tarkoitusperäisen realismin ja
naturalismin leiriin. Hänestä tulikin meillä tämän suunnan rohkein
ja kiivain aatteellinen esitaistelija, suomenkielisen kirjallisuuden
ankara amatsooni, jonka ympärillä taistelun aallot korkeina kuohui-
vat, kunnes hän tämän »myrskyn ja kiihkon» läpi kuljettuaan vähi-
tellen tyyntyi ja rauhoittui viileämpään elämän tarkasteluun, jopa
viittoi teitä meikäläiselle uusromantiikalle. Minna Canth oli kai
sekä omasta että muiden mielestä enemmän intoisa aatteenajaja

kuin pelkkä kaunokirjailija, joka harjoittaa »taidetta taiteen vuoksi»,
mutta puhtaasti kirjallisenakin ilmiönä hän on kirjallisuutemme
merkittävimpiä personallisuuksia, 1880-luvun ja 1890-luvun alun
keskeisimpiä voimia.

Kuten jokaiselle etevälle kirjailijalle ovat Minna Canthillekin
omat personalliset elämykset, kokemukset ja näkemykset antaneet
vankan elämäntuntoisen selkänojan. Hänen elämänsä liittyy lähei-
sesti hänen teoksiinsa, joista usein »oman sydänveren pune» kuultaa
selvästi läpi, joskohta hän perin harvoin suoraan omaa minäänsä
esittelee. ^

Minna Canth kuului siihen vanhempaan naispolveen, joka ei
saanut mielin määrin valita elämänuraansa ja kehittää miesten tavoin
vapaasti henkeänsä, koska perityt yhteiskunnalliset olosuhteet ja
sovinnaiset näkökannat sen tämän polven naisilta milfei kokonaan
estivät. Näitä naisen toimintavapautta rajoittavia aituuksia hän
sittemmin ennen kaikkea tahtoi osaltaan särkeä. Mutta samalla
hän tietysti joutui taistelemaan yhteiskunnan muidenkin lapsipuol-
ten ja kovaosaisten hyväksi.

Jo hänen syntymäpaikkansa ikäänkuin viittasi hänen vastai-
seen taisteluunsa. Hän oli näet tehdaskaupungin lapsi, syntynyt
Tampereella 19 p. maalisk. 1844. Isä, tamperelaisen puuvillatehtaan
päällysmies Kustaa \Vilhelm Jo/msson, ja äiti, Ulrika Archelin, olivat
molemmat suoraan hämäläistä talonpoikaisjuurta. Minna (alkujaan
Ulrika Wilhelmina) oli heidän vanhin lapsensa. Hänen ollessa 8-
vuotias perhe muutti kauas Kuopioon, jossa isä sai ensin hoitoonsa,
sittemmin omiin nimiinsä puuvillatehtaan sikäläisen lankakaupan.
Näin Minna jo lapsesta pitäen tutustui pohjois-Savon kansaan, kie-
leen ja luontoon sekä sisämaisen pikkukaupungin ummehtuneihin
oloihin. Lahjakkaana »ihmelapsena» hän sekä luku- että kauppatai-
dollaan jo aikaiseen herätti lähimpiensä huomiota. Hänen kotikie-

' Minna Canthista on yhteiskoulun johtajatar neiti Lucina Hagman
kirjoittanut sangen lavean 2-osaisen elämäkerran (vv. 1906 ja 1911), käsi-
tellen siinä kirjailijatarta etusijassa ihmisenä, naisena ja naisasian anka-
rana esitaistelijana, monesti liiankin subjektiiviseen, intoilevaan ja ten-
denssimäisen yksipuoliseen tapaan. — M}'ös Aspelin- H aapkylän Teatteri-
historia antaa paljon Minna Canthia koskevia tietoja.

lensä oli suomi, mutta suomenkielisten tyttökoulujen puutteessa
hän sai ensin sekä Tampereella että Kuopiossa käydä ruotsalaista
pikkulastenkoulua, mistä sitten siirtyi Kuopion 3-luokkaiseen val-
tion ruotsalaiseen tyttökouluun. Sinne pääsy näytti aluksi hänelle,
kosk'ei ollut »herraisten vanhempain» lapsi, nostavan tien pystyyn.
Kouluaikansa hän eli milloin uskonnollisesti haaveilevaa milloin
hilpeää ja huoletonta koululaiselämää, jonka muistoja hän myöhem-
min kuvailee teoksissaan.

Hänen tarmokas luonteensa halusi kuitenkin väljemmille vaiku-
tusaloille kuin mitä puolisivistyneessä nousukaskodissa nuorelle ty-
tölle oli tarjona, mutta sellaisia ei siihen aikaan varsinkaan tietopuoli-
sen sivistyksen piirissä ollut naiselle avoinna. Silloinpa 1863 avat-
tiin Jyväskylän seminaari ja Minnalle selvisi nyt äkkiä elämänteh-
tävä kansankasvattajattaren ihanteellisen toimen muodossa. Syys-
kesällä 1863 hän lähti Jyväskylään aikoen vakaasti kansakoulun-
opettajattareksi, mutta menikin jo toisena seminaarivuotenansa kih-
loihin ja syksyllä 1865 naimisiin opettajansa, lehtori J. F. Canthin
kanssa — askel, jota hän myöhemmin kuuluu pitäneen oikean kutsu-
muksensa pettämisenä. Arkipäiväiset talousaskareet, naidun vaimon
rajoitettu toimintavapaus ja nopeasti lisääntyvä lapsiliuta ehkäisi-
vät toistaiseksi kaikki henkiset harrastukset, eikä jurohko ja umpi-
mielinen mies näytä puolestaan olleen omiansa niitä elähyttämään.
Mutta nuoren rouvan sisimmässä lienee kyllä jo tällöin hiljaisesti
risteillyt paljon kysymyksiä elämän ja varsinkin oman sukupuo-
lensa nurjista suhteista, odotellen vain sopivaa tilaisuutta ilmi puhje-
takseen. Sellainen tulikin, kun lehtori Canth v. 1874 joutui »Keski-
suomen» toimittajaksi. Silloin Minnakin, tavallisesti nimimerkillä
Vilja, rupesi avustamaan miehensä lehteä eikä vain kaikenlaisilla
omilla ja käännetyillä »palstantäytteillä» vaan myös kuohuisilla kir-
joituksilla varsinkin nais- ja raittiusasiasta. Mutta juoppouden ja
viinan tuhojen ankara pöyhiminen ei ollut lehden isännistön mieleen,
ja niinpä lehtori Canth seuraavan vuoden lopussa poistettiin lehden
toimituksesta. Kuitenkin hän v. 1878 pääsi uuden lehden, »Päijän-
teen», toimittajaksi, ja Minna sai jälleen tilaisuuden kirjoitella noista
mieliaineistaan, julkaisipa siinä ensimäiset omintakeiset novellinsakin.

Samalla hän luki ahkerasti varsinkin skandinavilaista kirjallisuutta,
m. m. Björnsonin ja Ibsenin teoksia.

Silloin kohtasi häntä ankara koettelemus. Lehtori Canth kuoli
vaikeaan hermotautiin kesällä 1879, ja Minna rouva jäi 6 lapsen
kera, joihin pian liittyi isän kuoleman jälkeen syntynyt seitsemäs
pienokainen, yksin huolehtimaan suuren perheen toimeentulosta.
Ensin hän oli surusta ja huolesta murtumaisillaan, mutta vähitellen
hänen tarmokas luonteensa auttoi hänet jälleen pystyyn. Muutet-
tuaan omaisuutensa Jyväskylässä rahaksi hän sydäntalvella 1880
matkusti perheineen — nuorin, muutaman viikon vanha lapsi lam-
masnahkapussiin käärittynä — entiseen kotikaupunkiin Kuopioon
ja otti siellä haltuunsa isänsä (isä oli kuollut jo 1877) vanhan lanka-
ja kangaskaupan, päättäen käytännöllisellä kauppatoimella, johon
hänellä olikin aivan erikoiset taipumukset, ansaita itselleen ja per-
heelleen elatuksen. Siinä hän jyrkästi särki vanhat rajat ja ennakko-
luulot, jotka katsoivat kauppiaan tointa sivistyneelle naiselle sopi-
/ mattomaksi. Kauppiaana rouva Canth vireästi laajensi liikettään
j ja menestyi niin hyvin, että perheen toimeentulo tuli täysin turva-
^ tuksi. Ankaraa työtä ja taistelua tämä kaikki vaati ja kaatoi monesti
perheen elättäjän tautivuoteelle. Sitä ihmeteltävämpää on että
hän tämän kuluttavan käytännöllisen työn ohella ennätti ahkerasti
rikastuttaa henkeään uudemmalla ulkomaisella kirjallisuudella, si-
säytyä aikansa kieli- ja kansallisuusriitoihin sekä uudistusvaatimuk-
, siin, olla vireän henkisen seurapiirin »sieluna», ottaa hartaasti osaa

\ Kuopion naisten rientoihin ja sepittää pitkän jonon kirjallisia tuot-

teita ja sanomalehtikirjoituksia. Kuitenkin ruumiin ja hengen an-
kara kulutus oli liian ylivoimainen hänen heikolle terveydelleen, ja
jo 12 p. toukok. 1897 ankara hermo- ja sydäntauti teki lopun hänen
elämästään, juuri kun hän oli kirjallisen maineensa kukkuloilla ja
oli saattanut jo vastustajatkin antamaan tunnustuksensa hänen
rehellisille tarkoitusperilleen.

Mainitsimme Minna Canthin jo »Päijänteeseen» sepittäneen
muutamia novelleja. Ne julkaistiin sitten kirjaksikin koottuina v.
1878. Vaikkapa hän sanomalehtikirjoituksissaan jo esiintyikin uusien
aatteiden ajajana, ovat nämä hänen kaunokirjalliset esikoisensa

(Ensimäiset markkinat, Äiti ja poika ja Päivä koittaa) vielä vanhan
sovinnaisen romantiikan mukaisia, hyvän ja pahan, ilon ja surun
vastakohdille sekä lemmen ristiriidoille teennäisesti rakennettuja
katkonaisia kyhäyksiä, joissa kuitenkin vilkas, rientoisa kertomatapa
edukseen ilmenee. Ne vivahtavat ensimäisen naisnovellistimme
Theodolinda Hahnssonin samanaikuisiin tuotteihin. »Ensimäisissä
markkinoissa» hän sentään jo verrattain selvästi tähtää juoppous-
paheen tuhoihin ja piirtää sangen realistisen kuvan remuisesta mark-
kinaelämästä, osottaen tehneensä siitä tarkkoja huomioita. Varsinai-
sen sysäyksen Minna Canthin kaunokirjailulle antoi kuitenkin vasta
Suomalaisen teatterin vierailu Jyväskylässä 1879. Hän innostui
sommittelemaan kansannäytelmää, aiheena rakkaus ja raittius, ja
Robert Kiljander, joka myös teatterin vierailusta oli saanut sepitys-
intoa, rohkaisi häntä yrittämään. Niin hän alkaa reippaasti kirjoit-
taa Murtovarkautta, mutta silloin miehen kuolema vähäksi aikaa
keskeyttää kirjallisen työn. Tästä iskusta toinnuttuaan hän jatkaa
näytelmäänsä ja lähettää sen käsikirjoituksena vuoden 1879 lopussa
toht. Bergbomille Helsinkiin. Bergbomin vastaus seuraavan vuoden
alussa oli rohkaiseva. Kuitenkin hän ehdotti näytelmään koko jou-
kon edullisia muutoksia ja lisäyksiä m. m. toiseksi näytökseksi Pent-
tulan taiko mispuuhat saunassa, ja kirjailijatar, joka aivan luonnossa
kertoo nähneensä vanhankansan poppamiesten loitsimista, sepittää-
kin pyydetyn, sangen vaikuttavan näytöksen entisten neljän lisäksi.
Näytelmän esittäminen Suomal. teatterissa erityisistä syistä pitkis-
tyi aina lopulle helmikuuta 1882, jolloin se vihdoin näyteltiin ja saa-
vutti heti kansanomaisuudellaan ja tuoreudellaan sellaisen menes-
tyksen, että se yhä edelleenkin on suosituimpia kansannäytelmiämme.
Bergbomin kehoituksesta hän oli jättänyt näjrtelmänsä Suom. Kirj.
Seuran näytelmäkilpailuun ja sai siitä keväällä 1881 innokkaan
suomalaisuudenystävän kauppias W. Parmasen (Kristiinankaupun-
gista) lahjoittaman palkinnon 500 mk. »Murtovarkaus» ilmestyi
painosta vasta 1883. Bergbomin kehoitus ja saavutettu menestys
rohkaisi tekijättären käymään käsiksi uuteen maalaiseen kansan-
näytelmään, jonka hän kauppatoimiensa lomassa nopeasti kyhäsi
kokoon. Se oli 3-näytöksinen Roinilan talossa, joka samoin menee
Bergbomille, saa tämän ja Kiljanderin neuvosta muutamia korjauk-

sia, näytellään keväällä 1883 ja painetaan vasta 1885, voittaen sekin
teatteriyleisön suosion, vaikk'ei ihan »Murtovarkauden» määrässä.

Samoinkuin hänen esikoisnovellinsa kuuluvat nämä molemmat
idylliset kansannäytelmät Minna Canthin ensimaiseen kirjalliseen
kehityskauteen, jolloin hän vielä kirjallisesti eli vanhan ihanteellisen
romantiikan sovinnaisessa ilmakehässä, joskin toiselta puolelta jo
osotti sangen tarkkaa nykyoloista havaintoa ja realistista kuvaamis-
taitoa. Monet näytelmäin henkilöistä ja kohtauksista ovat näet aivan
valokuvauksellisesti kirjaan kiinnitettyjä. Näytelmäin juoni on tuo
vanha sovinnainen köyhän ja rikkaan rakkaus, joka monien pulmien
ja vastuksien läpi saatetaan iloiseen ja onnelliseen loppuun. — »Murto-
varkaudessa» on rakastavana parina köyhä torpantyttö Aholan He-
lena ja rikkaan talon Peltolan poika Niilo, jonka isä tietysti tahtoo
naittaa naapuritalon rikkaalle ja ylpeälle Loviisalle. Voittaakseen
Niilon lemmen Loviisa turvautuu yrmeään Penttula -noitaan, joka
konnankoukuillaan saattaa Helenan murtovarkaudesta (Peltolassa)
syytettynä vankilaan, Helena kun siten tahtoo pelastaa varkaaksi
epäilemänsä viinaan menevän isänsä. Lopuksi tulee Helenan viatto-
muus iloisen kylänkiertäjän Hoppulaisen avulla ilmi; Penttula oi-
keana varkaana pannaan vuorostaan köysiin, Loviisa nolataan ja
Helena ja Niilo saavat toisensa. Hyvät ihmiset ovat saaneet pal-
kintonsa, pahat rangaistuksensa, mutta hupaisa Hoppulainen, joka
oikeastaan olisi paljoa paremmin ansainnut ihailemansa Helenan kuin
väritön ja veretön Niilo, saa lohduttautua mietelmällä: »Maailma
on kiperä ja kapera kuin pukin sarvi.»

Näytelmän juonenkehitys on siis rakennettu vanhan teennäisen,
monesti aivan luonnottomasti toimivan (esim, vankilakohtaus ja
osaksi viides näytös) koneiston varaan. Kannattava henkilö on oi-
keastaan tuo alati hupaisa elämänfilosofi Hoppulainen, jonka alku-
kuvaan tekijätär oli tutustunut Jyväskylän torilla. Hän on parhaita
henkilökuvia, mitä kirjallisuudessamme on olemassa, itsetietoisena,
mehevänä ja muhoilevana savolaiskoomikkona Kiven itsetiedottoman
ja vakavan hämäläiskoomikon, »Nummisuutarien» Eskon, rinnalle
asetettava, Mikko Vilkastuksen sukua. Samoin kappaleen paha-
henki, Penttula, on verrattain yksilöllinen, luonnossa nähty. Pää-
henkilöt Helena ja Niilo ovat sensijaan liiaksi ihannoituja, »imeliä».

Jiiurikuin varkain pilkistää näytelmässä jo esiin rahtunen tendens-
siä juoppoutta ja itsekkyyttä vastaan. Sukkelasuisen Hoppulaisensa,
reippaiden kohtaustensa, luistavan vuoropuhelunsa sekä kansanomai-
sen kielensä vuoksi »Murtovarkaus» on yhä säilyttänyt suosionsa,
jopa nähtävästi innostanut muitakin sensuuntaisia idyllisiä kansan-
näytelmiä sepittelemään, joskin paljoa vähemmällä menestyksellä.

Samantapaiset ansiot ovat kai »Roinilan talollekin» hankkineet
melkoista menestystä näyttämöllä varsinkin seuranäytelmänä. Draa-
mana se on edellistä teennäisempi ja epätodellisempi. Siinä vuoros-
taan rikas talontyttö Anna ja ylväs pohjalainen renkimies Mauno,
jotka lempivät toisiaan, mutta ylpeydessään ja oikullisuudessaan
eivät tahdo sitä toisilleen tunnustaa, saatetaan perin sotkuisen juoni-
vyyhden läpi yhteen. Annetaanpa samalla erään toisenkin päinvas-
taisessa suhteessa rakastavan parin (Eeron ja Ellin), jonka tielle
niinikään ensin kasataan mustia pilviä, saada toisensa, kappaleen
»teatterikonnan» ilkeän Ollin jäädessä sekä rahoitta että tytöttä.
Päähenkilöt tässäkin ovat sovinnaisimmin kuvattuja; sensijaan
monet sivuhenkilöt, varsinkin Hoppulaista suuresti muistuttava
huoleton Matti sekä perikuvallinen juoruakka Sillankorvan Sanna
ovat eloisia, reippaasti piirrettyjä ilmiöitä.

Näissä näytelmissään oli Minna Canth pääasiassa osottautunut
taitavaksi kansanelämän ja teatterinvaatimusten tuntijaksi, jolla oli
sekä silmää että korvaa ja näppärä draamallinen rakentelu- ja ku-
vaamjskyky. Mutta näihin hän ei vielä ollut valanut omaa sisintä
itseään, taistelevaa minäänsä; se pääsi oikeuksiinsa vasta hänen
seuraavassa tuotannossaan. Eihän näet oltu meillä, Runebergin
ja Topeliuksen rauhaisassa maassa, vielä totuttu kuulemaan karvaita
elämäntotuuksia kaunokirjallisessa muodossa; saarnastuoli ja sano-
misto saivat, mikäli voivat ja tahtoivat, pitää niistä huolta.

Tässä tuli ulkomainen kirjallisuus Minna Canthille vapautta-
jaksi. Naapurimaissamme, Skandinaviassa, oli jo esiintynyt useita
kirjailijoita, joukossa pelottomia naisiakin, jotka kaunokirjallisesti,
varsinkin näytelmän ja kertomuksen muodossa, olivat ruvenneet
ankarasti ravistelemaan aikansa ummehtunutta yhteiskuntaa. Ib-
senin ja Björnsonin tendenssinäytelmiä oli jo näytelty ja käännetty
suomeksikin ja mielipiteitä oli niiden johdosta vilkkaasti vaihdettu,

12. 962 — 3

Minna Canth tunnustautui tietysti innolla näihin uusiin vaatimuk-
siin; varsinkin naisen yhteiskunnallinen ja yksilöllinen vapautuminen
sai hänestä nyt kiivaan esitaistelijan. »Naiskysymys» olikin näistä
sitten Ibsenin »Nooran» päivien polttavin, olipa eräältä vähäiseltä
puoleltaan jo meillä ollut esillä 1882-vuoden valtiopäivilläkin, jolloin
niille jätetty anomusehdotus oikeuden hankkimisesta naidulle naiselle
hallita omaa työansiotaan oli jo alkuunsa talonpoikaissäädyssä tapettu.
Tämä ynseä kohtelu oli Minnalle tietysti tulta tappuroihin ja antoi
Lucina Hagmanin väitteen mukaan hänelle ensi aiheen Työmiehen
vaimon (alkujaan »Homsantuun») sommitteluun. Kirjailijatar, joka
sisäisissä taisteluissaan vielä äskettäin oli usein turvautunut ulko-
maisiin hartauskirjailij öihin, vapautuu yhä enemmän vanhoista dog-
meista ja valtiokristillisyydestä ja joutuu ankaran reformi-innon
valtaan. Tätä vapautumista edistivät osaltaan ne ulkomaiset estee-
tikot, filosofit ja yhteiskunnan arvostelijat (Brandes, Taine, Spen-
cer, Stuart Mill, Buckle ja Henry George), joita hän kertoo (osaksi
toht. Bergbomin neuvosta) näihin aikoihin (1884) innostuneesti luke-
neensa. Sensijaan naistenvihaaja Strindberg oli hänelle kauhistus.
Totuutta löytääkseen hän tällöin kuten myöhemminkin ankarasti
sisäisesti etsi, taisteli ja mietiskeli. Naiskysymykseen liittyi kaksi-
naismoraalin vastustaminen, työväen tilan parantaminen, raittius-
asia, uskonvapaus y. m. uudistukset. Aluksi hän näkyy horjuneen
vanhan ja uuden elämänkatsomuksen välillä, mutta lopuksi uusi
voitti; vuoden 1885 alussa, jolloin hänen kolmas näytelmänsä jo oli
valmis, hän kirjoittaakin: »Paljon olen muuttunut taas viime kesästä.
En enää häily vanhan ja uuden välillä. Olen täydellisesti
uuden ajan ihminen.» Kuitenkaan ei rva Canth koskaan hyväk-
synyt »nuoren polven» äärimäisiä mielipiteitä; varsinkin siveellisissä
velvoituksissa olivat hänen vaatimuksensa tinkimättömät.

Näin oli kirjailijatar astunut uuteen kehityskauteen, jättänyt
taakseen romantiikan kauniit pilvilinnat. Ja kaunokirjallisestikin
eikä vain käytännöllisellä toiminnalla ja sanomalehtikirjoituksilla
(m. m. hän Valvojassa 1884 julkaisi pari ankaraa kirjoitusta nais-
asiasta) hän suurten norjalaisten esikuviensa tapaan tahtoo näitä
uusia aatteita ajaa. Siten kypsyy parin vuoden kuluessa, toht. Berg-
bomin antaessa auliisti neuvojaan ja opastuksiaan, hänen kiihkeä

tendenssinäytelmänsä Työmiehen vaimo, jossa hän kerrankin yh-
teen salamaan koottuna saa purkaa sen mitä hänellä oli sydämel-
lään ja Homsantuun kera »ampua» vanhoillisen, miesten vallitseman
yhteiskunnan »lakia ja oikeutta». Ja laukaus sattui aika kipeästi.

»Työmiehen vaimo» näyteltiin Suomal. teatterissa talvella 1885
peräkkäin 9 kertaa ja herätti kiivaan kiistan vanhoillisten ja nais-
asian ajajain välillä (m. m. Agathon Meurman pukeutui ankarasti soti-
sopaan sitä vastaan, kappaletta edes näkemättäkään). Eihän näet oltu
moista sodanjulistusta ennen meillä kuultu, vieläpä naisen kynästä!
Minna Canth oli rohkeasti viskannut taisteluhansikkaansa miehiä
ja heidän hallitsemaansa yhteiskuntaa vastaan; ihmekö siis että sekä
vihastus että ihastus valtasi yleisön, jakaen sen kahtia. Nykyään, "^
jolloin useimmat 1880-luvun aatteenajajain vaatimuksista eivät
enää ole »polttavia», näytelmä herättää meissä etusijassa vain kirjal-
lista mielenkiintoa; silloin oli asianlaita toinen.

Tässä näytelmässä on tekijätär jo siirtynyt maalaiskuvauksesta
kaupunkilaisoloihin, jotka epäilemättä soveltuivatkin tarkoitukseen
paremmin. Sen ainekset hän nähtävästi oli koonnut omasta kuopio-
laisesta havaintopiiristään, mihin ehkä oli sekoittunut tamperelaisia
lapsuusmuistoja. Siinä ollaan jo kaukana kaikesta ihannoivasta ja
sovinnollisesta maalaisromantiikasta. Näytelmä loppuu tärisyttä-
vään epäsointuun. Toiminta tapahtuu Kuopion työväen piirissä.
Kelpo palvelustyttö Johanna menee naimisiin itsekkään ja juopot-
televan työmiehen Riston kanssa, joka etusijassa olikin tähdännyt
Johannan vaivalla koottuja säästörahoja. Päästyään »vaimon pääksi»
ja omaisuuden haltijaksi Risto tovereineen juo ja tuhlaa vaimonsa
säästörahat, antaa vaimonsa ja pikkulapsensa kärsiä puutetta, vie-
läpä salaa vie kapakkaan vaimollaan kudottavana olevan kankaankin
ja kaiken lisäksi yhtyy entiseen mielitiettyynsä, mustalaistyttö
Kerttuun eli »Homsantuuhun», saattaen tämän vuorostaan epätoi-
voon, siiraikaa kuin Johanna kaikista kokemistaan kolauksista sai-
rastuu ja kuolee. Pian Risto jättää Kertun ja on valmis vaimonsa
ruumisarkun äärestä lähtemään kolmatta naista kosimaan, kun tie-
tää tällä olevan rahoja. Silloin saapuu Homsantuu revolveri kädessä
kostamaan, mutta Riston juomatoverin Topon avuksi kutsumat
poliisit ehtivät väliin eikä ammuttu laukaus osukkaan Ristoon.

»Laki ja oikeus» on tullut Riston avuksi; siksipä sidottu Homsantuu
huudahtaakin myrkyllisesti: »Teidän (s. o. miesten) lakinne ja oi-
keutenne, ha, ha, ha, — niitähän minun pitikin ampua!» Risto kyllä
saa tällä kertaa rukkaset, mutta lohduttautuu helposti lähtemällä
kapakkaan.

Riston ja Topon niskoille on tekijätär tässä purkanut kaiken
naisellisen ja siveellisen katkeruutensa miessukua ja heidän yhteis-
kuntaansa vastaan. Johannasta ja Homsantuusta on taas tehty
sorretun naissuvun marttiirat. Vörskyn herrasväki edustaa sydä-
mettömiä »parempiosaisia». Näin ovat vastakohdat kärjistetyt
huippuunsa, ja voimallista vauhtia, kaikessa realistisessa alastomuu-
dessaan, rientää toiminta näytös näytökseltä eteenpäin, osottaen
tekijättären täysin hallitsevan draamallisia ilmaisukeinoja. Kuiten-
kaan ei tarkkaavalta lukijalta jää huomaamatta, että kappaleessa
sittenkin on paljon liioiteltua, paljon pelkästään »mielenkiihotuk-
seksi laitettua», kuten tekijätär itsekin myöntää, nähtyään luomuk-
sensa näyttämöllä. »Kappale ei sisällä elämän totuutta»,
hän itse siitä aivan oikein sanoo; eikä ihme, sillä olihan hän pannut-
kin siihen »omaa sieluaan», nähnyt asiat oman suurennuslasinsa
vahventamina. Yksityistapauksen, jollainen kyllä voi todellisuu-
dessa sattua, hän arvelematta yleisti koko yhteiskunnan vertaus-
kuvaksi ja joutui siten helposti ampumaan yli maalin. Silloin ei
tietysti ollut varaa syventyä tarpeeksi henkilöiden sielullisiin motii-
veihin ja luonteiden yksilöisyyteen; täytyi asettaa kaikki esiin val-
miina puhumaan ja toimimaan tekijättären tarkoitusten mukaisesti,
vaikkapa nuo puhetorvet eivät edellytyksiltään siihen oikein sovel-
tuisikaan. Niinpä tuntuu esim. koko Homsantuun osuus, joka kyllä
itse asiassa on näytelmän draamallisesti keskeisin, vartavasten teh-
dyltä, epätodelliselta. Samoin näyttää kummalliselta, miten sekä
Johanna että Homsantuu niin riippuvat kiinni kehnossa Ristossa,
peittäen ja silitellen hänen vikojaan. Tekijätär tietysti lukee tämän-
kin seikan yhteiskunnan syyksi, koska se muka väärillä katsanto-
kannoillaan on turmellut naistenkin arvostelukyvyn, mutta vakuutta-
valta tämä todistelu ei suinkaan tunnu. Taiteellisista heikkouksista
huolimatta tämä näytelmä kuitenkin kirjallisestikin oli parasta
mitä meillä sitten Kiven päivien oli suomeksi kirjoitettu, uuden

kirjallisen ajanjakson alkaja, draamallinen voimannäyte, tarkoituk-
sellisen realismin sodanjulistus kaunistelevaa romantiikkaa vastaan,
puhumattakaan sen suuresta reformatoorillisesta merkityksestä. ^ Val-
tiopäivillä 1888 säädettiinkin, että aviovaimo saa itse hallita omaa
työansiotansa. Epäilemättä rva Canthin näytelmällä oli osansa
tähän mielipiteiden muutokseen.

Johanna ja Homsantuu olivat sorrettuja ja petettyjä alaluokan
naisia. Mutta »puhtiin» päästyään rva Canth tahtoi näyttää, että
naisen asema säätyläistön keskuudessa oli yhtä huono, miehet siel-
läkin vain raakoja ja itsekkäitä nautiskelijoita, vaimojensa kidutta-
jia ja heille uskottomia, vaimot peitteleviä, alistuvia ja kärsiviä
kotiolioita. Ja kaikki tämä oli tietysti miesten ja väärien katsanto-
tapojen syy. Nämä paljastukset rva Canth linkosi säälimättä ilmoille
perhekuvauksessa Hanna, joka ilmestyi jouluksi 1886 ja vaikutti
samantapaisia kiivaita arvosteluja myötä ja vastaan kuin »Työmiehen
vaimo» ja yleensä rva Canthin, koko tarkoitusperäisesti paljasteleva
tuotanto. Novellin toiminta liikkuu kuopiolaisessa virkamiesper-
heessä, ja vahva tendenssi, jonka salamat risteilevät perheen pään,
kehnoksi aistilliseksi nautiskelijaksi kuvatun kamreeri Mellinin ja
muiden hänen kaltaistensa herrasmiesten (Sassa-herran ja jumaluus-
opin ylioppilaan Salmelan) ympärillä, purkautuu kaunistelematta
esiin. Yksityistapaus on tässäkin yleistetty yhteiskunnan kuvaksi.
Perheen tytär Hanna näkee askel askeleelta kaikkien miessuvusta
olettamiensa ihanteiden romahtavan surkeasti alas samoinkuin hänen
äitinsä oli nähnyt ennen häntä. — Tässä novellissa esiintyvät ensi
kertaa rva Canthin pirteät kertoili j an- ja kuvailijanlahjat yhtä täyte-
läisinä kuin »Työmiehen vaimossa» hänen draamalliset avunsa. Var-
sinkin ovat monet yksityiskohdat, kuten esim. koulunuorison puu-
hien ja kesäelämän kuvaukset, vilkkaita ja havainnollisia; taiteel-
linen eheys on sensijaan hatarahko.

Yhteiskunta väärine kasvatustapoineen ja edellytyksineen on
rva Canthin mielestä myös syypää siihen, että sivistynytkin nainen,

1 Tällä näytelmällään tuli rva Canth ensinnä tunnetuksi myös Ruot-
sissa, jossa »Työmiehen vaimo» ennemmin mainitun rva Raa-Winterhjelmin
kääntämänä keväällä 1886 Tukholman Uudessa teatterissa monta kertaa
peräkkäin näyteltiin saavuttaen »myrskyisen menestyksen».

jolla kyllä on »hyvä puoliso ja kuuliaiset lapset», kiihkeän rakkaudeh-
tarpeensa ulkonaisen tyydyttämättömyyden vuoksi helposti lankee
aviorikokseen, kun viettelijä kauniskuorisen, itsekkään herrasmiehen
muodossa tarjoutuu tätä tarvetta osaltaan tyydyttämään, tietysti
siinä pitäen silmällä yksinomaan omaa nautintoaan. Tätä kuvaa
Minna Canth taiteelliselta rakenteeltaan kiinteässä novellissa Sala-
kari, joka ilmestyi 1887. Alma Kareliin on entinen pintapuolinen
kasvatustapa ja elämänkäsitys tehnyt pelkästään kiihkeäksi suku-
puoliolioksi, jonka alituista lemmentarvetta hänen moniin yhteis-
kunnallisiin toimiin ja asioihin takertunut miehensä, rehtori Karell,
ei jouda Alman mielestä tarpeeksi vaalimaan. Siksipä itsekäs ja
mefistomainen maisteri Nymark verrattain helposti johtaakin Alman
aviorikokseen. Rangaistus ei tietysti jää tulematta. Alman ja Ka-
reliin lapsi kuolee, katumus ja suru tekevät lopun Almastakin.

Tärisyttävin kuvauksensa realistiselta teholta on (epäilemättä
»Hannan» kera yht 'aikaa ilmestynyt novelli Köyhää kansaa, jossa
tekijätär ahtaihin ulkonaisiin puitteihin (yhden vuorokauden tapauk-
siin) on mahduttanut mitä vihlovimman kurjuudenkuvan köyhän
kuopiolaisen työmiesperheen elämästä. Nainen, Holpaisen Mari, on
tässäkin tehty kärsimysten pääuhriksi, mutta tällä kertaa ei syy
ole hänen miehessään kuten »Työmiehen vaimossa» oli laita, sillä
Holpainen itse on kyllä uuttera ja kelpo mies, vaan syy on parempi-
osaisten hallitsemassa yhteiskunnassa, joka ristissä käsin antaa köyhän
työmiesperheen työn ja ansion puutteessa nääntyä nälkään ja kur-
juuteen. Sensijaan köyhät itse (tässä varsinkin avulias Tiina Katri)
kyllä koettavat vähistäänkin auttaa toisiaan. — Tässä novellissa
tekijätär linkoo esiin vahvan sosialistisen tendenssin, joka kärjistyy
Lopon katkeriin sanoihin: »Ei ne herrat välitä köyhästä enemmän
kuin koirasta ja tuskin niinkään paljoa. Tappaisivat edes kerrassaan.»

Vielä rajumpi syytöskirja köyhien ja kärsivien puolesta vallitse-
vaa yhteiskuntajärjestystä vastaan on Minna Canthin 3-näytöksinen
näytelmä Kovan onnen lapsia v:lta 1888. Senkin viimeistelyä, var-
sinkin tyylillisesti, on toht. Bergbom melkoisesti opastanut. Sen
aihe on hyvin samantapainen kuin »Köyhän kansan». Holpaisen
suuren köyhän perheen sijalla tässä on rautatientyömies Antti Vää-
räsen yhtä kurjasti elävä lukuisa perhe, jossa sairas poika ravinnon

ja rohtojen puutteessa on kuolemaisillaan. Rautatietyöt Savon
radalla ovat toistaiseksi lopetetut, työmiehillä työttömyys ja nälkä
edessä. Silloin Vääräsen työ- ja kurjuustoveri, kuumaverinen pohja-
lainen Topra-Heikki ryhtyy onnettomuustoveriensa puolesta ja kanssa
käyttämään »korpilakia», koska yhteiskunnan asetukset »varallisten
omaisuutta kyllä suojelevat, mutta köyhän työtä ne eivät suojele».
Ruohomäen rikkaalta isännältä, joka kontrahdin päätyttyä aikoo
häätää ahkeran torpparinsa, poltetaan riihi ja varastetaan rahat,
»kaikkien kärsivien tähden», kuten Topra asiaa selittää morsiamel-
leen. Vieläpä Topra kiihdyksissään surmaa toverinsa Jaaran, joka
höperöityneenä aikoi ilmiantaa rikokselliset. Tietysti loukattu yh-
teiskunta puolestaan käyttää lakiaan: Topra tovereineen, muassa
Vääränenkin, viedään vankeina tutkittavaksi ja tuomittavaksi, kur-
juuden Vääräsen mökissä siitä vain lisääntyessä. — Valtaavalla
realistisella voimalla on tekijätär tässä maalannut katsojille ja luki-
joille alastoman kuvan köyhälistön kurjista oloista ja väkevästi
kolkuttanut yhteiskunnan vallanpitäjäin omiatuntoja hereille näke-
mään ja auttamaan. Kuitenkaan hän ei jaksa täysin määrin vakuut-
taa lukijaa kuvauksensa välttämättömällä syy-yhteydellä. Tuntuu
näet omituiselta että esim. rotevat ripeät miehet kadottavat kaiken
toivonsa ja malttinsa, kun rautatietyöt tilapäisesti loppuvat; luuli-
sipa heidän keksivän ja saavan jotakin muuta ansiotyötä, tarvitse-
matta turvautua törkeihin rikoksiin. Samoin oudostuttaa, että
Topra-Heikki, niin säälivä, kuumaverinen ja ripeäpäätöksinen kuin
onkin, pelkästään saadakseen rohtoja Vääräsen kipeälle pojalle ja
siinä sivussa kostaakseen toisten puolesta Ruohomäen isännälle, ryh-
tyy sitä varten juuri murhapolttoon ja ryöstöön. Eipä hän tuhotyö-
hön lähtiessään edes muistakkaan sen lähintä aihetta, vaan pauhaa
vain yleensä kuin jokin sosialistis-anarkistinen agitaattori rikkaita
vastaan. Topra-Heikki on liiaksi konstrueerattu, kokoonsoviteltu il-
miö; sensijaan esim. hidas ja hiljainen Vääränen ja hänen vaimonsa,
nöyrä, kärsivällinen Silja, ovat tosiaan todellista lihaa ja verta.
Mutta eihän tekijättären tarkoitus ollutkaan tarjota yleisölle siroa
»taidetta taiteen vuoksi», vaan purkaa köyhien ja kärsivien puolesta
vihansa ukkonen niin jylisevänä kuin suinkin. Ja että sen salama
iskikin musertavasti, osottaa se, että Suomal. teatterin johtokunta

(enemmistö), peläten siitä teatterille koituvan (aineellisia) ikävyyk-
siä, lakkautti näytelmän esittämisen heti ensi näytännön (8 p. mar-
rask.) jälkeen. ^ Julkinen arvostelukin oli tällä kertaa tavallista ki-
reämpi sekä »vanhain» että »nuorten» taholla.

Näinä vuosina julkaisi rva Canth joukon pienempiäkin novel-
leja, joista useimmat selvästi kantavat tämän hänen »myrsky- ja
kiihkokautensa» leimaa. Ne painettiin sitten v. 1892 yhteenkoottuina
kahdessa osassa (yhteensä 16 novellia, joukossa nuo 1870-luvun
aikuisetkin) nimellä Novelleja. Niissäkin hän useissa vilauksellisesti,
mutta vihlovasti kuvailee köyhien kohtaloita ja terävästi paljastelee
rikkaiden itsekkyyttä ja ylimielisyyttä. Pienoiskuva Holpaisen ja
Vääräsen kodeista on esim. Kuoleva lapsi. Kova on herrasväkeä
palvelevan Lapsenpiian kohtalo, kova vietellyn naisen, eikä köyhä
aviomies saa oikeutta vaimonsa rikasta viettelijää vastaan (novellit
Kasvinkumppanit ja varsinkin realistinen Lain mukaan). Taiteelli-
sestikin tehoisin näistä synkistä kuvauksista on ehdottomasti räikeä-
värinen Kauppa-Lopo, jossa näytetään, kuinka sellaisenkin paheihin
takertuneen hylkiön kuin Kauppa-Lovon inhoittavan ulkokuoren
sisällä voi piillä vielä paljon oikeaa puhdasta ihmisyyttä. — Myö-
hemmät novellit edustavat jo viileämpää elämäntarkastelua, joskin
vielä osottavat jälkimaininkeja myrskyn ajalta. Niistä ovat huo-
mattavimmat Lehtori Hellmanin vaimo ja laajahko novelli Agnes.
Edellisessä, johon tekijätär epäilemättä on kutonut paljon omia
elämyksiään avioliitossa, hän kai tahtoo näyttää, ettei säätyläis-
vaimon tehtävänä saa olla vain arkipäiväinen taloustouhu ja pikku-
maisen miehensä alituinen palvelu, vaan täytyy hänen, jottei henki-
sesti aivan kuoleutuisi, saada rikastuttaa henkistäkin puoltansa.
Jälkimäisessä asetetaan vastakkain hiljainen, ahertava koti- ja
perherouva Liisi Reijola ja hänen vanha koulutoverinsa, vapaa ja
ostettava maailmannainen Agnes, joka säälien katselee Liisin sidot-
tua arkista aherrusta, missä hengenkehitykselle ei juuri jää tilaa,
mutta samalla tunnustaa, ettei hänenkään tarkoitukseton päiväper-
hoilunsa ole okaitaan vailla. Sittenkään hän ei kohtaloaan vaihtaisi
Liisin kanssa enemmän kuin tämäkään hänen kanssaan. Selvittä-

Vasta keväällä 1904 teatteri uusi näytelmän pari kertaa.

mättä jää tekijättäreltä, mitä vaikutuksia ja seurauksia tämä kesäi-
nen kohtaus jätti näihin molempiin naisiin; kertomus ikäänkuin
katkeaa kesken. Ibsenin tavoin rva Canth siinä kehittelee mielen-
kiintoisen kysymyksen, siihen suoranaisesti vastaamatta. Samaa
aihetta hän alkoi yhtä vauhdikkaasti muovata näytelmäksikin,
mutta se jäi keskeneräiseksi. — Muita vielä myöhempiä novelleja
ovat perin kärkevä nousukassivistyksen kuvaus Kodista pois, johon
hän lienee punonut joukkoon omia kotoisia nuoruusmuistojaan ja
vanhempiensa sulhasen hankkimishommia, ja alakuloinen Missä onni?

Kaikissa rva Canthin novelleissa on lämpimän aiheeseen eläyty-
misen ja herkän havainnollisuuden ohella erityisesti huomattava pirteä,
luistava ja kepeästi hyppelehtivä esitystapa lyhyine rientoisine lau-
seineen ja käänteineen. Minna Canth ei esim. Juhani Ahon tavoin
jouda sanoilla liikoja lavertelemaan ja kautta rantojen taidokkaasti
koukertelemaan. Hänellä on sähköinen kiire saada sanottavansa
päätä pahkaa julki.

Rva Canthin edellä mainitut näytelmät ja kertomukset, joissa
hän pelottomasti paljasteli elämässä ja yhteiskunnassa näkemiään
puutteita ja mädännäisyyksiä, herättivät tietysti vanhoillisissa pii-
reissä paljon melua ja pahaa verta. Hänhän muka oli yhteiskunnan
mullistaja, kansan villitsijä, uskonnon ja kaiken vanhastaan pyhänä
pidetyn pilkkaaja. Varsinkin »Finland» lehti, vanhan yhteiskunnan
ja valtiokristillisyyden tanakka suojelija Agathon Meurman taka-
naan, ankarasti hätyytteli rva Canthia ja hänen teoksiaan. Mutta
myös »nuoren polven» taholta vierottiin ja ivailtiin hänen muka
liiallista intoiluaan ja kumouksellisuuttaan, jopa hänen läheiset
ystävänsä ja aatetoverinsakin loittonivat hänestä. Omassa koti-
kaupungissaankin hän rohkean esiintymisensä vuoksi joutui monien
vihoihin ja epäsuosioon. Mutta Minna Canth tiesi taistelevansa
ihmisyyden, oikeuden ja totuuden puolesta ja se tunto häntä roh-
kaisi. »Onko minun syyni», hän kirjoittaa vastaukseksi pastori Elis
Bergrothille tämän »Hannasta» antamaan arvosteluun, »että elä-
mässä on ei ainoastaan kaunista, mutta myöskin rumaa. Kirjailijan
tulee olla rehellinen ja tuoda esiin kaikki juuri semmoisena kuin se
on, ei kaunistaa mitään. Kaunokirjallisuuden tulee olla kuvastimena,
joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat.»

Kuitenkin tuo parjausten paino näkyy monesti syvälti koske-
neen hänen tuntehikkaaseen mieleensä, jopa siinä määrin, että hän
kertoo jo ajatelleensa siirtyä pois koko Suomesta jonnekin vapaam-
paan ilmaan. Samoin hän näkyy ajatelleen luopua kirjailusta, koska
siitä vain kolauksia seurasi. Mutta sydämen kyllyydestä suu ja
kynä pyrkivät puhumaan ja voittivat. Tahto ja tarmo terästyi
pian jälleen. »Ei me vielä kuolla. Me elämme! Elämme sittenkin!
Emmekä kuole pitkään aikaan! . . Ei ne meitä vielä tapa. Me nou-
semme jälleen. Ja rehellisesti koitamme voimiemme mukaan eteen-
kinpäin.» Näin hän rohkaisevasti puhuu tämänaikuisissa kirjeissään
ystävilleen (Lucina Hagmanille ja Kauppis-Heikille). Samalla hän
edelleen avartaa näköpiiriään ulkomaisella kirjallisuudella, lukee
Brandesin »Päävirtauksia 19. vuosisadan kirjallisuudessa», kään-
tääpä alun siitä suomeksikin (1887), R6nan'in »Jeesuksen elämää»
ja »Apostoleja», uutta skandinavilaista ja venäläistä kirjallisuutta
j. n. e. Sen ohella lähtee hänen kynästään monta nasevaa albumi-,
kalenteri- ja sanomalehtikirjoitusta, joissa hän taistelee samojen
aatteiden puolesta kuin kaunokirjailussaankin. Paneepa hän tal-
vella 1889 yhdessä ylioppilas ja toimittaja A. B. Mäkelän ^ kanssa
pystyyn omankin äänenkannattajan, aikakauslehden Vapaita aat-
teita, joka sisälsi helppotajuisia suomennoksia ja mukailuja varsin-
kin nykyaikaisen luonnontieteen alalta, kirjoituksia työväen- ja nais-
asiasta y. m. ajankysymyksistä ynnä käännettyjä ja alkuperäisiä
kertoelmia. Tilaajia oli vähän ja painoviranomaiset ahdistelivat
julkaisua alituisesti. Niinpä täytyikin rva Canthin lakkauttaa
lehtensä 1890 vuoden lopussa. »Aika on kaikkea muuta kuin sove-
lias vapaille aatteille», lausuu toimitus jäähy väissanoissaan.

Vähitellen »myrskyn ja kiihkon» kuohunta alkoi asettua, kirjaili-
jattaren elämänkatsomus saada sovinnollisemman sävyn. Parin
rakkaan ystävän ja oman tyttären varhainen kuolema nähtävästi
ensinnä nosti elämän ja kuoleman kysymykset, ihmisen sisäisen elä-
män kirjailijattaren eteen; hän kääntyy nyt yhteiskunnallisten epä-

* August Bernhard Mäkelä, tunnettu kirjailijanimellä Kaapro Jääske-
läinen (s. Kustavin kappelissa 1863), julkaissut m. m. 4 osaa kepeitä vähä-
pätöisiä Iloisia juttuja (pilalehtihumoreskeja) sekä räikeän ja muodottoman
realistisen tendenssinäytelmän Ruukin jaloissa (1896) y. m. sepitelmiä.

kohtain ulkonaisesta tarkastelusta vähitellen tarkastelemaan ihmistä
sinänsä ja hänen omia sisäisiä puutteitaan. Yhteiskunnallisen vapau-
tusvaatimuksen ja uudistuksen sijaan hänelle alkaa selvitä yhtä
tärkeänä yksilöllinen, sisäinen vapautumisvaatimus, Ibsenin sisäi-
sesti aatelinen ja Tolstoin sisäisesti uudistunut ihminen. Hän omien '\
sanojensa mukaan »sai vapaamman ja selvemmän käsityksen elä-
mästä», hän »muuttui katselijaksi». Kauan hän ei kuitenkaan viih-
tynyt pelkkänä toimetonna katselijana; terve luonto vetää jälleen
kirjailijattaren työhön ja toimintaan.

Sovinnollisempi elämänkatsomus lyö leimansa hänen kirjallisiinkin "^
tuotteihinsa. Hän siirtyy kolmanteen kirjalliseen kehityskauteensa,
jossa kyllä tuntuu selviä maininkeja edellisestä kuohunnasta, mutta
paljoa rauhallisempina kuin ennen. Tekijätär ei enää itse saarnaa,
vaan antaa kuvauksen vaikuttaa etupäässä omalla sisäisellä tehol-
laan. »Paljastusten aika on mennyt, tunnustusten aika tullut», hän
itse myöhemmin (Järnefeltin »Heräämiseni» johdosta) lausuu tästä
koko ajanjaksolle yleisestä käänteestä.

Ensimäisenä merkkinä tästä uudesta murroksesta on toht.
Bergbomille omistettu perhedraama Papin perhe, jonka hän Berg-
bomin ohjeiden avustamana valmisti v. 1890 ja jota sitten seuraavan
vuoden alussa hyvällä menestyksellä näyteltiin (ilmestyi painosta
1891). Se hänelle hankki takaisin suuren osan siitä suosiosta, var-
sinkin »nuorten» yksimielisen ihailun, jonka hän edellisillä räikeillä
tuotteillaan oli menettänyt. Jyrkistä vastakohdistaan huolimatta
näytelmässä tällä kertaa on sovinnollinen loppu; vastapuolet koet-
tavat rehellisesti ymmärtää toisiaan. Aiheena on »vanhan» ja »nuoren»
polven periaatteellinen yhteentörmäys kuopiolaisessa pappisperheessä
— siis yhteen polttopisteeseen koottuna koko silloinen »sivistystaiste-
lumme», jossa juuri papisto etusijassa edusti vanhoillisuutta. Eikä
tekijättären kai tarvinnut kaukaa alkuaihelmaa hakea, olihan sen-
tapaisia hänen omassa tuttavapiirissäänkin. Valtiokirkollista van-
hoillisuutta edustaa näytelmässä ankara voiman ja vakaumuksen
mies, pastori Valtari, joka ei tunnusta nuorten pyrintöjä enemmän
kuin naisten sananvaltaa; »nuoren polven» vapaamielistä ajatuskan-
taa edustavat hänen hieman hatarasti intoileva ylioppilaspoikansa
Jussi, sovinnollisempi ja syvällisempi tyttärensä, jatkolainen Hanna,

sekä vilkas ja pirteä, ulos maailmaan haluava nuorin tytär Maiju.
Äiti taas on noita hiljaisia, alistuvia miehensä ja perheensä palveli-
joita ja välittäjiä. Ristiriita isän ja lapsien välillä kärjistyy niin
tiukalle, että Jussi, jonka isä hylkää, lähtee Hannan kanssa kotoaan
Helsinkiin ansaitsemaan omalla työllään leipänsä, ja sinne saapuu
pian jälestä — isänsä uuteen leninkiin antamat rahat matkarahoiksi
käyttäen — nuorin sisarus Maiju teatteriin tarjoutumaan. Pelas-
taakseen edes nuorimman lapsensa turmiosta rientää Valtari Maijun
perästä Helsinkiin ja pelästyttää uhkaavalla käytöksellään juuri
loistavasta koenäytännöstään palaavan Maijun puolikuolleeksi. Sil-
loin vasta huomaa Valtari menneensä liian pitkälle. Hannan sanat:
»Jumala ei pakoita ketään» selviävät hänelle ja hän avaa sylinsä so-
vintoon ja ymmärtämykseen. Ja kun Jussi innokkaasti huudahtaa:
»Vapaus, se on aina pääasia», osottaa Hanna, lausumalla loppusa-
noiksi: »Eipäs olekkaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus», ettei pel-
källä sisällyksettömällä vapausintoilulla pitkälle päästä. — Hannan
siis etusijassa on voitto; hänellä on vähässä sisällystä paljoa enem-
män kuin Jussin koko nuorekkaassa, onton mahtipontisessa kiivai-
lussa. Lujan pastori Valtarin kääntymys tuntuu hänen edellytyk-
siinsä verrattuna kyllä liian äkilliseltä ja vain pelästyksen ynnä
isänrakkauden puuskan hetkellisesti aiheuttamalta, taatakseen oi-
kein pysyvää kannan muutosta, mutta olihan molemminpuoliseksi
voitoksi jo hetkellinenkin toistensa ymmärtämys; siitähän voi Han-
nan osottamaa rakkauden tietä sueta pysyväkin toistensa vakau-
musten kunnioittaminen.

»Papin perheellä» voittamansa suomenmielisten suosion rva
Canth jälleen suuressa määrin kadotti, kun sepitti seuraavan näy-
telmänsä Sylvin alkuperäisesti ruotsiksi ja antoi sen v. 1893 ruotsa-
laiselle teatterille näyteltäväksi. Tosin hän siitä kohta laati ja pai-
natti suomalaisenliin laitoksen. Tämä omituinen täyskäännös, jota
rva Canth ei itsekään näy osanneen oikein selittää, oli kai osaltaaa
ikäänkuin vastalause »vanhain fennojen» ja heidän johtamansa Suo- ■
mal. teatterin edustamaa kantaa vastaan, myöhäistä kostoa »Kovan
onnen lapsien» esittämisen alkuunsa tyrehyttämisestä. Suomal.
teatteri oli muka »loukannut» häntä monesti, samoin Finland ja
myöhemmin Suometar. Myös G. von Numersin ja Suomal. teatte-

rin välinen selkkaus »Elinan surmasta» näkyy häntä ärryttäneen.
Sitäpaitsi kieli- ja kansallisuuskiista oli hänelle muka jo voitettu
kanta; sovinto oli siinä saatava aikaan. Personalliset syyt, joita
naisellinen mielenherkkyys ja ärtyisyys vielä nähtävästi suurenteli-
vat, siis etusijassa vaikuttivat hänessä tuon omituisen kielenmuu-
toksen.

»Sylvissä», johon tekijätär lienee saanut alkuaiheen eräästä
senaikuisesta myrkytystapauksesta, Minna Canth on pyrkinyt yhä
yksinkertaisempaan ja samalla kiinteämpään draamalliseen raken-
teluun sekä syvällisempään sielunelämän erittelyyn. Epäilemättä
Ibsen on tässä lähinnä ollut hänellä mielessä. Naiskysymys se »Syl-
vistäkin» tahtoen tai tahtomattaan selvästi kuultaa läpi. Nuori,
lapsekas ja kiihkeätunteinen orpotyttö Sylvi on 18-vuotiaana, oikeaa
rakkautta tuntematta, joutunut naimisiin parikymmentä vuotta van-
hemman vakavan »holhoojasetänsä», notaario Aksel Wahlin kanssa,
joka kohtelee Sylviä vain joutohetkiensä »kissimirrinä» ja leikkikaluna
eikä muuten virkatoimiltaan ja metsästysinnoltaan joudakaan tar-
peeksi hupakoimaan »kissimirrinsä» kanssa. Mutta muutakaan syväl-
lisempää elämänkäsitystä ei Sylvillä vielä ole eikä sellaista ole hä-
nelle opetettu; elämä on hänestä vain pelkkää leikittelyä ja
perhoilua. Siksipä hän ikävystyykin mieheensä. Sattuu silloin
tulemaan saapuville Sylvin vanha leikkitoveri, arkkitehti Viktor
Hoving; Sylvissä leimahtaa vanhoja muistoja uusittaessa raju lem-
menliekki Hovingia kohtaan, ja hän tahtoo päästä eroon oikeasta
aviomiehestään. Tietäen sen muuten mahdottomaksi hän kiihkeässä,
sairaalloisessa tunteiden puuskassa, seurauksia ollenkaan ajattele-
matta, myrkyttää miehensä. Viktor, joka alusta pitäen on näytellyt
horjuvan rakastajan osaa, tietysti jättää Sylvin, ja kun tälle vanki-
lassa selviää, ettei Viktorista ole hänelle enää mitään apua ja lohdu-
tusta, tulee hän mielipuoleksi. — Kolme ensi näytöstä toiminta
vähin keinoin kiihtyy erittäin draamallisesti, joskohta Sylvin sielul-
linen perustelu, joiremme jo alunpitäen otaksu hänen tunne-elämäänsä
melkoisesti ärtyisäksi ja epänormaaliksi, tuntuu sittenkin hieman
hataralta. Hän on epätodellisuudessa elävä, vaistojen, viettien ja
mielikuvittelujen ihminen. Sensijaan viimeinen eli neljäs näytös
(vankilassa) ei juuri vähimmässäkään määrässä lisää näytelmän

draamallista eheyttä; Sylvin katumuksen ja sovituksen olisi kai
voinut paremmalla draamallisella teholla liittää heti murhateon jäl-
keen, kun Viktor kylmästi kääntyy Sylvistä tiehensä. Yleisen siveys-
lain kannalta — ja sitä kai tekijätär onkin pitänyt silmällä — nykyi-
nen loppu on kyllä oikein suunniteltu ja on sisäisessä sovittavaisuu-
dessaan ikäänkuin jatkoa »Papin perheelle» ja esituntua »Anna Lii-
salle», jcten nämä kolme näytelmää tavallaan muodostavat ikään-
kuin aatteellisesti asteittaisen trilogian. Naiskysymystä hipaisee
»Sylvi» kai siinä että yhtenä syynä Sylvin turmioon — vaikk'ei sitä
varsinaisesti sanota — on pidettävä se henkinen kehittymättömyys,
jossa häntä oli kasvatettu, vailla vastuunalaisuuden ja elämän vel-
voituksien tuntoa, sekä siinä, että laki sallii niin epäsuhtaisia avio-
liittoja, joista ennen pitkää koituu pettymystä ja turmiota molem-
mille aviopuolisoille. Ja tietysti "VVahlkin on syyllinen, kun on nähtä-
västi vain itsekkäistä syistä nainut aivan lapsen. Eikä voi Hoving-
kaan kokonaan peseytyä, sillä väärillä mielikuvitteluilla hän aiheut-
taa Sylvin turmion. Sittenkin siis yhteiskunta ja miehet ovat naisia
kohtaavan pahan alkul

»Sylvi» samoinkuin Alma Karell sovittaa rikoksensa siveellistä
maailmanjärjestystä vastaan vielä pääasiassa ulkonaisesti, vankeu-
della ja mielipuolisuudella, eikä sydämen uudistuksella. Hänhän
sanookin ennemmin luopuvansa Jumalan armosta kuin Viktorista.
Sensijaan Minna Canthin viimeisessä näytelmässä Anna Liisassa
v:lta 1895 sovitus on Tolstoin tavoin siirtynyt myös sisäiseksi uudis-
tukseksi rikoksellisen sydämeen. Nuori, kokematon talontytär Anna
Liisa on verenvetoisen Mikko rengin viettelemänä jo 15-vuotiaana
salaa metsässä synnyttänyt lapsen ja sen samalla hädissään surman-
nut ja kätkenyt Mikon äidin Husson avulla. Luullen nelivuotisella
katumuksella ja vakavalla elämällä jo tarpeeksi sovittaneensa tuon
lapsellisuudessaan ja avuttomuudessaan tekemänsä rikoksen, jonka
muisto häntä tosin yhä kolkuttaa, hän juuri valmistautuu vihille
rakastamansa kelpo miehen kanssa. Silloin Mikko, viettelijä, palajaa
karkumatkoiltaan ja vaatii — nähtävästi Annan perintöä himoten,
joskin rakkauttaan vakuuttaen — Anna Liisaa vanhan yhteisen
syntisiteen nojalla omakseen. Kun tämä inhoten hylkää Mikon ehdo-
tuksen, paljastaa Mikko salaisuuden Anna Liisan vanhemmille ja

sulhaselle. Tietysti aiottu naimisliitto nyt purkautuu, mutta näön
vuoksi tahdotaan viettää jo päätetyt kuuliaiset. Anna Liisa on
suuressa sielun tuskassa, epätoivon partaalla, kunnes äidin satunnai-
nen lause: »Rukoile, että Jumalan pyhä henki valaisee mieltäsi»,
yht 'äkkiä selvittää hänelle, miten hänen tuli hankkia itselleen täy-
dellinen sisäinen ja ulkonainen sovitus. Juhlapuvussa hän astuu
kuuliaisvieraiden keskelle, tunnustaa Jumalan armoon turvautuen
julkisesti rikoksensa ja lähtee iloisena, keventynein mielin kärsimään
yhteiskunnallista rangaistustaan, hänen rikoksensa alkusyyn Mikon
luikkiessa vapaana joskin hieman nolona tiehensä.

Epäilemättä kirjailijatar tällöin on lukenut Tolstoita, varsinkin
tämän järisyttävää talonpoikaisnäytelmää »Pimeyden valta», johon
»Anna Liisa» aiheeltaan ja perusajatukseltaan suuresti vivahtaa.
Tosin hän jo v. 1888 kirjeissään ohimennen mainitsee ajattelevansa
»lapsenmurhaajan psykologiaa» ja käyneensä sitä varten vankilassa-
kin, mutta näytelmän aihe ja juoni selvisi hänelle nähtävästi lopulli-
sesti vasta sitten kuin hän oli tutustunut Tolstoin mainittuun näytel-
mään ja Kuopion laulujuhlassa 1891 palkittuun Kauppis-Heikin
kansannovelliin »Kirottua työtä», jota rva Canth itse kehuu »ker-
rassaan hyväksi». Onhan näet mainitun novellin päähenkilö myös
nuori, kokematon talontytär Anna Liisa, joka vietellään aivan saman-
tapaisissa olosuhteissa. Kuitenkin on rva Canth omavaraisesti muo-
dostellut tämän monesti käytetyn aiheen ja luonteensa mukaisesti
siihen sovittanut melkoisen annoksen naiskysymystä ja yhteiskunta-
arvosteluaan, vaikkapa kai etusijassa onkin tarkoittanut tyynesti
kuvata Anna Liisan sielullisia tuskia. Mies, Mikkohan, on tässäkin
oikeastaan kaiken pahan alku, itsekäs viettelijä, jota yhteiskunta
ei sittenkään laeillaan pysty rankaisemaan. Nainen yksin saa kärsiä
sekä sisäiset että ulkonaiset rangaistukset. Mutta kai siinä on varoi-
tus vanhemmillekin pitämään parempaa huolta tyttäriensä kasva-
tuksesta, etteivät nämä ymmärtämättömyydessään joutuisi ensimäi-
sen viettelijän uhriksi. — Taiteelliselta rakenteeltaan tämä 3-näy-
töksinen näytelmä on tekijättärensä eheimpiä, ehkäpä ehein ja
kiintein. Kuitenkin itse loppukäänne — Anna Liisan tunnustus —
tuntuu hieman äkilliseltä ja heikosti perustellulta eikä vaikuta ol-
lenkaan niin valtaavasti kuin Tolstoin Nikitan tunnustus, jonka

hän omantuntonsa pakoittamana tekee silloin kuin hänellä rikok-
sensa tähden ei ulkonaisesti enää ole mitään pelättävänä. Samoin
uljaan ja ripeän Mikon rinnalla Anna Liisan sulhanen Johannes
Kivimaa tuntuu kovin verettömältä maitovasikalta. Myös tuntuu
oudolta että Anna Liisa on voinut niin visusti salata raskautensa
ja sen seuraukset. Pienistä heikkouksistaan huolimatta tämä näy-
telmä on toki paralta alkuperäisiämme ja onkin saavuttanut an-
saitsemansa menestyksen näyttämöllä.

Viimeisten suurempien näytelmiensä lomassa rva Canth kir-
joitteli muutamia seuranäytelminä suosittuja pikkukappaleita ja
katkelmia suurempiin. Sellaisia ovat näppärästi kyhäilty ilveily-
mukailu Hän on Sysmästä (1893), spiritismiä ja henkien manausta
ivaileva Spiriiistinen istunto (1894), joka puolestaan vivahtaa Tols-
toin pilanäytelmään »Valistuksen hedelmät», missä myös ivataan
spiritismiä, bakteriologiaa y. m. s., ^ sekä novellista Kotoa pois muodos-
tettu samanniminen pikkukomedia (1895). Katkelmiksi jäivät jo
Murtovarkauden jälkeen alettu Kauppaneuvos Toikka (aiheena
murhapoltto, alkuaan Kiljanderin hylkäämä aihe) ja edellä mainittu
Agnes (painetut julkaisuun »Suomalainen näyttämö» 1897).

Minna Canth oli Aleksis Kiven jälkeen meillä ensimäinen to-
della draamallinen kirjailija, jonka näytelmien yleensä taidokas sekä
ulkonainen että sisäinen rakenne, erinomaisen draamallinen vuoro-
puhelu, elävä havainnollisuus ja sattuva henkilöitsemistaito takaa-
vat hänelle ainiaaksi merkkisijan suomenkielisen näytelmän histo-
riassa. Tosin toht. K. Bergbom neuvoillaan ja ohjeillaan on epäile-
mättä paljon kehittänyt ja koulinnut rva Canthin draamallista ja
tyylillistä aistia — »minun on koko kehityksestäni Teitä kiittämi-
nen» kirjoittaa rva Canth itse v. 1892 toht. Bergbomille; tosin hän
sekä aatteellisesti että tekotaidollisesti on ottanut paljon oppia norja-
laisilta mestareilta, varsinkin Ibseniltä, mutta hänellä itselläänkin
oli epäämätön luontainen draamallinen kyky. Senhän huomaa hel-
posti hänen novelleistaankin, joissa vallitsee läpeensä draamallinen
pirteys, nasevuus ja vauhdikkaisuus. Myös novellinkirjoittajana

' Mainitusta näytelmästä oli kuopiolaisessa Uudessa Kuvalehdessä
Y. 1892 Martti Wuoren kirjoittama selostus.

hän oli aikansa etevimpiä. Tyyli niin näytelmissä kuin novelleissa
on kauttaaltaan omaperäistä, personallista; kirjoittaja on pelkkään
tyyliinkin merkinnyt oman draamallisen itsensä. Kielellisesti ja »oi-
keakielisyyden» kannalta tuo tyyli voi paikoin tuntua hieman kui-
vahkolta ja virheelliseltäkin, voipa siinä Kiven tavoin siellä täällä
kirjoittajansa tyylillisen ja kirjallisen aistin hienostumattomuuden
vuoksi sattua melkoisia tyylikompastuksiakin — esim. henkilöjen
puhuessa heille aivan sopimattomassa äänilajissa tai erityisissä
»ulospurkauksissa» — mutta yleensä hänellä sanat ja lauseet liitty-
vät toisiinsa lyhyesti ja tiiviisti kuin konerattaiden hampaat. Ja savo-
laisesta kansankielestä hän on poiminut monta sattuvaa sanaa ja
lausepartta; sellaisia varsinkin Hoppulaisella on milfei ehtymä-
tön varasto.

Minna Canthin taide ei ole kylmää, ulkokohtaista »taidetta tai-
teen vuoksi», vaan etusijassa lämmintä, myötäelävää »taidetta elä-
män vuoksi», jossa kirjailijatar koko herkän naissydämensä lämmöllä
ja tuntemuksella itse elää, tuntee, iloitsee ja kärsii mukana. Tämä
sydämenlämpö se epäilemättä monesti sai hänet liioittelemaan, maa-
laamaan taiteellisesti katsoen liiankin räikeillä väreillä, jopa joskus
tykkänään syrjäyttämään sovinnaiset taiteelliset näkökohdat ja
yleisen tosioloisuuden, mutta hän kai tunsi, että vähempi ei riittä-
nyt saamaan ihmisiä hereille. Kaikki sen ajan uudet aatevirtaukset,
sekä kotoiset että ulkomaiset, tapasivat Minna Canthissa herkkää
vastakaikua ja löivät leimansa hänen tuotantoonsa. Senpätähden
hänellä aikaansa nähden onkin niin keskeinen merkitys. Varsinkin
naiskysymys eri muodoissaan on se punainen lanka, joka kulkee
hänen useimpien teostensa läpi. Siihen liittyi köyhäin ja vähäväkis-
ten harras puolustus, raittiusasia, siveellisyyskysymys, uskonnolli-
nen syventyminen, lyhyesti sanoen: puhtaan ihmisyyden to-
teuttaminen kaikkialla elämässä. Ihminen yhteiskuntaoliona
ja ihminen »Jumalan kuvana» on alati hänen rehellisen tutkistelunsa
ja arviointinsa esineenä. Ja vaikkapa ne asiat, joiden hyväksi hän
pukeutui kaunokirjalliseen sotisopaan, jo ovatkin enimmälti kadot-
taneet polttavaisuutensa, tulevat hänen teoksensa puhtaasti aikaansa
kuvaavina kirjallisina todistuskappaleina epäilemättä alati säilyttä-
mään ansaitun arvonsa.

12. 952 — 4

5Ö

Muita tendenssinäytelmäin kirjoittajia.

Minna Canth sai pian nuorekkaita draamallisia seuraajia, jotka
samoin innokkaasti, jopa mestariaan rajumminkin, heiluttivat kir-
peän paljastelun ja arvostelun ruoskaa. Mainittavin heistä on
i nkeriläissy nty inen

Matti Kurikka, joka kuitenkin myöhemmin on saavut-
tanut kuuluisuutensa aivan toisilla aloilla, nimittäin innokkaana sosia-
listina ja maailmanparantajana, suomalaisten ihanneyhteiskuntain
perustajana ja johtajana Amerikassa y. m. s. puuhissa. Kurikka
(syntynyt Tuuterissa 24 p. tammik. 1863, vauraan inkeriläisen talok-
kaan poika) rupesi, tultuaan 1881 ylioppilaaksi, silloisen kirjallisen
kevätinnostuksen viehättämänä kynäilemään, saavuttaen näytelmäl-
lisillä taipumuksillaan toht. Bergbomin huomion. Hänen esikoisensa
v:lta 1884 olivat pieni Kiljanderin malliin sepitetty ilveily Ihmekös
luo ja nelinäytöksinen inkeriläinen kansannäytelmä Viimeinen pon-
nistus, joka nuorelle tekijälleen tuotti paljon ansaittua kiitosta.
Sen aihe on Inkerin suomalaisen kansan elämästä, maaorjuuden
lakkautuksen ajoilta, jolloin aateliset maanisännät tekevät »viimei-
siä ponnistuksiaan» saadakseen maaorjuuden pysytetyksi, ja talon-
pojat puolestaan lakkautusta voitontoivoisina odottavat. Tosin
näytelmä taiteellisesti katsottuna on heikonpuoleinen — varsinaista
pääjuontakaan siinä ei ole, jollei sellaisena pidetä venäläissyntyisen,
lopussa aatelismies Kosminin pojaksi tunnustetun Andrein rakkautta
talonpoikien johtomiehen Roposen tyttäreen Anniin ja siihen punou-
tuvia kansallisia ja uskonnollisia ristiriitoja — mutta eloisana ja kai
pääasiassa todenmukaisena, joskohta liiaksikin kansatieteellisenä
vieläpä romanttisesti koristeltuna kuvauksena Inkerin suomalaisten
elämästä ja ponnistelusta aatelisten sortoa vastaan (vrt. Schillerin
»Telliä» ja Kramsun hist. ballaadeja) se epäilemättä, varsinkin juuri
tuon suuripiirteisen taustansa vuoksi, on asetettava Minna Canthin
ensimäisten kansannäytelmien edelle.

Tässä esikoisteoksessa jo tuntui hieman tendenssiä yläluokkaa
vastaan, mutta vasta näytelmät Aili (1887) ja Äärimmäisessä la-

lossa (1889) ovat Minna Canthin näytelmien tavoin ja kai hänen esi-
merkkinsä rohkaisemina aivan kukkuroillaan kirpeää »siveellistä
vihastusta» varsinkin helsinkiläistä säätyläisluokkaa kohtaan. To-
tuus ennen kaikkea, ja totuus juuri pimeimmältä puoleltaan kaikessa
karkeassa alastomuudessaan! - — siinä näiden rajujen naturalististen
tendenssinäytelmien pohjasävy. Aili, nuori ja hentoinen herrasneiti,
joka sovinnaisen äitinsä tarkoin varjelemana ei viattomuudessaan
siihen saakka ole tiennyt hituistakaan »maailman pahuudesta», oppii
näytelmän kuluessa Minna Canthin Hannan tavoin mutta vielä
räikeämmin tuntemaan, miten teeskenneltyä ja tekopyhää tuo vanha
siveellisyysoppi on ja miten siveellisesti kurjia törkimyksiä hänen
lähimmät miestuttunsa, oma hienosteleva sulhanen ja elähtänyt eno,
oikeassa karvassaan ovat. Ailin vastakohta on Helli Hiltunen, täy-
dellinen »uuden ajan» nainen, joka tuntee maailman eikä haikaile
ryhtyä ylioppilas Teuvo Karhin vapaaksi aviolliseksi yhdystoveriksi,
uuden ihannetilan esitaistelijaksi.

Työväen tyttären karvaita kokemuksia herrasväkensä ahdas-
mielisten ja inhoittavien epäluulojen sekä erään hienona ompelijat-
tarena esiintyvän ilotytön petoksen vuoksi saa kärsiä päähenkilö
»Äärimmäisessä talossa», palvelijatar Selma Kaukonen, kunnes hänen
viattomuutensa lopuksi käy ilmi. — Tietysti näin alastomissa ten-
denssinäytelmissä taiteellinen puoli on jäänyt aivan sivuasiaksi;
tapaukset ja henkilöt on mielivaltaisesti sovitettu palvelemaan vain
tekijän paljastelutarkoituksia . •

* Läheistä sukua näille Matti Kurikan tendenssinäytelmille ovat pal-
joa myöhemmältä ajalta Elvira Willmanin (rva W Uiman-Eloranta, synt. 1875,
ylioppilas 1894, vähän aikaa näyttelijätär, sittemmin sosialistinen kynäi-
lijä ja toimihenkilö) helsinkiläisnäytelmät Lyyli (1903) ja Kellarikerroksessa
(1908). Niistä kuitenkin Lyyli — köyhän, herkkäuskoisen, puolisivistyneen
lyömiehentyttären viettely historia, jossa viettelijänä esiintyy oikeastaan
pahaa tarkoittamaton mutta heikkoluontoinen nuori herrasmies — taiteel-
liselta arvoltaan kohoaa paljon tavallisten, tämäntapaisten tendenssinäytel-
mäin yläpuolelle, ollen varmalla näkemyksellä piirretty, todenmukainen ja
liioittelematon helsinkiläiskuva. Sensijaan »Kellarikerroksessa» on täynnä
mitä räikeintä väritystä, helsinkiläistä laitakaupungin lokaa ja ryönÄä,
muodostaen, elävistä yksityiskohdistaan huolimatta, kummallisen seka-
melskan kurjuutta, juoppoutta, siveettömyyttä, tekopyhyyttä, viettelyä,
herrain yöretkiä y. m. s. Siinä on tekijätär voittanut itse Kurikankin.

Matti Kurikan sepittämä on myös painamaton v. 1897 näytelty
tarunäytelmä Baabelin torni ja pienet, hutiloidut novellikokoelmat
Pilvenhattaroita I ja II (1886 ja 1889). Niistä edellinen joutui taka-
varikkoon keisari Paavalin syntymähistoriaa inkeriläisen kansan-
tarinan mukaan kuvailevan Syvällä tammen juuret nimisen kertoel-
man vuoksi.

Muista Minna Canthin draamalliseen lippuun liittyvistä näy-
telmäin kyhääjistä mainittakoon vielä tässä yhteydessä Juhani
Ahon veli Kalle Aho (virall. Kaarlo Brofeldt; synt. Lapin-
lahdella 1865, nykyään pankinjohtaja), joka nähtävästi samoin
norjalaisen vaikutuksen (Björnsonin »Yli voimain I:n>> ja Ibsenin
»Nooran») alaisena sepitti pari näytelmäkoetta. Niistä edellinen.
Epäilijä (1886), on taiteellisesti kovin muodoton epäuskon ja uskon
välisen ristiriidan kuvaus, jossa ei ollenkaan ole pidetty lukua esim.
ajan ja paikan oikeista suhteista. Jälkimäinen, Bertha Brander (näy-
telty 1893), kevytmielisen, mutta lopulta velvoittavampaan elämän-
käsitykseen pyrkivän nuoren naisen kuvaus, on painamaton.

Myöhemmälläkin ajalla on Minna Canthilla ollut hartaita seu-
raajia vahvasti tarkoitusperäisen ja paljastelevan kaunokirjailun
alalla. Sellainen on esim. Maila Talvio. Heistä etempänä enemmän.
Tämä kaikki todistaa, kuinka keskeinen ja merkityksellinen rva
Canthin kirjallinen toimi on ollut.

Juhani Aho.

Vielä keskeisempi ja vaikutuksellisempi on puhtaasti kirjalli-
selta kannalta katsottuna Juhani Ahon tuotanto. Epäämättömistä
kirjailijalahjoistaan huolimatta Canth sittenkin oli enemmän intoisa
aatteenajaja kuin kaunokirjailija tämän sanan oleellisessa merkityk-
sessä; Aho sensijaan on alati pysynyt etusijassa kirjallisena taiteili-
jana, jolle kuten Aleksis Kivelle hänen oma, herkistynyt taiteensa,
sen hänelle itselleen tuottama ilo ja tämän ilon istuttaminen hänen
lukijoihinsa on ollut määräävänä tarkoitusperänä. Realismi ja natura-
lismi, joiden ensimäisiin lipunkantajiin hänkin kuuluu, esiintyj' hä-
nellä pääasiallisesti itse aiheissa ja kuvaustavassa eikä missään kiih-

keässä syyttämis- ja paljasteluhalussa. Sellaiseen hän nähtävästi
on liian tyyni ja hidas, sanalla sanoen liian savolais-suomalainen
luonne, joka mieluummin pysyy viileänä sivultakatsojana ja siinä
tekee elämästä ja sen monikirjavasta hyörinästä sattuvia huomioi-
taan, joissa kyllä voi arvostelun kärki, vaikkapa pumpuliin käärit-
tynä, pistää esille.

Canth tehdaskaupungin ja tehdasväen lapsena oli jo sukujuu-
riltaan levoton yhteiskuntaihminen; Aho rauhaisan maalaispappilan
ja pohjois-Savon sopusuhtaisen luonnon kasvattina etsii mieluimmin
omia kuuleita kauneusmaailmoitaan luonnon ja luonnonihmisten
keskuudesta. Hänessä on iso annos Kalevalan ja Kantelettaren
harrasta luonnonpalvelijaa. Siksipä kuivahko realismi ja naturalismi
eivät koskaan ole saaneetkaan Ahoa täysin valtoihinsa; runoilija
ja tunnelmaihminen on hänessä ollut toisena minänä vetämässä
häntä luonnon ja mielikuvituksen maailmoihin. Viileään, realistiseen
havaintojen tekijään ja romanttiseen haaveilijaan liittyy hänessä
kolmantena nykyajan hienostunut, älyllinen kulttuuri-ihminen, jonka
katse ulottuu kotoisesta kamarasta kauas yleisinhimillisille ulapoille.
Näistä kolmesta eri juuresta: kylmästä todellisuuden tarkastajasta,
herkkämielisestä tunnelmaihmisestä ja hienostuneesta kulttuuri-
ihmisestä, tuntuu Ahon kirjallinen olemus ennen muuta kokoonpan-
nulta ja siten ikäänkuin kuvastaa itsessään koko suomalaisen hengen
viimeistä kehityskulkua. Ja kun tähän ulkonaisena puolena liittyy
vielä suuri kielellinen ja muodollinen taituruus, niin eipä ole ihme,
että nuorempi suomalainen kirjailijapolvi yleensä tunnustaa hänet
mestarikseen. Asemansa »suuren yleisön» tietoisuudessa hän tosin
saavutti hitaammin kuin Minna Canth, mutta luultavasti tämä asema
sittenkin on kestävämpää laatua. Varsinkin Suomen luonnon taita-
vana ja herkistyneenä kuvaajana Aho on saavuttanut yleisön jaka-
mattoman suosion.

Juhani Aho syntyi 11 p. syyskuuta 1861 Lapinlahdella, jossa
isä, myöhemmin mehevänä kansanomaisena saarnamiehenä hyvin
tunnettu, taiteellisiakin lahjoja omaava Henrik Gustaf Theodor
Brofeldt, pappissukua hänkin, silloin oli apulaispappina. Äiti oli
suvultaan Pohjanmaan Snellmaneja. Juhanin ollessa 6-vuotias
muutti isä ' apulaiseksi läheiseen Iisalmeen, pääsi sittemmin (1881)

Iisalmen kappalaiseksi ja vihdoin v. 1883 saman pitäjän kirkkoher-
raksi. Täällä pohjois-Savon kauniin, alkuperäisen luonnon ja vilk-
kaan, meheväpuheisen kansan keskuudessa, ankarasti herännäisessä
ja tavoiltaan yksinkertaisessa pappiskodissa kuluivat Juhani Ahon
lapsuuden ja nuoruuden päivät, jättäen hänen herkkään mieleensä
runsaasti pysyviä kuvia ja vaikutelmia. Osan tästä ajasta asui perhe
kaukana kirkonkylästä Vieremän kappalaistilalla. Perheen koti-
kieli oli suomi, mutta kodin alkuopetus kävi (oppikirjain vuoksi)
ruotsiksi. V. 1872 Juhani pantiin Kuopion lyseoon, jonka suomalais-
tuminen juuri silloin alkoi. Ylioppilaaksi hän tuli 1880 ja kirjoit-
tautui filologiksi. Mutta »pikkuteologin» suorittamiseen pysähtyivät-
kin hänen yliopistolliset opintonsa ja tutkintonsa. Kiven tavoin
hän pian kyllästyi akatemialliseen viisauteen ja alkoi lueskella omin
päin, varsinkin uudempaa ulkomaista kaunokirjallisuutta, etusijassa
norjalaista ja myöhemmin ranskalaista. Vietettyään syyslukukau-
den 1881 metsästellen ja mietiskellen kotonaan Iisalmessa hän tammi-
kuun alussa 1882 astui savolaisessa sarkapuvussaan ^ apujäseneksi
U. Suomettareen (»Suureen Suomalaiseen»), siirtyen vähitellen yli-
opistollisista opinnoista sanomalehtimiehen ja kirjailijan toimiin.
Ja näillä toimilla hän sitten on leipänsä ansainnutkin.

Sanomalehtimiehenä hän ensin toimi pääasiallisesti U. Suomet-
taressa apurina ja valtiopäiväkertojana, kirjoitellen samalla muuta-
miin maaseutulehtiin; toimitti sitten veljensä Pekan kera ensin vuo-
den 1886 Jyväskylässä »Keski-Suomea» ja sitten vuodet 1887 — 89
Kuopiossa »Savoa». Näissä lehdissä hän jo oli ratkaisevasti siirtynyt
»nuoren Suomen» vapaamieliseen lippukuntaan ja olikin syksyllä
1889 mukana perustamassa Helsinkiin mainitun ryhmän pää-äänen-
kannattajaa Päivälehteä, jonka toimitukseen hän sittemmin vakinai-
sesti otti osaa. Samana syksynä hän valtion antamalla matkarahalla
(3,000 mk) matkusti Pariisiin laventamaan kirjallisia näköalojaan.
V. 1892 hän liittyi veljensä Pekan Kuopiossa (v:sta 1891) julkaise-

' Kts. Juhani Aho, Sanomalehtimiesajoiltani, 1911. Huvittavana hai-
rahduksena Ahon puolelta mainittakoon, että Aho samassa muistelmassaan
näkj'y luulevan J. V.Snellmania olleen elossa vielä 1882! Muutenkin Ahon
historiallinen tieto näkyy silloin tällöin kompastuvan.

maan »Uuteen Kuvalehteen», pysyen senkin toimituksessa v:een 1903
saakka, jolloin lehti Pekka Ahon maastakarkoituksen vuoksi lak-
kasi. Sanomalehtimiehenä Aho muistelmiensa alkulauseessa leikilli-
sesti sanoo kirjoittaneensa »mitä erilaisimmista aineista», milloin
kirjallisuudesta ja taiteesta, milloin metsästyksestä ja kalastuksesta,
konsa pelloista ja niityistä, konsa navetoista ja tunkioista, puhumat-
takaan polttavista »ajankysymyksistä», joiden kanssa sanomalehti-
miehen täytyi juosta kilpaa pysyäkseen aikansa tasalla tai ainakin
»kannoilla».

Sanomalehti- ja kirjailijatoimensa lomassa Aho on tehnyt ahke-
rasti ulkomaanmatkoja länsi- ja etelä-Europpaan (m. m. Ranskaan
ja Italiaan sekä Tyroliin). Luonnonrakastajana hän mieluimmin
on asustellut maaseudulla, milloin Iisalmella, milloin Helsingin lähis-
töllä, joko (kesäisin) saaristossa tai (talvisin) sisämaassa. Vakinai-
simmin hän talvisin vv. 1897—1911 majaili huvilassaan Tuusulassa,
josta nykyään on siirtynyt Helsinkiin. Vuodesta 1906 vuoteen 1912
Aho on suomenkielen valvojana ottanut osaa raamatunkäännöskomi-
tean töihin. Vuonna 1906 hän virallisestikin vaihtoi vanhan suku-
nimensä Brofeldt yleisesti tunnettuun kirjailijanimeensä. Yliopis-
tolta hän tunnustukseksi kirjallisista ansioistaan v. 1907 sai kunnia-
tohtorin arvon ja valtiolta samana vuonna erityisen n. s. »kirjai-
lijaeläkkeen» (3,000 mk vuodessa), puhumattakaan useista kirjalli-
sista palkinnoista, joita hän eri teoksillaan on saanut valtiolta ja
Suom. Kirjall. Seuralta. — V. 1901 Aho meni naimisiin maalaajatar
Venny Soldanin kanssa. Apestaan August Fredrik Soldanista, Suomen
rahapajan ensimäisestä johtajasta, joka oli monilahjainen, paljon
nähnyt ja kokenut sekä filosofisista harrastuksistaan tunnettu mies,
Aho V. 1901, »routavuosien» vaikuttaessa lamauttavasti hänen kauno-
kirjalliseen luomistyöhönsä, julkaisi välitöikseen laajahkon elämän-
kuvauksen Aatteiden mies.

Ahon kirjalliset taipumukset ilmenivät jo hänen kouluaikanaan.
Ensi herätteen kuuluu niille antaneen osaltaan renki Ville Ruotsa-
lainen, jolla oli tavaton muisti ja tarinoimistaito ja joka kyyditsemis-
matkoillaan oli hänelle kertonut ulkoa m. m, Scottin »Ivanhoen»

ja Runebergin »Haudan Perhossa». ^ Herännäisessä kodissa ei tosin
suvaittu romaanien y. m. s. kirjain lukua, mutta koulussa ollessa
sellaiseen oli paremmin tilaisuutta. Varsinkin Kanteletar kuuluu
koulussa olleen Ahon mielikirjoja. Yläluokilla ollessaan Aho jo ky-
häili kaunokirjallisia kokeita, omintakeisia ja käännöksiä (m. m.
Runebergiltä), runoa ja suorasanaista, kokoilipa tuotantonsa jo eri-
tyiseen käsinkirjoitettuun vihkoon nimellä »Toivehet eli alkuisia
runouden alalla», sepittänyt J. Siltanen. Näiden harrastustensa
nojalla hän pääsi jäseneksi erääseen Kuopion kirjalliseen seurapii-
riin, jonka käsinkirjoitettuja lehtiä hän osaltaan avusteli ja toimit-
teli. Kuten muutkin tämän ajan kirjalliset nuorukaiset myös Aho
aluksi viljeli mieluimmin runomuotoa. Vielä ylioppilaaksi tultuaan
jopa paljoa myöhemminkin (esim. v:n 1900 laulu juhlaruno) hän kir-
joitteli runoja ja julkaisi niitä muutamia ylioppilasalbumeissa ja
Valvojassa (esim. ivallinen Hovin herra Lönnrot-albumissa 1882).
Ahon runot eivät sisällyksellisesti enemmän kuin muodollisesti kohoa
juuri alottelijan kokeita ylemmäksi; useimmat niistä ovat laadul-
taan kertovaisia, hieman puisevia ja pitkäveteisiä, vieläpä muodolli-
sesti kömpelöitä. Runomitta ei häneltä, myöhemmältä proosan
mestarilta, näy oikein luistavan. Sen lienee Aho itsekin älynnyt,
koska luopui runomuodosta ja ryhtyi sujuttelemaan suorasanaista,
palaten vain poikkeustapauksissa »ensi lempeensä». Osaltaan tähän
kai vaikutti myös tutustuminen uudempaan ulkomaiseen kaunokir-
jallisuuteen, jossa proosa realismin mukana oli päässyt milfei yksin-
valtiaaksi. Aho liittyikin puolestaan suoraan realismin kannattajiin,
jatkamaan ja avartamaan ulkomaisilla vaikutelmilla sitä kotoista
realismia, joka meillä jo entuudestaan suomenkielin Aleksis Kivestä
alkaen oli olemassa. Ja juuri Kivi näyttääkin olleen tyylillisesti
hänen aikaisin esikuvansa. Sen huomaa kyllä hänen ensimäisestä
V. 1883 (aluksi U. S:ssa) painetusta proosakertoelmastaan Sipolan
Aapon kosioretki, jonka esitystavassa tuntuu selvästi Kiven tyylin
vaikutus. Mahdollisesti myös Päivärinnan tällöin muodissa olleet

^ Kts. Helmi Setälän kirjoitusta Ahon lapsuudesta kirjassa *Kun suu-
ret olivat pieniä». — Samoin varsinkin Nuori Suomi XXI ja Valvojan Aholle
omistettu Juhlajulkaisu 1911 sisältävät paljon Ahoa koskevia tietoja ja
selvittelyjä.

kansankuvaukset vetivät häntä aiheellisesti kansankuvailun alalle.
Ja Reijosen kansanomaisia kertoelmia oli samoin jo ilmestynyt tietä
näyttämään. Samana vuonna tuli julki (K. V. Seuran kalenterissa)
hänen pieni mestari jutelmansa Siihen aikaan kun isä lampun osti,
joka oli saanut osakuntapalkinnon. Seuraavana vuonna 1884 ilmes-
tyi samassa kalenterissa helsinkiläisjutelma Kello ja yhteen kirjaan
painettuina kertomukset Kievarin pihalla ja Muudan markkina-
mies sekä erikseen hänen ensimäinen suurempi, myöhemmin milfei
klassillisen arvon saavuttanut kertomuksensa Rautatie. Tällöin hän
vasta rupeaa vakituisesti käyttämään kirjailijanimeä Juhani Aho,
varustettuaan aikaisemmat kynäelmänsä minkä milläkin nimimer-
killä (J. S — n, Jussi y. m.).

Nämä Ahon esikoiset ovat vielä vanhan kotoisen realismimme
jatkajia, jotka oikeastaan vain erinomaisen pikkupiirteinen kertomis-
ja kuvaamistapa, missä pienimmätkin asiat on milloin hartaudella,
milloin hymyilyllä havaittu ja paperille pantu, melkoisesti erottaa
edeltäjistään. Sellaisia tuiki realistisia, mehevällä huumorilla höys-
tettyjä jutelmia ovat varsinkin tuokiokuvat Kello ja Kievarin pi-
halla sekä salolaiskuvaus Rautatie, joissa itse aihetta ei ole juuri
muuta kuin siteeksi, mutta joissa Aho on niin mestarillisesti osannut
»tehdä tikusta asiaa» sekä pitkältä että leveältä, että lukija häntä
mielellään seuraa kaikkien noiden koukeroiden ja soukeroiden läpi.
Niissä Aho tai oikeammin Ahon silmä ja kynä nauttii pelkästä näke-
misen ja kirjoittamisen virkeästä mielihyvästä. Uudesta kellostaan
ylpeä mutta luonnostaan arka, vasta oluen rohkaisema oppipoika;
laiska ja röyhkeä kievarinisäntä ja hänen helteinen pihamaansa; pappi-
lassa kuulemaansa outoa rauta tietä koko pitkän lumisen talven^
ajatuksissaan kuvittelevat salomökin yksinkertaiset asujat Matti
ja Liisa ja heidän kesäinen j aikamatkansa rautatietä näkemään —
kaikki tämä on havaittu, kuvattu ja kerrottu todellisella taiteilijan
mielihyvästä kutiavalla ilolla ja antaumuksella, joka täysin korvaa ;
itse aiheiden ja sisällyksen mitättömyyden. Yhtäläinen ilo ja antau-
mus leimaa myös tuota oivallista lampunostotarinaa, joka yhdessä
»Rautatien» kanssa samalla on soma sydänmaalainen sivistyskuvaus,
kertomus uusien aineellisten sivistysvälineiden vaikutuksesta salo-
laisten mieliin. (Henkisen valistuksen tunkeutumista sydänmaahan

Aho kuvaa myöhemmin (1892) jutelmassa Sydänmaankylän kansa-
koulu.) Lampunosto paisuu huomaamatta milfei pieneksi suoma-
laiseksi sivisty seepokseksi Kiven »Veljesten» loppupuolen tapaan.
Kattolamppu näet sysää talosta syrjään pärevalkean, savupirtti
muuttuu uloslämpiäväksi, nokiset seinät piilutaan valkeiksi — koko
talo muuttaa uuden ajan tullessa muotoaan. Jäyhänä vanhoillisena
siirtyy istukas-Pekka päreineen saunaan, sinne muuttavat sirkatkin
ja sinne pistäytyvät silloin tällöin lapsetkin sirkkain somaa siritystä
kuulemaan. Pieni kaipaus ja kaiho — tämä Aholla niin monesti
palajava piirre — liittyy siis uusiaikaisen edistyksen voittokulkuun.
Romantikko pilkistää realistista vilaukselta esiin. — Romanttinen
ja alakuloinen pohjasävy Itään, joskin realistinen yksityiskohdiltaan,
onkin Muudan markkinamies, hieman hajanainen elämäkerrallinen
tarina maailman murjomasta kansannerosta (runoniekasta), joka
ymmärtämystä saamatta vähitellen raukenee ja rappioituu.

Ensimäinen Ahon teos, jossa ulkomaisen, etusijassa norjalais-
tanskalaisen realismin vaikutus huomattavammin tuntunee paitsi
esitystavassa myös itse aiheenvalinnassa ja sen käsittelyssä, on
uov^elli Papin tytär v:lta 1885. Vasta tällä novellilla Aho astui nuo-
remman kirjailijapolven etunenään. Hän jättää nyt toistaiseksi
varsinaisen leveän kansankuvauksen ja siirtyy kuvailemaan keski-
säädyn ihmisiä. Samalla hän pyrkii yhä syventämään sitä sielullisen
erittelyn taitoa, jolla hän jo edellisissä novelleissaan oli henkilöjensä
tilapäisiä mielialoja humoristisesti valokuvannut. »Papin tytär» on,
tekisi mieli sanoa, ensimäinen uudenaikainen, »moderni» novelli
suomenkielellä. Tavallaan se on pieni vastalause vanhoillisuutta ja
ummehtuneisuutta vastaan, vastalause, jossa tosin tendenssiä ei
Minna Canthin tavoin ole tyrkytetty esiin. Sen päähenkilö Elli on
kohtaloltaan »markkinamies» Sampan sukua, säälittävyyden säde-
kehällä kaunistettu ilmiö. Elli on vapaudenhaluinen aitumusluonne,
joka tahtoo rikkoa naisille asetetut vanhat sovinnaiset raja-aidat
ja unelmoida omia vapaita tuulentupiaan. Mutta sekä kotona että
koulussa nämä aitumuspyyteet koetetaan hänestä ankarasti tukahut-
taa, ja koulunkäynnin loputtua Elli yksinäisenä maalaispappilan
neitinä vihdoin henkisesti tympeytyy ja kuoleutuu siinä määrin,
että vasten tahtoaan menee kömpelön apulaisen vaimoksi, kuten

hänen äitinsäkin oli tehnyt ennen häntä. Vain utuisena vapauden-
unelmana jää mieleen nuoren, reippaan ylioppilaan kesäinen käynti
ja sen hetkiseksi tuoma vilpoisa suuren maailman tuulahdus.

Tässä novellissa siis Ahokin koskettaa »naiskysymystä», mutta
vain pinnallisesti. Ellillähän ei näet oikeastaan olekaan mitään itse-
tietoista päämäärää mihin pyrkiä; hän on vain tyhjän haaveilija,
romantikko, jolta puuttuu todellinen elämänymmärrys ja elämän-
tarmo. Koulunkäynnin jälkeen häntä ei kukaan varsinaisesti kah-
lehdi, eipä häntä välttämättömästi vaadita menemään apulaiselle-
kaan. Siten Elli oikeastaan on verrattain vähässä määrässä naissuvun
kärsimysten marttiira, paljoa vähemmän säälittävä kuin esim. hänen
äitinsä, josta todella jo alusta pitäen kaikki itsenäisyys oli tapettu.
Äidin kohtalon traagillisuus ilmenee liikuttavasti niissä muutamissa
sanoissa, joilla hän Ellin kysymykseen: »Mutta kuinka voi elää naimi-
sissa, jos ei rakasta?» vastaa: »Saa luvan voida ... ja näkyy sitä vain
voivan.» Mutta Elli, kuten monet muutkin Ahon henkilöistä, onkin
etusijassa mielialojen, haaveilujen ja tunnelmien ihminen, ja sitä
puolta hänessä Aho kai on tahtonutkin etusijassa kuvailla. Vieläpä
hän on, kuten oli laita jo »Rautatiessä», taitavasti säestänyt erilaisia
mielialoja luonnon vaikutuksella. Niin esim. luonnon rauha ja rau-
keus (kuten sunnuntain iltapäivä pappilassa) synnyttää ihmisissä-
kin samantapaisen lamauttavan tunteen, kun taas avara näköala
ja kirkas ilma, kuten varsinkin elävästi kuvatussa ylioppilaan ja
Ellin kellotapulikohtauksessa, saattaa rinnat riemusta ja vapaudesta
lainehtimaan.

Ahon seuraavat suuremmat novellit Hellmanin herra ja Esi-
merkin (tuoksi (v:lta 1886) sekä Helsinkiin (v:lta 1889) eivät osota
edistystä »Papin tyttäreen» nähden; ne ovat pikemminkin vain ah-
keran sanomalehtitoimen lomassa syntyneitä välitöitä. Aiheeltaan
ne kaikki ovat jotensakin mitättömiä, mutta muodollisesti vallan
erinomaisia näytteitä Ahon taidosta kirjoittaa lavealti ja huvitta-
vasti tyhjästä. Kaikesta näkyy että Aho on päässyt yhä kauemmas
norjalaisen realismin ja ranskalaisen naturalismin muodollisessa tai-
dossa. Mielentilojen havainnolliset kuvailut näissäkin novelleissa
ovat pääasiana. — »Esimerkin vuoksi» nuori helsinkiläinen pastori
luopuu tupakoimisesta, mutta kärsii siitä niin ankarasti, että jo

samana iltana lankee takaisin tähän heikkouteensa. Perin sävyisällä
huumorilla, josta ei suinkaan puutu pieniä neulanpistoja, Aho maa-
lailee näkyville pastorin erilaiset mielentilat. • — Röyhkeän, kiivaan,
raa'an ja itsekkään Hellmanin herran, joka kotonaan esiintyy täy-
dellisenä hirmuvaltiaana ja taksoituslautakunnan edessä suulaana ja
hävyttömänä pukarina, kunnes hänet sukkelalla »herraintempulla»
perinpohjin nolataan, on Aho asettanut aivan kuin tarjottimella
näytteille, käännellen häntä hupaisasti sisään ja ulos, ylen ja ym-
päri. Hän on tavallaan räikeästi väkevöity uusinto Ahon aikaisem-
min runoilemasta »hovin herrasta» ja kievarin isännästä, poikkeuk-
sellinen ilmiö, eriskummaisuus Ahon muuten niin tyynessä ja hilli-
tyssä taiteessa. — Nuoren ylioppilaan, kokemattoman »mamman-
pojan» matka syksyllä Kuopiosta Helsinkiin »elämää tutkimaan ja
maailmaa tuntemaan» on sekin milfei läpeensä pelkkää Antti Ljung-
bergin mielialojen pikavalokuvausta. Tai oikeammin se nousevassa
asteikossa kuvailee vain Antin yhtä ainoaa mielialaa: Helsingin tunte-
mattomien huvitusten ja nautintojen hänessä synnyttämää ennakol-
lista mielenjännitystä, jota laivamatkalla saadut vaikutelmat aste
asteelta yhä lisäävät, kunnes jännitys ikäänkuin kärjistyy ja lau-
keaa ylioppilaiden yöllisiin mässäyksiin Helsingissä, missä Antti
humaltuneena työntää hellän äitinsä säästämät ja hänelle lähtiessä
antamat taskurahat pöhnäiselle toverilleen mässäysten jatkamiseksi.
Molemmissa näissä novelleissa (»Hellmanin herra» ja »Helsinkiin»)
Aho on menetellyt ranskalaisen naturalistin arastelemattomuudella,
kuvannut tai oikeammin valokuvannut kaunistelematta, milfei
kiduttavalla turhantarkkuudella, samalla pysyen itse visusti syrjässä.
»Helsinkiin» novellin tapainen mutta paljoa taiteellisempi ja
pyöristetympi mielialojen maalaus on Ahon seuraava novelli Yksin,
jonka hän edellämainitun pariisilaisen opintomatkansa lähimpänä
tuloksena julkaisi v, 1890 ja joka samoinkuin edellinenkin novelli
veti päälleen vanhoillisten siveellisen vihastuksen. Antoipa »Yksin»
kirja v:n 1891 valtiopäivilläkin pappis- ja talonpoikaissäädyissä
kirjailijapalkkio-kysymyksen yhteydessä aihetta ankariin moitteihin.
Siveellisesti arveluttavia kohtia siinä ei kuitenkaan ole muita kuin
yksi ainoa, eikä tekijä sillä en£mmän kuin »Helsinkiin» novellillakaan
liene suinkaan tahtonut siveettömyyttä edistää, vaan päinvastoin

osottaa, miten edellä käyvät syyt heikon luonteen siihen vähitellen
ikäänkuin vaistomaisesti johtavat. Aiheellisesti »Yksin» on yhtä
kepeä kuin edellisetkin novellit. Tuon nuoreen tyttöön onnettomasti
rakastuneen yksinäisen vanhanpojan, jonkinlaisen suomalaisen Wer-
ther-tyypin, joka itse esiintyy kertojana, alakuloisia, lemmenjanoisia
mielialoja, kaihoja ja kaipauksia Suomessa ja Pariisissa kuvataan niin
tarkasti ja perusteellisesti, että kirjan raukean sankarin alituinen,
milfei sairaalloinen mielensähautominen jossakin määrin tympäi-
see reippaampaan menoon tottunutta lukijaa. Tässäkin novellissa
tekijä yhä lisää vaikutelmia piirre piirteeltä, kunnes tarina vihdoin
kärjistyy huippuunsa itse jouluyönä Pariisin Moulin Rouge'n (»Pu-
naisen Myllyn») huumaavassa humussa ja sen jälkeisessä yökohtauk-
sessa. Täten hän saa aikaan taiteellisesti tehoisan vastakohdan
kirjan alussa kuvatuille hempeille, kesäisille Suomi-idylleille, ja loppu-
tunnelman alakuloisuus ja särkyneisyys on sitä vaikuttavampi.

»Yksin» novellissa Aho ensi kertaa esiintyy täysin kypsyneenä,
ranskalaisten tyyliniekkain (etusijassa kai Daudefn ja Maupassanfin)
koulua käyneenä tyylitaiturina, joka jo tietoisesti hallitsee kie-
lellisiä ja tyylillisiä esityskeinojaan. Soreasti soluvat siinä sanat ja
lauseet, taipuen hienosti maalailemaan kaikkia eri tunnelmia ja
mielenväreitä. Senpätähden tällä kertomuksella, tyhjänpuoleisesta
sisällyksestään huolimatta, tyylillisesti on varsin merkityksellinen
sija Ahon tuotannossa. Siinä Aho jo esiintyy niin sanoaksemme
suorasanaisena lyyrikkona, tunnelmalastujensa edeltäjänä.

Seuraava suurempi novelli. Ahon siihenastisen tuotannon pää-
teos, oli »Papin tyttären» jatko Papin rouva, joka myös eräällä taholla
herätti paheksumista. Sen hän Italian matkalta palattuaan julkaisi
V. 1893. Tuntuupa kuin olisi käynti tuossa kesän, kauneuden ja tai-
teen luvatussa maassa vasta antanut Ahon taiteelle sen korkean
kypsyyden ja sopusuhtaisuuden, jollaisena se tässä novellissa esiin-
tyy. Puhtaasti kirjallisena taideteoksena »Papin rouva» yhä vielä-
kin lienee Ahon taiteen korkeimpia saavutuksia. Siinä tapaamme
Ellin puolikymmentä vuotta myöhemmin hieman arkipäiväisen, tah-
dittoman ja kömpelön kappalaisen vaimona. Rakkaudeton avio-
liitto ei tietysti ole voinut antaa hänen haaveilevalle mielelleen sitä
tyydytystä ja onnea, jota hän on unelmoinut; pastori taas ei huomaa

eikä ymmärrä vaimonsa sisäistä karsintaa, hänen onnensa on täydel-
linen, kunhan Elli pysyy kauniina ja on hyvä emäntä. Sattuupa
silloin heille kesävieraaksi Ellin tyttöunelmien utuinen ritari, silloi-
nen ylioppilas, nykyinen maailmata matkannut, kirjallista väitös-
kirjaa hommaileva maisteri Olavi Kalm. Ellin vanhat lemmenhaa-
veet leimahtavat, Kalm aikansa ratoksi osanottoisesti vastaa niihin,
ja molemmat hipaisevat >>temppelinharja>>-matkallaan suhteessaan
aviorikoksen rajoja. Mutta siinä Elli pidättyy; hän ei tahdo pettää
miestään. Kalm taas ei tyytyisi pelkkään haavelempeen; hän tah-
toisi »kaikki tai ei mitään». Niinpä Elli jää raukeana, alistuneena ja
pettyneenä jatkamaan ilotonta elämäänsä, Kalmin lähtiessä verrat-
tain kepein mielin tiehensä, mahdollisesti uusia sydämiä murtamaan.
Kesäinen idylli on saanut samantapaisen särkyneisen lopun kuin
»Helsinkiin» ja »Yksin» kirjoissakin, proosa astunut jälleen runouden,
realismi romantiikan sijaan, kuten on elämän tavallinen meno.
' Tämä mutkaton kesätarina on puettu kuviksi, sanoiksi ja tun-
nelmiksi erittäin herkällä kynällä; varsinkin Ellin erilaiset mielialat
valokuvautuvat taiteellisesti kohoavassa asteikossa pienimpinekin vä-
reineen. Tarinan taustaksi ja säestäjäksi on Aho mestarillisesti ku-
vannut Suomen tai oikeammin pohjois-Savon kesäisen luonnon hymyi-
levine järvineen, lahtineen, saarineen ja kukkuloineen, joilta val-
keat näköalat avartuvat. Tuskinpa lieneekään Suomen kesän tun-
nelmallista suloa ja kaihoisaa kauneutta koskaan kuvattu tajuisem-
min ja runollisemmin kuin tässä kirjassa. Luonto ja ihmiset sulavat
siinä mielialoineen (vrt. esim. Ellin ja Olavin idyllinen onkiretki
tyynenä kesäisenä iltana ja matka »temppelin harjalle») mainiosti
yhteen ikäänkuin täydentäen toisiaan. Juuri kesäisen luonnon kirk-
kaana kuvauksena tällä kirjalla mielestämme on ansiokkain arvonsa,
sillä itse tuo lemmentarina semmoisenaan on jotensakin kelmeä ja
mitätön. Ellihän on sama sisällyksetön haaveilija ja tuulentupailija
kuin ennenkin. Vieläpä hänen lempensäkin Olaviin on oikeastaan
vain haaleaa »platoonista» haavelempeä, jolle on kylliksi pelkkä tie-
toisuus Olavin unelmoidusta vastalemmestä; Ellissä on paljon keski-
aikaista romantillista linnanneitiä. Olavi on samoin jotensakin vere-
tön, ryhditön ja luonteeton ilmiö, kesäinen tyhjäntoimittaja, jolle
Ellin omistaminen tai kadottaminen on kai verrattain yhdentekevää.

Melkeinpä ihmetyttää, että Elli juuri hänestä tekee lempensä ja unel-
miensa ihanteen. Oikeastaan pastori Aarnio kaikessa kömpelyydes-
sään tekee sittenkin rehdimmän vaikutuksen kuin tuo itsekäs, hienos-
televa ja teennäinen gentlemanni.

Näin on Aho kohonnut kirjallisen taiteensa kukkuloille, osot-
tautunut eteväksi mielialojen, sieluntilojen ja luonnonkuvien maa-
laajaksi sekä itsetietoiseksi tyyliniekaksi, joka kielestään oli vähi-
tellen siistinyt pois ne hutiloimiset ja murteellisuudet, jotka hänen
esikoisiaan haittasivat. Aiheellisesti hänen teoksensa tosin eivät tar-
jonneet mitään uusia, kohottavia elämänarvoja, sillä niiden pää-
henkilöt ovat tavallisimmin toistensa uusintoja, melkoisesti voimat-
tomia, ryhdittömiä, sisäänpäin kääntyneitä luonteita, ja heidän elämän-
tarinansa alakuloisia, särkyneisiä. Mutta Aho on siinä suhteessa
nähtävästi pysynyt uskollisena omalle itselleen; nuo henkilöt elämän-
tarinoineen ovat epäilemättä heijastuksia hänen omasta elämän-
katsomuksestaan. »Suurelle yleisölle» tällaiset ihmiset ja tarinat oli-
vat kai melkoisesti outoja ja yhdentekeviä, jopa siveellisessä suhteessa
moitittavia; nehän kuuluivat etusijassa vain kaunosielujen ja tunnel-
maihmisten tajunta-alaan. Senpätähden vanhoillisempi arvostelu
pitelikin Ahon teoksia verrattain ankarasti, nähtävästi ymmärtä-
mättä niiden omaa yksilöllistä erikoisuutta. Ahon piti muka kir-
joittaa ryhdikkäämmin, antaa kansalleen innostavampia, avarta-
vampia elämäntuntoja.

Yksimielinen oli sensijaan ihastus, kun Aho jo v. 1891 julkaisi
ensi kokoelman lyhyitä kertoelmia ja kuvailuja. Lastuja, alottaen
siten kirjallisen tuotantonsa ehkä luonteisimman ja »ahomaisimman»
ilmiön. Vasta »lastuillaan» Aho astuu suuren yleisön tietoisuuteen,
kansansa mielikirjailijaksi. Niissä hänen kirjailijaluonteensa eri puo-
let vasta pääsivät vapaasti ja vaikeasti läikehtimään.

»Lastuja» hän oli hiljakseen jo ennenkin »vuoleksinut» suurempien
töiden lomassa ja niitä silloin kuten myöhemminkin ensin tilapäi-
sesti painattanut minkä mihinkin julkaisuun. Varsinaisen lastu-
sarjan alkajana voidaankin pitää 1889 ilmestynyttä vihkosta pieniä
(luonnon) Kuvauksia, joita myöhemmin tapaamme uudelleen pai-
nettuina oikeissa »lastuissa». Toinen sarja. Uusia lastuja, seurasi
jo 1892, kolmas 1896 ja neljäs 1899. Viidenneksi sarjaksi hän 1904

kokosi edellä mainitut varhaisimmat pikkukertoelmansa (joukossa
myös »Hellmanin herra»), tahtoen »vetää ne samaan kokoon», vaikkapa
ne oleellisesti ovatkin hieman toisenluontoisia. Lastuihin voidaan
lukea myös 2 sarjaa isänmaallisia, etupäässä »helmikuun manifestin»
aiheuttamia mielialoja kuvailevia lastuja Katajainen kansani (1899
— 1900; myöhemmin yhdistetyt ja uusilla lastuilla täydennetyt yh-
teiskokoelmaksi), samoin välillisesti, ainakin osittain, Ahon myöhem-
mät pirteät muistelmakokoelmat S anomalehtimiesa joiltani (1911) ja
Muistelmia ja matkakuvia (1912). Sukua lastuille ovat myös
Ahon pienet ulkomaiset matkakuvat ja -muistelmat: Minkä mitä-
kin Italiasta (1906) ja Minkä mitäkin Tirolista (1908). — »Lastu-
jensa» myöhemmistä painoksista on Aho jättänyt pois muutamia
lastuja.*

Lyhyitä novellintapaisia kertoelmia ja kuvaelmia oli suomeksi
sepitetty kosolta jo ennen Ahoa; varsinkin Reijosen kynäelmät oli-
vat siinä suhteessa tienraivaajia. Kuitenkin vasta Ahon »lastut»
ovat ikäänkuin suomalaisen kirjallisuuden muhkea »Decamerone»,
myöhemmän ajan monien »jälkilastuilijain» varsinainen, semminkin
tyylillisesti jäljitelty kantakirja. Niissä näet upeilee loistossaan Ahon
siro ja sorea, kaikkiin kuvailun ja mielialan vivahduksiin ja vavah-
duksiin notkeasti taipuva, taidekeinoistaan tietoisa, ranskalaisesti
kouliutunut tyyli. Ahon leppoisa, muhoileva huumori ja pisteliäs
ivallisuus, hänen hienoksi herkistynyt, syvällinen luonnontajunsa,
hänen tarkka ihmis- ja eläinpsykologiansa ja varsinkin hänen värei-
levä, »alakuloisen onnellinen» tunnelmallisuutensa. Monet lastut
ovatkin ikäänkuin suorasanaisia lyyrillisiä runoja. Tosin voidaan hy-
vällä syyllä sanoa, että Ahon lastuilemistaito, varsinkin myöhemmissä
lastuissa, melkoisesti vivahtaa maneerilta, sillä perin helposti ja tot-
tuneesti, voisipa sanoa keikarimaisesti hän vuolee soman, tarpeelli-
sella mielialalla ja tunnelmalla varustetun lastun melkeinpä mistä

^ Viime aikoina on Aho valtaisesta lastukasastaan erottanut erityisiä
suurempia valikoimia, kooten niihin samansukuisia lastuja: Eläimiä (eläin-
lastuja, 1911), Kevään kevät (luonnonkuvia ja -tunnelmia, 1912), Vuorilla
ja vuorten takana (ulkomaisia matkakuvia, 1912) ja Sasu Punanen (leikil-
lisiä lastuja, 1912). Myös kouluja varten hän on lastuistaan toimittanut
erityisen »kouluvalikoiman».

asiasta tahansa, mutta sittenkin hän parhaissa lastuissaan on ehkä
enimmän antanut omaa sisäisintä itseään, näkemyksiensä, elämyk-
siensä ja mielialojensa välitöntä runoilijaa.

»Lastujen» aiheet ovat monilta eri aloilta, ikäänkuin todistamassa
Alion näkemyksen ja tuntemuksen avaruutta. Luonteenomaisimpia
Aholle ovat epäilemättä ne lastut, joissa hän kuvailee omia personal-
lisia mielialojaan ja luonnosta ynnä elämästä saatuja välittömiä
vaikutelmiaan. Niissä on useita lyyrillisesti herkkiä teelmiä, jotka
ovat läheistä sukua Kantelettaren laulujen mielialoille ja luonnon-
tajulle. Milloin hänelle yhfäkkiä pälkähtää päähän lähteä kotikaihon
ajamana Pariisin valosta ja ilosta kylmään Suomeen (Kotiin), mil-
loin Helsingin vieraasta humusta kotoiseen Maan sydämeen, konsa
kotoisesta pikkukaupungista vielä kauemmas sydänmaille »pakene-
maan pois ikäviä ihmisiä», joiden »keskessä oli sydän tyhjentynyt
tunteista», ja nauttimaan salojen suuresta rauhasta ja alkuperäisistä
ihmisistä. Sillä täällä vasta löytyy se viileä ja rauhallinen Kosteikko,
kukkula, saari, missä lehmitytön lehtoista laulua kuullessa:

Oli kuin olisi punoutunut hienoja lankoja sisässäni, joita sujutteli,
soinnutteli ja kiinnitti kuin kanteleen kieliä joku tuntematon käsi. Ja sitä
mukaa kuin ne virisivät, alkoi syntyä uusia täyteläisiä sointuja. Se oli
ympäristön ja oman olemukseni hiljaista riemua. Se ei päässyt purkautu-
maan, mutta se jäi sinne lämmittämään ja lievittämään. Pala palalta suli-
rat kovettuneen mielen nystyrät ja maailma oli kaunis, ihmiskunta hyvä
ja minä itse — alakuloisen onnellinen.

Tämä »alakuloinen onnellisuus» se onkin Ahon tunnelmalastujen
perussa vy. Onpa hän sille virittänyt erityisen ylistyshymninkin
(Alakuloisuuden ylistys), ihannoiden siinä raukeaa ja rauhaisaa
erakkoelämää kanteleineen, kissoineen ja sirkkoineen pienessä hankiin
hautautuneessa mökissä »kaukana yksinäisen metsäjärven rannalla»,
jossa »rauha olisi rintani täyttänyt ja sieluni sulanut haikean hiljai-
seen riemuun». Aholla kuten Kantelettaressa useimmiten »soitto on
suruista tehty».

Aho on perisuomalainen luonnonrunoilija ja luonnonromantikko,
»metsien mies», kuten Aleksis Kivi. Vasta syvällä ystävällisen luonnon
keskellä, kaukana nykyaikaisen kulttuurin valtaväyliltä, hän löytää
uneksimansa ilon ja viihdytyksen. Sinne kutsuu häntä Takalisto,

12. 952 — 5

joka Ahon kynästä alkaa elää vanhoine veräjineen, latoineen, niit-
tyineen, lampineen, metsineen ja muine salaperäisyyksineen; sinne
houkuttelee häntä somasti kiemurteleva, muistojaan puheleva, näkö-
alojaan näyttelevä Metsäpolku; sinne Synkän korven sydämeen,
kauas Maanselän aarniometsiin, hän painautuu ikäänkuin kulttuuria
pakoon uneksimaan olevansa oma esi-isänsä, erämaan suomalainen
alkuasukas mahtavan, koskemattoman luonnon helmassa, jossa Sara
erämies muinoin yksinään asusti saloja halliten (Korven kosto), jossa
ikivanha Isien puu vielä pyhänä kohoaa vaaran laella. Kaihomielin
hän katselee kuinka ruma höyryalusten »rykiranta» on hävittänyt
soleiden kirkkoveneiden idyllisen ja puhtaan Vanhan valkaman.
Vanha on Aholle pyhää, sitä ympäröi runouden hohde; uusi aika
höyryineen ja sähköineen on kovin proosallinen, arkipäiväinen.
Siksipä myös Kotoinen kylyni vanhassa sammaltuneessa saunassa,
jossa vielä sirkat sirittelevät, tuntuu hänestä vasta oikealta kylvyltä,
missä »mieron (= maailman) tahrat peseytyvät kokonaan pois sekä
ruumiista että sielusta». — Luonnonkuvauksiin liittyvät Suomen
eri vuodenaikoja ja niiden Ahossa herättämiä herkkiä mielialoja (Ke-
vään kevät. Juhannus, Syyskuun kesä. Syysmyrsky, Tervetuloa, tal-
vinen pimeä. Joulu y. m.) kuvailevat lastut, joihin hän on valanut
saman kaihomielisen pohjatunnun kuin edellisiinkin.

Oman lasturyhmänsä muodostavat Ahon monet muistelmat ja
pienet ihmis- ja elämänkuvat. Ne alkavat kouluvuosista (Koulu-
muistoja, Rakkauden kirje. Salaperäinen tarina. Eräs urotyö. Nuoruuden
unelma), joiden runolliset haaveet »maailman kylmissä viimoissa
väristessä» kyllä olivat karisseet pois, mutta joita myöhemmin loh-
dutuksekseen muistelee, sillä »nuoruuden unelmat ja lapsuuden usko
eivät sentään milloinkaan kulu kokonaan pois». Useita puolittain
humoristisia, puolittain surullisia kuvia hän tarjoo meille rappeutu-
neista taiteilija- ja ylioppilasmaailman edustajista (Mennyttä kalua.
Vanha muisto. Hyppäys toiseen maailmaan. Viimeinen ponnistus y. m.).
Tämän maailman kanssa tekemisissä ovat myös köyhä, ahertava
helsinkiläinen Ruokarouva ja toiveissaan pettynyt /^anna-neiti. Tä-
hän on aikoinaan kuulunut nuorekas, läpeensä ihanteellinen, kan-
sallisen kevään aikuinen Nuori sielu, joka ei Matti Kariniemen ta-
voin ole kansallisessa innostuksessaan (»Hyppäys toiseen maailmaan»)

juonut itseään rappiolle, vaan jolla vielä vanhempanakin >>on lapsuu-
tensa usko ja isänmaallinen innostus tallella», silloinkuin hänen
europpalaistuneet kaunosieluiset ikätoverinsa ovat jo ruvenneet hal-
veksivasti hymähtelemään sellaisille lapsekkaille ihanteille »tänä
tyytymättömyyden, epäilyksen ja hermostuneen hajanaisuuden aika-
kautena», vaikkapa samalla sisimmässään kadehtivatkin naureske-
lemansa »nuoren sielun» ihanteellista eheyttä. Ahon ylioppilastutta-
viin kuuluu myös tuo verraton saunasankari Sasu Punanen ja virka-
uralla korkealle tähtäävä, »hätääkärsivien hyväksi» esiintyvä Malli-
kelpoinen Mauritz Ahlfelt, molemmat samoinkuin »Nuori sielu» hie-
nolla huumorilla valaistuja henkilökuvia. Hiukan korkeammalla
yhteiskunnan portaalla ovat jo virkamies- ja kiipijätyypit sellaiset
kuin Pienehkö, pyöreähkö, pehmeähkö. Oman onnensa seppä ja Liika
suuria miehiä, joista kaikista Aho laskee hupaisaa mutta samalla
purevaa pilaansa. Tämä pila kohtaa myös vanhoillisten alastomuuden
kammoa taiteessa (Taiteilija), huohottavaa Yhdistysten aikakautta
ja »kansallisen» liike-elämän touhua, johon Yrjö Antman mielikuvi-
tuksessaan kietoutuu, sekä Helsingissä herrastunutta savolaista pal-
velijatarta Wilhelmiina Wäisästä, jonka entisyyden ja nykyisyyden
Aho junamatkalla erinomaisen herkullisesti paljastaa.

Kansanelämästä on Aho saanut aiheita moniin sekä vakaviin
että leikillisiin lastuihin. Edellistä laatua ovat esim. Uudisasukas,
Kanna ristisi, Kun Matti pani tupakan. Kannikka, Toisille, Ainoa
poika. Siltä varalta, joissa kaikissa on kuvattu »katajaisen» kansamme
»Saarijärven Paavon» tapaista sitkeyttä, raadantaa, mielenmalttia
ja alistuneisuutta. Leikillisiä kansankuvia ovat esim. Taikuri, Koh-
taus oikeuden istunnossa, Kujeelan Matti, Liisan lehmä ja Naimajuttu.
— Pikkukaupunldlaisia ja heidän kiihkeää uteliaisuuttaan ivailee
hupaisesti Nyt ne tulee! (nimittäin ensimäiset laivat keväällä).

Erityisesti huomattavan ryhmän muodostavat Ahon monet
eläinlastut, joissa hän suurella psykologisella taidolla esittelee eläin-
ten mielialoja ja niistä johtuvia toimia. Sellaisia ovat varsinkin hä-
nen somat jänis-, kettu- ja härkätarinansa (Surullinen tarina jäniksen
pojasta. Ilkityö, Mullikka). Toiset taas sisältävät pisteliästä ivaa ja
tendenssiä, joka kohdistuu ihmisiin, »luomakunnan herroihin» (esim.
Jumalan luomia. Metsämiehen muistelma, Hektor II, Verikaste, Ihmi-

sen pelko. Laululintuja). Monet eläinlastut ovat samalla allegorisia,
esittäen vertauskuvallisesti väkeväin ja heikkojen kansain ja ihmisten
välisiä suhteita, varsinkin väkeväin sortohalua (esim. Härkä ja muu-
rahaiset. Elukoita laitumella. Kokko ja kokon poika y. m.). Useat
niistä liittyvät tendenssiltään läheisesti Ahon varsinaisiin isänmaalli-
siin, »katajaisen kansan» lastuihin, joista niistäkin monet ovat ver-
tauskuvallisia, Suomen ja Venäjän välisiin suhteihin kohdistuvia
(esim. Isäntä ja mökkiläinen. Idän halla. Katajainen kansallisuutem-
me, Kur jalan rannalla. Niemen äijä, Korpelan ukot), toiset taas sisäl-
tävät tendenssiä maastamuuttoa, kieli- ja puolueriitaa y. m. s. vas-
taan (esim. Vanha ukko puhuu. Valtiollinen itsemurha. Kuntakokous ),
toiset ovat isänmaallisesti rohkaisevia, runollisia kuvia (Sammuta
sinä, minä sytytän. Laulaen, Suomen lippu y. m.). Isänmaallisissa
lastuissaan Aho Erkon rinnalla esiintyy maansa mielialojen tulkkina
ja rohkaisijana. Ja monissa painoksissa levisivätkin nämä lastut,
joiden taiteellinen arvo monesti on niiden isänmaallista arvoa mel-
koisesti pienempi, kylvämään pimeänä aikana valoa, toivoa ja roh-
keutta suomalaisten mieliin.

Muutamissa lastuissa (Teatterista tultua. Suurin totuus, Kuvain
kumartaja y. m.) Aho syventyy erityisiin elämänkysymyksiin ja sie-
lullisiin ongelmiin, osottaen niissä avaraa, ennakkoluulotonta ym-
märtämystään. Niistä on huomattava varsinkin Teatterista tultua
(v:lta 1891), missä hän tekee eräänlaisen taiteellisen uskontunnustuk-
sen, myöntäen tällöin jo realismin ja romantiikan (ihanteellisuuden)
yhtä oikeutetuiksi, sillä molemmat suhtautuvat elämään ikäänkuin
aamu- ja iltapäivät, aret ja sunnuntait. Ja elämähän on muutenldn
ilmiöiltään ääretön; tätä äärettömyyttä runoilija ja taiteilija puolueet-
tomasti, ymmärtämyksellisesti kuvatkoon ja heijastelkoon.

Tekotaidollisesti olivat Ahon »Yksin», »Papin rouva» ja »Lastut»
hänen realistisen taiteensa huippu, mutta aiheellisesti oli niissä tuon
tuostakin pilkistänyt esiin herkkämielinen romantikko. Ajan kir-
jallinen virtaus kulki paraillaan romantiikkaan päin, eikä Aho, jonka
luonteessa jo alun pitäen nähtävästi oli iso annos romantikkoa, voi-
nut pysyä sille vieraana. Lisäksi vielä maa ja kansa ikäänkuin odotti
Aholta jotakin suurempaa, »kansallisempaa» luomaa kuin mitä sii-
hen saakka oli saatu. Niinpä Aho, jota menneisyys runollisine hoh-

teineen aina oli vetänyt puoleensa, jättääkin nykyaikaisen kuvauk-
sen ja siirtyy kauas taaksepäin kansansa entisyyteen ja murros-
aikoihin. Siellähän oli mielikuvituksellakin valkeat tilat liikkua.
Välitöikseen hän ensin suorittaa pari pienempää tehtävää: Herän-
neitä ja novellin Maailman murjoma (molemmat 1894). — Edellisessä
on uusi ala, nimittäin uskonelämä omituisine ilmiöineen ja murrok-
sineen, herättänyt Ahon taiteellista mielenkiintoa. Ajan merkithän
muutenkin viittasivat jälleen uskontoon päin. Sitäpaitsi oli Aho jo
kotipiirissään tutustunut herännäisyyteen, jopa se oli alkanut kan-
gastaa hänelle n. s. kansallisen herätyksen valtaisena rinnakkais-
ilmiönä ja täydentäjänä. »Lastujen» tapaisissa kuvauksissa hän,
edelleen puhtaasti ulkokohtaisen taiteilijan kannalta lähtien, esitte-
lee, miten kirjassa mainitut henkilöt kukin kohdaltaan olivat »herän-
neet», miten joutuneet tuohon äkilliseen mielenmuutokseen. — »Maail-
man murjomassa» hän taas palajaa vanhaan mieliaineeseensa, nyky-
ajan käytöllisen elämän voitolliseen, joskin samalla hieman väki-
valtaiseen edistyskulkuun (vrt. Lampunosto, Rautatie ja Vanha
valkama), joka hävittää rauhaisat, luontoperäiset olotilat. Rautatie
näet lakaisee edestään metsien rauhaan vetäytyneen juron erakon
Junnun tuvat ja viljelykset, leikkaapa hänen rakkaan lehmänsäkin
kahtia. Turhaan siinä Junnu vetoo isäntänsä hänelle suullisesti takaa-
maan asumisoikeuteen, turhaan hän lopulta panee väkivallan luultua
väkivaltaa vastaan. Luonnonlapsen täytyy väistyä edistyksen
tieltä. »Rautatien» muhoileva huumori on tällä kertaa saanut kat-
keran, särkyneisen sävyn. — Kaikesta taiteellisesta noususta ja kes-
kityksestä huolimatta Junnun tarina sittenkin tuntuu hieman teen-
näiseltä; varsinkin Junnun mahdoton härkäpäisyys, joka ei ota kuu-
loonsa mitään järkisyitä, oudostuttaa. .— -
Vuosi 1897 toi vihdoin pitkien esitöiden tuloksena ilmoille AhoK
suuren, kansallista romantiikkaa jälleen lähentyvän romaanin Pa-
nun, joka ikäänkuin alottaa uuden, »kansallisella» pohjalla liikkuvaa
jakson Ahon tuotannossa, jakson, johon hänen isänmaalliset lastunsa
v:lta 1891 jo olivat olleet pienenä esituntuna. Tavallaan »Panu»
muodostaakin ikäänkuin valtaisen rajapyykin »murrosten ajan» rea-
listisemman ja romanttisemman ajanjakson välillä, rajapyykin, jonka
ympärille muidenkin kirjailijaimme samaa vasemmalta oikealle siir-

tyrnistä osottavat tuotteet ryhmittyvät. Tekotaidoltaan Aho kuten
muutkin tosin edelleen pysyy realistina, vaikkapa pyrkiikin vähi-
tellen irti varsinaisesta valokuvausrealismista selkeämpää ja tyylitte-
levämpää kuvaustapaa kohti. Muutos on etupäässä aiheellista laatua.
Junnun nykyaikaisesta korpimaailmasta ja taistelusta uutta
aikaa vastaan vie »Panu» lukijan kauas 1600-luvun karjalaiseen korpi-
maailmaan, jossa suoritetaan samansukuinen taistelu häviävän paka-
nuuden ja voitollisen kristinopin välillä. Yksityishenkilöiden kohta-
lojen ja mielialain kuvaamisesta Aho on tässä siirtynyt kuvailemaan
eri maailmankatsomusten ja eri heimojen yhteentörmäystä ja pan-
nut sitä varten liikkeelle suuria henkilöjoukkoja, tuonut näyttämölle
hänen entiseen tuotantoonsa verraten aivan merkillisen annoksen
voimaa ja ryhdikkäisyyttä. Kuitenkaan ei »Panu» ole varsinaisesti
historiallinen romaani, sillä siinä ei oikeastaan esiinny yhtään his-
toriallisesti tunnettua paikkaa, tapausta tai henkilöä. Ajallisesti ja
paikallisesti on sen tausta hyvin epämääräinen, jopa historiallisesti
ristiriitainenkin. Aho kun liikuttelee siinä historiallisia suhteita ver-
rattain mielivaltaisesti. Henkilötkin ovat kaikki Ahon mielikuvi-
tuksen omia. Ja laveain korpimaisemien tausta tarjosi Ahon »metsä -
romantiikalle» valkeat alat liikehtiä. — Vastakkain seisovat siinä
kuin aarnihongat pakanallisen karjalaisen Korpivaaran johtaja, tie-
täjä, taikuri ja uhripappi Panu, ja luterilaisen savolaisperäisen Konto-
järven uskonkiivas kirkkoherra ja käännyttäjä Martti Olavinpoika,
molemmat yhtä taipumattomia luonteita, molemmat edustamiensa
aatesuuntien tyypillisiä, joskin samalla, varsinkin Panu, melko yksi-
löisesti kuvattuja edustajia. Heidän kirjallisina edeltäjinään voi-
simme pitää Jahnssonin »Lallin» Lallia ja piispa Henrikkiä; samoin
on Panun vaimo Lallin Kertun tavoin kristitty. Tietysti Panun
täytyy sortua, sillä hän taistelee hengettömän ja turmeltuneen uskon-
muodon puolesta, vieläpä tekee sen nähtävästi itsekkäistä syistäkin,
säilyttääkseen johtaja-asemansa karjalaisten kesken. Taitavasti on
Aho tehostanut tätä sortumista antamalla m. m. Panun oman vaimon
ja pojan nousta häntä vastaan. Mutta kovilla koettelemuksilla pap-
pikin, jossa ilmenee iso annos Ibsenin Brand-papin jylhää vakau-
muksen lujuutta, ostaa voittonsa: hänen hentoinen, perillistä odot-
tava vaimonsa kuolee Panun säikäyttämänä. — Muuten ei Aho

tunnu erityisesti ihailevan papinkaan uskoa ja toimintaa, vaan lä-
hinnä hänen sydäntään näyttää olevan Panun setä, vanha arvokas
Jorma, rauhallinen runonlaulaja, luonnonpalvelija ja metsänkävijä.
Hänet Aho on pannut ihannoidusti edustamaan otaksuttua ikivanhaa,
sanan ja hengen voimaan luottavaa Väinämöisen pakanuutta, kale-
valaista ihanneuskontoa, jonka Panun taikatemppuileva ulkonainen
uskonmuoto oli muka kokonaan turmellut. Tässä Aho nähtävästi
on antanut kalevalaisille kauneushaaveilleen liian suuren vallan, sillä
tuskinpa Jorman edustamaa ihanteellista pakanuutta lienee koskaan
tavattu puhtaana muualla kuin kalevalaisten runonlaulajain ja Lönn-
rotin mielikuvituksessa. Muutenkin näyttää Kalevala melkoisessa
määrässä olleen se kantakirja, jonka pohjalle Aho on »Panunsa»
rakentanut; kalevalaisia aihelmia, kuvia ja runosäkeitä vilahtelee
tuon tuostakin ohitse. Tietysti tämä kaikki vain osottaa, kuinka
Aho nyt on siirtynyt vahvasti kansallisromanttiselle pohjalle ja siinä
asian luonnon mukaisesti ensinnä kaivautunut Kalevalaan. Saman
ilmiönhän olimme ennen jo Erkossakin huomanneet. — Epäkiitolli-
simman osan on saanut näytelläkseen vouti, muita päähenkilöitä
sovinnaisempi romaani-ilmiö, joka on edustavinaan 1600-luvun raa-
kaa, mistään välittämätöntä ja itsekästä virkamiesluokkaa. Var-
sinaisesti romanttisena aineksena on Jorman ystävän, nuoren ja ul-
jaan erämiehen Karin ja Panun sukulaisen orjatytön Annikin lii-
kuttava rakkaudentarina, joka Panun ja voudin toimesta päättyy
niin surullisesti, mutta samalla Karin puolelta tuottaa näille molem-
mille ankaran koston.

Draamallista, ryhdikästä on tässä romaanissa tapausten yleinen
meno, laaja se tausta, jolla ne liikkuvat. Ahon kertomis- ja kuvaamis-
taito on siinä pannut parastaan, loihtien esiin toisen värikkään ku-
van toisen jälkeen. Uskollisena periluonteelleen hän on tässäkin
asettanut luonnon ja ihmiset hyvin läheiseen kosketukseen keske-
nään, vieläpä piirtänyt joukon komeimpia luonnonkuviaan, erittäin-
kin Suomen talvisen erämaa- ja korpiluonnon jylhästä ja suuren-
moisesta maailmasta, jota hän vartavasten oli talvikauden Haus-
järven saloilla tutkinut. Romaanin draamallista vauhtia keskeyttä-
vät tosin monet liian laveat yksityiskuvailut, varsinkin nuo tuiki
tarkasti kerrotut ja kuvatut taikamenot ja -temput, joita Panu vähän

väliä uskonsa ja heimolaistensa uskon vahvistukseksi toimittaa, sekä
sen hieman irrallinen, laimeahko loppu, mutta Aho on nähtävästi
tahtonut antaa mahdollisimman täydellisen ja todenmukaisen kult-
tuurikuvan tuosta kaukaisesta erämaiden maailmasta ja sen sivistys-
kannasta.

»Panunsa» pääkohdat Aho myöhemmin (1903) muovaili näytel-
mäksi, kokeillen täten hänelle uudella alalla. Eepillisen laveasta ja
henkilöiltään draaman tarkoituksiin hieman epäkiitollisesta aiheesta
syntyi tietysti enää vain kalpea jälkikuva.

Ahon kansallisen suunnan toinen, vielä ilmeisempi tuote, sen
varsinainen pääteos, lavea 2-osainen romaani Kevät ja takatalvi, val-
mistui monivuotisten esitöiden ja tutkimusten tuloksena v. 1906
(ensi osa Snellmanin muistojuhlaksi). Aiheellisesti tämä romaani
läheltä liittyy »Heränneihin», jotka olivatkin olleet vain sen esitöiden
»lastuja», paikallisesti »Panuun», sillä sen paikallisena liikkumona on
sama epämääräinen pohjoissavokarj alainen seutu Kontojärvineen ja
Korpivaaroineen; palautetaanpa siinä monesti suku- ja muistitietoina
mieleen »Panun» henkilöitä ja tapahtumiakin. Mutta ajallisesti on
siirrytty pari sataa vuotta eteenpäin, puolipakanallisesta ja -kaleva-
laisesta korpihämärästä ja sen aatemurroksista 1840-luvulle, jolloin
uudet väkevät aatemurrokset, tällä kertaa etusijassa rahvaan herän-
näisyys ja Lönnrotin ja Snellmanin virittämä sivistyneistön kansalli-
nen herätys kuohuttivat mieliä ja törmäsivät osaksi toisiaan osaksi
vanhoillista virka- ja kirkkovaltaa vastaan. Tausta on siis jo selvästi
historiallinen; esiintyvätpä nuo kolme ajan merkkimiestä, Paavo
Ruotsalainen, Lönnrot ja Snellman, personallisestikin romaanin toi-
mivien henkilöjen joukossa. Ruotsalainen eloisimpana ja ehoimpana,
Lönnrot ja Snellman vain ikäänkuin kulissikoristuksina. Muut hen-
kilöt ovat tosin mielikuvituksen luomuksia, mutta he edustavat sel-
västi eri puolia aikakautensa tunnetuista pyrinnöistä ja katsanto-
kannoista. Heihin samoinkuin yleensä koko romaaniin Aho onkin
runollisella vapaudella kutonut monta piirrettä ajan historiallisesti
tunnetuista henkilöistä, tapahtumista ja asiakirjoista. »Kevät» on
se toivehikas kansallisen innostuksen ja heräyksen aika, jonka Kale-
vala ja Saima nostivat varsinkin sivistyneen nuorison mielissä, »taka-

talvi» taas virkavallan sitä vastaan tähtäämä isku ja siitä johtunut
lamautuminen 1850-luvun taitteessa.

Romaaninsa avaroihin puitteihin on Aho taitavasti sovittanut
koko aikakauden eri ilmiöt ja aatevirtaukset, sekä myönteiset että
kielteiset. Rahvaan herännäisyys, nuorison kansallinen innostus,
talonpoikainen valistuneisuus, vanhoillinen ja varovainen virka- ja
pappisvalta, taloudelliset parannuspuuhat, valistusajan epäilykselli-
nen arvostelu, ajan tavat ja seuraelämä valo- ja varjopuolineen —
kaikki ne ovat saaneet omat edustajansa tässä laveassa sivistys-
kuvauksessa. Kontojärven kirkonkylä ja pappila on se keskus, jossa
tapahtumat ja niihin osalliset henkilöt tavallisimmin liikkuvat;
itse pappilan perhe jakautuu eri leireihin erilaisten käsitystapojen
mukaan. Ahon omat kotoiset pappilamuistot ovat epäilemättä osal-
taan, ainakin ulkonaisesti, elävöittäneet näitä idyllisiä pappilakuvia.
Varsinainen päähenkilö, jonka mukana lukija viedään eri piireihin
ja paikkoihin, on nuori, vaikutuksille herkkä maisteri Antero Hag-
man; hänen antaa tekijä hiljakseen solua kalevalais-kansallisesta
kevätinnostuksesta oikean totuuden tuntoon s. o. herännäisyyden
helmaan, jättäen kuitenkin samalla hänen mieleensä pienen epäilyn
tämän askeleen oikeutuksesta. Hänen rinnalleen on asetettu ikäänkuin
vahvikkeeksi toinen samanlainen kehityskulku, jonka rovastin poika,
nuori ylioppilas Lauri Martin, suorittaa. Tietysti onnettomalla rak-
kaudella on tässä kääntymyksessä monien muiden syiden ohella
tärkeä osansa. — Kalevala ja suomalaisuuden aate eivät semmoise-
naan yksin kykene luomaan uutta unelmoitua Suomea; ne tarvitse-
vat välttämättä täydentäjäkseen ja syventäjäkseen suomalaisen rah-
vaan oman niitä vanhemman sisäisen uudistuksen, herännäisyyden.
Kalevala, Saima ja raamattu, Lönnrot, Snellman ja Ruotsalainen
jalostettuina ja kirkastettuina käsikädessä — siinä kai romaanin
sisäinen tendenssi. Niistä vasta olisi syntyvä se oikea, kansallinen
»suomalainen renessansi», josta Hagman alati unelmoi. Siihen mah-
tuisiv«f Suomen uuden sammon luojina hyvin mukaan sekä rovastin
maataloudelliset parannukset että laamannin perustuslait. Ja »Pa-
nun» uljaan Karin jälkeläinen, valistunut runoileva talonpoika Ka-
rilainen, jossa vanhan Jorman kalevalainen henki yhä elää, olisi

kai lähinnä se suomalaisen talonpojan ihanne, joka tätä suurta unelmaa
toteuttaisi »takatalvienkin» uhalla.

Avaralla ymmärtämyksellä ja taiteellisen tasapuolisesti on Aho
kuvaillut noita eri virtauksia ja niitä edustavia henkilöitä. Eivätkä
henkilöt suinkaan ole pelkkiä aatetyyppejä, vaan on niissä useissa
samalla paljon yksilöisyyttä. Varsinkin herännäisyyden edustajat
ovat antaumuksella kuvattuja. Tosin voidaan sanoa, että romaanin
suunnitelma on saattanut tekijän turvautumaan enemmän ulkonai-
siin syihin kuin sisäisiin, sielullisiin johteluihin, joista käänteet ja
tapaukset ikäänkuin sisäisestä pakosta kehittyisivät, tosin raskaut-
tavat jossakin määrin esitystä ne monet pitkät puheet, mielipiteiden
erittelyt, saarnat y. m. sellaiset ainesosat, joita tekijä ajankuvauksen
vuoksi on siihen runsaasti sirotellut, mutta kokonaisuudessaan »Ke-
vät ja takatalvi» sittenkin on kirjallisuutemme kansallisimpia merkki-
teoksia, kohottavana aateromaanina Ahon toistaiseksi suurin lahja
kansalleen ja muutenkin hänen suurisuuntaisin luomansa. Itse Ahon
tyylikin on tässä romaanissa ikäänkuin muuttunut aineen mukai-
seksi, ollen tällä kertaa kuuleampaa ja harvasyisempää kuin ennen;
luonnonkuvaukset ovat samoin vähenneet ja ohenneet ja asiat sano-
taan yksinkertaisemmin.

Jo »Katajaisen kansan» lastuissa oli Aho, tällöin etupäässä vain
subjektiivisen tunnelmarunoilijan kannalta, käsitellyt kansamme
viimeistä suurta murroskautta, »routavuosien» aikaa. Kun kansamme
elämä oli jälleen hetkiseksi kirkastunut ja elettyä murrosta voitiin
jo katsoa ikäänkuin kauempaa ja tyynemmin, puki Aho saavutta-
mansa kokonaiskäsityksen »routavuosista» draaman muotoon. Näy-
telmässä Tuomio (1907), jota voimme pitää ikäänkuin Ahon kansalli-
sen suunnan kolmantena merkkiteoksena, hän erään maastakarkoi-
tustarinan puitteissa kiinteästi, taitavasti ja tunnollisesti erittelee
»routavuosien» ajan erilaisia katsantokantoja ja menettelytapoja,
paljastellen ymmärtämyksellisesti niin heikoilta kuin vahvoilta puo-
lilta niiden sisäisiä ja ulkoisia vaikuttimia. Puhtaasti näytelmänäkin
tämä teos on varsin huomattava saavutus.

Kansalliselta näkökannalta on Aho kai ottanut tehtävänsä myös
raamatunsuomennoskomiteassa, tahtoen etevänä kielitaiteilijana osal-
taan olla luomassa suomenkansalle kielellisestikin täysin arvokasta

ja mallikelpoista käännöstä tuosta »kirjojen kirjasta», josta kansamme
jo vuosisatoja on hengelleen ravintoa etsinyt. Herännäisyyden myö-
tätuntoinen kuvailija on siinä saanut huollettavakseen kiitollisen
sukulaistehtävän. Tämän työn lomassa hän on ennättänyt luoda
vain yhden suurehkon kaunokirjallisen teoksen, kertomuksen Juha
(1911). Siinä hän on jälleen tehnyt ikäänkuin puolikäännöksen,
osaksi palautunut aikaisempaan tuotantoonsa. Sekä aiheellisesti että
tyylillisesti »Juha» näet lähenee suuresti »Papin rouvaa». Ajallisesti
ja paikallisesti se taas muistuttaa »Panua», vieden lukijan kauas
epämääräiseen rajakarjalaiseen korpimaailmaan. Ruotsinvallan ja
rajakahakkain ajalle. Kuitenkin on ulkonainen puoli, niin kiitolli-
sia aiheita kuin se olisikin voinut tarjota, tällä kertaa jäänyt syrjä-
seikaksi; kuvauksen pääponsi on keskitetty sisäisiin mielenliikkeihin
ja veren vaistoihin. Varsinkin päähenkilö, sitkeä, rakkaudessa ja
anteeksiantamuksessa suuri, vihassa hirveä suomalainen korven-
raataja Juha, jonka nuori, verenvetoinen vaimo Marja milfei vaisto-
maisesti joutuu vienalaisen Don Juanin, naistenhurmaaja Shemeikan
lumoukseen ja viettelykseen, on alttiilla antaumuksella kuvattu.
Hän on suuri, alkuvaistoinen luonnonlapsi, Jukolan Juhanin ja Jun-
nun sukua. Marjakin, jolle vanhahko ja ruma mies ei voi tarjota
unelmoidun lemmen ihannetta ja joka sentähden tuntee vaistomaista
verenvetoa nuoreen muhkeaan laukkusaksaan Shemeikkaan, on yksi-
löllinen kuva. Heikoimmin ja epätodellisimmin vaikuttaa Shemeikka,
vaikkapa Aho onkin häneen tuhlannut paljon, ehkäpä liiankin paljon
värejä. Kaikki kolme ovat ikäänkuin alkuperäisen korpimaailman
voimakkaiden luonnonlasten pariin siirrettyjä uusintoja »Papin rou-
van» päähenkilöistä.

Tekotaidollisesti on »Juha» Ahon paraita saavutuksia. Tyyli on
kielellisesti viimeisilleen hiottua ja loisteliasta; tuo Aholla usein esiin-
tyvä liika lavertelu, aiheeton luonnon kuvailu ja joutava mielialojen
vatvominen on karsittu pois. Koko esitys on draamallisen lyhyttä,
ytimekästä ja vauhdikasta, kuitenkin samalla säilyttäen tuon Aholle
ominaisen hillityn tyyneyden ja pehmoisuuden. Aho on tekotaidolli-
sesti ikäänkuin nuortunut ja uudistunut, kirjoittanut jälleen pelkäs-
tään »taidetta taiteen vuoksi». »Taiteilija» Aho on vielä kerran osot-
tanut, mihin hän kirjallisena taiteilijana pystyy.

Suuri ja merkitsevä on se panos, jolla Aho jo on rikastuttanut
suomenkielistä kirjallisuutta, syvät ne jäljet, jotka hän siihen on
jättänyt. Tietysti vasta tuleva aika voi lähemmin määritellä Ahon
aseman ja merkityksen kirjallisuutemme kehityshistoriassa. Kui-
tenkin jo nyt voidaan empimättä sanoa, että hänellä on keskeinen
asema oman aikansa kirjailijain joukossa. Hän se vasta taiteelli-
sesti sulattaa uudemmat ulkomaiset kirjalliset virtaukset kotoisiin
ja kansallisiin alkuaineksiin, antaen Kiven alkamalle kotoiselle rea-
lismille uusia, hedelmöittäviä arvoja. Hän se vasta lopullisesti luo
uudemman suomalaisen kertomatjrylin, antaen sille sen kielellisen
hienouden, sirouden ja hioutuneisuuden, joka siltä aikaisemmin oli
puuttunut. Jo nämä ansiot yksin kohottavat hänet ikäänkuin päätä
pitemmälle muusta joukosta. Mutta paitsi muodollisena taiteilijana
on Aho puhtaasti kirjallisena personallisuutena, jonka avara, va-
paakatseinen näkemys ja ymmärtämys yhtä tyynesti ja tasapuoli-
sesti tarkastelee luonnon, elämän ja ihmisluonteen eri ilmiöitä, kir-
jallisuutemme keskushenkilöltä. Etusijassa Aho on epäilemättä
»alakuloisen onnellisten» tunnelmien runoilija, yksilöllisten mieli-
alojen herkkä kuvailija ja »lastujen», pienoiskuvausten, taiteellinen
veistelijä, mutta onpa hän osottanut kykynsä suurissakin teoksissa,
vieläpä käyttänyt taidettaan »kansallistenkin» tarkoitusperien pal-
velukseen. Vanhan ja uuden yhteentörmäys, murroskaudet sekä yk-
silön että koko kansan elämässä, tyynet, passiiviset, kohtaloonsa
alistuvat luonteet, joiden kauniit unelmat todellisuus särkee, ja ih-
misten toimia ja mielialoja säestävän luonnon herkkätaj uinen kuvaa-
minen ovat Ahon toistuvia mieliaiheita. Samaa kuvaa ja näkemystä
hän usein muuntelee eri tarkoituksiin (esim. »Isien puu» ja »temppelin-
harjan» koivu, maalaaja Forsberg ja Jaakko Martin, Hovin herra ja
Hellmanin herra y. m.). Pinnallisesti hän kyllä on leveä, havaiR-
nollinen realisti, pohjatunnultaan romantikko.

Myös suomentajana on Aho, kuten yleensäkin nuorempi kirjailija-
polvi, joka elää pääasiallisesti kynästään, tehnyt ahkeraa työtä.
Mainittavimmat hänen suomennoksistaan ovat Topeliuksen »Väls-
kärin kertomukset» (uusi suomennos) ja »Lehtisiä mietekirjastani»
(1896 — 98), Runebergin proosakirjoitukset ja W. Söderhjelmin lavea
Runeberg-teos, Lagerlöfin »Peukaloisen retket» ynnä lisäksi joukko

Tavaststjernan, Rydbergin, Kiellandin, Lien, Drachmannin, Daudefn
y. m. teoksia. Ahkeran sanomalehtikirjailun ohella hän on kirjoi-
tellut muutamia valtiollisia lentokirjasiakin (Mitä uusi asema vaatii
ja Tutkimus taudin syistä) y. m. kynäelmiä.

Ulkomailla lienee Aho Kalevalan ohella tunnetuin suomenkieli-
sen kirjallisuuden edustaja. Enimmät hänen teoksistaan ovat käänne-
tyt ruotsiksi ja tanskaksi, muutamat saksan, ranskan, englannin,
unkarin, tshekin, viron jopa kataloniankin kielille.

Teuvo Pakkala.

Aivan savolaisen Juhani Ahon kantapäillä esiintyi uudemman
realismin tienraivaajain joukossa pohjalainen Teuvo Pakkala. Tosin
hän on ollut noita »maan hiljaisia», jotka eivät itsestään suurta me-
lua pidä, mutta vähemmälläkin tuotannollaan hän on saavuttanut
varsin merkittävän sijan sekä lukijakuntansa tietoisuudessa että
kirjailijaimme kantajoukossa. Tämän aseman luojina ovat etu-
sijassa olleet Pakkalan rikas ja mehevä pohjalainen kieli, jossa Oulun
ja Kajaanin seutujen höystöisä kansankieli on ensiksi tuotu kirjalli-
suuteen, sekä varsinkin se kirjallisesti uusi aihepiiri — ylimaan »terva-
kansan» ja merikaupungin köyhälistön elämä — jota hän lämpimällä
myötätunnolla ja realistisen taiteilijan hartaalla antaumuksella ku-
vailee.

Teuvo Pakkalan näkemykset ja elämykset liittynevät lähinnä
hänen kotikaupunkiinsa Ouluun, jossa hän syntyi 9 p. huhtik. 1862.
Isä oli alkujaan kultaseppä, myöhemmin Oulun sahayhtiön tukki -
päällikkö ja kuului tunnettuun Frosterusten pappissukuun, jonka
latinoidun nimen Teuvo (Oskar) Pakkala käänsi jälleen sen suomalai-
seen alkumuotoon, ensin kirjailijanimekseen, myöhemmin (1889)
virallisestikin. Pakkalan lapsuudenkoti oli varaton, ja hänen täy-
tyikin ^o varhain (varsinkin 1867 — 68 katovuosien aikana, jolloin
isä oli muualla työnansiolla) oppia puutetta kestämään ja hankki-
maan toimeentuloa omin neuvoin. ^ Hommauduttuaan omin päin

1 Ks. Helmi Setälä, Kun suuret olivat pieniä.

ensin ruotsalaiseen alkeiskouluun ja sitten suomalaiseen yksityis-
lyseoon ja oltuaan kesäaikoina kaikenlaisissa ansiotöissä hän tuli
ylioppilaaksi 1882 ja antausi heti kynämieheksi. Isänsä kera häE
oli tukkiasioissa samoillut suuria Kajaanin takaisia sydänmaita ja
siellä tutustunut näiden seutujen alkuperäiseen mehevään kansan-
kieleen, jota hän kohta rupesi käyttämään kirjailijana hyväkseen.
Aluksi hän liittyi oululaisen >>Kaiku>>-lehden toimitukseen ja sai sen
päätoimittajalta K. F. Kivekkäältä kirjallisia herätteitä, joiden ensi-
mäinen näkyvämpi tulos oli kertomus Lapsuuteni muistoja v. 1885.
Toisen kirjansa Oulua soutamassa hän julkaisi seuraavana vuonna.
Vuoden 1889 hän kuului jyväskyläläisen »Keski-Suomen» toimituk-
seen ja oli sitten pari vuotta oululaisen »Louhen» päätoimittajana,
kunnekka antautui kokonaan kirjallisiin töihin, julkaisten alkuperäi-
siä teoksia ja uutterasti suomennellen vieraskielisiä, varsinkin norja-
laisia (Lien, Ibsenin, Hamsunin, Nansenin y. m.) kirjoja. Oulun
laitakaupungin elämästä hän 1890-luvun alkupuolella julkaisi perät-
täin kolme aiheellisesti toisiinsa liittyvää teosta: laajahkot kertomuk-
set Vaaralla (1891) ja Elsa (1894) ja kertomuskokoelman Lapsia
(1895). Myöhemmin seurasivat huvinäytelmät Tukkijoella (1899) ja
Kauppaneuvoksen härkä (1901) sekä romaani Pieni elämäntarina
(1903). Siihenpä Pakkalan omintakeinen kaunokirjallinen tuotanto
toistaiseksi näkyy loppuneenkin. Siinä sivussa hän monet vuodet
1900-luvun taitteessa toimitti Otavan Joulukonttia; viime vuosina
hän on toimittanut Otavan seikkailusarjaa Mailta ja meriltä. V. 1904
Pakkala siirtyi Helsingistä vakinaisesti Kokkolaan käytännöllisille
aloille Friis- veljesten palvelukseen ja koulunopettajaksi. Tänä aikana
hän on m. m. julkaissut erään Aapisen (1907).

Muistamme edellisestä, kuinka muutamat »perustavan ajan» ky-
näilijät (Suomalainen, Soini, Kiljander) jo olivat ottaneet aiheita
suomalaisesta kaupunki-, varsinkin pikkukaupunkielämästä, kuvail-
len sitä pääasiassa humoristiselta kannalta. Kuitenkin vasta Pak-
kala tuo varsinaisesti kaupungin, vieläpä erityisesti suomalaisen
merikaupungin takamaineen suomenkieliseen kirjallisuuteen. Hän-
hän oli itse vilkkaan merikaupungin kasvatti ja voi siis nojata suoraa»
omiin havaintoihinsa ja elämyksiinsä. Ja tietysti hän realistina va-
litsi aiheensa juuri niistä elämänpiireistä, jotka hän välittömästi

tunsi, nimittäin kotikaupunkinsa tai vielä paremmin sen laitakau-
pungin (Vaaran) köyhälistön, »pienten eläjäin», elämästä. Tältä
taustalta kohoaa hänen teostensa yhtenäinen pääryhmä: Lapsuuteni
muistoja. Vaaralla, Lapsia ja Elsa. Niistä kolme viimemainittua hyvin
läheisesti liittyy toisiinsa, niissä kun esiintyvät pääasiassa samat
henkilötkin, »Vaaralla» ja »Lapsia» kirjoissa (»Lapsien» muutamat
kertomukset ovat milfei sellaisinaan otetut edellisestä) vanhempina
ja lapsina, »Elsassa» vanhuksina ja aikuisiksi varttuvina — siis parin
sukupolven ilot ja surut, varsinkin surut ja »nikarasta nikaraan» elä-
minen. Kaupungin isoiset ja sivistyneistö tulevat näissä kirjoissa
vain ohimennen esiin, eikä silloin suinkaan kauniilta puoliltaan.
Kuitenkin Pakkala, niin hyvä kuin tilaisuus olisikin ollut, todellisen
taiteilijan vaistolla yleensä visusti välttää tekemästä Minna Canthin
tapaisia jyriseviä syytöskirjoja »yläluokkaa» ja yhteiskuntaa vastaan.
Hänen kuvauksensa tehoo omalla tyynellä asiallisuudellaan, josta
lukija kuitenkin helposti huomaa, keiden puolella tekijän ja hänen
mukanaan lukijan lämmin myötätunto viihtyy. Silti hän ei suinkaan
peittele tuon köyhälistön omia vikoja ja varjopuolia. Tuskinpa lie-
neekään meillä koskaan kuvattu ennen sosialidemokratian esiinty-
mistä eläneen kaupunkilaisköyhälistön elämää niin hartaalla ymmär-
tämyksellä ja asiantuntemuksella kuin juuri näissä Pakkalan kir-
joissa. Niissä ei ole oikeastaan mitään päähenkilöitä, vaan niiden
sankareina on koko laitakaupungin köyhälistö, sekä aikuiset että
lapset. Täten ne samalla ovat päteviä sivistyshistoriallisia todistus-
kappaleita siitä, miten kolme- tai neljäkymmentä vuotta sitten eli
tekijän lapsuuden ja nuoruuden aikana oltiin, elettiin ja ajateltiin
Oulun laitaosissa. Tavallaan ne siis ovat ikäänkuin täydennyksiä
oululaisen Saara Wacklinin paljoa aikaisemmille (1800-luvun alun)
Oulu-kuvauksille (»Satanen muistelmia Pohjanmaalta»). Erityisesti
ansaitsee mainita se erinomainen psykologinen taito, jolla Pakkala
niissä esittelee lasten, varsinkin tyttölasten — Pakkalan edustavim-
mat henkilöthän muutenkin ovat pääasiassa naisia — puuhia, mielen-
liikkeitä ja erilaisia luonteenpiirteitä. Lasten ymmärtäväisenä ku-
vailijana Pakkala onkin ensimäisiämme, ehkäpä etevin kaikista, var-
sinkin mitä lasten sisimmän olemuksen ymmärtämiseen tulee.

Taiteellisen rakentelun kiinteys ei suinkaan ole näiden Pakkalan

teosten — varsinkaan aikaisempien — vahvimpia puolia. Hän näyt-
tää panneen kuvauksensa paperille pääasiassa sellaisina kuin ne
vierivät hänen sisäisen silmänsä editse, liioin valikoimatta tai tyy-
littelemättä. Siinä suhteessa hän alussa seisoo lähellä »kansankir-
jailijoita». Mutta niinpä hän saakin kuvauksiinsa tuon leveän ja
erehtymättömän todellisuusleiman, jota realistinen suunta vaati.
Myös kielellisesti tavoittelee Pakkala niin suurta toden- ja luonnon-
mukaisuutta kuin taiteellisesti suinkin on mahdollista. Hän ei pyri
olemaan mikään valikoiva ja silotteleva tyylitaiteilija, vaan antaa
sanansa ja lauseensa »tulla köytenään», hänen omaa sananparttaan
käyttääksemme. Niin varsinkin aikaisimmissa kirjoissaan »Lapsuu-
teni muistoja» ja vielä enemmän »Oulua soutamassa», joiden outojen
sanojen ja höystöisien puheenparsien paljous usein saattaa lukijan
aivan ymmälle. Myöhemmissä teoksissaan hän sentään on tyylilli-
sessä ja kielellisessä suhteessa paljoa säästeliäämpi ja valikoivampi,
jopa »Pienessä elämäntarinassa» antaa tyylilleen ja kielelleen melkoi-
sessa määrässä vieraan, haetun ja teennäisen leiman.

»Lapsuuteni muistoissa» tekijä itse esiintyy kertojana, kuvaillen
hilpeästi ja tutunomaisesti omia ja köyhien ikätoveriensa lapsuuden
kokemuksia ja ponnisteluja niin aineellisessa kuin henkisessä aherte-
lussa (kesätöissä ja koulupoikina). Tässä kirjassa Pakkalan tendenssi
rikkaita ja isoisia vastaan pistää kenties selvimmin esiin. Rikkaat
elävät omaa itsekästä, henkisesti onttoa elämäänsä, välittämättä
vähääkään köyhien kohtalosta. Ja kuitenkin on tyytyväisyys ja
iloinen mieli paljoa tutumpi vieras köyhien matalissa majoissa kuin
isoisten komeissa kodeissa. — Sama kuva uudistuu seuraavissakin
kirjoissa tyynesti ja hillitysti, joskin usein aika pisteliäästi. »Vaa-
ralla» ja »Elsa» kuvailevat rinnakkain noin puolenkymmenen köyhän
perheen (Latut, Nikkilät, Viiot, Tepot ja Vimparit), varsinkin niiden
lasten ja nuorison elämää. Edellinen on sarja verrattain irrallisia
»kuvauksia Vaaralta», jälkimäisessä sensijaan keskittyy päähuomio
nimihenkilön Viion Elsan ja hänen surullisen elämäntarinansa ym-
pärille. »Elsassa» Pakkala esiintyykin jo täyskypsänä, itsetietoisena
taiteilijana, ja niinpä tämä kirja onkin hänen kertomuksistaan kirk-
kain ja sopusuhtaisin, hänen pääteoksensa, jossa hänen kirjalliset
avunsa täyspitoisina ilmenevät.

Pakkalan köyhät uskovat luotta vasti Jumalan apuun ja salli-
mukseen ja alistuvat nöyrinä ja tyytyväisinä, napisematta ja nuri-
sematta, kohtaloonsa, koettaen hädässä parhaansa mukaan tukea
toisiaan, kun rikkaiden ja yhteiskunnan apu heiltä evätään. Har-
voin vain pilkistää heistä, etusijassa Latun emännästä, vaistomainen
katkeruus parempiosaisia kohtaan. Itse Vimparitkin, vaikka elävät
mitä kurjimmissa olosuhteissa, ovat luottavaisia ja tyytyväisiä.
Kaikki nuo köyhät, sekä vanhemmat että nuoremmat, niin yhtei-
seltä taustalta kuin heidän kuvansa muutoin nousevatkin, on Pakka-
lan taitava kynä samalla havainnollisesti yksilöinyt ja piirtänyt
heistä monta mieleenpainuvaa henkilökuvaa. Paras kaikista on
epäilemättä reipas »poika tyttö», hommakas ja avulias Latun Liisa,
joka siirtyy ihan ilmielävänä lukijan eteen. Jumalinen, hieman itse-
vanhurskas Viion leski; hänen hentoinen ja romanttisesti haaveileva
Elsansa; arvosteleva ja epäilevä Nikkilä ja hänen naurusuinen emän-
tänsä; hidas ja saamaton Vimpari, joka elämänsä ensimäisenä onnel-
lisena päivänä kontistuu kuoliaaksi lumihankeen viinapullo taskussa
ja leipäpinkka selässä; Ojaniemen Mari, joka parhaansa mukaan
avustaa Vimparin perhettä, vaikkapa herrasväkeen ottopo jaksi pääs-
syt ja papiksi valmistuva Vimparin poika Aappo (herrastuneena
Abe) on hänet pettänyt ja vietellyt — kaikki he yksilöisesti edusta-
vat eri puolia, sekä hyviä että huonoja. Vaaran köyhälistöstä. Kauim-
min ja herkimmällä antaumuksella viipyy tekijä Viion Elsassa, sel-
vitellen taitavasti niitä syitä ja edellytyksiä, jotka johtavat Elsan, tuon
naapurien kehuman mallikelpoisen »hyvän tytön» ja Viion lesken
ylpeyden, herrasviettelijän herkkäuskoiseksi ja vielä petettynä ja
jätettynäkin viettelijäänsä ihannoivaksi uhriksi. Elsan kuvaus on
epäilemättä paralta naiskuvia, mitä suomeksi on kirjoitettu, Pakkalan
taiteen korkein saavutus.

Sivistyshistoriallisesti jopa muutenkin mielenkiintoinen tuote on
Pakkalan kertomus Oulua soutamassa. Siinäkin on muutamia haus-
koja pikakuvia Oulusta, mutta tällä kertaa kaukaisen sydänmaa-
Iäisen silmillä nähtyjä ja arvosteltuja. Tekijä itse pysyy visusti
syrjässä ja ikäänkuin mielihyvin nauttii pelkästä näkemästään ja
kuulemastaan. Ja tämän kutiavan mielihyvän hän osaa istuttaa luki-
jaankin. Siinä suhteessa, jopa paikoin aiheellisestikin (esim. heltei-

12. 952 — G

nen sunnuntai-ilta Rantalan pihalla ja Oulun outojen ihmeellisyyk-
sien vaikutus salolaisten, varsinkin Katrin mieleen) tällä kirjalla on
yhtymäkohtia Juhani Ahon hiukan aikaisempien novellien »Kieva-
rin pihalla» ja varsinkin »Rautatien» kanssa. Mutta muuten »Oulua
soutamassa» on leveä, kansanomainen »tervakansan» eepos, jonka
sankareina on koko tuo tervanpoltolla elävä ylimaan karaistu kansa,
vaikkapa pääasiallinen juoni, jos sellaisesta edes voi puhua, kiertyy
Rantalan tervalastia Kuhmosta Ouluun kuljettavan venekunnan
ympärille. Tervaveneet, tukkilautat, valkeat vedet, kuohuisat kos-
ket, ankarat aallokot, sydänmaiden jylhä luonto ja alkuperäinen
kansa — kaikki ne kilpaa vierivät tässä leveässä »laatumaalauksessa»
erinomaisen höystöisän ja kansanomaisen kielen kuvaamina lukijan
editse. Epäilemättä »Oulua soutamassa» samoinkuin Ahon »Rauta-
tie» kauan säilyttää »klassillisen» arvonsa. Molemmat ne ovat meikä-
läisen realistis-naturalistisen suunnan perikuvallisimpia tuotteita,
loistavia näytteitä siitä, miten vähäpätöisyys taitavan kynän käsit-
telemänä voidaan tehdä sekä pitkäksi että leveäksi ja huvittavaksi,
vieläpä arvoltaankin mielenkiintoiseksi.

Pakkalan viimeinen romaani Pieni elämäntarina seisoo aivan
yksinäisellä paikalla hänen tuotannossaan. Nähtävästi hän tällöin
on ollut enimmän ulkomaisen kirjallisuuden, semminkin suomenta-
miensa norjalaisten kirjailijain vaikutuksen alaisena. Tjrylillisesti
ja käsittelytavan puolesta näyttää varsinkin Knut Hamsun jättäneen
tähän romaaniin jälkiä, jopa aiheellisestikin (vivahtaahan oikullinen
Esteri Kalm jossakin määrin Hamsunin »Pan'in» Edvardaan). Tun-
tuu kuin Pakkala olisi tällä kertaa yleistä ajan virtaa seuraten tah-
tonut luoda jotakin erikoista, tavallisuudestaan poikkeavaa. Ro-
maanin kokoonpano on nyt perin kiinteä, yhden henkilön ympärille
kiertyvä; ajan ja paikan väritys on ohennettu milfei olemattomiin;
kieli karsittu ja puristettu mahdollisimman suppeaksi, miltei pakko-
paitaiseksi; esitys hypähtelee perin hermostuneesti ja oikullisesti
ikäänkuin päähenkilön luonnetta ja mielenliikkeitä säestäen eteen-
päin, jättäen aukkoja, jotka lukija itse saa täyttää. Päähenkilö on
nytkin nainen, mutta tällä kertaa säätyläisnainen, rikkaan kodin
tytär. Esteri Kalmin ei tarvitse »Vaaran» naisten tavoin kärsiä ai-
neellista puutetta, mutta sitä enemmän hänen avara ja lämmin sydä-

mensa kärsii henkistä puutetta, rakkautta ja ymmärtämystä, jota
hän tahtoisi täysin sydämin sekä saada että antaa. Äiti on varhain
kuollut, äitipuoli vieroo häntä eikä isäkään tajua tyttärensä sisintä
kaipuuta, vielä vähemmän muu ympäristö. Ainoasti vanha kömpelö
Juho renki häntä ymmärtää. Tästä puutteesta johtaa tekijä hänen
luonteensa omituiset ilmiöt ja koko hänen särky neisen, edestakaisin
heittelehtivän elämänjuoksunsa, jolla ei ole lujaa, äidinrakkauden
luomaa pohjaa ja elämäntuntoa allaan. Huolimatta kaikesta työstä
ja taidosta, jota tekijä epäilemättä on käyttänyt Esterin rikkinäisen
elämäntarinan sisäiseen ja ulkonaiseen valaisemiseen, jättää kirja
lukijan sittenkin verrattain kylmäksi ja osanotottomaksi. Tuntuu
siltä kuin Pakkala tällä kertaa olisi rakennellut teostaan pelkästään
mielikuvitustaan jännittäen pala palalta, ankarasti aprikoiden, miet-
tien ja tapaillen, jopa lopulta itsekin hermostuen. Joka tapauksessa
Esteri Kalm on kylläkin mielenkiintoinen selvittely naispsykologian
alalta.

Pakkalan kertomukset ovat yleensä vakavia ja surunvoittoisia.
Elämänkäsitykseltään vieläpä aiheellisestikin (siirtymys lapsuuden
muistoista merimiesköyhälistön kuvailuun) ne jossakin määrin vi-
vahtavat norjalaisen Jonas Lien kirjoihin. Mutta vakavuuden ja
ihanteellisen mielen alla piilee Pakkalassa iso annos hupaisaa huu-
moria jopa purevaa satiiriakin. Jo hänen kertomuksissaan tapaamme
vilaukselta tuontuostakin hauskoja henkilö- ja tilannekuvia. Kuiten-
kin vasta molemmissa huvinäytelmissään hän antaa tälle kirjailija-
luonteensa puolelle vapaan vallan, jopa viehättyy helposti karkeaan
ja meluisaan liioitteluun, joka monesti lähenee irviku vaisuutta. —
Ennenkuulumattoman näyttämömenestyksen on kepeänä näyttämö-
ravintona saavuttanut Soinin »Kirjavien kuvien» jälkiä astuva Tukki-
joella, joka aiheellisesti hipaisee »Oulua soutamassa». Kuitenkaan se
ei rehevässä todenmukaisuudessa saavuta kumpaakaan, sillä tukki-
laiselämä on siinä liiaksi ihannoitu ja romantisoitu. Sievät laulut,
reipas tukkilaishuumori ja muutamat kätevästi kaavioidut henki-
löt, hidas Tolari ja ripeä Maija ennen muita, antavat yhdessä hupai-
sien kohtausten ja mehevän vuoropuhelun ohella näytelmälle sentään
tuoreutta ja vauhdikkaisuutta ja korvaavat puolestaan juonen vähä-
pätöisyyden, kokoonpanon hajanaisuuden ja monesti milfei klovnimai-

sen hulluttelun. Kaikki menee välittömästi ja vaivattomasti korvasta
sisään ja toisesta ulos. — Yhteiskunnalliseksi satiiriksi tarkoitettu
lienee pikkukaupungin kuvaus Kauppaneuvoksen härkä, jolla puoles-
taan on melkoisia yhtymäkohtia Soinin »Kaarlo Tiiran» kanssa.
Mutta liiallinen ilottelu ja ivailu, joka ulottuu pikkukaupungin ar-
voisasta pormestarista sen perin monivirkaiseen, Shakespearen hau-
dankaivajain, portinvartijain ja narrien tapaan filosofoivaan vahti-
mestariin saakka, ampuu tässä usein yli maalin ja häiritsee tai-
teellista sopusuhtaa. Tuskinpa enää voidaan Suomessa ajatella
sellaista pikkukaupunkia, jossa »Kauppaneuvoksen härän» kaikki
henkilöt ja tapaukset siinä muodossa olisivat mahdolliset, niin
paljon kuin siinä kohtaammekin meikäläisille pikkukaupunkioloille
tuiki tuttuja ja luonteenomaisia piirteitä.

Pakkalan kirjalliset aikaansaannokset eivät itsessään ole lois-
teliaita ja pauhaavia, mutta paraat niistä ovat hartaita ja rehellisiä
todisteita tekijänsä hiljaisesta ja tunnollisesta työstä. Kirjallisuu-
temme vaiheissa hänellä on oma erikoinen, tosin hieman taempi mutta
sitä tanakampi paikkansa, jonka nykyiset rajaviivat lienevät edelli-
sestä käyneet jossakin määrin ilmi. Hänen pitkällinen vaikenemi-
sensa onkin tehnyt hänet jo enemmän historianomaiseksi kuin muut
hänen aikalaisensa.

Santeri Ivalo.
(Ingman.)

Paljoa enemhiän etualalla sekä samanaikuisen kirjailijapolven
rintamassa että suuren yleisön tietoisuudessa seisoo toinen peräpohja-
laissyntyinen, mutta täysin pääkaupunkilaistunut kirjailija Santeri
Ivalo (vuoteen 1907 saakka Santeri Ingman). Tämän edustavan ase-
man ovat Ivalolle hankkineet hänen kepeä kertoilijataitonsa ja suuri
tuotteliaisuutensa sekä varsinkin hänen suositut historialliset romaa-
ninsa ja novellinsa. Viimemainitun, nykyaikaisten esteetikkojen usein
vähäksymän, mutta suuren yleisön aina suosiman kirjallisuuslajin,
jonka Yrjö Koskinen, Jahnsson ja Bergman jo aikaisemmin olivat
suomeksi perustavasti panneet alulle, on Ivalo tukevasti ja samalla
kansallisesti koteuttanut meikäläiseen kirjallisuuteen, ollen nykyään

meillä sen huomatuin viljelijä. Tosin Ivalokin alottaa raikkaana nyky-
aikaisrealistina — ei kuitenkaan enää kansanku vaajana vaan oman
aikansa helsinkiläisen ylioppilaselämän ja siinä risteilevien aatemur-
rosten erittelijänä — mutta uusromantiikkaan päin siirtyvä ajan
henki vetää hänetkin vastustamattomasti mukaansa ja saattaa hänet
Erkon, Ahon y. m. tavoin kaivautumaan kansansa menneisyyteen ja
sitä kaunokirjallisesti kuvaamaan. Sillähän alalla oli Topeliuskin
aikoinaan pysy vimmat laakerinsa leikannut ja maan sekä mielipiteen
valmiiksi muokannut. Tämä siirtyminen oli kai muutoin Ivalolle
verrattain helppo, koska historia jo alusta pitäen oli ollut hänen
lempiaineensa, jota hän jo aikaisemmin oli tieteellisestikin harrasta-
nut. Kuitenkin hän samalla edelleen säilyttää realistisen, uuden-
aikaisen tekotapansa ja siten ikäänkuin taiteellisesti uusii ja ajan-
mukaistuttaa historiallisissa kertomuksissa ja näytelmissä aikai-
semmin viljellyn romanttisen tekotavan,

Santeri (oik. Herman Aleksander) Ivalo on Ahoa ja Pakkalaa
hiukan nuorempi sekä iältä että kirjailijana. Hän syntyi kirkkoherra
Herman Ingmanin poikana »Lapin raukoilla rajoilla» Sodankylässä
9 p. kesäk. 1866. Santerin ollessa 6-vuotias siirtyi isä kirkkoherraksi
Kuusamoon, jossa kuoli jo 1875, minkä jälkeen perhe 1877 muutti
Ouluun, jonka nuoressa suomenkielisessä yksityislyseossa Ivalo suo-
ritti koulunkäyntinsä, tullen 1885 ylioppilaaksi. Ivalon lapsuus- ja
nuoruusmuistot liittyvät siis kuten Pakkalankin Ouluun ja sen takai-
seen jylhään »ylimaahan» ja tulevat jonkun verran esiin hänen kir-
jallisessakin tuotannossaan. Muuten hän ylioppilaaksi tultuaan jou-
tui kohta helsinkiläiseen ilmapiiriin tieteilijänä, sanomalehtimiehenä,
kirjailijana ja yhteiskunnallisena toimihenkilönä. Jatkaen Helsin-
gissä ja myöhemmin Ruotsin ja Tanskan arkistoissa opintojaan ja
tutkimuksiaan etupäässä Pohjoismaiden historiassa hän tuli fil.
kandidaatiksi 1889 ja julkaistuaan (vv. 1890 ja 1894—95) pari Poh-
jois-Suomen historiaa 1600-luvun alkupuolella käsittelevää väitös-
kirjaa (Tutkimuksia Pohjois-Suomen historiasta vuosilta 1595 — 1635
ja Kaarlo IX:n Jäämeren politiikka I — II ) fil. tohtoriksi 1894, ollen
siis harvoja akatemiallisen »korkeasti oppineita» kaunokirjailijoitamme.
Yhtyen jo alusta pitäen »nuoren Suomen» lippukuntaan hän heti
Päivälehden synnyttyä liittyi sen toimitukseen, pysyen siinä koko

lehden olemassaolon ajan ja ollen w. 1899 — 1904 sen päätoimittajana.
Päivälehden lakkautuksen jälkeen hän on kuulunut sen seuraajan
Helsingin Sanomain toimitukseen. Ahkeran sanomalehtikirjailun
ohella, joka lienee liikkunut pääasiassa yhteiskunnallisten kysymys-
ten alalla, Ivalo on muutenkin ollut harras yhteiskunnallinen toimi-
henkilö ja luottamusmies. Siinä sivussa hän on julkaissut kansan-
tajuisia historiallisia esityksiä (K. M. Armfelt ja Suomen sota 1808
— 09), yhteiskunnallisia lentolehtisiä y. m. s. ja suomentanut useita
teoksia (esim. Heidenstamin »Karoliinien» loppupuolen, Nordahl
Rolfsenin »Maailman historian» y. m.), ollen Ahon tavoin tyypillinen
»kynästään eläjä». — Tietysti Ivalokin on tehnyt kirjaili jäimme taval-
liset pyhiinvaellukset Pariisiin ja Italiaan.

Jo koulupoikana Ivalo toverikunnassa osotti kirjallisia taipu-
muksiaan ja lienee Pakkalan tavoin opettajaltaan K. F. Kivekkäältä
saanut kansallisia ja kirjallisia herätteitä.^ Ylioppilaaksi tultuaan
hän ensin muutamilla pikkujutelmilla kokeili Valvojassa, kunnes
1890 salanimellä Santeri julkaisi ensimäisen suuremman teelmänsä,
novellin Hellaassa. Sitä seurasi kohta perästä neljä kokoelmaa pie-
niä kertoelmia, jutelmia ja muistelmia: Iltapuhteeksi I — //, Reservi-
kasarmista ja Tuokiokuvia matkan varrelta (kaikki vuosien 1891 ja
1895 välillä). Näissä kaikissa ilmenivät edukseen Ivalon vaivatto-
mat nykyaikaisen realistisen kertoilijan, kuvailijan ja pakinoitsijan
lahjat, herkkä, pikkupiirteinen huomio ja luistava, joskin monesti
virheellinen ja hutiloiva kieli ynnä oikeinkirjoitus, jotka viimemaini-
tut seikat aina tähän saakka, joskin nykyään yhä vähenevässä mää-
rässä, ovat »oikeakielisyyden» valvojille antaneet paljon muistutta-
misen aihetta hänen kielenkäyttöään vastaan. Jonkinmoinen pinta-
puolisuus ja syventymisen puute osaltaan leimaa näitä Ivalon ensi-
mäisiä tuotteita, joiden nykyaikaiset aiheet ovat perin erilaisilta
aloilta, ikäänkuin osottaen tekijän aluksi haparoivan sinne tänne,
ennenkuin hän vasta historiallisessa kaunokirjailussa tapaa vahvan,
omintakeisen maankamaran alleen. Sen hän tekee ensimäisellä his-
toriallisella kertomuksellaan Juho Vesaisella, joka ilmestyi 1894 ja
heti kohotti tekijänsä kirjailijaimme eturintamaan. Tämän jälkeen

Ks. Helmi Setälä, Kun suuret olivat pieniä.

hän tosin tekee vielä ikäänkuin suuren lopputilinsä nykyisyyden
kanssa julkaisemalla lavean yhteiskuntakuvauksensa Aikansa lapsi-
puoli 1895, ennenkuin päättävästi siirtyy kansansa historiallisia vai-
heita kaunokirjallisesti valaisemaan, astuu realistisesta nykyajasta
romanttisempaan menneisyyteen. Myöhemmin hän kyllä, mutta
vain aivan tilapäisesti, palajaa nykyaikaan kertomuskokoelmallaan
Saaristossa (1903) y. m. pikkuteelmillä.

Kuten sanottu ei Ivalo enää aiota realistisella kansankuvauk-
sella. Hän on jo »modernisempi» mies, jonka esiintyessä kansan-
kuvauksen kulta-aika oli jo laskemassa. Tosin hän pienissä kertoel-
missaan (»Tuokiokuvia» ja »Iltapuhteeksi») tilapäisesti piirtelee mil-
loin surullisia, milloin hupaisia pikkukuvia kansan elämästä ja ihmi-
sistä (esim. Kappale todellista kurjuutta, Vanttajan vanhukset, Syy-
tinkivaari. Kaksi suurta karria. Matalassa), tuopa »Reservikasarmissa»
esiin koko sarjan hupaisia maalaisnuorukaisten tyyppejä. Mutta
pääasiallisesti hän näihin aikaisempiin kertomuksiinsa ja jutelmiinsa
valitsee aiheet helsinkiläisestä elämästä, varsinkin sen ylioppilas- ja
koululaismaailmasta, samoin vanhain piikain sekä vanhain poikain,
rappioituneiden herrasmiesten, pikkukaupunkilaisten y. m. s. oloista
ja elämästä. Useimmiten Ivalo pikkujutelmissaan herttaisen leikki-
sästi, todellisen humoristin näppärällä näkemyksellä, kuvailee ih-
misten pieniä heikkouksia ja elämän naurettavuuksia, varsinkin rak-
kauden erilaisia puuskia ja ilmenemistapoja. Muodoltaan ja monesti
aiheiltaankin nämä jutelmat ovat Ahon samanaikuisten »Lastujen»
läheistä sukua, mutta ne eivät ole yhtä siroja ja huoliteltuja, vaan
pikemmin kepeiden »palstantäytteiden» tapaisia. Ivalo ei samassa
määrin kuin Aho eläydy itse mukaan aineeseensa, hän sieppaa ulko-
kohtaisesti kuin matkailija-valokuvaaja kuvan sieltä toisen täältä.
Siitäpä johtunee myös että Ivalo niissä verrattain vähän kuvailee
luontoa. Hänellä ei tunnu olevan Ahon eikä Reijosen syvää luonnon-
tajua. Vain »Tuokiokuvissa» ja »Saaristossa» hän piirtelee muutamia
kalpeahkoja luonnonkuvauksia — edellisessä lapsuusseutunsa jyl-
hästä salomaan, jälkimäisessä Suomenlahden merellisestä luonnosta.
Myöhemmin hän kyllä historiallisissa romaaneissaan entistä suurem-
massa määrin kehystää tapahtumia ja henkilöitä luonnonkuvauk-
silla, mutta tällöinkin verrattain harvaviivaisilla ja ylimalkaisilla.

Ivalon jo mainitut ylioppilaselämän kuvaukset Hellaassa ja
Aikansa lapsipuoli ikäänkuin täydentävät toisiaan. Molemmat ne
erittelevät 1880-luvun yleisiä aatemurroksia, sellaisina kuin ne ilme-
nivät etusijassa silloisen suomenkielisen ylioppilasmaailman piirissä.
Hieman hajanaisen >>Hellaassa>> novellin (»Hellas» on helsinkiläinen
ulkoravintola) päähenkilö Eljas on nuorena ylioppilaana kaukaa
Pohjanmaalta Helsinkiin tullessaan täysin ihanteellinen aatesielu,
jonka kauniit haaveet kova todellisuus Helsingissä pian särkee. Ja
kun vanliat ihanteet eivät enää näy elämässä kelpaavan, lyöttäytyy
Eljas jyrkäksi realistiksi, uusien aatteiden mieheksi. Mutta tyydy-
tystä hän ei nytkään tunne, ja niinpä hän lopuksi maalla oleskel-
lessaan »herää» ja lukee papiksi. Siis romantiikkaa, realismia ja uus-
romantiikkaa peräkkäin! Tosin tekijä ei anna lukijalle täyttä sisäistä
vakuutusta siitä, oliko Eljaksen herääminen todellinen ja saavuttiko
hän lopultakin tasapainon. Lukija ei kiinnykään niin paljon pää-
henkilön sielulliseen kehitykseen kuin koko siihen kirjavaan taustaan,
jossa Eljas Helsingissä liikkuu ja jonka tekijä realistisesti havain-
nollistutlaa, lingoten siinä sivussa ivansa pieniä pisteliäitä nuolia
helsinkiläisen elämän ja katsantokannan kierouksia ja sovinnaisuuk-
sia vastaan. — »Hellaassa» hipaisee aiheellisesti Ahon hiukan aikai-
sempaa »Helsinkiin» novellia, mutta Ivalo ikäänkuin jatkaa vasta
siitä mihin Aho lopettaa, esittää aiheensa paljoa avarampaa ja yhteis-
kunnallisempaa taustaa vastaan, ja antaa s^n — tosin pienen lemmen-
tarinan yhteydessä - — vaikuttaa päähenkilön vaiheihin; Aho tyytyy
aivan lähimmän, kulloinkin käsillä olevimman ympäristön päähenki-
lössä herättämien mielialojen kuvailuun.

Paljoa täyteläisempi, vielä kantavampaa taustaa vastaan ku-
vattu on »Aikansa lapsipuoli», Ivalon pääteos leveän nykyaikaisen
kuvauksen alalla ja muutenkin lajissaan kirjallisuutemme merkki-
teoksia. Yleiseltä taustaltaan se lähenee Arvid Järnefeltin pari vuotta
aikaisempaa »Isänmaata» ja muutamia Ahon lastuja (esim. »Nuori
sielu»), »Hellaan» Eljas on siinä jaettu kahtia. Kansallisihanteellista
aatesielua, aikansa lapsipuolta, edustaa Juuso Tuominen (ent. Josef
Häggqvist); uuden ajan realistista, häikäilemätöntä »tuntosarvi-
miestä» Heikki Grönberg. Täytteenä on useita muita eri vivahduksien
edustajia. Juuson ja Heikin henkilöissä tekijä tahtoo esittää sitä

suurta murrosta, joka tapahtui suomalaisuuden liikkeessä 1880-
luvulla, siirtymistä aatteellisesta, käsitteellisestä suomalaisuudesta
todellisempaan, käytännöllisempään suomalaisuuteen, kansallisesta
romantiikasta kansalliseen realismiin, oppikamarista, juhlapuheista
ja isänmaallisten maljojen äärestä taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen
elämään ja hyvinvointiin, virka- ja valtasijoille, »kansan pyhän tah-
don» aatteellisesta ajamisesta lähinnä omien asiainsa ja etujensa
itsekkääseen ajamiseen ja niiden kautta muka välillisesti suomalai-
suuttakin vahvistamaan. Ensin asema yhteiskunnassa, sitten vasta
vaikutusvalta! Juuso ei tingi rahtuakaan vanhoista kansallisista
ihanteistaan ja musertuu senvuoksi ajan rautaisten rattaiden alle.
Mutta Heikki, jota Juuso luulosairaana on koettanut ampua, jää
pönäkkänä joskin sisäisesti tyhjänä istumaan vastaperustetun suuren
kansallisen liikeyrityksen johtoon, Juuson muka yhteiskunnalle
vaarallisena henkilönä joutuessa mielisairaalaan. Ihannesielu ei siis
menesty itsekkäässä ja kovakouraisessa nykyajassa, ei edes »kansalli-
sen» työn vainiolla; vain häikäilemätön ja rohkea kiipijä ja »tunto-
sarvimies» siinä pääsee eteenpäin — se on tässäkin tekijän ajan-
kuvauksen lohduton, mutta epäilemättä liioiteltu ja väritetty loppu-
tulos. Kirjailijan oma myötätunto on nähtävästi herkän ja innostu-
van Juuson puolella; Heikki onkin kuvattu milfei vastenmieliseksi
olioksi, kylmäksi ja itsekkääksi; hän on enemmän tyyppi kuin yksilö.
Mutta eipä Juusokaan tunnu oikein todelliselta ja vakuuttavalta.
Varsinkin kirjan lopulla hän alituisine, ryhdittömine mietenhauto-
misineen tekee aivan sairaalloisen ja kiduttavan vaikutuksen. Sen-
sijaan Juuson henkiset sukulaiset ja aatetoverit Vilho Hartikka ja
Helmi ovat toivottomuudessaankin ryhdikkäitä, valoisia ihanne-
sieluja. ^

Kuten mainittiin alotti Ivalo jo 1894 Juho Vesaisella historiallis-
ten romaaniensa, kertoelmiensa ja näytelmiensä pitkän sarjan ja
saavutti vasta niillä samoinkuin Aho samaan aikaan »Lastuillaan»

1 Perusaiheen tähän kirjaansa lienee Ivalo saanut aikoinaan (1889 — 90)
kuuluisasta Waldemar Churbergin ja Jaakko Forsmanin välisestä murha-
yritysj Utusta, josta myös etevä ruotsinkielinen kirjailijamme K. A. Tavast-
stjerna näkyy suunnitelleen romaania (vrt. W. Söderhjelmin tiedonantoa
sanomalehti miesjulkaisu Vox'issa).

ja »Panullaan» kansallisia aiheita suosivan suuren yleisön yksimielisen
tunnustuksen. Hänen historialliset kertomuksensa ovat kirjoitetut
yleensä leveään, maalailevaan, tasaiseen ja rauhalliseen tapaan.
Pieni annos säveää lenunenromantiikkaa y. m. romanttisia höys-
teitä on tietysti vanhan hyvän tavan mukaan asiaankuuluvaa, jos-
kin tekijä muuten antaa kertomuksensa juosta vankasti tosioloisella
pohjalla. Myös herttaista leikillisyyttä pirahuttelee tekijä sopivissa
kohdissa joukkoon. Historialliset ja maantieteelliset tosiasiat hänellä
kyllä joskus heittävät pientä kuperkeikkaa (esim. »Viipurin pamauk-
sessa» on varsinkin maantieteellisiä kompastuksia); joskus horjahtaa
tekijä käyttämään tyylillisesti virheellisiä sanoja ja sanontatapoja,
ikäänkuin tekijän tyylikorva ei olisi vielä täysin varma ja hienostu-
nut. Mutta näitä heikkouksia tavallinen lukija tuskin huomannee;
hänestä vierii kertomus leveänä ja tyynenä kuin rauhallinen kymi
eteenpäin, vaikkapa itse aihe usein onkin kaikkea muuta kuin rau-
hallinen. Henkilöt Ivalo yleensä kuvaa selväpiirteisesti, minkä toi-
minnan, minkä mielialojen miehenä; tapaukset perustuvat useimmiten
suorastaan historiaan, vaikkapa tekijä tietysti »runoilijan vapaudella»
yhdistelee ja erottelee, seuloo ja valikoi historiallisia henkilöitä ja tosi-
asioita sekä luo mielikuvituksestaan lisäksi uusia. Ajan, paikan ja sivis-
tysolojen värikkään kuvauksen, joka esim. Walter Scottin historialli-
sissa romaaneissa anastaa niin suuren, jopa joskus liiallisenkin sijan,
Ivalo tavallisesti, varsinkin aikaisemmissa teoksissaan, kuittaa ver-
rattain lyhyesti. Hänen päähuomionsa kiintyy enemmän itse tapauk-
siin ja henkilöihin kuin ympäristöön. Kuitenkin hän asettaa kuvauk-
sensa vankan historiallisen ajantaustan yhteyteen, johtaen siitä toi-
minnan yleisen menon. Ja historian tutkijana ja tuntijana Ivalo
näkemyksessään vetää nuo kaukaiset olot ja ihmiset ikäänkuin
lähemmiksi ja selvemmiksi, antaen niille siten realistisemman asun.
Juho Vesainen on julmien aikojen ja julmien tekojen tiivis ja
havainnollinen kuvaus, pääsisällyksenään peräpohj alaisten ja vienan-
karjalaisten kauheat hävitys- ja kostoretket toistensa alueille 1500-
luvun lopulla (1589 — 90). Kertomus on täynnä draamallista vauhtia,
jännitystä ja kohtalokkaisuutta, mukana pieni pisara lemmenroman-
tiikkaa (Helinä). Myöhemmin (1897) tekijä muodosti siitä näytelmän.
— Samoja aikoja joskin toisenlaisia oloja kuvailee Ivalon seuraava

lavea historiallinen romaani Anna Fleming v:lta 1898. Lukijan huomio
ei siinä kuitenkaan niin paljon kiinny haaveilevan, mutta samalla
päättäväisen nimihenkilön ja hänen lempijänsä, hupaisan saksalai-
sen seikkailijan Hieronymus Birkholtzin hieman romanttiseen lem-
mentarinaan kuin Annan sedän, »rautamarski» Klaus Flemingin
oivallisesti kuvattuun mahtavaan olemukseen ja muutamiin eloisiin
tilannekuviin kuten Turun aateliskoko ukseen (Flemingin ja Hornin
riita) ja Vääksyn häihin, joissa sen ajan suomalainen aateli valtiolli-
sine mielipiteineen ja seuratapoineen taitavasti saatetaan näkyville.
Molemmissa näissä romaaneissa on vankka historiallinen pohja.

Sensijaan Ivalon seuraavat suuremmat kertomukset Marga-
reeta (1898) ja Tuomas piispa (1901) liikkuvat melkoista ohuemmalla
historiallisella maaperällä, Suomen keskiajan katolisessa hämä-
rässä, minkä vuoksi tekijä niissä on jäänyt enemmän oman mieli-
kuvituksensa kuin historiallisten tosiasiain varaan. Niinpä hän onkin
molemmissa keskittänyt päähuomionsa nimihenkilöjen — edellisessä
peräpohj alaisen lappalaisten käännyt tä jän (1400-luvun vaihteessa),
jälkimäisessä tunnetun, jäntevän Tuomas piispan (1200-luvun alku-
puolella) — sielunkuvaukseen, jopa siinä määrin, että molemmat,
varsinkin »Tuomas piispa», ovat pikemmin tuiki tarkkoja, ettemme
sanoisi turhantarkkoja psykologisia sielunerittelyjä kuin varsinai-
sesti historiallisia kertomuksia. Niiden päähenkilöt kuvataan enem-
män ajatuksissaan kuin teoissaan, enemmän pyhimysuskoisessa suh-
teessaan neitsyt Maariaan kuin ympäröivään todellisuuteen. — Pie-
nissä historiallisissa jutelmissaan, joita tavataan sekä »Margareetassa»
että varsinkin kokoelmassa Onnen aalloissa (1904), Ivalo jälleen on
»historiallisempi», antaen eloisia, monesti leikillisiäkin tilapäiskuvia
eri ajoilta (Erämaan asutus. Kristillinen arvojärjestys. Käräjillä,
Onnen aalloissa, Krister herran verkalasti y. m.).

Ivalon historialliset näytelmät Lahjoitusmailla (1900) ja Kustaa
Eerikinpoika (1903) eivät draaman kannalta katsoen ole erikoisen
onnistuneita. Ne ovat pikemmin laveita ja laimeita luku- kuin kiin-
teitä ja vauhdikkaita näyttämödraamoja. Edellisen aihekin — Valk-
järven lahjoitusmaatalonpoikain sitkeä taistelu maidensa ja oikeuk-
siensa puolesta lahjoitusmaiden rälssiksi julistamisen jälkeen (1837)
— on liian lavea draaman ahtaihin puitteihin, varsinkin kun draa-

mallisesti koossa pitävä keskushenkilö puuttuu. Tosioloisena ajan-
kuvauksena ja kansan oikeuskäsityksen voimakkaana ilmaisijana
(vrt. »Wilhelm Tell>>) se sensijaan on kylläkin ansiokas ja saavutti
näyteltynäkin, koskettaen aatteellisella tendenssillään »routavuosien»
aikaa, niin herkkää vastakaikua, että se otettiin takavarikkoon.
Jälkimäinen näytelmä on vieläkin hajanaisempi ja epädraamalli-
sempi. Sen päähenkilö, Eerik XIV:n onneton maanpakolainen poika
prinssi Kustaa, jota hänen ystävänsä yllyttävät tarttumaan Ruotsin
tai edes Suomen kruunuun, on näet peräti epädraamallinen ilmiö:
unelmoiva, säveä ja horjuva nuorukainen, jolta puuttuu tarmoa
ratkaiseviin tositoimiin. Hänen tarinansa onkin enemmän lyyrilli-
nen kuin draamallinen, enemmän vienojen tunnelmien kuin väke-
väin vastakohtien risteily.

Avarimmat ja suurisuuntaisimmat taustaltaan sekä aiheiltaan
ovat Ivalon uusimmat, laajoihin esitöihin perustuvat historialliset
romaanit Erämaan taistelu v:lta 1909 ja Viipurin pamaus v:lta 1911.
Niissä myös Ivalon niin sanoaksemme kansallinen tendenssi voimak-
kaimmin esiintyy, puhuen toimivien henkilöiden suun ja tekojen
kautta kohottavia sanoja Suomen karun maankamaran ja sitä raata-
van ja suojelevan kansan puolesta. Molemmat romaanit ovat etu-
sijassa avarapuitteisia kokonaisten historiallisten aikakausien — edel-
linen 1400-luvun keskivaiheen jälkimäinen sen loppupuolen — ku-
vauksia, joiden kehyksiin on mahdutettu aikansa koko elämä ja
toiminta korvenraatajista valtion päämiehiin, erämaan riitaisista
riistaretkistä valtiopolitiikan ja suursotien kiistakentille saakka.
Siksipä ei niissä kummassakaan ole varsinaista romaanin päähenki-
löä ja kiinteää pääjuonta, vaan muodostavat ne kokoelman hieman
irrallisia historiallisia sarjakuvia, joiden juonelliseksi koossapitämi-
seksi tekijä taitavasti kuljettaa samoja henkilöitä — edellisessä hämä-
läisen talonpojan pojasta Hollolan voudiksi kohoavaa Heino Tuo-
maanpoikaa, jälkimäisessä tämän poikaa Pentti Heinonpoikaa, josta
lopuksi tulee Savonlinnan päällikkö — paikasta paikkaan, toimesta
toiseen, sen mukaan kuin tarve kulloinkin vaatii. Varsinaisesti his-
toriallisista henkilöistä kohoavat »Erämaan taistelussa» — taistelu
koskee hämäläisten ja suursavolaisten riitaa Hämeen ja Savon väli-
sistä riistarikkaista takamaista — etualalle arvokas piispa Maunu

Tavast ja ritarillinen Kaarle Knuutinpoika Bonde, jälkimäisessä
isänmaallismielinen piispa Maunu Särkilahti ja Viipurin uljas puo-
lustaja, »Viipurin pamauksen» (1495) sankari Knuut Posse, joiden ym-
pärillä Suomen muut herrat, voimakkaan isänmaanrakkauden innos-
tamina, vaaran hetkellä rohkeina ja luottavaisina seisovat. Iloisia
eivät suinkaan ole ne kuvat, joita tekijä näissä romaaneissa, varsin-
kin jälkimäisessä, vyöryttelee lukijan editse. Molemmat ne ovat
Suomen kansan suurten kärsimysten historiaa, mutta molemmat
ne samalla osottavat, ettei tämä kansa ole kärsimyksiinsä sortunut,
vaan on uudelleen kerta kerralta käynyt hävitysten jälkiä korjaamaan.
Lauri-ukon sanat vainolaisten polttaman talonsa raunioilla, surmat-
tujen jälkeläistensä ruumiiden ääressä (»Viipurin pamaus», s. 17):
»Raskasta on elämä näissä oloissa, mutta elettävä se kuitenkin on.
Ala alusta! — se on näillä mailla saatu monesti ennenkin tehdä»,
ilmaisevat sattuvasti romaanien vakavan pohjatunnun.

»Erämaan taistelulla» ja »Viipurin pamauksella» on Ivalo, eläen
juuri keskellä parasta luomiskauttaan, kohonnut kirjallisen taiteensa
ja tuotantonsa kukkuloille ja antanut suomenkieliselle historialliselle
romaanille entistä kantavamman ja kansallisemman leiman.

Romanttisen suunnan edustajia.

Ivalo ei suinkaan ollut ainoa, joka Yrjö Koskisen, Bergmanin ja
Jahnssonin jälkiä seuraten ryhtyi istuttamaan kotimaisia historialli-
sia aiheita suomenkieliseen kaunokirjallisuuteen. Puhumattakaan
noista monien pikkukynäilijäin varsinkin 1880-luvulla sepustamista,
usein vallan mauttomista »sotaisista tarinoista», »sotakertomuksista»
y. m. sentapaisista, esiintyi meillä jo ennen Ivaloa suomeksi pari
kolme huomattavampaakin historiallisten romaanien ja näytel-
mäin kirjoittajaa, jotka puolestaan keskellä realismin ja naturalis-
min kiihkeintä aikaa edustavat Topeliukselta voimakkaasti periyty-
nyttä vanhempaa, romanttisempaa suuntaa. Oloillemme kuvaavaa
on että tunnetuimmat heistä. Aura ja Numers, edellisessä osassa mai-
nitun Emlekylin (Nervanderin) tavoin ovat, kosk'eivät täysin taida
suomea, kirjoittaneet teoksensa alkujaan ruotsiksi, mutta taitavain

kynäin kääntäminä ne ensin, jopa edellinen yksinomaisesti, suomeksi
julkaisseet ja siten oleellisesti liittäneet suomenkieliseen kirjallisuu-
teen.

Salanimi Aura, jonka takana piilee harras suomalaisuuden ys-
tävä neiti Betty Elfving (synt. Turussa 16 p. maalisk. 1837, asuu Tu-
russa), oli kuten Päivärinta jo 50-vuotias, kun v. 1887 julkaisi ensi-
mäisen historiallisen kertomuksensa Härkmannin pojat, jota sitten
15-vuoden kuluttua (1902) seurasi lavea 2-osainen Vuosisatain pe-
rintö. Edellisen toiminta liikkuu »Isonvihan», jälkimäisen »Pikku-
vihan» aikoina, ja pohja-aatteeltaan molemmat täydentävät toisiaan.
Tekijätär näet tahtoo niissä osottaa, kuinka jo Isonvihan aikana suo-
malaisten mielissä ankarain olojen pakosta heräsi vaistomainen aja-
tus siitä, että Suomen maan ja kansan tuli omin neuvoin ohjata
kohtaloansa, ja kuinka tämä ajatus sitten surkean »hattujen sodan»
aikana, ikäänkuin »vuosisatojen perintönä», yhä selvemmin ja tietoi-
semmin kypsyi varsinaiseksi Suomen itsenäisyysaatteeksi, jonka aja-
misen Y. M. Sprengtporten myöhemmin otti tehtäväkseen. Siksipä
onkin näissä romaaneissa verrattain perusteellisesti ja värikkäästi
kuvailtu asianomaisten ajanjaksojen oloja ja mielipiteitä ja koetettu
niistä hakea tukea mainitun ajatuksen oikeutetulle esiintymiselle.
Tekijättären aatteellisena lähtökohtana on nähtävästi ollut Yrjö
Koskisen »Suomen kansan historia», mallina Topelius. Varsinaisina
koossapitävinä keskushenkilöinä esiintyy kummassakin romaanissa
samantapainen päämäärästään tietoinen ihmispari: edellisessä kirkko-
herra Härkmannin rohkea, intomielinen poika Miihkali, joka viholli-
sen Suomea uhatessa vaihtaa kirjat miekkaan ja kaatuu sankarina,
ja »sarkasodan» meteleistä pelastunut, oikeutta ja kuningasta etsivä
karjalaistyttö Alli, josta Miihkali saa yhtä isänmaallisen aatetoverin;
jälkimäisessä Suomen itsenäisyysaatteen innokkaat ajajat neiti Maria
Sprengtport ja perin romanttisilla vaiheilla ympäröity uljas venäläi-
nen upseeri Attila (alkujaan suomalaisen sissin poika). Miihkali ja
neiti Sprengtport ovat historiallisia, joskin vähän tunnettuja. Alli ja
Attila mielikuvituksen luomia. Lisäksi tuodaan näkymölle epälukui-
nen joukko muita sekä historiallisia että mielikuvituksellisia henki-
löitä ja tapauksia, joskus tarpeettomasti ja perustelematta. Tosin

molemmat romaanit, varsinkin jälkimäinen, ovat hieman hajanaisia
ja paikoin pitkäveteisiä sekä romanttisilla piirteillä (niin varsinkin
Allin ja Attilan tarinat) liiaksi höystettyjä, mutta samalla ne todis-
tavat tekijättärensä vilkasta mielikuvitusta ja huolellista aineeseen
perehtymistä sekä sujuvaa kertomistaitoa. ^

Vielä mutkikkaampia teitä joutui asemapäällikkö Gustaf von
N umer s 40-vuotiaana suomenkieliseksi kirjailijaksi. Syntyneenä
ja kasvaneena aivan ruotsinkielisessä ympäristössä (synt. Vaasassa
21 p. maalisk. 1848, ylioppilas 1869, sitten maanviljelijä, vihdoin
v:sta 1883 rautatievirkailija ja myöhemmin asemapäällikkö eri ase-
milla, nykyään — oltuaan »routavuosien» johdosta erossa rauta-
tieltä ja jonkun aikaa kanavankaitsijana Heinävedellä — Kannuksen
asemalla) hän nuorempana mielipiteiltään oli aivan jyrkkä ruotsin-
mielinen. Mutta jouduttuaan v. 1888 Suinulan asemapäällikkönä
Kangasalla supisuomalaisen ympäristöön hän auttavasti oppi suo-
mea ja muutenkin tasapuolistui. Täällä tutustui häneen sattumalta
Uuden Suomettaren päätoimittaja V. Löfgren (Lounasmaa), saaden
vihiä Numersin jo kauan vireillä olleista draamallisista harrastuk-
sista ja Helsingin Ruotsalaisen teatterin niille osottamasta kylmyy-
destä. Hän vei lukeakseen Numersin sepittämän, mainitun teatterin
hylkäämän Eerikki Puken, huomasi siinä selviä draamallisia taipu-
muksia, jotka vain tarvitsivat hyvän ohjaajan, ja pyysi saada lähet-
tää näytelmän toht. Bergbomille. Numers suostui ja muovaili sitten
Bergbomin ohjeiden mukaisesti näytelmänsä aivan uuteen muotoon.
Suomalaisen teatterin etevä näyttelijä ja näytelmäin suomentaja
Niilo Sala (alk. Sarelius, synt. Kemijärvellä 1856, ampui vainohul-
luutta potien itsensä Berchtesgadenissa 1892) siirsi sen, kuten myö-
hemmin muutkin Numersin tunnetut näytelmät, oivallisesti suomen-
kieliseen asuun, ja v. 1888 näyteltiin Eerikki Puke, »Korsholman

1 1700-luvun loppupuolta ja saman aatteen edelleen kehittymistä on
sama tekijätär kuvaillut suuressa historiallisessa, julkaisematta jääneessä
näytelmässä Sprengtportenin oppilaat, jota aiottiin esittää talvella 1890,
mutta sensuuri epäsi sen näyttelemisen. »Suurlakon» jälkeen Maaseutu-
teatteri Jalmari Finnen johdolla otti sen ohjelmistoonsa, joskin ilman eri-
koista menestystä. Ks. Aspelin-Haapkylän Teatterihistoriaa III.

herra», melkoisella menestyksellä Suomalaisessa teatterissa (painet-
tiin 1892). Täten alkoi Numersin, Bergbomin ja Salan hedelmällinen
yhteistyö, joka suomenkieliseen näytelmäkirjallisuuteen »Puken»
lisäksi kohta liitti Numersin myöhemmät näytelmät Tuukkalan
tappelu (1889), Kuopion takana (1890, painettu 1891) ja Elinan surma
(1891, painettu vasta 1908), kunnes viimemainitun omistus- ja tekijä-
oikeudesta syntyneet rettelöt kokonaan rikkoivat Numersin ja teat-
terin (Bergbomin) välit. Varsinkin »Puke», »Kuopion takana» ja
ennen muita »Elinan surma» näkyvät Bergbomin ohjeiden ja muo-
dostelujen kautta saaneen melkoisesti toisen, draamallisesti tehoi-
samman asun. Numersilla oli näet kyllä vilkas mielikuvitus ja juonen,
kohtausten sekä vuoropuhelun sepittämistaito, mutta ei tarpeellista
keski tyskykyä eikä kouliutunutta taiteellista aistia. Siinä suhteessa
draaman teknillisiin puoliin hyvin perehtyneen Bergbomin ohjaus
oli hänelle suureksi avuksi. ^

Joskin liiallinen eepillisyys ja kuvailevaisuus paikoin pyrkii
haittaamaan Numersin näytelmiä, on niissä yleensä vauhdikas toi-
minta, vilkkaita kohtauksia ja ytimekäs, draamallinen vuoropuhelu.
Nämä hyvät ominaisuudet ilmenevät sekä hänen vakavissa keski-
aikaisissa näytelmissään että pirteässä nykyajan komediassa »Kuo-
pion takana». Edelliset sisältävät myös ison annoksen vanhaa, korkea-
lentoista romantiikkaa, josta taas jälkimäinen on aivan kemialli-
sesti puhdas. Enimmän romantiikkaa, eepillisyyttä ja tarpeetonta
laveutta on Eerikki Pukessa, jota tekijä itsekin nimittää »historiallis-
romantilliseksi». Nähtävästi Numers vaasalaisena ja Topeliuksen
»Välskärin kertomusten» innoittamana on viehättynyt tähän aihee-
seen. Puhtaasti »historiallista» siinä kuten Numersin muissakin his-
toriallisaiheisissa näytelmissä on perin vähän, vapaan mielikuvituk-
sen luomaa sitä enemmän. Tausta — Engelbrektin Ruotsissa nos-
tama kansanvaltainen vapautusliike, johon Korsholman vouti Puke
Suomessa yhtyy — on tosin historiallinen, mutta henkilöt ja heidän
toimintamotiivinsa ynnä aatteellinen pohjansa ovat romanttisen

^ Näin esittää asian Aspelin-Haapkylä Teatterihistoriansa III. osassa,
jota tässä olemme seuranneet. Samoin J. Finne kirjoituksessaan »Teatteri-
kysymyksiä*, Valvoja 1908.

runoilijafantasian vapaita luomuksia. Pohjalainen suurtalonpoika
Murkainen, hänen romanttisesti korkealentoinen tyttärensä Kreeta,
joka koettaa innostaa sulhastaan Pukea toimittamaan kansallisia
suurtöitä, ja Kreetan uudenaikaisesti kansanvaltainen, yhteistun-
toinen aate: »talonpoika — herra — yhdessä», vivahtavat melkoisesti
»Välskärin kertomusten» pohjalaiseen ukko Perttilään ja Meriin ja
Perttilän aatteeseen: kuningas ja talonpoika yhdessä.

Vielä vähemmän historiaa on Tuukkalan tappelussa, mutta muu-
ten se on draamallisesti melkoista kiinteämpi ja tehoisampi kuin
edellinen. V. 1886 paljastettiin Tuukkalan kylässä lähellä Mikkeliä
vanha, pakanuuden aikuinen kalmisto lukuisine luurankoineen, asei-
neen ja koristuksineen, ja Numersin kerkeä mielikuvitus loihti heti
siinä muinoin tapahtuneeksi ankaran taistelun Saimaan partaille
tunkeutuneiden hämäläisten ja karjalaisten uutisasukasten välillä.
Ja taistelun oli muka aiheuttanut vanha pakanallinen naisen ryöstö
vieraasta heimosta ja heimon kosto. Kalevalan Lemminkäistarina
lienee tässä mahdollisesti väikkynyt tekijän mielessä. Lemminkäi-
senä on ihannoivin piirtein kuvattu hämäläinen Tuukka, Kyllikkinä
taas Louhea muistuttavan, ilkeän ja itaran karjalaisen Hangan kau-
nis tytär Irja, jolle anoppi Eikka osottaa »kivistä kieltä», kunnekka
karjalaisten polttaman kotinsa raunioilla leppyy, kasvattaakseen
Tuukan ja Irjan vielä syntymättömästä lapsesta kylänsä häviön ja
Tuukan surman kostajan. Tosin tässäkin näytelmässä on melkoisesti
tarpeetonta romantiikkaa ja eepill isyyttä, mutta draamallinen jän-
nitys on paikoin sangen korkea ja päähenkilöt voimakkaasti hah-
mostetut. — Aihetta Numers myöhemmin yritti jatkaa pikkunäy-
telmässä Tuukanpoika (suomeksi 1903).

Korkeimmilleen kohoo sentään draamallinen teho Elinan sur-
massa, joka epäilemättä onkin paralta kotimaisia murhenäytelmiä.
Siinä on Numersin ja Bergbomin yhteistyö tuottanut kauneimman
tuloksen. Niinpä tämä näytelmä on saavuttanut myös aivan harvi-
naisen näyttämömenestyksen, ollen kotimaisista murhenäytelmistä
samoinkuin Pakkalan »Tukkijoella» huvinäytelmistä toistaiseksi
useimmin näytelty. Tähän menestykseen on tosin osaltaan aikoi-
naan suuresti vaikuttanut myös Iida Aalberg, joka oivallisesti on tul-
kinnut (kai alunpitäen häntä varten laaditun) Kirsti Flemingin

12. 962 — 7

osan. — Näytelmän vähäisenä historiallisena pohjana on tuo keski-
aikaisen kansanrunoutemme kenties muhkein tuote, vesilahtelainen
kansanballaadi Laukon nuoren Elina-rouvan surkeasta tulikuole-
masta ilkeän Kirsti-piian ja miehensä, kuumaverisen Klaus Kurjen
luulevaisuuden uhrina.^ Mutta tämä jo runonakin perin draamalli-
sesti esitetty aihe on näytelmässä edelleen itsenäisesti muodosteltu
ja tehostettu. Varsinkin Kirstin osuus on saanut uuden asun. Näy-
telmän Kirsti ei ole kansanrunon ilkeä Kirsti-piika, Kurjen halpa-
säätyinen jalkavaimo, vaan Kurjen ensimäisen vaimon, lempeän
Kaarina Flemingin ylhäisaatelinen sisar, ylväs ja intohimoinen Kirsti
Fleming, jonka kiehtoviin lemmenpauloihin Kurki jo ensimäisen vai-
monsa eläessä oli takertunut. Tämä luvaton lemmensuhde se on
tuottanut kuoleman Kaarinallekin (nähtävästi Kurjen toimesta).
Sovittaakseen rikkomuksensa Kurki kuitenkin pian hylkää Kirstin
ja nai nuoren hentoisen Elina Fincken. Tämän tieltä Kirsti tosin
aluksi väistyy kotiinsa Vääksyyn, mutta saatuaan tietää kantavansa
Kurjen lasta, hän lempensä ja varsinkin äitiystunteensa ajamana
päättää jälleen voittaa Kurjen itselleen ja lapselleen siten laillisen
isän. Hän ei tosin halua Elinan kuolemaa, mutta kiihottamalla varo-
mattomasti äkkipikaisen Kurjen mustasukkaisuutta hän tuottaa
tuhon heille kaikille. Elina saa Kurjen kädestä surmansa, Kurki
itse, huomattuaan viattoman murhanneensa, tulee mielipuoleksi, ja
Kirstinkin valtaa nyt vihdoin myöhäinen katumus. Väkevät into-
himot, voimakkaat inhimilliset ristiriidat ja johdonmukaiset, toi-
mi ntatarmoiset päähenkilöt, Kirsti etusijassa, antavat, kuten sa-
nottu, näytelmälle suuren draamallisen tehon, samalla kun muuta-
mat hieman irrallisemmat ja eepillisemmät kohdat, kuten Elinan
häät, juoruilevat aatelisrouvat, ripityskohtaus Vesilahden sakaris-
tossa, kuljeksiva parannuksen saarnaaja (vrt. hussilaisliike), elämä
aateliskartanossa y. m. s. osaltaan, joskin paikoin häiritsevästi, pyr-
kivät täydentämään keskiaikaista ajankuvaa.

* Jo aikaisemmin, kuten edellisessä osassa on mainittu, oli Bergbom
itse kiinnittänyt huomionsa tähän aiheeseen, joskin oopperan muodossa.
Samoin nuorena kuollut kirjailijanalku Elias Erkko näytelmäkokeellaan
»Elinan surma» (sepitetty 1884, painettu 1901). Bergbomin ooppera-ajatus-
kin on nyttemmin toteutettu (Sehm Palmgren).

Kuopion takana siirtää meidät keskiajan romanttisesta hämä-
rästä aivan nykyaikaiseen ympäristöön. Aiheeltaan se hieman muis-
tuttaa Minna Canthin samanaikuista »Papin perhettä», mutta van-
hoillisuuden ja vapaamielisyyden yhteentörmäys naiskysymyksessä
on Numersin näytelmässä esitetty perin leikillisellä, ilakoivalla ta-
valla. ^ Pilan uhriksi on tehty rutivanhoillinen ja korkeakirkollinen,
mutta samalla melkoisen itserakas ja itsekäs apulaispappi Jussilai-
nen, joka vanhain reseptien mukaan koettaa kasvattaa morsiames-
taan Naemista »todellista vaimoa», tahdotonta miehensä orjaa. Tä-
män imelän kasvatus- ja kuherrusidyllin myllertää julmasti pappi-
lan miniämorsian, helsinkiläinen Lilli-neiti, kiireestä kantapäähän
täysin »moderni» nainen, joka tahtoo opettaa Naemia tuntemaan
naisen oikeuksiakin eikä vain velvollisuuksia ja siinä tarkoituksessa
haluaa viedä hänet Helsinkiin maailmaa näkemään. Vikkelästi
hän vihdoin, mielistelemällä Jussilaisen itserakkautta, voittaa tämän
niin täydellisesti, että Jussilainen itse lähtee Naeminsa ja Lillin kera
kammoamaansa Helsinkiin, jonka turmeluksesta hän siihen saakka
on tahtonut pysyttää morsiamensa mahdollisimman kaukana, muka
lukemaan Lillin viekkaasti kehumaa, kauhean pitkäpiimäistä esi-
telmäänsä naisasiasta Helsingin naisyhdistyksessä. Tähän hupaiseen
joskin hieman köykäisesti ratkaistuun pääjuoneen liittyy yhtä hilpeä
»Kuopion takaisen» maalaispappilan kuvaus rehtine ro vastineen ja
ruustinnoineen sekä lavertelevine naapurinrouvineen. Epäilemättä
Jussilainen on melkoisesti irviku vattu ja Naemi liioiteltu ilmiö, mutta
näytelmän koomillinen teho on kaikessa kepeydessään perin »repäi-
sevä» ja asettaa tämän komedian kotimaisten huvinäytelmäin etu-
riviin. ^ — Samaa aihetta, joka »Kuopion takana» näytelmässä Jus-
silaiseen nähden jää tavallaan kesken, on Numers myöhemmin omin
päin ruotsiksi muodostellut näytelmässä Pastori Jussilainen. Yksis-

1 Ennen mainitussa kirjoituksessaan Valvojassa 1908 J. Finne kertoo
Numersin kirjoittaneen Bergbomin neuvojen johdosta tämän näytelmän kol-
meen kertaan ja muuttaneen sen vakavasta näytelmästä komediaksi.

2 Toinen suomeksikin käännettyjä näytelty Numersin komedia on pieni
1-näytöksinen Uusi pirtti (1893), jossa myös on vikkelä juoni ja joku omi-
tuinen luonnetyyppi.

tään ruotsiksi hän on sitäpaitsi kirjoittanut muutamia pikkunäytel-
miä, saamatta enää niillä sanottavampaa tunnustusta.

Numers kuuluu siis osaksi maamme suomenkieliseen osaksi sen
ruotsinkieliseen kirjallisuuteen ja lieneekin toistaiseksi sen viimeinen
huomattavampi, molemmat yhdistävä kaksoisilmiö. ^ Hänen jou-
tumisensa suomenkieliseksi näytelmäkirjailijaksi ja yleensäkin kir-
jailijana tunnetuksi on, kuten näkyy, etusijassa Kaarlo Bergbomin
ja Suomalaisen teatterin ansio.

Kolmantena tässä romantikkojen ryhmässä mainittakoon vielä
lehtori J oh. W il h. Ro n imu s (synt. Viipurissa 3 p. syysk. 1865,
fil. toht. 1906, v:sta 1893 historian ja suomenkielen lehtori Joensuun
lyseossa, kuollut 22 p. helmik. 1909). Hänen ainoa »histöriallis-roman-
tillinen» kertomuksensa Antonio BröijervMa 1894 käsittelee maamme
1500-luvun loppua, joka kuohuvan murrosluonteensa vuoksi on niin
useita kirjailijoitamme vetänyt puoleensa. Kertomuksen taustana
on Kaarle herttuan suorittama Viipurin piiritys ja valloitus Sigis-
mundin puolta pitäviltä Suomen herroilta 1599, juonena Viipurin
pormestarin Bröijerin ulkomailta oppineena herrana palanneen pojan
Antonion suhtautuminen taisteleviin puolueihin ja hänen romantti-
nen lemmentarinansa, joka monien mutkien kautta päättyy onnelli-
sesti. Kaikua romanttisesta Topeliuksesta tuntuu tässäkin melkoi-
sesti (esim. vehkeilevä jesuiittapater Laurentius, mestari Bilangh,
Antonion ja paterin pako linnasta salmen alaista salakäytävää myö-
ten y. m.), mutta muuten romaani on vilkkaasti kirjoitettu ja ajan-
kuvauksena huomattava. — Sekä ruotsiksi että suomeksi on Ronimus
sitäpaitsi julkaissut muutamia historiallisia tutkielmia.

^ Myös uudemman, realistisemman suunnan perustaja ja huomattavin
edustaja Suomen ruotsinkielisessä runoudessa, Karl August Tavaststjema
(1860 — 98), näyttelytti samaan aikaan (1893), ikäänkuin Minna Canthin
»Sylvin» vastapainoksi, realistisesta romaanistaan »Härda tider (»Kovina
aikoina») muodostamansa, Juhani Ahon suomenkielelle siirtämän näytelmän
Uramon torppa ensin suomeksi Suomal. teatterissa.

101
Arvid Järnefelt.

1880-luvulla ja 1890-luvun taitteessa oli ensin uudempi skandi-
navilainen, etupäässä norjalainen kirjallisuus ja sitten melkoisesti
myös ranskalainen jättänyt tuntuvia jälkiä suomenkielisiin kirjaili-
joihin. Edelliseltä taholta oli ennen muita Minna Canth saanut val-
taavia herätteitä yhteiskunnalliseen arvosteluunsa, jälkimäiseltä oli
Juhani Aho oppinut m. m. siron, kouliutuneen tyylitaitonsa. Mutta
jo Minna Canthin viimeisessä teoksessa »Anna Liisassa» näimme sel-
viä oireita kolmanneltakin taholta, nimittäin venäläisen kirjallisuu-
den tai oikeammin sen pääedustajan kreivi Tolstoin vaikutusta.
Voimakkaimmin edustaa meillä tätä kolmatta suurta kirjallista vai-
kutuspiiriä Leo Tolstoin harras suomalainen oppilas ja aseenkantaja
Arcid Järnefelt, joka omien sisäisten murrostensa kautta on päässyt
vakaumukseen Tolstoin aatteiden totuudesta ja niitä omalta kannal-
taan sekä kaunokirjailijana että kirjallisena ja käytännöllisenä aat-
teenajajana edelleen kehittänyt. Tietysti tällaisen jyrkkärajaisen
elämänkatsomuksen kaunokirjallinen esittäminen on Järnefeltin
useimpiin teoksiin painanut vahvan tarkoitusperäisyyden leiman,
jopa siinä määrin, että on tahdottu hänen sensuuntaisilta tuotteiltaan
joskus kieltää varsinainen kirjallistaiteellinen mielenkiinto. Epäile-
mättä Järnefelt kaunokirjailijana onkin enemmän uudistava uskon-
nollinen ja yhteiskunnallinen maailmanparantaja, »huutavan ääni
korvessa», kuin kirjallinen taiteilija. Mutta ei hän sentään ole tätä
jälkimäistäkään puolta suinkaan laiminlyönyt, joskaan ei liene eri-
koisemmin sille huomiotaan uhrannut. Päinvastoin hän tendenssinsä
ohella on saavuttanut monta kaunista taiteellistakin voittoa, varsin-
kin yksilöllisen sielunerittelyn alalla, jonka etevimpiä taitajia hän on.

Jo syntyjuuriltaan Järnefelt on ikäänkuin lähempänä venä-
läistä maailmaa kuin muut meikäläiset kirjailijat. Hän on näet syn-
tynyt Venäjällä Pulkovassa 16 p. marrask. 1861 ja hänen lapsuutensa
kotikielikin oli aluksi venäjä. Isä oli tuo suomenmielisten aikoinaan
»ainoa kenraali», sittemmin kuvernööri ja vihdoin senaattori Aug.
Aleks. Järnefelt; äiti, Elisabeth Clodt Ton Jiirgensburg, saksatar
Itämeren maakunnista, kuului tunnettuun taiteilijasukuun. Äidin
suvun taiteelliset taipumukset ovat menneet perinnöksi hänen po-

102

jilleen, joista paitsi Arvid Järnefeltiä Eero on taidemaalarina, Armas
säveltäjänä ja soittotaiteilijana saavuttanut tunnetun nimen. Pul-
kovasta perhe 1863 muutti Viipuriin ja sieltä 1870 Helsinkiin. Täällä
otettiin venäjän sijaan suomi perhekieleksi ja pojat pantiin Helsin-
gin Suomalaiseen alkeisopistoon. Järnefeltien perhe liittyi lujasti
Helsingin suomenmielisten pieneen joukkoon; eipä liene heillä kodissa
ruotsia ollenkaan kuultu. Kesät vietettiin maaseudulla eri osissa
Suomea, milloin Hämeessä milloin itä-Suomessa. ^ Arvid tuli yli-
oppilaaksi 1880, fil. kandidaatiksi 1885. Hienosti sivistyneen ylimys-
perheen jälkeläisenä, pääkaupunkilais-yleismaailmallisen, mutta sa-
malla kansallisesti suomalaistietoisen kulttuurin kasvattina nuo-
rella maisterilla olisi kai ollut loistava yhteiskunnallinen tulevaisuus
tarjona. Ja siitähän alussa näyttikin. Järnefelt oleskeli pari vuotta
stipendiaattina Moskovassa venäjää oppimassa, lukien samalla laki-
tiedettä, ja suoritti lakitieteitten kandidaattitutkinnon 1890 sekä
ryhtyi Vaasan hovioikeuden auskultanttina seuraamaan tuomaria
käräjillä etelä-Pohjanmaalla. Mutta tällöin alkoi hänessä tapahtua
ratkaiseva mielenmuutos, jota hän myöhemmin Heräämiseni kir-
jassa on niin avomielisesti kuvannut.

Käytyään läpi ylioppilasajan eri vaiheet ja virtaukset uskon-
asiain, siveys- ja raittiuskysymysten, kansallisuusaatteen, arvostelun
ja »irvistelyn» aloilla hän huomasi lopuksi olevansa turhamielinen
teko -olento, sisäisesti tyytymätön ja tyhjä, ja rupesi hakemaan
alleen lujempaa elämänpohjaa. Sellainen avautui hänelle Tolstoin
kirjoista. Aluksi hän oli ivaillut tuon suuren venäläisen haaveiluja,
kun Tolstoita lukeva äiti oli niitä kotona ottanut puheeksi, mutta
nyt käräjillä hän tutustui Tolstoin kirjaseen »Kristuksen opin henki»,
joka merkillisesti avasi hänen silmänsä. »Kaikki muut ajatukset
hajotti tieltään suuri henkinen valo, joka aavistamatta täytti sie-
luni, joka ei voi sieltä enää sammua, joka on antanut minulle ikui-
sen elämän tiedon. Minulla on henkinen isä, jonka tahdon voin
tuntea itsessäni, — jonka tahdon seuraaminen on minun elämäni
ainoa tarkoitus.» Näin selvittelee Järnefelt itte »heräämistään».
Kristuksen varoitus: »Älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi!» soi

^ Ks. Helmi Setälä, Kun suuret olivat pieniä.

103

väkevästi hänen sielussaan, ja niinpä hän jättikin sikseen koko tuo-
marinuran ja päätti seurata uusia elämänihanteita. Ansaitakseen lei- |
pänsä »otsansa hiessä» sekä samalla toteuttaakseen käytännössä
tasa-arvoisuuden ja veljesrakkauden aatetta hän ensin kokeili ruu-
miillista työtä Helsingissä, mutta huomasi pian olevansa liian outo
ja sivistynyt sellaisen työn tekijäin toveriksi. Sittemmin hän rupesi
sekä kirjallisesti että suullisestikin (esitelmöitsijänä) tekemään uusia
mielipiteitään tunnetuiksi. Ja noudattaen oppi-isänsä rousseaulaista
esimerkkiä »luontoon palaamisesta» hän siirtyi asumaan maalle Loh- «
jan Virkbyhyn; siellä hän omin käsin viljelee pientä Rantala-nimistä 1
palstatilaa, harjoittaa mehiläishoitoa ja kirjailee. Myös ulkonaisessa ^
asussaan ja elämäntavoissaan Järnefelt on harras Tolstoin hengen-
heimolainen. Alussa olivat hänen mielessään uskonnolliset ja siveelli-
set kysymykset etualalla; sittemmin on hän, varsinkin tutustuttuaan
amerikkalaisen Henry Georgen kansantaloudellisiin aatteihin, yhä
enemmän samassa hengessä syventynyt myös yhteiskunnallisiin
uudistusvaatimuksiin. Paitsi omilla kirjoillaan on hän meillä tehnyt
tunnetuiksi oppi-isiensä aatteita ahkerasti suomentamalla heidän
teoksiaan. Niinpä ovatkin hänen kynästään lähteneet suomeksi
useat Tolstoin teokset sekä eräs lavea Tolstoin elämäkerta, samoin
joukko Henry Georgen kirjoja ja kirjoituksia y. m.

Järnefelt kirjoitteli jo koulupoikana lastenlehteen Pääskyseen.
Ylioppilaana hän salanimellä An^i Rauta julkaisi Valvojassa pari
pientä kaunokirjallista kyhäelmää. Kertomus Elias äijästä (1883) ja
Kokelas (1884). Edellinen on vielä alottelijan haparoivaa käsialaa,
hajanainen ja romantillinen; jälkimäinen sensijaan on jo melkoisen
varmasti piirretty luonnekuva. Siihenpä Järnefeltin kaunokirjaihi
toistaiseksi pysähtyikin eikä hän varsinaisesti liene aikonutkaan
kirjailijaksi. Liittyen »nuoreen Suomeen» hän 1889 oli kyllä mukana
perustamassa Päivälehteä, mutta vasta 1893 hän täys valmiina tai-
teilijana hämmästytti maailmaa muodollisesti ja sisällyksellisest
kypsällä esikoisromaanillaan Isänmaa, joka yhä vieläkin lienee Jär-
nefeltin selkein ja sopusuhtaisin teos, samalla kun se on kirjallisuu-
temme merkkiteoksia. Tekijän omassa tuotannossa sillä on perustava
merkitys, sillä jo tässä romaanissa ilmenee Järnefeltin uusi elämän-
käsitys, joskin vielä sangen säveässä ja taiteellisesti hillityssä muo-

104

dossa. Pääviehätyksensä »Isänmaalle» antaa epäilemättä se laaja
sivistyshistoriallinen tausta, jolta Heikki Vuorelan yksilöllinen kehi-
tys snellmanilaisen kansallisuusaatteen nuorekkaasta, intoilevasta hur-
mauksesta tolstoilaisen ihmisrakkauden hiljaiseen, personalliseen har-
joittamiseen kohoaa. Se on suomalaisuuden liikkeen murrosajan hen-
kinen, jopa osaksi aineellinenkin läpileikkauskuva, jossa Heikin tarina
on koossapitävänä siteenä makaavan suomalaisen maaseudun ja sitä
herättävän Helsingin välillä. Siinä Järnefelt tuo pääkaupungin, suo-
malaistuvan Helsingin, Snellmaneineen ja kansallisine harrastuksi-
neen kirjallisuuteen. Heikki edustaa sitä ensimäistä suomenkielisistä
maalaiskodeista kansallisen herätyksen voimasta opin teille lähte-
nyttä nuorisopolvea, josta oli tuleva nuoren suomenkielisen sivis-
tyksen kantajoukko, Snellmanin aatteiden käytännössä toteuttaja,
rahvaan herättäjä. Se polvi taistelun kuumuudessa helposti innostui
ylevistä kansallisista ihanteista, mutta myös yhtä helposti pettyi ja
laimistui, kun piti helsinkiläisistä juhlapuheista ja isänmaallisten
maljain äärestä siirtyä vastaavaan tosityöhön. Innostuksen sijaan
astui pian itsekkyys ja innottomuus. 1880-luvun peräkkäiset virtauk-
set suomenmielisessä ylioppilasmaailmassa — samat joita Ivalo Hel-
laassa» ja »Aikansa lapsipuolessa» kuvailee — vierivät romaanissa
lukijan editse. Maaseutu ja pääkaupunki, talonpoika ja herra, yh-
teisö ja yksilö, Hegel ja Schopenhauer, itsekkyys ja sydämen hyvyys,
kansallinen ja yleisinhimillinen näkökanta taistelevat keskenään
Heikki Vuorelan omistamisesta, kunnes hän vihdoin monien koke-
musten kautta huomaa, että vain uhrautuvalla personallisella rakkau-
dentyöllä, »itsensä tarpeelliseksi tekemisellä», voi tuottaa itselleen
ja muille tosionnea. Silloin vasta hän on »valmis antamaan kaikki
mitä hänellä on parainta, mitä hänellä on hienointa, mitä hänellä
on syvintä itseä, — tälle armaalle kotikansalle, tälle kotoiselle isän-
maalle.» — Epäilemättä Heikin tarinasta kajastaa tekijän oma per-
sonallinen elämys ja asiantuntemus, sillä sattuihan hänen oma yli-
oppilasaikansa juuri näiksi innostuksen ja laimistumisen vuosiksi.

Järnefeltin seuraava teos oli tuo jo mainittu Heräämiseni v:lta
1894, harvinaisen personallinen ja arkailematon tunnustusten ja
tilinteon kirja, jossa tekijä rohkeasiti erittelee omaa itseään lapsuu-
desta aikain ratkaisevaan »heräämiseensä» saakka ja esittää uuden

105

Toistoilta oppimansa elämän evankeliumin peruspiirteet. »Isän ääni
ihmisessä» (omatunto) on tämän evankeliumin ydin; se on se tinki-
mätön ohje, jonka mukaan kunkin ihmisen ensin tulee itsessään
sisäisesti puhdistua ja uudistua, kelvatakseen uutta veljesrakkauden
ja tasa-arvoisuuden pohjalle perustettua ihanneyhteiskuntaa luomaan.
Tämä osaksi kertomuksen osaksi itsetunnustusten ja järkeilyjen
muotoon puettu teos on kai merkillisimpiä kirjoja mitä alkuperäisesti
on suomeksi sepitetty, tekijänsä »sydänverellä» kirjoitettu, kuten
siitä on sattuvasti sanottu. Se vaati vakavasti kääntymään ulkonai-
sesta yhteiskunnallisten epäkohtain tarkastelusta tarkastelemaan
ensin ihmisessä itsessään olevia epäkohtia ja vasta niiden valossa
arvostelemaan yhteiskuntaa. Se on siis selvä taitekauden kirja,
menneen ajan tilinteko ja arvostelu, tulevan ajan ihanteiden julis-
tus. Eipä ihme että itse Minna Canth sen luettuaan ikäänkuin häm-
mästyksestä hätkähti ja huudahti: »Paljastusten aika on mennyt,
tunnustusten aika on tulossa», viitaten »Anna Liisassaan» samalle
tielle.

»Heräämiseni» alotti Järnefeltin tuotannossa sen puolen, jonka
muodostavat hänen uskonnollisia, siveellisiä ja yhteiskunnallisia kysy-
myksiä pohtivat kirjoituksensa. Tolstoin ankara vuorisaarnallis-askeet-
tis-anarkistinen elämänkatsomus vetää häntä tästedes yhä syvemmälle
syliinsä. Näyttikin siltä kuin hän olisi mennyt hukkaan kaunokir-
jallisuudelta. Tosin hän seuraavana vuonna 1895 julkaisi oikeas-
taan kolme eri tarinaa sisältävän teoksen Ihmiskohtaloja, jossa hän
jo paljoa enemmän kuin »Isänmaassa» antaa tendenssin ja tolstoi-
laisuuden tulla näkyviin. Mutta seuraavat julkaisut: uskonnon ja
yhteiskunnan kieroja suhteita arvosteleva ja niihin parannuksia
»rakkauden opin» hengessä esittävä kirjoitussarja Ateisti (1895),
askeettista sukupuolipuhtautta ihannoiva Puhtauden ihanne (1897),
idyllisen kertoelman muotoon puettu legendatarina Maria (1897)
ja Evankeliumin alku eli Jeesuksen syntyminen ihmisestä ja jumalalta
(1898), joissa molemmissa hän jyrkästi hylkää kirkonopin Jeesuksen
jumalallisesta ja neitseellisestä syntyperästä, tehden hänestä ihanne-
ihmisen, »Isän» tahdon täydellisimmän toteuttajan, ovat tuloksia
Järnefeltin tolstoilaisesta raamatuntutkimisesta, »Heräämiseni» kir-
jan lopussa lausuttujen mielipiteiden edelleen selvittelyä. Näissä

106

tuloksissaan Järnefelt, omalta yksilölliseltä kannaltaan lähtien, tie-
tysti usein törmää ankarasti yhteen valtiokirkon perinnäisten oppien
ja voimassaolevan yhteiskuntajärjestyksen kanssa, koska molemmat
hänen mielestään lepäävät väärällä perustalla. Samaan sarjaan kuu-
luu myöhempi pikkukirjanen Mitä on /umalanpalveliis? (1901).

Mutta synnynnäinen kaunokirjailija pyrki Järnefeltissä sitten-
kin oikeuksiinsa, joskin pukeutui yhä selvemmin tendenssikirjailijan
aatevaippaan. Tämä näkyi jo Ihmiskohtaloista, jonka eri tärinäin
pohjapiirteet lienevät todellisuudesta otetut, mutta Järnefeltin oman
elämänkatsomuksen valossa selvitetyt. Kröijerin, Alarikin ja Friidan
toiminnassa on itsekkäisyys, oman edun, mukavuuden ja maineen
tavoittelu ollut suuremmassa tai vähemmässä määrässä johtosäi-
keenä, vaikkapa he ovat luulotelleet sekä itseänsä että muita toimi-
vansa puhtaissa tarkoituksissa. Niinpä heidän perustuksensa ei
pidäkään. Kiihkeä fennomaani Kröijer puuhaa »kansan tahdon pal-
velemiseksi» suuren krediittilaitoksen, mutta kun häntä ei valitakaan
sen johtokuntaan, musertaa tämä isku hänet kuoliaaksi. Hän ei ole
ymmärtänyt Heikki Vuorelan hiljaista »itsensä tarpeelliseksi teke-
mistä» personallisilla rakkaudentöillä, vaan tahtonut vaikuttaa yh-
teiskunnallisten laitosten kautta sekä samalla itse kohota ja näkyä.
Alarik puolestaan on ajatellut ainoasti omaa eikä lähimmäistensä
onnea ja mukavuutta; siitä seuraa hänelle vain tjrydyttämätön levot-
tomuus, ja juuri kun hän vihdoin luulee päässeensä tarkoituksensa
perille, tulee kuolema näyttämään sellaisten pyrintöjen turhuuden.
Uskonsisar Friidan kohtalolla tahtonee taas Järnefelt todistaa, että
itse korkein ulkonainen hurskauskin sisältää itsekkyyttä, jollei muussa
niin siinä että todella tahtoo oikein koettaa uskonsa lujuutta ja sillä
ikäänkuin loistaa. Friida yrittää uskonsa voimalla kävellä veden
päällä, mutta hukkuu.

Vielä selvemmin Järnefeltin myöhemmät kaunokirjalliset teok-
set tulkitsevat ja todistelevat tekijänsä aatteita. Niitä on sekä kerto-
muksia että näytelmiä. Lähinnä seurasi vasta 1899 historiallisaiheinen
näytelmä Samuel Cröell, joka etusijassa selvittelee oikeuden aatetta.
Historiallinen Samuel Cröell, tuo 1600-luvulla elänyt suomalainen
viskaali, joka ankarasti ahdisteli maamme mahtavia, vääryyttä ja
kiskomisia harjoittavia virkamiehiä, on tässä tietysti vain ulkonainen

107

kehys, jonka puitteihin Järnefelt on sovittanut tolstoilaisen oikeus-
käsityksensä. Ja tulos on se että valtiollinen oikeus- ja yhteiskunta-
järjestys on vain todellisen oikeuden harhakuva. Sen saa Cröell
kyllin kokea. Niin kauan kuin hän oikeuden nimessä tyytyy ahdis-
telemaan vain alempia virkamiehiä, pysyy hän hallituksen suosiossa,
mutta käytyään ylimpienkin kimppuun hän joutuu »hallitukselle
epämukavana» vankeuteen. »Ei saa oikeutta maailmassa» on Cröellin
katkera kokemus. Toisaalta on etsittävä todellinen oikeus. Se on
rakkaus, sovinto ja anteeksianto. »Sovi veljesi kanssa! se on sinun
ainoa oikeutesi» sanoo Cröell oikeutta etsivälle talonpojalle, antaen
itse vihamiehelleen anteeksi. Ja vaimolleen Sofialle, joka pelkästä
kunnianhimosta — tosin tyttärensä tulevaisuuden vuoksi — oli kii-
hottanut hiljaista miestänsä oikeuden varjolla virkamiehiä vastaan,
mutta sitten koettanut pidättää häntä liian jyrkästä menettelystä,
lausuu Cröell: »Ei näkyä, ei mitään vastustaa, ei askeleillaan oljen
kortta rikkoa». Siinä on ainoa pätevä oikeuden perustus, joka nou-
dattajalleen antaa »suuren, horjumattoman rauhan». — Tosin Cröellin
luonteen ja toiminnan johtelussa näkyy perin selvästi tekijän tar-
koituksellinen ohjaus, mutta asettamalla hänet valkeihin ristiriitoi-
hin ja vastakkain vaimonsa, rahvaan ja vihamiestensä kanssa näytelmä
sentään tarjoo melkoisesti puhtaasti draamallistakin mielenkiintoa.
Samanlainen aatedraama on Järnefeltin toinen suuri näytelmä
Orjan oppi v:lta 1902. Senkin kehys on historiallinen, päähenkilö
itse »ihmiskunnan rakkaus ja ilo», Jerusalemin hävittäjä, Rooman
keisari Tiitus, mutta Tiitus on samoin vain tekijän aatenaamio eikä
vapaasti luontaisia sisäisiä vaikuttimiaan noudattava yksilö. Hän,
jonka hartain halu ja onnen ihanne on ollut itsevaltiaaksi pääsemi-
nen ja jota ei edes isän tieltä raivaaminen ole kammottanut, hät-
kähtää kristityn lääkäriorjansa milfei satunnaista väitettä ja kehoi-
tusta, että keisari ei muka ollenkaan voi tehdä hyvää, koska häneltä
puuttuu rakkaus, vaan että hänen suurin hyvätyönsä sekä itseään
että muita kohtaan on vallasta luopuminen. Sillä »joka tahtoo ensi-
mäinen olla, hän olkoon kaikkein palvelija». Tosin horjuva Tiitus
ei henno heti luopua, mutta koettaa sentään hallita mahdollisimman
vähän ja näkymättömästi, tuntien jo siitäkin »suurinta hallitsija-
onnea». Rauhansa hän sentään saavuttaa vasta tietäessään kuole-

108

man avulla vapautuvansa vallastaan ja kehoittaessaan muitakin
tekemään samoin. — Ulkonaisesti »Orjan oppikin» on monessa suh-
teessa näyttämökelpoinen, varsinkin täyteläisen ja loisteliaan his-
toriallisen ympäristönsä puolesta. Tätä ulkonaista vaikuttavaisuutta
on Järnefelt myöhemmin suuresti tehostanut, samalla hieman syven-
täen ja selventäen itse päähenkilöä, ja niinpä onkin »Orjan oppi»
uudella Tiitus nimellä (1910) saavuttanut tavattoman näyttämö-
menestyksen sekä koti- että ulkomaalla. Uudessa asussaan, jossa
varsinkin ensimäinen näytös on perinpohjin muutettu, sitä ei ole
vielä painettu. — Painamaton on myös Järnefeltin kolmas suurempi
aatenäytelmä, symboolisesti sommiteltu Kuolema, joka näyteltiin
jo 1903 ja sitten uusitussa asussa 1911. Sen aatepohja vivahtaa
suuresti edellisiin: ainoasti itsensä unohtava ja uhraava lähimmäis-
rakkaus tuottaa ihmiselle sen rauhan, joka tekee kuolemankin hänelle
kepeäksi, vain uuteen elämään syntymiseksi. Näytelmänä se on
edellisiä heikompi ja vaikeatajuisempi. ^

Draaman suppea muoto kai vaikuttaa, että tendenssi niissä
työntyy selvemmin etualalle kuin romaaneissa, mutta sehän lienee-
kin tekijän tarkoitus: lausua aatteensa niin tehokkaasti kuin mah-
dollista. Kylläpä aatteet sentään näkyvät Järnefeltin myöhemmistä
romaaneistakin, joskin nämä samalla tarjoavat paljoa avaramman
alan kaikinpuoliseen syvälliseen sielunerittelyyn, pikkuhuomioiden
taitavaan piirtelemiseen ja herkullisiin tilannekuviin, joissa kaikissa
Järnefelt on kieltämätön mestari. »Samuel Cröellin» ja »Orjan opin»
aikuisia paksuja aateromaaneja ovat 3-osainen Veljekset (1900) ja
2-osainen Helena (1902), Edellinen kuvailee neljän veljeksen, Hen-
rikin, Johanneksen, Gabrielin ja Uunon elämäntarinoita, jotka, Hen-
rikin tarinan ollessa keskeisenä, tuontuostakin kietoutuvat toisiinsa

1 Myös pari 1 -näytöksistä pikkunäytelmää (toistaiseksi painamattomia):
nimismiehen omantunnon ja virkavelvollisuuden taistelua kuvaava Velvolli-
suus ja maalaisten ahneutta ja itsekkyyttä ivaava ilveily Kallun kestit,
on JärnefeltUtä äskettäin (1912) saatu näyteltäväksi. — Eräästä Rydbergin
kertoelmasta hän on aikaisemmin laatinut pienen satunäytelmän Pikku Si-
mon seikkailut jouluiltana (1900). — Onpa hän julkaissut jonkinlaisen aapi-
senkin nimeltä Lukemisen ja kirjoittamisen alkuopetus kotiopetusta varten
(1905) y. m. valistuskirjasia (Vieremän lukutuvan toimituksia).

109

ja saatetaan tekijän tarkoitusten mukaiseen päätökseen. Elävin ja
todenmukaisin on epäilemättä Gabriel, joka tyytyväisine arkisine
aherruksineen (koneseppänä ja veturinkuljettajana) nähtävästi
lähinnä edustaa Tolstoin ja Järnefeltin käytännöllistä elämänihan-
aetta, leipänsä »otsansa hiessä» ansaitsemista. Myös nuorin veli
Uuno, Kröijerin tapainen suomikiihkoinen kiipijätyyppi, yhteis-
kunnallisten mahtiasemien tarmokas tavoittelija, tuntuu tutulta.
Hänen tarinallaan, samoinkuin aikaisemmin Kröijerin, Järnefelt kai
tahtoo näyttää, kuinka turhaa tuollainen tavoittelu on: juuri kun
olet mielestäsi saavuttamaisillasi itsekkään päämääräsi, lyö äkki-
näinen tuulenpuuska sen pirstoiksi. Toisenlainen — uhrautuva epä-
itsekäs rakkaudentyö — olkoon se perustus, jolle onnesi rakennat.
Ja sille tielle johtaa tekijä lopuksi Johanneksen ja Henrikin, joiden
kuvat, tekijän ihanteiden tulkkeina, tuntuvat edellisiä epätodelli-
semmilta ja kaavamaisemmilta. Johannes luopuu »leipäpapin» vi-
rasta, joka on hänelle tuottanut paljon kärsimystä ja velvollisuuksien
ristiriitaa, ja asettuu maalle maata viljelemään ja personallisilla ih-
misrakkauden töillä lähimmäisiään palvelemaan. Ja tänne hänen
auttajakseen näissä tolstoilaisissa — aikoinaan jo Goethen »Faustin»
toteuttamissa — tuumissa päätyy vihdoin myös Henrik, haihatel-
tuaan siihen saakka vuosikausia milloin minkinlaisissa elämänhaa-
veissa. »Kärsimysten tien» läpi he ovat lopuksi päässeet »täydelli-
syyden tielle» ja sillä löytäneet onnen ja tyydytyksen. — Huolimatta
hieman hajanaisesta kokoonpanostaan ja selvästä tarkoituksellisuu-
destaan tämä romaani erinomaisen, voisipa sanoa aivan kadehditta-
van sielunerittelynsä (niin varsinkin Henrikin kuvauksessa), vakau-
muksellisen elämäntuntonsa ja ulkonaisten pikkuhavaintojensa ilmi-
eloisuuden puolesta on erittäin mielenkiintoinen lukea.

Kiinteämpi kokoonpanoltaan ja vauhdikkaampi toiminnaltaan
on tosin Helena, mutta mieleenjäävässä sisäisessä havainnollisuudessa
se tuskin on edellisen veroinen. Sensijaan se osottaa tekijän näkö-
piirin aatteellisesti avartuneen ja monipuolistuneen; sosialismi ja
yhteiskunnallinen kysymys astuvat tässä jo näyttämölle viitaten
Järnefeltin myöhempiin harrastuksiin. Päähenkilö Helena, ylimys-
perheen tytär, on harvinaisen itsenäinen ja tarmokas nainen, harras
•lämäntotuuden etsijä, joka tahtoo elää elämänsä vapaasti yksi-

110

löllisen luonteensa ja sisäisten vaistojensa mukaan, sovinnaisuuksiin
alistumatta. Ja se kysymys, jonka Järnefelt etusijassa asettaa hänen
ratkaistavakseen, on tällä kertaa miehen ja naisen välinen suhde,
sukupuolirakkaus. Siinä näyttää tekijä jossakin määrin lieventäneen
»Puhtauden ihanteen») jyrkästi askeettista kantaa. Helena näet väit-
tää, että >>niinkauan kuin voi olla menemättä naimisiin, niinkauan
pitää olla». Mutta »parempi naida kuin palaa!» ja niinpä Helenakin
lopulta ei voi olla tottelematta luonnon väkevää ääntä, jolle tekijä
siis tuntuu myöntävän ratkaisevan sananvallan. Vieläpä näkyy
että vasta välittömästä keskinäisestä rakkaudestaan Helena ja Georg
saavat ikäänkuin uutta voimaa osottaa rakkaudentöitä myös lähim-
mäisilleen. Tähän vanhaan mieliaineeseensa Järnefelt näet nytkin
lopuksi johtuu, antaen sille vain avaramman, yhteiskunnallisemman
sisällyksen. Helena ja Georg asettuvat maalle, palstoittavat maa-
tilansa yhden perheen elättäviin osiin, supistavat mikäli mahdollista
omat menonsa voidakseen siten vähentää arentimaksuja, puuhaavat
osuusmyllyä, unelmoivat osuustehdasta ja koettavat »kiivetä kai-
kessa hiljaisuudessa talonpoikien hartioilta alas maahan» toteutta-
maan veljeyden ja tasa-arvoisuuden aatetta. Siinä siis Järnefeltin
yhteiskunnallinen tulevaisuusihanne, joka on toteutuva etupäässä
sisäisen, henkilökohtaisen mielenmuutoksen ja vapaaehtoisuuden
tietä eikä pauhaavan sosialismin tai lainsäädännön avulla. Niinpä
sosialismi Reinhold Korpimaan edustamana, joskin saa puolelleen
Järnefeltin periaatteellisen myötätunnon, asetetaan »Helenassa» joten-
kin epäedulliseen valoon, koska siinä ilmenee paljon itsekästä vallan-
himoa, vähän välitöntä personallista rakkaudentyötä. Sosialismin
ohella antaa Järnefelt »Helenassa» arvostelunsa ehtoollisesta, avio-
liittoon vilikimisestä, elämän ja kasvatuksen sovinnaisuuksista, sota-
laitoksesta, vankilajärjestelmästä y. m. uskonnon, kirkon ja valtion
ilmiöistä, edustaen niissä jyrkästi kumouksellisia mielipiteitä. Siten
tämä romaani onkin Järnefeltin teoksista sisällys- ja ajatusrikkain,
mutta tämä rikkaus ei pakkaudu nyt niin paljon henkilöjen sielun-
elämän väsyttävään selvittelyyn, vaan astuu tällä kertaa esille va-
paammin, henkilöjen vuoropuhelussa ja toiminnassa. — Samanlai-
nen vapaampi, taiteellisempi tekotapa ilmenee vielä enemmän eduk-
seen pienessä kertomuskokoelmassa Elämän meri (1904), jonka pohja-

sävy tosin selvästi on tuo sama keskinäisen rakkauden ja anteeksi-
antamuksen oppi, mutta tällä kertaa erinomaisen runollisella ja tai-
teellisesti hillityllä tavalla ilmaistuna.

»Helena» osotti tekijänsä kiintyneen yhä enemmän yhteiskun- |
nalliseen, sosiaaliseen kysymykseen, Tolstoin ohella oli Henry George •
yhteiskunnallisine uudistusihanteineen ja mullistavine maaoppeineen
tullut Järnefeltin oppi-isäksi. Eikä Järnefelt tyytynyt vain suomen- |
telemaan Georgen kirjoituksia (m. m. hänen pääteoksensa »Edistys
ja köyhyys», 1906), vaan käänsi omienkin teostensa tendenssin sa-
maan suuntaan. Kuuluisat Laukon torpparirettelöt osaltaan saattoi-
vat hänet sittemmin aivan mieskohtaisesti tutustumaan maa- ja
torpparikysymykseen ja ajattelemaan sen onnellista ratkaisua. ^
Jo kokoonpanoltaan hajanaisessa, mutta muuten sirotyylisessä ker-
tomuksessa Maaemon lapsia v:lta 1905 tendenssi suuntautuu yksi-
tyistä maanomistusta vastaan, joskin verrattain hillitysti ja taiteelli-
sin keinoin. Tendenssiä ei tässä tyrkytetä lukijaan niin sanoaksemme
väkinäisesti, vaan annetaan sen hiljaa soida esiin ikäänkuin sisäisenä
elämäntuntona. Niin esim. torppari Kinturin kohtalo, joka harvinai-
sen taidokkaasti on kirjan alussa esitetty hiiren satimessa oloon ver-
rattuna, saattaa lukijan ilman muuta toivomaan parannusta torppa-
rien ahtaaseen asemaan. Mielivalta kyllä karkoittaa Kinturin pois
hänen torpastaan, mutta toinen mielivalta karkoittaa Rauhalahden
mahtavan paroonin pois koko kotimaasta ja saattaa hänet vasta
kaukana ulkomailla ymmärtämään, miten hänen olisi pitänyt mene-
tellä lukuisten alustalaistensa kanssa. Se uusi menettelytapa, maa-
tilan jakaminen ja viljelemättömän maan antaminen maattomille
viljeltäväksi sekä keskinäisen rakkauden ja ymmärtämyksen raken-
taminen eri säätyluokkien kesken, jää hänen tyttärensä ja vävynsä
toteutettavaksi, kuten »Helenassa» Helenan ja Georgin. Sama ajatus
toistuu jyrkästi Järnefeltin lentokirjasessa Maa kuuluu kaikille (1907).
Myös paksussa 2-osaisessa romaanissa Veneh' o/alaiset v:lta 1909,

^ Käyntiänsä Laukon lakkomailla ja mietelmiään lakon ja häätöjen
johdosta hän esittää lentokirjasessa Muistelmia matkoiltani Laukon lakko-
mailla (1907). — Käyntiään Leo Tolstoin luona hän aikaisemmin (1899)
lämpimästi kuvaili kirjasessa Päiväkirja matkaltani Venäjällä ja käynti Leo
Tolstoin luona keväällä 1899.

[

112

jota Järnefelt Svenska Dagbladefin haastattelijalle kuuluu sanoneen
viimeisekseen, koska vasfedes muka aikoo kirjoittaa vain näytel-
miä, kajastaa alta sama ajatus maan, varsinkin viljelemättömän
maan kaikille kuulumisesta ja korvenraatajain häädöiltä rauhoitta-
misesta. Muuten tämä omituisella raamattua tapailevalla hiomatto-
malla tyylillä kirjoitettu romaani on epäilemättä Järnefeltin ten-
denssittömin ja objektiivisin teos, jossa entisajan hämäläiset korven-
raatajat ja kartanoherrat, Helsingin, varsinkin sen laitaosien elämä
viimeisten vuosikymmenien aikana, venäläiset vallankumouksel-
liset suomalaisine aatetovereineen, routavuodet, suurlakko ja Via-
porin kapina vierivät kirjavina kuvina lukijan editse. Tässä Järne-
felt esiintyy milfei puhtaasti ulkokohtaisena kertojana ja kuvaajana.
Järnefeltin mielipiteet käyvät monissa tärkeissä kohdissa pe-
rittyjä muotoja ja sovinnaisia katsantokantoja vastaan. Epäilemättä
hän jyrkkänä individualistina ei ota tarpeeksi huomioon olevia tosi-
oloja ja yleistä ihmisluonnetta, vaan elää romantikon ihannemaail-
moissa. Mutta se syvä, vakaumuksellinen elämäntunto ja totuuden
etsintä, joka puhuu hänen teoksistaan, viitaten kauas sellaiseen
ihanneaikaan, jolloin nykyinen »ihmiseläin» on sisäisesti kokonaan
uudistunut ja »enkelöitynyt», antaa hänen tuotteilleen vakavan juh-
lallisuuden, voisipa milfei sanoa profeetallisen leiman. Ulkonaisesti
ne eivät ole erikoisen loisteliaita enemmän muodollisesti kuin kie-
lellisesti. Päinvastoin jonkinlainen tahallinen karuus ja hiomatto-
muus on niille monesti luonteenomaista. Emme niissä tapaa mutki-
kasta ja kiinteästi hallittua juonta, emme kauniita luonnonkuvauksia
tai hiuksenhienoja »tunnelmoimisia», emme juuri nimeksikään huumo-
ria; onpa kieliasukin monesti kankeahko jopa virheellinenkin. Mutta
niitä lämmittää syvällinen ihmistuntemus ja ihmisrakkaus sekä mie-
hekäs personallisuus, joka rohkeasti julistaa omaa totuuttansa. Jär-
nefeltin pääansio uusien, varsinkin pääkaupunkilaisten ja korkeam-
paa sivistystä edustavien aihepiirien kirjallisuuteemme tuonnin ohella
onkin kai siinä, että hän ennen muita on kääntänyt huomion itse ih-
misen uudestiarvioimiseen ja antanut kirjallisuudellemme aatteelli-
sesti painavamman, yleisinhimillisemmän lisäpiirteen. — Hänen teok-
siaan on käännetty ruotsiksi ja venäjäksi, jopa muutamia muille-
kin kielille.

113
Kasimir Leino.

Olemme jo ennemmin maininneet, kuinka realismin ja natura-
lismin aika ei ollut edullinen runomuotoiselle kirjallisuudelle, vaan
saattoi vanhat laulajat vaikenemaan, nuoret epäröimään. Vain J. H.
Erkko oli vanhemmista kokenut pitää laulurunouden lippua pys-
tyssä, vieläpä antaa lauluilleen uuden, ajanmukaisemman sisällyk-
sen. Hänen nuoreksi intomieliseksi asetoverikseen astui Kasimir
Leino, uudemman realismin ja »nuoren Suomen» huomattavin edus-
taja lyyrikkona, arvostelijana ja esteetikkona. Myöhemmin hän
ajan virran mukana solui hiljalleen uusromantiikkaan päin, kunnes
vihdoin toistaiseksi kokonaan vaikeni. Epäröivällä kannalla hänkin
ensin näkyy olleen esitysmuodon suhteen, sillä aluksi hän viljeli rin-
nakkain sekä runo- että proosamuotoa eikä sittemminkään antanut
runomuodolle yksinomaista ylivaltaa. Siten hän seuraaville runo-
niekoille viittasi sen muotopuolisen kaksoistien, jota nämä ovat
myöhemmin ahkerasti vaeltaneet.

Kasimir (Agathon) Leino, viralliselta nimeltä Lönnhohm (edelli-
sessä osassa ohimennen lauluniekkana mainitun O, A. F. Lönnbohm-
Mustosen veli), on pohjalainen kuten Pakkala ja Ivalo ja Ivalon sekä
Järnefeltin ohella oppineimpia kirjailijoitamme, oppiarvoltaan filos.
tohtori. Sukujuurensa hän sentään johtaa myös laulukkaasta Karja-
lasta, liperiläisestä talonpoikaissuvusta Mustonen, josta hänen isänsä,
maanmittari Antti Lönnbohm (alkujaan Mustonen), oli kohonnut
virkasäätyyn. Kasimir Lönnbohm-Leino syntyi Paltamossa 17 p.
marrask. 1866 ja tuli ylioppilaaksi Oulusta 1884. Seuraavana vuonna
hän oli toimittajana »Hämeen Sanomissa», joissa julkaisi ensimäiset
kaunokirjalliset kyhäelmänsä. Harjoiteltuaan yliopistossa ja vv.
1889 — 90 ulkomailla (Pariisissa) etupäässä esteettisiä ja kirjallis-
historiallisia opintoja hän tuli filos. kandidaatiksi 1888 ja lisensiaa-
tiksi 1896. Vv. 1890 — 97 hän oli Päivälehden kirjallisuus-, taide- ja
teatteriarvostelijana, avustettuaan aikaisemmin U. Suometarta, johon
hänen tunnettu nimimerkkinsä K. L. näkyy viime aikoina jälleen
ilmestyneen. Kuuluttuaan 1890-luvun taitteessa myös Valvojan ja
uuden »Suomen Kuvalehden» (1894) toimituksiin hän veljensä Eino
Leinon kera vv. 1898-99 julkaisi omaa aikakauskirjaa Nykyaika.

12. 952 — 8

114

Harrastettuaan jo varhain teatteriasioita ja myöhemmin lisättyään
kokemustaan useilla opintomatkoilla Europan suuriin teatterikeskuk-
siin hän VV. 1895 — 96 toimi alijohtajana Helsingin Suomalaisessa
teatterissa, vv. 1899 — 1903 Maaseututeatterin johtajana ja sitten
vähän aikaa johti omaakin seuruettaan.

Epälukuisten arvostelujen ja pienempien kirjallisuutta ja tai-
detta koskevien kirjoitelmain ohella on Leino harrastanut perinpoh-
jaisempaakin tieteilyä, aiemmin kirjallisuus-, myöhemmin taide-
historiaa. Hänen päätuotteensa näiltä aloilta ovat väitöskirja Prosper
Merimee, elämäkerta ja teokset (1895) ja Hovimaalaaja Aleksander
Laurens ja hänen ympäristönsä (1908). Lisäksi on Leino rikastuttanut
kirjallisuuttamme useilla runo- ja proosakäännöksillä. Niistä on
huomattavin Ibsenin muhkean aatedraaman »Brand'in>> runosuo-
mennos (1896). Kankeampi on »Balkanin keisarinnam, Montenegron
ruhtinaan sepittämän näytelmän runokäännös (1908). Suorasanaisesti
hän on paitsi muuta suomentanut ranskalaisten M6rim6en, Maupas-
santin ja Daudefn novelleja ja kertomuksia; lisäksi useita paina-
mattomia teatterikappaleita.

Kaunokirjailijana Leino on liikkunut laulurunouden, draaman
ja kertomuksen alalla, olematta millään erikoisen tuottelias. Hänen
ensimäiset julkaisunsa olivat novelli Emmalan Elli ja sikermä Runo-
kokeita v:lta 1886, molemmat alkavan realistisen suunnan leimaamia
tuotteita. Mainittu novelli on huomattava varsinkin realistisesta,
kansanomaisesta kielestään, jossa tekijän kotiseudun höystöisä kan-
sankieli, minkä Pakkala samaan aikaan novellissaan »Oulua souta-
massa» oli tuonut kirjallisuuteen, omituisine puheenparsineen ja murre-
sanoineen taiteellisesti seulomattomana upeilee. Sama hiomaton
kansankielen mehevyys ilmenee hänen vähän myöhemmässä realis-
tisessa kertomuskokoelmassaan Elämästä (1889) ja saattoi yhdessä
muiden nuorten kirjailijain samanaikuisen leveän ja kansanomaisen
kielenkäytön kera vanhemmat, sovinnaiseen länsisuomalaiseen kirja-
kieleen ja tyylitaitoon kiintyneet »oikeakielisyyden» valvojat, etu-
päässä A. Meurmanin ja kielenkääntäjä ja sanakirjantekijä Ferd.
Ahlmanin, U. Suomettaressa ja Finlandissa sotajalalle »nuoren pol-
ven» ruokkoamatonta, »kl oppimaista» ja »moukkamaista» kielivilli-
tystä vastaan. Syntyi uusi »kielitaistelu», joskin toista laatua kuin

115

entinen. Tähän kiistaan Leino »nuorten» puolelta tehokkaasti otti
osaa, kunnes molemmin puolin vähitellen taltuttiin, vanhain antaessa
lopuksi tunnustustaan nuorten kielelliselle uudistusharrastukselle ja
nuorten itsensä ruvetessa tehtyjen moitteiden johdosta hiomaan ja
valikoimaan kielenkäyttöään. Myös arvostelijana Leino, seisoen
uuden realistis-luonnontieteellisen katsomuksen kannalla, joutui mo-
nesti törmäämään navakasti yhteen vanhemman sovinnais-ihanteelli-
sen näkökannan kanssa.

Aiheeltaan »Emmalan Elli» on tavallinen kaupunkilaiskeikarin
ja maalaistytön välinen viettelyhistoria, realistin yksityiskohtaisuu-
della mutta ilman varsinaista tendenssiä kerrottu. Uutta siinä on
Ellin turmion johtaminen perinnöllisyydestä (äiti myös vietelty) ja
ympäröivistä oloista. Tämän saman aiheen Leino parikymmentä
vuotta myöhemmin (1905) muokkasi leveäksi realistiseksi nykyaikais-
näytelmäksi nimeltä Lehtolapsi, antaen sille kuitenkin sovittavan
lopun ja miedontaen suuresti viettelijän kuvaa. Kaksi ensimäistä
näytöstä muodostavat tavallaan reippaan paltamolaisen maalais-
näytelmän kyläisine juhannusiloineen (vrt. Minna Canthin kansan-
näytelmiä), kolme seuraavaa kirjavan oululaisen kaupunkikuvauk-
sen, joka osittain kuten jo novellikin liikkuu »Vaaralla». Näytelmä
on kyllä tottuneesti kirjoitettu ja vuoropuhelultaan sekä henkilöiltään
pirteä, mutta draamana sitä haittaa suhdaton laveus, yksityiskohtai-
suus ja kuvailevaisuus sekä kielen kannalta tarpeeton ranskan ja
saksan sekaan sotkenta. Erästä saman aiheen episoodia on Leino
»Runokokeissaan» käyttänyt tendenssirunossa Hääilta, asettaen siinä
räikeäksi vastakohdaksi viettelijän upeat häät ja vietellyn epätoi-
voisen itsensä ja lapsensa hukuttamisen häätalon läheiseen koskeen.
— Elämästä kokoelma sisältää sekin muutamia realistisia kertomuksia
(esim. kansankuvaus Härmänmäkeläisten markkinareissu ) ja ku-
vauksia nuoruuden intoisien ihanteiden ja tosielämän välisistä risti-
riidoista, joissa asianomainen joko kiltisti mukautuu vanhoihin so-
vinnaisiin kaavoihin (Se oli kuitenkin minun ihanin unelmani) tai
murtuu ja haaksirikkoutuu (Neron tähteet, Laskiaislupa). Vielä
kepeämpiä ja aiheenpitelyltään tehottomampia ovat ne pikkukerto-
mukset, jotka hän, julkaistuaan niitä jo paljoa aikaisemmin tilapäi-
sesti, V. 1905 painatti Testamentti nimiseen kokoelmaan. Novellin

116

alalla ei Leino, jollemme kielellistä tuoreutta ota lukuun, ole kirjalli-
suuttamme yhtään viittaväliä eteenpäin vienyt.

Sensijaan kyllä runoilijana.

Tosin hänen runoiltaankin mielestämme puuttuu syvempi, oma-
peräisempi teho, joka alkuperäisyytensä ja sisäisen vakaumuksensa
voimalla valtaisi lukijan, mutta runon muodollisena taitajana ja
aiheellisena avartajana hän hedelmällisesti jatkaa vanhemman runoi-
lijapolven työtä ja rastii ratoja hänen jälkeensä esiintyneille laula-
jille, muodostaen siten ikäänkuin sillan Oksasen ja Erkon ajan ja
1900-luvun taitteen välille ja osaksi jatkaen Kramsun epäilevää,
pessimististä runoutta.

Luonto, vapaus, totuus, taistelu ja myrsky ovat etusijassa ne
ihanteet, joiden puolesta Leino Runokokeissaan kannustaa nuore-
kasta, uhmailevaa runoratsuaan. Luonnontutkija tarkastelee yhtä
suurella mielenkiinnolla luonnon kaikkia ilmiöitä, sekä suuria että
pieniä; luonnon lainen on ihmissydän; siispä senkin selvittelijän tulee
etsiä muitakin lauleluja kuin »mainemiesten yksistään», lausuu Leino
itsetietoisesti ikäänkuin kirjallistaiteellisena ohjelmanaan alkurunossa
Lukijalle, kuitenkaan muissa runoissa tätä ohjelmaa erikoisemmin
toteuttamatta. Päinvastoin tuntuu monista runoista siltä kuin hän
vielä joko tietäen tai tietämättään kulkisi Runebergin, Topeliuksen,
Erkon ja Kramsun latuja. Esim. runo Ämmäkoskella vivahtaa, tosin
vain kalpeana jälkikaikuna, sekä aiheelta että tendenssiltä (vapauden
halun vertauskuvana) Topeliuksen muhkeaan runoon »Jäänlähtö
Oulunjoesta>>. Samoin historialliset runot (Dunckerin kuolo, Napuen
tappelu) Runebergin ja Kramsun samantapaisiin runoihin. Onpa
runossa Kohtalon paino säkeistö:

Synkkä on syksyen tähdetön yö,
Synkempi sy'än, joka toivotta lyö:
YöUähän huomenta toivoa voi.
Rinnassa mnn ei valkene koi,

sekä sanoiltaan että runomitaltaan, lieneekö sitten sattumalta, milfei
yhtäläinen kuin Kramsun synkän Onneton runon alkusäkeistö. Muu-
tamat lemmensekaiset idyllirunot (Neidon mielet, Impeni, Ensi
vuokko) muistuttavat Erkon ja Runebergin samansukuisia laulelmia.
Omintakeisempia ovat ne runot, joissa Leino, joskin hieman yleisesti

117

ja ylimalkaisesti, lausuu nuorekkaita mietelmiään vapaudesta ja
totuudesta. Taistelu vapauden edestä on hänestä itse vapautta
jalompi, ja suuren saksalaisen valistuskirjailijan Lessingin tavoin
hän arvioi totuuden etsinnän korkeammaksi kuin sen »pelkän saami-
sen» (Kaksi vaalia). Mutta vain henkisesti vapaat ja korkealla sei-
sovat ymmärtävät oikean vapauden, jota sekä yksinvaltias »luojan
armosta» että valtaan päässyt kansalauma samalla lailla sortavat.
Runoilijan ihanne onkin »hengen tasavalta», »järjen yksinvalta»,
jossa »ain' olkoon yksilön vapaus oma lausua vakuutus» (Hengen
tasavalta). Mutta oman yksilöllisen vakaumuksen lausuminen, totuu-
den ja vapauden vaatiminen niin aatteissa kuin töissä ja elämässä,
on meillä kauhistus, seuran pahennus ja mahdottomuus (Totuutta
huudat), kuten Leino pessimistisesti lausuu. Siitä huolimatta hän,
»kurja synnin lapsi», ikäänkuin uhallakin sunnuntaina, muiden juhla-
pukuisina kirkkoon kiirehtiessä, kulkee »arkivaatteissaan» vihannalle
kukkulalle palvelemaan omaa suurta jumalaansa luontoa ja sen
ihmetöitä (Sunnuntaina):

Avaruus muU' armahampi
Kirkon kolkkoutta on,
Luonnon hiljaus rakkahampi
Kuin on laulut joukkion.

Se halu myrskyyn ja taisteluun, jota Leino jo »Runokokeissaan»
(Ne kätken mä rinnassain, En rakasta tyyntä) oli ponnekkaasti julis-
tanut »elämän ehdoiksi», vie hänet myöhemmin lapsuuden tyynestä
lahdelmasta »ristiaallokkoon», kuten hän Ristiaallokossa kokoelmansa
alkurunossa kertoo. Tämä kokoelma, jonka Leino julkaisi 1890 Pa-
riisista palattuaan, laventaa ja edelleen kehittää »Runokokeiden»
ihanteita ja on pidettävä Leinon realistisen runouden päätuotteena.
Tosin siinä itse asiassa on perin vähän varsinaisia realistisia elämän-
kuvia, joissa kirpelöivä todellisuus paljastettaisiin runon teholla.
Sellaisiin voitaisiin ehkä lukea Kansan lapsi, Minna Canthin »Lapsen-
piikaa» muistuttava Huutolaistyttö kehdon ääressä ja tuo jo mainittu
»Runokokeista» lainattu Hääilta. Mutta yleiseltä aatepohjaltaan
»Ristiaallokossa» on uuden realistisen, vapaamielisen ja vastustus-
henkisen elämänkäsityksen ja sen herättämän sisäisen taistelun ja
ristiriidan ilmaisua. Luonnonpalvelus, vapaauskoisuus, vapauden

118

intoilu, totuuden kiivailu, aatteen ja hengen vapauden ja vallan puo-
lesta taisteleminen, vanhoillisuuden, kirkollisuuden, sovinnaisuuden
ja ummehtuneisuuden ivailu, olevien olojen ja elämänkäsitysten
synnyttämä epäily leimaavat tämän kokoelman kantavimpia runoja.
Kuitenkin tuntuu niiden yleisvaikutus hieman laihalta ja kalsealta;
ne eivät ole oikein pakottavalla »sydämentuskalla» kirjoitettuja, vaan
pikemmin ikäänkuin viran puolesta, ohjelmallisesti. Runoilija tah-
too liidellä vapaasti kuin Myrskylintu, hänen mieleisensä on vain
sellainen mies, jolla on:

Into työhön, kunto siihen,

Luja tahto, sydän suora,

Avo silmä, vapaa aate,

Lempi kansaan, isänmaahan —

Semmoiseksi soisin miehen mielen.

Kieleksensä vielä suomenkielen.

Sellaisia eivät ole nuo itsekylläiset »valtion syöttiläät» eivätkä
nuo muut »kunnon miehet», jotka tekevät mitä käsketään, syövät
mitä syötetään ja uskovat mitä saarnataan, jotka »kallihin kansan
vuoksi» eivät itse rohkene eivätkä salli muidenkaan tuovan vapaam-
pia aatteitaan julki, vaan »mahtavina miehinä» koettavat ne arvoste-
lullaan alkuunsa tukahuttaa. »Elämän kokemus» kyllä meillä pian
opettaa, ettei nuoruuden riehakkaalla valon, vapauden ja totuuden
intoilulla täällä pitkälle päästä; paremmin saa leveän leivän kiltisti
kirkossa käymällä ja kiitosvirsiä veisaamalla; ihanteista jää vain
laiha, paljas ja kuivettunut luu. Siitä huolimatta hän edelleen on
»parantumaton» epäilijä, tiedon, totuuden ja ikuisuuden tien etsijä,
vaikkapa tietääkin maailman häntä sentähden kalseasti ja pilkaten
kohtelevan ja vaikkapa joskus lapsuuden ajan eheä onni ja usko
kangastaa takaapäin niin herttaisen kauniina (runot Parantumaton,
Yksin ollessa ja Päivän laskiessa) samalla kun murhe ja epäilys viiltää
hänen sydäntään (Surutonna suolla sorsa). Sittenkin olkoon Ylinnä
kaiken vapaus!, sillä Mi orjuutta se kurjuutta. Näin pyörii Leino »risti-
aallokossa» intoisien ihanteiden, epäilyn ja karun todellisuuden välillä.

Seuraavassa kokoelmassaan vrlta 1893 hän jo väittää olevansa
>>Väljemmillä vesillä»; pikemmin hän kuitenkin näyttää vasta pyr-
kivän niille. Sisällyksellisesti tämä kokoelma ei enää tarjoa samaa

119

uutuuden ja nuorteuden viehätystä kuin edelliset — siinä suhteessa
se tosiaankin on väljempi tai oikeammin väljähtyneempi — mutta
puhtaasti muodollisessa suhteessa,, kielen ja runopukuisen esitysmuo-
don sirossa käyttelyssä, se isosti voittaa edeltäjänsä, joissa kieliasu
ja runomuoto vielä paikoin pahasti kangertelivat. Ulkoasun sirou-
desta on kuitenkin sisällys kärsinyt; se näet pyrkii peittymään tuon
suomalaiselle ja suomenkielelle niin luonteenomaisen liian lavea- ja
korusanaisen muodon alle sekä siten kadottamaan selvyyttään ja
tehoaan. Siitä on todistuksena kokoelman lavein ja keskeisin runoel-
ma, muodollisesti ylen muhkea 6-osainen Elämän laulu, luomisen,
elämän runsauden ja luonnon ikuisten elonvoimien jumaloiva ylis-
tys, joka kaikesta ulkonaisesta loistoisuudestaan huolimatta jättää
lukijan sisäisesti verrattain kylmäksi ja koskemattomaksi. Sama
vika haittaa jossakin määrin myös kokoelman korukielisiä isänmaalli-
sia runoja, jotka muutenkin ovat laadultaan sovinnaisempia, vanhaan
kaavaan valettuja, »yhteisvoimin yhteistyöhön!» ja yksimielisyyteen
kehoittavia. Välittömämpiä tunneteholtaan ovat sellaiset runot kuin
esim. Maisteri-kekkerit, En jouda, en jouda!, joissa katovuoden tuot-
tama kansan hätä ja idän vaara ovat runoilijaa innoittaneet. Muuten
hän »niin herkkänä kuin haavan lehti» yhä häilyy »utuheikoin unel-
min» maailman pyörteessä, mutta paljoa pettyneempänä, tyhjem-
pänä ja väsyneempänä kuin ennen, kuten runot Väsyksissä, Syk-
syinen mieliala, Talvitunnelma, Ma olen kuin siipehen ammuttu lintu,
Niinkuin merten myrskysäillä y. m. todistavat. Pettyneenä »elämän-
aatteen» etsimisessä runoilija onkin nyt kääntynyt sisäänpäin omaan
itseensä, »tuntemaan itseään», tutkimaan omaa sieluaan tai toisin
sanoen elämään ja lohduttautumaan tunnelmissaan (Tunne itsesi).
Realisti päätyy tässäkin ajan yleisen virran mukana vähitellen tun-
nelmoivaksi romantikoksi.

Samaa siirtymistä vasemmalta oikealle osottaa vielä selvemmin
hänen viimeinen kokoelmansa Runoja v:lta 1899, ^ Muodollisessa
suhteessa se on vielä loisteliaampi ja helkkyvämpi kuin edellinen,
joskin muutamat Leinon runokielelle luonteenomaiset seikat, niin-

1 Vankan valikoiman kaikista runokokoelmistansa nimeltä 25 vuotta
toimitti Leino v. 1908.

120

kuin esim. personaalipronominin käyttäminen ilman pääsanan omis-
tuslisäkettä (sun rinta, mun silmät j. n. e.), siinäkin kielellisesti hie-
man häiritsevät. Sisällys on tuon ylen hersyvän ja helkkyvän runo-
puvun mukaista: tunnelmissa, haaveiluissa, satu- ja kaunomaail-
moissa unelmoivaa viileää, hieman sovinnaista ja epämääräistä
lyriikkaa, josta silloin tällöin leimahtaa joku voimakkaampi vanhan
vapauden- ja taisteluninnon sävel, kuten esim. puolalaisen Mickie-
viczin »Runoilijan improvisatsionia» (>>Dziady>>-runoelmassa, suoment.
O. Manninen Valvojassa 1899) suuresti muistuttavassa muhkeassa
Laulajan rukouksessa. Runoilija tuntee itsensä erakoksi, joka yksi-
nään yhä unelmoi suuria luolansa ovella, »peukalomiesten» johtaessa
maailmaa; hän on etsijä, joka »elämän aatteen» ylpeältä etsintäret-
keltä pettyneenä palatessaan luulee löytävänsä sen omasta rinnas-
taan ja lemmestä; hän on satukuningas, joka loihtii itselleen mieli-
kuvitukselliset kauneusvaltakunnat; hän nauttii viileänä luonnon ja
sen luomien kauneudesta (Luonnon helmassa, Mä lepään rannalla
ruohistossa ), muistelee lapsuuden viatonta ja kultahohteista aikaa
(Muistanpa ai an, jolloin lasna muinoin) ja julistautuu vihdoin pa-
kanalliseksi luonnon kauneuden ja elämän ilon laulajaksi (Pakanalli-
nen uni). Näin on Kasimir Leinokin omalta osaltaan ja omalla ta-
vallaan suorittanut tuon aikansa kirjailijapolven kehityskulun to-
dellisuudesta unelmiin, kylmästä järjestä vienoihin tunnelmiin,
päästä sydämeen, ulkoa sisäänpäin.

Siitä on kai merkkinä myös hänen suurisuuntainen historiallinen
runonäytelmänsä Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming v:lta 1901 (alku
ilmestyi »Nykyajan» mukana jo 1898). Menneisyys on ruvennut
Leinoa samoinkuin Ahoa ja Ivaloa viehättämään. Menneisyydestä
hän löytää ihailemalleen vapauden ja oikeuden aatteelle laajan,
tositoimintaisen taustan, mutta viehättyykin niin menneisyyden
leveään, maalailevaan kuvailemiseen, että näytelmä »Lehtolapsen»
tavoin paisuu kooltaan aivan suhdattomaksi (574 sivua; esitettiinkin
sentähden kahdessa erässä), ja pääjuoni ynnä perusaate pyrkivät
siten peittymään tarpeettomien ja teatterimaisten yksityiskohtain
alle. Onpa Leinon — omituista kyllä — täytynyt sijoittaa näytel-
määnsä oikein erityinen perustelematon »deus ex machina», vanhan
romantiikan noita-akka, toiminnalle pohtia ja ratkaisua antamaan.

121

Näin tämän suuren näytelmän puhtaasti draamallinen teho jää ver-
rattain heikoksi; se on pikemmin muhkea historiallinen kuvaelma-
sarja kuin keskitetty näytelmä.

Leinon lukuisat lemmenrunot, joita hän on eri kokoelmiinsa
sirotellut, ovat yleensä tavallista sovinnaista, eri ihanteissa haihatte-
levaa lemmenlyriikkaa, muodollisesti kyllä somia ja soreita, mutta
sisällykseltään hieman kalpeita ja tehottomia, ikäänkuin syvempää
ja voimallisempaa antaumusta puuttuvia. Samaa laveaa lemmen-
laulun latua ovat Leinon jäljissä useimmat nuoret laulajat myöhem-
min vaeltaneet.

Oikeastaan olivatkin vain J. H. Erkko vanhemmista ja Kasimir '\
Leino nuoremmista 1890-luvun taitteen, realismin varsinaisen huippu-
kohdan, ainoat tuottavat ja merkitykselliset laulurunoilijat. Tosin
samaan aikaan ilmestyi muutamien muidenkin runoniekkain vaati-
mattomia runo vihkosia, mutta niillä ei ollut minkäänlaista edusta-
vaa merkitystä. Vasta 1890-luvun keskivaiheilta alkaen purjehti ^
osaksi vanhoissa osaksi uusissa merkeissä esille aivan uusi, sittemmin
yhä taajeneva runoilijapolvi, pimittäen vanhemmat virkaveljensä
milfei kokonaan varjoonsa. Mutta heistä tuonnempana enemmän.

»KANSANKIRJAILIJOITA» JA KANSANKUVAAJIA.

Aleksis Kivestä lähtien on, kuten edellisestä lienee jo osaksi
käynyt selville, realistinen kansankuvaus ollut suomenkielisen kir-
jallisuuden huomattavimpia ja keskeisimpiä ilmiöitä. Päivärinnan
mukana se vähäksi aikaa oli kohonnut koko meikäläisen kauno-
kirjallisuuden etunenään. Ajan aatteellinen »kansanihailu» lienee
osaltaan vaikuttanut sen menestykseen. Osaltaan myös tuo uudempi
realistinen virtaus, kuten jo johdannossa mainitsimme, edisti sen
nousua. Siinähän näet oli ala, jolla oikea meikäläinen realisti voi
verrattain varmasti ja asiantuntevasti liikkua. Niinpä yllä kuvattu
nuorempikin kirjailijapolvi mielellään alotti kotoisella kansanku-
vauksella, kunnes myöhemmin, ulkomailla käytyään ja sieltä uusia
vaikutteita saatuaan, ikäänkuin hienostui ja pääkaupunkilaistui.
Mutta heidän jälkiään astui pian esiin sekä uusia maalaisia »kansan-

122

kirjailijoita» että muita kansankuvaajia, jotka heitä uskollisemmin
ovat pysyneet kansankuvauksessa ja sillä alalla luoneet merkittä-
vimmät tähänastiset tuotteensa. Heidän käsissään kansankuvaus
vasta sai täysin tosioloisen ja kansanomaisen leiman, kun kukin
kirjailija esitti oman maankulmansa kansanelämää ja kansan-
kieltä niin läheltä ja välittömästi nähtynä ja kuultuna ja niin toden-
mukaisena kuin taiteellisesti katsoen suinkin oli mahdollista. Pi-
simmälle siinä suhteessa pääsivät kertomuksissaan — ja kertomuk-
sia he milfei yksinomaan ovat kirjoittaneet — tietysti nuo varsinai-
set maalaiset »kansankirjailijat», joiden kirjallisen erikoisuuden mää-
rittelimme lyhyesti jo heidän vanhimman edustajansa Päivärinnan
yhteydessä. Mutta moni herrahtavampikin kynäniekka astui kansan-
kuvaajana heidän kantapäillään.

Seuraavassa käsittelemme yhdessä jaksossa sekä tunnetuimpia
»kansankirjaili joita» että muitakin huomattavampia kansankuvaa-
jia, vanhempia ja nuorempia. Edellisten varsinainen »kulta-aika»
sattuu oleellisesti yhteen »nuoren Suomen» esiintymisen ja uudem-
man realismin nousukohdan eli 1890-luvun taitteen kanssa. Epäile-
mättä ovatkin nuoremmat kansankirjailijamme ottaneet jossakin
määrin muotopuolista oppia aikalaisiltaan »nuoren Suomen» kirjaili-
joilta lukemalla heidän teoksiaan. Ehkäpä heillä sen lisäksi paljoa suu-
remmassa määrässä kuin aikoinaan Päivärinnalla on ollut tilaisuutta
käännöksien avulla tutustua myöskin uudemman ulkomaisen ker-
tomuskirjallisuuden lukuisiin tuotteihin ja saada niistä paitsi muo-
dollisia myös aatteellisiakin herätteitä. Opillisetkin edellytykset
ovat useilla heistä olleet jo alunpitäen paremmat kuin Päivärinnalla,
millä kansakoulun millä seminaarinkin tietomäärä takanaan. Siinä-
kin suhteessa he jo edustavat uudempaa aikaa.

Myöhemmin on kansankuvaus jo kadottanut melkoisen osan
aikaisempaa asemaansa ja merkitystään, mutta peräti syrjäytynyt
se ei vieläkään ole. Päinvastoin näkyy aivan äskettäin esiintyneen
uusia virkeitä merkkejä sen meikäläisestä maaperäisestä elinvoi-
masta. Tosin »kansankirjailijat» ovat yleensä vaienneet, mutta muita
kansankuvaajia on sensijaan jälellä useita.

Enimmät kansankirjailijat ja kansankuvaajat on kasvatta-
nut Päivärinnan kotiseutu, lavea Pohjanmaa. Mutta myös Savo,

123

Häme, Karjala ja Uusimaa ovat saaneet edustajansa. Sensijaan
Suomen vanhin viljelysseutu, lounais- ja länsi-Suomi, on jäänyt
milfei osattomaksi. Näyttääkin siltä kuin kansankuvaus rakas^
taisi mieluimmin niitä syrjäisempiä seutuja, joissa aikaisemmin 1
vanha kansanrunous ja myöhemmin n. s. talonpoikaisrunous ovat'^
viihtyneet. Runopukuisesta esitysmuodosta on vain ajan yleisen
virran mukana siirrytty suorasanaiseen, romantiikasta realismiin, kun-
nes viime aikoina on taas näkynyt pientä pyrkimystä runomuotoa
ja romantiikkaa kohti.

Santeri Alkio ja pohjalaiset kansankirjailijat.

Vakavan ja tyynen keskipohjalaisen Päivärinnan jälkiä rahvaan
valistajana ja tapainparantajana astui pian tulisempi ja toiminta-
tarmoisempi eteläpohjalainen kahsankirjailija Santeri Alkio, jonka
vaikutus sekä kirjailijana mutta varsinkin hartaana ja tarmokkaana
edistys- ja valistusaatteiden ajajana on tehnyt hänen nimensä ylei-
sesti tunnetuksi.

Alkio (alkuperäiseltä nimeltä Aleksanteri Filander) syntyi 17 p.
kesäk. 1862 Laihialla, missä hänen isänsä oli ensin räätälinä, sittem-
min maakauppiaana. Hän kävi läpi Laihian kansakoulun ja rupesi
sitten isänsä puotipojaksi. Korkeampiin kouluihin eivät kodin varat
riittäneet. Jo 17-vuotiaana hänen täytyi isän kuoltua ottaa vel-
kainen pesä hoitoonsa. Myöhemmin hän otti sen omiin nimiinsä ja
yhdisti maakauppaansa myös kirjakaupan, kunnes v. 1905 lopetti
molemmat liikkeensä, antautuakseen entistä yksinomaisemmin sano-
malehti-, aatteenajo- ja myöhemmin myös puoluetoimiin.
■ _, Koska Alkion ei suoranaisesti ole tarvinnut taistella aineellista
puutetta vastaan, on hänellä paremmin kuin useilla muilla kansan-
kirjailijoilla ollut tilaisuus omin päin, itseopiskelulla, kartuttaa tie-
tojaan ja rikastuttaa henkeään. Hän onkin kansanmieheksi harvi-
naisen lukenut ja laajatietoinen mies, eikä tämä oppi ja tieto ole
suinkaan jäänyt »vakan alle», vaan on monella tavalla tehty korkoa
kasvavaksi. Jo varhain (v:sta 1877 saakka) hän alkoi kirjoitella
sanomalehtiin ja ottaa osaa aatteellisiin rientoihin. Varsinkin nuoriso-

124

seuraliike ja raittiusasia ovat hänestä saaneet innokkaan ja toimeliaan
edistäjän. Alkio onkin oikeastaan enemmän aateperäisen toiminnan
ja julkisuuden mies kuin kaunokirjailija; siitä kyllä näkyy selviä,
tarkoituksellisia merkkejä etenkin hänen myöhemmissä kaunokir-
jallisissa teoksissaan, joita kirjoittaessaan hän jo oli »kaikella sielul-
laan ja mielellään» joutunut ohjelmallisten pyrintöjen asianajajaksi.
Hän on jo vuosikymmeniä ollut Suomen nuorisoseuraliikkeen johto-
miehiä; Pyrkijän toimittajana sen perustamisesta asti (v:sta 1890),
puhujana, esitelmöitsijänä sekä erityisillä julkaisuilla ( Kansannuo-
rison sivisty starve ja nuorisoseuraliike, iso käsikirja Nuorisoseura-
kirja y. m.) hän on tehnyt tätä liikettä ynnä sen ohella raittiusasiaa
y. m. nuorison valistus- ja itsekasvatuspyrintöjä tunnetuiksi. Yksi-
kamarisen eduskunnan synnyttyä hän sen lisäksi on hartaasti yhty-
nyt n. s. »maalaisliiton» ihanteihin, toimittaen v:sta 1906 alkaen sen
eteläpohjalaista äänenkannattajaa »Ilkkaa» ja istuen mainitun puo-
lueen edustajana valtiopäivillä. Tämä monipuolinen julkinen ja
yhteiskunnallinen toiminta on vähitellen vieroittanut Alkion kauno-
kirjailusta, jonka hän alotti jo v. 1883 eräällä Kyläkirjaston Kuva-
lehteen lähettämällään 1867 vuoden katoa kuvaavalla kertomuksella.^
Lehden toimittajan K. J. Gummeruksen kehoituksesta hän samasta
aiheesta kirjoitti pari kertomusta lisää. Nämä kaikki julkaistiin
sitten yhteisnimellä Katovuoden 1867 kuvaelmia, ja on niiden pohjana
hänen omia lapsuusmuistojaan ja näkemiään.

Näin oli alku tehty ja jatkoa seurasi runsaasti. Alkiolla kuten
Päivärinnallakin oli ollut kyllin tilaisuutta tehdä ympäristönsä elä-
mästä todenmukaisia havaintoja, ja kun sellaisten tarkka paperille
paneminen oli yksi uuden realistisen suunnan taiteellisista pyrin-
nöistä, niin kannatti kyllä yrittää. Samalla voi kaunokirjailulla pal-
vella aateperäisiäkin tarkoituksia, paljastaa ja parantaa. Sitähän
oli jo Päivärintakin tehnyt, ja sitä Minna Canth paraillaan ankarasti
teki. Niinpä Alkiokin kai tahtoi kaunokirjailijana olla etusijassa rah-
vaan siveellinen opettaja ja valistaja, epäkohtain, varsinkin juoppou-

^ Ks. F. Tarkiaisen julkaisua »Kansankirjailijoita katsomassa* (1904),
jossa on viiden tunnetuimman kansankirjailijan (Kauppis-Heikin, Meriläisen,
Kokon, Päivärinnan ja Alkion) itsestään antamia, omakohtaisia tietoja.

125

den ja sen seurauksien parantaja. Mutta samalla hän on jo paljoa
uudemman ajan ja uudempien, monipuolisempien ihanteiden mies
kuin Päivärinta. Varsinkin uskonnon asioissa hänen katsantokantansa
on vapaampi ja personallisempi kuin hänen vanhoillisen, jyrkästi
luterilaisen ja korkeakirkollisen virkaveljensä. Se näkyy lähenevän
Leo Tolstoin »rakkauden opin» kantaa, ja lienevät siihen Alkion oman
tiedonannon mukaan jonkunverran vaikuttaneet muutamat englan-
tilaiset kristillishenkiset kirjailijat (Hall Caine ja Richard Sheldon),
joiden teoksia hän on suomeksi lukenut. Myöskään ei Alkio Päivä-
rinnan tapaan juuri liittele kertomuksiinsa suoranaisia lukijaan koh-
distettuja opetuksia ja mietelmiä, vaan antaa yleensä kuvauksen
vaikuttaa sellaisenaan, karkealla realistisella voimallaan. Lisäksi
suurempi taiteellisuus aiheen muodollisessa pitelyssä ja hallitsemi-
sessa erottaa hänet edukseen Päivärinnasta. Siinäkin suhteessa
hän kai on ottanut oppia uudemmilta »taidekirjailij oilta». Muuten
Alkiokin luottaa hyvän voittoon," ja hänen kaikkein karkeimmissa-
kin kuvauksissaan pilkahtavat, ainakin lopuksi, esiin ihmisluonteen
paremmat puolet. Mutta hyvän voitolle pääsemiseksi hän pitää
henkisen itsekasvatuksen tärkeimpänä keinona, ja siksipä saavatkin
hänen henkilönsä käydä kovaa elämänkoulua puhdistuakseen ja
parantuakseen. Alkio ei pitele henkilöjään kepein käsin, vaan kova-
kouraisesti, jopa, varsinkin pikkukertomuksissaan, hyvin purevasti ja
ivallisesti. Hänessä on iso annos kirjallista »puukkojunkkaria» yhty-
neenä parannusta saarnaavaan pappiin. Mielellään hän ottaa kuva-
takseen kokonaisia murroskausia eteläpohjalaisten kylien ja pitäjäin
elämässä ja liikuttelee verrattain varmasti suuria henkilöjoukkoja.
Eikä hän tyydy vain maalaisrahvaan kuvailemiseen, vaan ottaa
tarvittaessa esiin myös maalaissäätyläisiä, nimismiehiä, pappeja, kan-
sakoulunopettajia ja pikku virkailijoita, paljastellen heidän sekä hy-
viä että huonoja puoliaan. Järeää aiheenpitelyä säestää osaltaan
myös järeä, mutta samalla naseva ja pirteä eteläpohjalainen kieli
murteellisine omituisuuksineen.

Alkion laajimmat teokset kuvailevat sitä raakaa ja nyrkkival-
taista aikaa, joka 1860-luvulla, hänen lapsuutensa aikana, vallitsi
etelä-Pohjanmaalla, juoppojen ja puukkojunkkarien siellä elämöi-
dessä, sekä sitä murrosta, joka kotitarpeen polton lakattua ja var-

(

126

sinkin 1867 vuoden kadon johdosta alkoi vähitellen tapahtua valis-
tukseen ja parannukseen päin. Ne ovat karkeita kuvauksia, joilla
taiteellisen arvonsa ohella on myös suuri paikallinen jopa yleisempi-
kin sivistyshistoriallinen arvo. Sarjan alottaa v. 1887 laajahko ker-
tomus Teerelän perhe, jossa vanha kultainen viinankeiton ja kylä-
tappelujen aika sekä uusi edistyksen ja valistuksen aika törmäävät
ankarasti yhteen, päättyäkseen sitkeän kamppailun perästä jälki-
mäisen voitolla. Kirja alkaakin kauhealla juopottelulla ja murhaan
päättyvällä kylätappelulla, joihin Teerelän isäntä poikineen har-
taasti ottaa osaa, ja loppuu kunnankokouksella, jossa kansakoulu-
puuha Teerelän edistysmielisen vävyn johdolla pääsee voitolle. Vä-
rit ovat paksuja mutta vaikuttavia.

Samat karkeat ja voimakkaat värit leimaavat Alkion pääteok-
sia Puukkojunkkarit v:lta 1894 ja Murtavia voimia v:lta 1896, jotka
sisällyksellisesti täydentävät toisiaan ja yhdessä ikäänkuin laajen-
tavat »Teerelän perheessä» esitetyn viina- ja puukkovallan sekä va-
listuksen ja parannuksen välistä taistelua 1860-luvulla. »Puukko-
junkkareissa» levitetään lukijan eteen kotiviinanpolton kulta-aika,
jolloin juoppous, villit mellakat, tappelut ja murhat pidettiin etelä-
Pohjanmaalla ikäänkuin jokapäiväiseen elämään kuuluvina, ja jol-
loin rahvaan yleinen katsantokanta oli jo siinä määrin joutunut
harhaan, että pahin puukkojunkkari oli laillaan ihannoitu kansan-
sankari ja maalaistyttöjen ihailun esine ikäänkuin Italiassa rohkea
maantierosvo. Kuvauksen keskustana on eräs vauraan talon tytär
ja hänen monet villit kosijansa. Lopulla kohoaa etualalle hurjin me-
telöitsijä Karhun Esa, jossa viileyden ohella on hyviäkin puolia
jopa mielen jalouttakin, vaikkapa väärä kasvatus ja nurinkurinen
katsantokanta ovat johtaneet hänet harhateille. Villitystä taltutta-
maan sekä sanan että käden voimalla nousee kirjan lopussa kan-
sassa itsessään herännyt vastavaikutus »heränneiden» eli »körtti-
läisten» muodossa. Mutta vasta vuoden 1867 kauhea kato ja nälkä
on se »murtava voima», joka ankarasti ahdistelee puukkojunkkareita-
kin, vieläpä juuri etusijassa heitä, koska viinan ja viileyden vuoksi
olivat laiminlyöneet taloutensa hoidon. Ankara aika yhdessä kel-
vollisten, joskin kovakouraisten maalaisvirkamiesten ja rahvaan
itsensä valistuneempien ainesten kanssa masentaa raakuutta ja vii-

127

leyttä ja kääntää puukkojunkkareja paremmalle tielle. »Katovuoden
kärsimykset olivat kansaa nöyryyttäneet, kuumeen tapainen tuska
oli ikäänkuin sen verta puhdistanut. Sen uusia, hyviä aikomuksia
näki joka askeleella», sanotaan kirjan lopussa. Henkilöistä eivät
»Murtavissa voimissa» olekaan enää etualalla puukkojunkkarit, vaan
tyyni, voimakas ja järkähtämätön talonisäntä Hautalan Janne, joka
nuhtelee nuhdeltavia ja auttaa autettavia sekä yleensä yhtenä »mur-
tavana voimana» edustaa rahvaan omaa parahistoa ja kannattaa
tehokkaasti nimismies Grönbergiä, oikeaa aikansa mukaista nimis-
miehen ihannetta, joka pampulla, sanoilla ja teoilla taltuttelee kan-
san viileyttä.

Perin räikeä juoppouden turmion kuvaus on myös pienehkö
kertoelma Oja-Pappalan joulu (1889) ja samoin koko ensi sarja Ai-
kamme kuvia (1889). Värit niissäkin ovat paksuja jopa tarkoituk-
sellisia, monesti purevan ivan suolaamia.

Syyn tuohon kurjuuteen näkee tekijä oikean kasvatuksen ja
sivistyksen puutteessa. Valistuksen tunkeutuessa pimeyteen ihmiset
ja olot muuttuvat edukseen. Syytä on siis ollut myös itse yhteis-
kunnassa, joka ei ole pitänyt parempaa huolta rahvaan henkisestä
valistamisesta. Mutta ettei pelkkä ulkonainen sivistys tai oikeam-
min sievistys ole kylliksi, vaan että ainakin yhtä paljon jollei enem-
mänkin on huolehdittava sisäisestä sivistyksestä, mielen jalostami-
sesta ja henkisestä itsekasvatuksesta, sen Alkio osottaa naiskuvauk-
sena huomattavassa teoksessaan Eei^a v:lta 1888, samalla näyttäen,
kuinka merkityksellinen vanhempain antama kotikasvatus on las-
ten elämälle. »Eevakin» on murroskauden kuvaus, joka esittää nou-
sevan valistuksen nurinkurista vaikutusta äitinsä hemmottelemaan
talontyttäreen. Eeva omistaa sivistyksestä ja sivistyneistä vain
onton ja kiiltävän ulkokuoren, sievistelevän puhe- ja käytöstavan,
mutta jättää sydämensä kokonaan sivistämättä ja jalostamatta.
Siitä seuraa hänelle pettymyksiä ja turmiota. Sensijaan hänen sul-
hasensa Heikki Lahtinen, joka Eevan sisäisen tyhjyyden huomat-
tuaan purkaa kihlauksensa, vastannee sisarensa Hildan kera Alkion
valistuneen maalaisnuorison ihannetta.

Toista laatua on novelli Mennyt (v:lta 1892), sielunkuvauksena
Alkion syvin, selkein ja taiteellisin teos. Siinä henkisesti valistunut.

128

edistysintoinen mies, kansakoulunopettaja Eero Lai värinen, sortuu
taistellessaan rutivanhoillista maalaisympäristöään, henkisesti ja
aineellisesti ahtaita olosuhteita, omia epäilyksiään ja hivuttavaa
keuhkotautia vastaan. Varsinkin uskonasiat kylmentävät vapaam-
paa, henkeisempää katsomusta edustavan Laivurisen ja hänen ah-
dasmielisen ympäristönsä välit. Epäilemättä Laivurinen edustaa
Alkion omaa vapaampaa uskonkäsitystä, rakkauden ja veljeyden
oppia. >>Se on oikea usko, josta vuotavat oikeat työt Kristuksen
esimerkin ja opetuksen mukaan; sellaisessa uskossa on elämää», sanoo
Laivurinen. Raamattu on ymmärrettävä sen hengen eikä kirjaimen
mukaan. Tällaiseen omintakeiseen uskonkäsitykseen Laivurinen,
varma kuolema edessään, tulee vakavain mietiskelyjen ja totuuden
etsinnän jälkeen. Sitä liikuttavampi on hänen kohtalonsa, kun keuhko-
tauti katkaisee hänen elämäntoiveensa juuri silloin, kun ne jo näytti-
vät kääntyvän valoisampaan suuntaan.

Eheä ja järkyttävä on myös maalaisköyhäliston synkeä kur-
juuden kuvaus Salliman oikkuja (kansankirjailijain yhteisessä no-
vellikokoelmassa »Syvistä riveistä», 1890), joka ikäänkuin itsestään
vetoaa yhteiskunnan ja parempiosaisten rakkaudelliseen väliin-
tuloon.

Alkion pienten kertoelmain kokoelmat Aikamme kuvia II — III
(1890 — 91) ja Kylistä, kodeista ja vainioilta (1894) sekä hänen monet
albumeissa, kalentereissa y. m. tilapääjulkaisuissa ilmestyneet pikku-
jutelmansa^ ovat aiheiltaan ja tendenssiltään samantapaisia mutta
paljoa monipuolisempia kuin suuremmat. Realistisin ulkonaisin piir-
tein, usein tuntuvalla ivalla, joskus leikillisesti, jopa väliin tunne-
tehoisestikin hän niissä esittelee sekä maalaisia että maalaissääty-
läisiä ja käy käsiksi milloin mihinkin heidän luonteensa varjopuoleen
tai oleelliseen epäkohtaan. Niissä on monta hyvin pirteää teelmää,
jotka luovat asianomaisen henkilön tai tilanteen aivan ilmielävänä
lukijan eteen (esim. tyhmänylpeä rautatien Harjoittelija ja hienosti

^ Niiden joukkoon voidaan lukea myös hänen pieni pirteä maalainen
huvinäytelmänsä Syteen taikka saveen (1899) jossa on muutamia eloisia
maalaistyyppejä ja hupaisa aihe — vanhan hitaan leskimiehen naimahom-
mat. Alkio onkin tunnetuimmista kansankirjailij oista muuten ainoa, joka
on näytelmää yrittänyt.

129

ivallinen pappilakuvaus Suuri palkka). — Hieman toista laatua ovat
Tienhaarassa kokoelman (1900) »havainnot ja kuvaukset». Tosin
niissäkin on jokunen todellisuuskuvaus, mutta enimmissä on Alkio
päätynyt opettavaan ja tarkoitukselliseen vertauskuvallisuuteen,
käyttäen apunaan Jumalaa, Jeesusta, Luciferia, kuolemaa y. m.
Näissä kertoelmissa hän aatteellisesti lähenee Arvid Järnefeltiä.
Perussa vy on Kristuksen rakkauden opin, ihmisyyden, veljeyden ja
vaatimattomuuden toteuttaminen töissä eikä vain sanoissa. Liialli-
nen tendenssi kyllä pyrkii kovin etualalle, mutta sittenkin täytyy
myöntää, että Alkio on monesti harvinaisen taitavasti ja voimak-
kaasti tuonut ajatuksensa noissa vertauskuvissa ilmi (esim. Jos . . .,
Koettelemus, Yhteisen vaaran hetkellä, Jeesus ja sunnuntaimetsästäjä
y. m.). Niitä lukiessa johtuu mieleen Järnefeltin »Elämän meri».

Alkion viimeinen suurempi kertomus Palvelusväkeä (1904) on
myös tarkoitusperäistä laatua. Siinä hän käsittelee isäntä- ja pal-
kollisväen kieroja suhteita ja niiden molemminpuolisia syitä. Sa-
malla siinä uudistuvat Alkion itsekasvatus-, valistus- ja ihmisyys-
aatteet, joihin tulee lisäksi puhtaasti sosialistisiakin tendenssejä,
uuden, onnellisemman yhteiskunnan ihanteita Tolstoin ja Järne-
feltin henkeen. »Täällä ei kärsitä niin paljon leivän nälästä kuin
ihmisyyden nälästä. Jos koko maailmassa olisivat kaikki ihmiset ys-
täviä keskenään, kenen tarvitsisi pelätä silloin nälkää ja koditto-
muutta?» sanotaan kirjassa. Valistunut ihannemaanviljelijä vel-
jellisesti häneen liittyvine valistuneine palvelij öineen näkyy olevan
Alkion tulevaisuuden unelma, uuden yhteiskunnan maalainen kanta-
väki. Tämäpä ihanne se lienee Alkion vetänyt maalaisliittoonkin.

Alkio on kansankirjailijaimme ensimäisiä, sanoisimmeko voi-
maperäisimpiä, eteläpohjalaisten rotuominaisuuksien edustaja. Aate-
kirjailijana hän sivuuttaa kaikki virkaveljensä, taiteellisessa suhteessa
hän seisoo lähinnä Kauppis-Heikkiä, ja eteläpohjalaisten ihmisten,
olojen ja kylien selkeänä realistisena kuvaajana hänellä on oma an-
siokas sijansa koko suomalaisessa kansankuvauksessa, puhumatta-
kaan hänen suuresta merkityksestään maalaisnuorisomme henki-
senä »uskonpuhdistajana».

12. 962 — 9

130

Päivärinnan kotiseudun pohjoispuolelta, »Limingan niityiltä»,
on kotoisin kaksi kansankirjailijaa, Eero Sissala ja Juhana Kokko,
jotka molemmat ovat suoraan synnyinseudustaan saaneet teoksiinsa
paljon aiheellista paikallistuntua. Molemmat he niinikään ovat jul-
kaisseet vain kolme kertomusta. Sissala heistä lähimmin vastaa >>kan-
sankirjailijan» yleistä käsitettä, mitä koulusivistykseen tulee, mutta
toiselta puolen hän taas elämänvaiheiltaan ja aiheellisestikin on kai-
kista kansankirjailijoistamme pääkaupunkilaisin.

Eero Sissala (virallisesti Helin) syntyi Limingassa 10 p.
maalisk. 1851. ^ Isä oli pitäjänsuutari Juho Helin (alkujaan Sissala),
talollisen poika Alajärveltä. Nuori Eero oli vanhin 10 sisaruksesta
ja jo lapsuudesta pitäen erinomainen sekä lukumies että monitai-
turi. Hän kertoo jo 5-vuotiaana lukusilla lasketelleensa Svebiliuksen
katkismuksen ulkoa kannesta kanteen, 6-vuotiaana punoneensa män-
nynjuurikoreja, veistäneensä lusikoita, kehränneensä villoja ja teh-
neensä monta muuta pikku näperrystä. Ryhtyi 7-vuotiaana suuta-
roimaan ja oli 11-vuotiaana jo isäänsä etevämpi suutari. »Sen lisäksi
tein pariakymmentä eri laatua työtä paremmin kuin moni aikuinen
mies, ja väliajoilla, jos sellaista sattui, luin kaikki kirjat kuin eteeni
sattui». Isä kuului heränneihin eikä ollenkaan suosinut vilkkaan
vesansa moninaisia harrastuksia, koska ne muka alensivat hänen isäl-
listä arvoaan. Enimmin kauhistutti häntä vihdoin pojan maallinen
kirjailijatoimi, niin että tämän olikin siitä luovuttava (ukko kuoli
81-vuotiaana vasta 1904). — Suutaroituaan isänsä kera v:sta 1864
Oulussa Sissala 1870 muutti Helsinkiin, harjoittaen siellä suutarin
ja v:sta 1881 myös nahkakauppiaan ammattia, kunnes 1892 lopetti
liikkeensä, ollen senjälkeen toisen myyjänä ja töissä sekä lopuksi
jalkinekauppiaana Helsingin torilla. Hän kuoli Vaasassa 18 p. huhtik.
1909. »Vakiutumisestaan», »jota isä ei kaikilla körttiläissaarnoillaan
aikaan saanut», hän kiittää kuten Päivärinta etusijassa vakavaa
vaimoaan (kotoisin Juuasta).

Sissalan ensimäinen ja muutenkin huomattavin teos oli lavea
kertomus Heikki Helmikangas, joka tuttavain toimesta ja prof, E.

^ Henkilökohtaiset tiedot Sissalasta perustuvat hänen itsensä kirjeelli-
sesti tämän kirjoittajalle antamiin tietoihin.

131

Aspelinin alkulauseella varustettuna ilmestyi 1887, mutta oli omaksi
huviksi jo paljoa aikaisemmin paperille pantu. Sitä seurasi lyhyempi
novelli Naavalan Taavetti kokoelmassa »Syvistä riveistä» 1890 ja
lopuksi taas laajahko kertomus Munkkiniemen Elsa 1891, Ne ovat
etusijassa huvittavia ja opettavia nuorisonkirjoja ja, kuten Päivä-
rinnankin pääteokset, elämäkerrallista laatua, esittäen päähenkilön
vaiheet tavallisesti lapsuudesta aina autuaaseen kuolemaan saakka.
Epäilemättä tekijä niihin, ainakin »Heikki Helmikankaaseen», on
kutonut paljon suoraan omia elämyksiään ja muistojaan. Kertomus-
tapa on perin tyyni, havainnollinen ja pikkupiirteinen; vähäisimmät-
kin asiat kuvataan juurta jaksaen. Mutta lukija pysyy sittenkin
mielenkiintoisesti mukana, sillä kaikki nuo vähäpätöiset pikkusei-
kat tuntuvat, ainakin samantapaisissa olosuhteissa eläneestä luki-
jasta, niin perin tutuilta ja kotoisilta. Siinä suhteessa varsinkin Heikki
Helmikankaan tarina on elävimpiä kirjoja mitä meillä koskaan
lienee kirjoitettu. Samalla se on luotettava sivistyskuvaus Limingan
lakeuksien oloista viime vuosisadan puolivälissä. Köyhästä turve-
töllin pojasta Heikki kuntonsa ja ahkeruutensa avulla vähitellen
kohoaa ison talon valistuneeksi isännäksi. Heikin ohella on henki-
löistä huomattava varsinkin ystävällinen ja avulias naapurimökin
ukko ja Heikin valistunut ja hilpeä eno Aspela, joka jalomielisesti
avustaa Heikkiä. — »Naavalan Taavetti» on edellisen pienoistoisinto,
jossa samoin köyhä liminkalainen maalaispoika ahkeruutensa, kun-
tonsa ja jumalanpelkonsa avulla kohoaa suuren talon omistajaksi,
ympäristönsä hyväntekijäksi ja valtiopäivämieheksi. — »Munkki-
niemen Elsa» on heidän Helsinkiin joutunut naispuolinen toisintonsa,
köyhä orpotyttö, joka hänkin hyvien ominaisuuksiensa avulla pääsee
onnellisesti eteenpäin elämässä. Tosin hänestä ei tule ison talon
emäntää, vaan kuolee hän, monissa herrasperheissä palveltuaan,
vihdoin naimatonna hyvinvoipana helsinkiläisenä pesijättärenä ja
hartaana pakanalähetyksen ystävänä. Kuitenkaan ei tämä Sissalan
viimeinen teos, tarkasta paikallisuudestaan huolimatta, tunnu yhtä
luontevalta ja todenomaiselta kuin edelliset; sattumat ja tekijän oma
johto näkyvät siinä entistä enemmän. Eivätkä Helsingin sääty-
läiset ole yhtä kotoisia ja ilmieloisia tuttavuuksia kuin nuo liminka-
laiset turvetöllien eläjät.

132

Sissalan kaikissa kirjoissa vallitsee perin hilpeä, myötätuntoi-
nen, sovinnollinen ja tyytyväinen henki, jossa ei ilmene katkeruuden
värettäkään. Huonoissakin luonteissa hän koettaa keksiä hyviä
puolia, ja köyhien elämästä hän esittää usein kauniita keskinäisen
avuliaisuuden ja yhteistunnon kohtauksia, samantapaisia kuin myö-
hemmin Pakkala. Liioitteleva ihanteellisuus, kuten esim. Th. Hahns-
sonin samansukuisissa kertomuksissa, on hänelle yleensä vierasta;
samoin Päivärinnan esiintyöntyvä opettavaisuus. Sissalan opettava
sävy seuraa lähinnä kertomuksesta senmioisenaan.

Juhana Kokko, kirjailijasalanimeltä Kyösti, on aikansa
kansankirjailijoista korkeimman opillisen sivistyksen omistaja, kansa-
koulun, vähän lyseota ja Jyväskylän seminaarin käynyt. Hän syn-
tyi talokkaan poikana Limingassa 12 p. maalisk. 1856. V:sta 1878
alkaen hän on palvellut kansakoulunopettajana eri paikoissa, vuo-
sina 1881 — 97 Iissä ja senjälkeen Oulun maaseurakunnassa (Oulun-
suussa). Koulutyönsä ohella Kokko on ahkerasti hoitanut monia
kunnallisia y. m. luottamustoimia. Kirjoitellessaan kunnallisasioista
(»Kaikuun» y. m. lehtiin) hän viehättyi kokeilemaan kaunokirjaili-
janakin ja julkaisi 1890-luvun taitteessa peräkkäin kolme pienehköä
kertomusta: Kölliskö (1886), Räisäspoika (1888) ja Kruununmetsissä
(1891), saaden viimeisestä Kuopion laulujuhlassa K. V. Seuran pal-
kinnon. Myös sanomiin ja albumeihin hän on sirotellut muutamia
pieniä kertoelmia.

Kokko esittelee realistisin piirtein, maltillisesti, tasapuolisesti ja
kuvattaviin kohdistuvalla myötätunnolla liminkalaisesta ja iiläisestä
havaintopiiristä saamiaan aiheita. Miehekäs, tyyni ja vakava mieli
kuultaa hänen kaikista kertomuksistaan. Hajanaisin on niistä »Köl-
liskö», jossa hän kuvailee kotiseutunsa uskonnollisia murroksia.
Alussa keskittyy kertomus Köllisköön, jonka omavaltainen käske-
väisyys ja itsekkyys parin muita veljiä kohdanneen onnettomuuden
johdosta muuttuu nöyryydeksi ja todelliseksi jumalanpeloksi. Lo-
pummalla astuu etualalle »villiläisten» eli laestadiolaisten kuvaus,
jonka tekijä ilmoittaa vasta myöhemmin, nähtyään näiden herättä-
män villityksen, liittäneensä aikaisemmin kirjoitettuun alkuun. Ku-
vaus lienee kyllä omien havaintojen mukainen ja asiallinen, mutta

133

antoi ilmestyttyään, muka vääränä ja yksipuolisena, aihetta sanoma-
lehtikiistoihinkin. — »Räisäspoika» on vauhdikas liminkalainen kul-
kuri- ja seikkailukertomus, lajissaan ensimäisiä suomenkielellä. ^
Sen päähenkilönä on uudenaikainen kaltoin kasvatettu Kullervo-
tyyppi, Räisäspoika Antti, joka orpona ja maailman murjomana
joutuu harhajäljille ja parinkymmenen ikäisenä, monien varkauksiensa
ja karkaamisiensa palkaksi, viedään lopullisesti ikiteille. Syyn hänen
rikoksiinsa näkee tekijä ei ainoastaan hänen luontaisissa taipumuk-
sissaan vaan myös ympäristössä ja yhteiskunnassa. Pojassa liikkuu
näet kyllä pohjalla jalompiakin tunteita, mutta ne eivät saa mistään
osakseen tukea ja myötätuntoa. — »Kruununmetsissä», Kokon laajin
kertomus ja muutenkin huomattavin, tuntuu sisältävän enimmän
suoranaista tarkoituksellisuutta. Se ei ole niin paljon yksityisen
henkilön kuin koko ylimaalaisen, iiläisissä kruununmetsissä asuvan
köyhän torpparikyläkunnan kohtalon kuvaus, vaikkapa Seinustan
Heikki lemmen- ja mökinhaaveineen onkin keskushenkilönä. Tasa-
puolisuudestaan ja asiallisuudestaan huolimatta kuvaus ikäänkuin
itsestään tähtäytyy valtion nurinkurista metsätaloutta ja varsinkin
kopeita metsäherroja vastaan. Tekijän ja lukijan myötätunto on
saatettu noiden köyhäin kruununtorpparien puolelle, joilta ahtaat
metsäasetukset ja omavaltaiset metsäherrat riistävät elämismah-
dollisuudet siinä määrin, että kokonaisen kyläkunnan täytyy siirtyä
Amerikkaan. Kokko on tässä käynyt aiheeseen käsiksi vakavin ottein,
lämminnyt itse ja pystynyt lämmittämään lukijansakin.

Kainuunmaan jylhän luonnon keskellä kasvanut ja elänyt ja
sitä kirjoissaan kuvannut on viides huomattavampi pohjalainen
kansankirjailija Heikki Meriläinen, Päivärinnan ja Sissalan
tapainen täysin itseoppinut kynämies, jolla on pitkä teossarja taka-
naan. Hänen kuten Päivärinnankin elämäkerta on varsin tyypilli-
nen esimerkki niistä vastuksista ja ponnistuksista, joita maaseudun

^ Myöhempiä samantapaisia ovat esim. Emil Lassisen »Leenan Kasperi»
ja Lauri Soinin »Aaro».

134

henkinen ja aineellinen ahdinko muinoin asetti lahjakkaan, ylöspäin
pyrkivän maalaisnuorukaisen tielle. Meriläinenkin on saanut nuo-
ruudessaan ja miehuudessaan monta kovaa kokea, ennenkuin milfei
sattumalta vasta 40-vuotiaana päätyi kirjailijaksi. Hän syntyi Sot-
kamossa 21 p. jouluk. 1847. Vanhemmat olivat silloin loisia, isoisä
ruotulainen. Sittemmin vanhemmat hankkivat itselleen pienen talon,
ja siihen tuo yli 90-vuotias isoisäkin koteutui. Häneltä Heikki lap-
sena oppi suunnattomasti vanhankansan tarinoita ja tietoja, sanan-
laskuja ja puheenparsia. Ukko puhelikin tavallisesti vain sanan-
laskuilla. Hänen yli 97-vuotiaana kuoltuaan alkoi nuorelle Heikille
ankara aika. Kiivaat körttiläisvanhemmat pitivät kovassa kurissa
vilkasta, vapaudenhaluista poikaansa, kieltäen häneltä lasten viatto-
mimmatkin huvitukset. Tästä pojan miehekäs ja itsenäinen luonne
vain terästyi vastustushalussaan, varsinkin kun talo pääasiassa hä-
nen työllään oli saatu vaurastumaan, hänen itsensä saamatta siitä
vähintäkään tunnustusta. Kun Heikki sitten vastoin vanhempiensa
mieltä oli tehnyt lemmenliitot erään köyhän talontyttären kera,
kiristyivät välit siinä määrin, että hän 24-vuotiaana, pennittä ja
perinnöttä, lähti ainaiseksi kotoaan. Ansaittuaan maailmalla sepän-
työllä rahoja hän nai lemmittynsä ja perusti oman pesän. Kohtapa
hän pääsi maanmittari Lönnbohmille (K. Leinon isälle) apumieheksi,
kierrellen tämän kera pohjan perillä kymmenkunnan kesää maan-
mittaustöissä, m. m. Suomen ja Venäjän välistä rajalinjaa aukaise-
massa.

Näillä kesäretkillään Meriläinen alkoi ratokseen keräillä rahvaan
loitsu- ja taikatapoja ja lähetteli niitä Suomal. Kirjall. Seuralle.
Osaksi omin varoin, osaksi seuran antamilla matkarahoilla hän sitten
monet kerrat kulki taikojen keruussa Venäjän Karjalassa ja lappa-
laisten asuinpaikoilla, kooten niitä sellaiset määrät, että hän voitta-
nee kaikki muut taikojen kerääjät. Lönnrotin jälkiä kulkien hän on
puolestaan täydentänyt tämän suuriarvoista aarteenkaivutyötä ja
jo yksistään sillä ansainnut pysyvän muiston.

Miehuutensa paraat vuodet Meriläinen eleli vaimonsa velkaisen
kotitalon isäntänä, taistellen ankaria taloudellisia huolia ja juonittele-
via sukulaisia vastaan. Taloonsa hän penisti kansakoulun ja antoi
sille 6 vuoden aikana vapaat huoneet ja lämmön, kunnes Sotkamon

135

kunta vihdoin otti koulun huostaansa. Taloudelliset asiat kuitenkin
monien rettelöjen ja riitajuttujen jälkeen sotkeutuivat siinä määrin,
että Meriläisen 1898 oli luovuttava talostaan milfei yhtä köyhänä
kuin oli siihen tullutkin. Hän siirtyi sitten poikansa taloon Palta-
mon pitäjään Kiehimäjoen suulle, missä nykyään asuu maanviljeli-
jänä, metsästäjänä ja kalastajana. Meriläinen on näet aimoUinen
metsänkävijä, ankara erämies ja synkkien salojen rakastaja, joka
katselee karsaasti nykyaikaisia metsästys- ja kalastusasetuksia, erä-
maiden rauhan ja vapauden kiusallisia häiritsijöitä.

Meriläisen ulkonaiset kirjailijaedellytykset olivat alussa hyvin
pienet. Hän oli käynyt vain rippikoulun ja vasta 25-vuotiaana oppi-
nut morsiameltaan kirjoitustaidon. Lapsena hän körttiläiskodissa
sai lukea ainoastaan ankaria hartauskirjoja; vasta itsenäisenä mie-
henä hän tutustui maalliseenkin kirjallisuuteen, josta varsinkin Kale-
vala, Kanteletar ja Kiven teokset kävivät hänelle rakkaiksi. Sattuipa
sitten neiti Lydia Stenbäck asumaan muutamina kesinä Meriläisen
talossa kesävieraana ja joutumaan siten kirjevaihtoon Meriläisen
kanssa. Tämän kirjeiden mehevä kielenkäyttö viehätti neiti Sten-
bäckiä niin, että hän kehoitti Meriläistä kokeeksi kynäilemään jota-
kin kaunokirjallista. Olihan näet Päivärinnan kautta »kansan-
kirjailu» tullut muotiin. Meriläinen teki työtä käskettyä ja kyhäsi
eräänä sateisena heinäntekopäivänä kesällä 1886 yhtä menoa kerto-
muksen nimeltä Eräs tavallisimpia sunnuntaita nuoruudessani. Se
painettiin naisyhdistyksen senvuotiseen »Excelsior» kalenteriin, ja
niin oli uusi kansankirjailija keksitty. Meriläinen sommitteli nyt
omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan laajahkon kertomuksen
Korpelan Tapani, jota neiti Stenbäck ja hänen veljensä, toimittaja
K. F. Kivekäs, lienevät käsikirjoituksessa hieman viimeistelleet.
Se painettiin 1888 ja sai osakseen ansaittua kiitosta, varsinkin ylen
tuoreen ja rikkaan kielensä vuoksi — saman kielen, jonka »taide-
kirjailijat» Pakkala ja Kasimir Leino olivat hiukan ennemmin tuoneet
kirjallisuuteen. Synnynnäisenä kansanlapsena Meriläinen vallitsi
tätä kieltä heitäkin rehevämmin. Tänäkin päivänä »Korpelan Tapani»
on epäilemättä Meriläisen tuorein, eloisin ja ehein teos, jossa hän on
saanut liikkua oman personallisen kokemuksensa ja näkemyksensä
vankalla pohjalla. Päivärinnan tavoin hänkin näet onnistuu paraiten

136

vain oman välittömän havaintopiirinsä kuvaamisessa; siitä irtau-
duttuaan hän joutui hataralle perustalle.

Meriläisen seuraava teos oli Aleksis Kiven »Seitsemän veljeksen»
merkeissä syntynyt paksu neliosainen erämaaelämän romaani Pie-
tolan tytöt, jossa kielellinen mehevyys ja paikkakuntaisuus pyrkii
pursumaan aivan yli äyräidensä. Se ilmestyi 1892. Sitten seurasi
taas lavea omakohtainen elämäkerrallinen kuvaus Kahleeton vanki
(1898) ja osaksi maalais- osaksi kaupunkilaiskuvaus Huutolaistyttö
(1899). Myöhemmin (1904) ilmestyi vielä omituisen maalaiserakon
vaiheita ja luonnetta kuvaileva Vitsa-Matti, joka aikaisemmin oli
ollut painettuna »Kajaanin Lehdessä». Samassa lehdessä on Meri-
läinen julaissut useita muitakin kertomuksia ja kuvauksia, kuten
Markkinaretki, Sattumuksia Jänislahdella (painettu eri kirjana 1908),
Orpo y. m. Oululaisessa »Kaiku»-lehdessä oli aikoinaan painettuna
m, m. laajahko kertoelma Kaksoisveljekset ja »Syvistä riveistä» kokoel-
massa Kotoa kotiin. Jatkoksi »Korpelan Tapanille» hän viho vii-
meksi V. 1909 julkaisi kertomuksen Korpelan seppä.

Meriläisen teoksissa ilmenee voimakas vapauden ja itsenäisyy-
den tunto. Useimmat hänen kuvaamansa henkilöt ovat jyrkkiä,
itsenäisiä ja yksipäisiä luonteita, jotka paraiten viihtyvät omassa
rajattomassa vapaudessaan. Heissä on paljon omavaraista metsien
miestä, alkusuomalaista luonnonihmistä. Epäilemättä on Meriläinen
heihin painanut oman itsenäisen luonteensa leiman. Vapauden-
haluun liittyy harras uskonnollisuus, joka tosin ei perustu uskon
ja kirkon ulkonaisiin kaavoihin, vaan on sekin kunkin yksilön oma
vapaa sydämenasia. Joskus saattaa Meriläinen aivan tulistua, jos
joku tahtoo horjutella tai pakkokeinoin määrätä toisen sisäistä va-
kaumusta. Silloin hän puhuu hyvin suoria sanoja, säästämättä pap-
peja tai kirkkoa. Huumoria Meriläisessä on tuskin nimeksikään;
hän on läpeensä vakava mies. Päivärinnan sukua. Päivärintaa muis-
tuttaa myös hänen koruton, koulitsematon ja muodollisista taide-
keinoista huolehtimaton kuvaustapansa, mutta sen kielellinen nuor-
teus, mehevyys ja rikkaus jättää karukielisen Päivärinnan kauas
j aikeensa.

Paraassa valossaan esiintyvät Meriläisen kirjalliset avut juuri
»Korpelan Tapanissa», jonka erinomaisen mehevä, sattuvia sanan-

137

laskuja, pirteitä kuvia, vertauksia, käänteitä ja puheenparsia uhkuva
kieli oli aikanaan jotakin ennenkuulumatonta suomenkielisessä kir-
jallisuudessa. Siihen oli Meriläinen täysin kourin ammentanut iso-
isänsä runsaasta henkisestä ja kielellisestä perinnöstä ja samalla
juurikuin vastalahjaksi antanut ukosta itsestään erittäin kirkkaan ja
herttaisen kuvan, joka edukseen erottuu kodin muusta pimeästä,
tylystä, tekopyhästä ja ahdasmielisestä taustasta. Ukon sukua on
itsetuntoinen, vapaudenintoinen ja selväjärkinen Tapani itse (= Meri-
läinen), jonka sydän vanhempien tylystä kurituksesta ja sorrosta
vain paatuu siinä määrin, ettei hän lopulta enää usko Jumalaan-
kaan, ennenkuin ihmeellinen pelastuminen varmasta kuolemasta ja
omavaraisten yritysten onnistuminen hänessä palauttaa luottamuk-
sen Jumalan johtoon eikä vain omiin riehakkaihin voimiin. Hänen
rinnallaan seisoo morsian, iloinen, rohkeamielinen ja itsenäinen Mari.
Kuvaus on täynnä nuorekasta mieltä ja tervettä, järkevää elämän-
tuntoa. Raikas luonnontunne ja leppoisa runollisuus (esim. Tapanin
ja Marin lemmensuhteissa) osaltaan täydentävät kertomuksen miel-
lyttäväisyyttä.

Välittömässä tuoreudessa eivät Meriläisen myöhemmät elämä-
kerralliset kuvaukset, »Korpelan seppä» ja »Kahleeton vanki», enää
kohoa hänen pirteän esikoisteoksensa tasalle. Edellisessä hän haja-
naisesti ja ulkopiirteisesti kuvailee kai pääasiassa omia kokemuksiaan
ja näkemyksiään ansiotöissä ja vieraan palveluksessa, jälkimäisessä
taas vaivojaan ja vastuksiaan vaimonsa kotitalon isäntänä. Tuntuu
kuin tekijä vartavasten koettaisi lukijassa herättää erikoista myötä-
tuntoa ihanteellista, suoraluontoista ja syyttömästi vastoinkäymis-
ten kolhittavaksi joutuvaa päähenkilöä ja vastenmielisyyttä hänen
kiusaajiaan kohtaan. Niin varsinkin jälkimäisessä kertomuksessa,
jossa lankomies Jukke Antin (= Meriläisen) elämän kiusanhenkenä on
joutunut perin huonoon valoon. Tosinhan sitten kirjan lopulla An-
tille selviää, että syytä on ollut paljon hänessä itsessäänkin, sillä hän
on vastustanut pahaa vihalla eikä rakkaudella ja anteeksiannolla.
Muuten näissäkin kirjoissa kieli on rehevää ja monet yksityiskohdat
havaintoineen, kuten esim. koko jälkimäisen teoksen alkupuoli, raik-
kaita ja asiallisia, mutta kokonaisuuden heikossa hallitsemisessa ja
ainesvaraston seulomattomuudessa ilmenee selvästi tekijän puut-

138

teellinen, kouliutumaton muotoaisti. — Sama puute haittaa Meri-
läisen suurintakin teosta »Pietolan tyttöjä», joka laveasti, toistelevasti
ja usein pitkiä ajallisia hyppäyksiä tehden kertoo yhdeksän ripeän
ja neuvokkaan sisaruksen seikkailuista, talonraadannasta ja ihmis-
tymisestä Sotkamon sankoissa metsissä — siis kappaleen oikein
alkuperäistä luonnonelämää ja salojen sivistyshistoriaa. Esikuvansa,
Kiven valtaisen romaanin, rinnalle se tosin ei kohoa — tyttöjen luon-
teenkuvaus esim. on paljoa heikompi — mutta siinä on siksi paljon
eloisia ja raikkaita paikalliskuvauksia Kainuunmaan alkuperäisten
ihmisten elämästä jylhän, koskemattoman luonnon keskellä, että
sen kylläkin mielenkiinnolla lukee. Kirjansa varsinaisena tarkoi-
tuksena kuuluu Meriläinen^ muuten selittäneen olevan säilyttää
jälkimaailmalle ne suomenkielen kielelliset aarteet, jotka tavataan
Kajaanin seuduilla ja jotka hänen isoisänsä täysin hallitsi. Mutta
ylenmääräisen kielellisen uhkuvaisuuden ohella lukija ehdottomasti
joutuu ihmettelemään tekijän mielikuvituksenkin rehevyyttä, sillä
vaikka monet seikat ovatkin ikäänkuin selviä toisintoja ja jäljen-
nöksiä »Seitsemästä veljeksestä», on kirjassa sittenkin paljon aivan
uusia piirteitä ja omaa joko kuultua tai keksittyä ainesta.

Meriläisen muut suuremmat erikoiskertomukset ovat vähemmän
huomattavia. »Huutolaistytön» alkupuoli, jossa kuvataan syrjä-
seutujen nälänhätää ja »hoitolain» kurjuutta, on eloisa ja havain-
nollinen. Varsinkin nälkäisten lasten ja yhtä nälkäisen äidin hellä
suhde on hyvin kuvattu. Mutta »huutolaisen» Vannin jouduttua kau-
punkiin ja erään vanhan neidin kasvatiksi kuvaus alkaa laimeta ja
kadottaa luotettavuuttaan. Tekijä ei seiso enää omavaraisen näke-
myksen varmalla pohjalla. Lopputendenssi on samantapainen,
tolstoilaisuuteen kallistuva kuin »Kahleettoman vangin»: vain an-
teeksianto on oikea keino pahuutta vastaan. — »Vitsa-Matissa» on
tekijä yrittänyt tavallista tarkemmin kuvata omituista juroa ja
maailmaan myrtynyttä luonnetta, jossa karkean ja teeskeliään ulko-
kuoren alla piilee iso annos hellyyttä, sydämellisyyttä ja oikeuden-
tuntoa, mutta ei ole jaksanut saada sisäistä luonteenvalaistusta tar-

* Ks. V. Tarkiaisen edellä mainittua julkaisua »Kansankirjailijoita kat-
somassa», siv. 25.

139

peeksi ulkonaisten luonteenilmausten tasalle. Samoin esim. kerto-/
muksessa »Sattumuksia Jänislahdella», jossa muuten tekijän värityö
tuntuu kovin räikeältä, rovastin luonteen, rikoksellisuuden (rovasti
viettelijä) ja katumuksen sisäinen perustelu on hatarahko, ulkonai-
set piirteet sensijaan monesti sattuvia ja eloisia.

Mutta emmehän saa Meriläiseen enemmän kuin muihinkaan
itseoppineihin, ahtaista olosuhteista kohonneihin rahvaankirjailij öi-
hin sovittaa ankaramman taiteellisuuden mittakaavoja. Päinvas-
toin on annettava täysi tunnustus siitä, että Meriläinen niin vähin
ja ahtain edellytyksin jo ikäpuolena miehenä on pystynyt sepittä-
mään teoksia, jotka omaperäisen sisällyksellisen ja paikkakuntaisen
mielenkiintonsa ohella varsinkin uusien runsaiden kieliaarteiden jul-
kituojina ovat kirjallisuuttamme rikastuttaneet. Siihen on tarvittu
paitsi asianharrastusta myös suuria luontaisia hengenavuja.

Kauppis-Heikki.

Savolaisen asutuksen alue, tuo »talonpoikaisrunoilijain» (Kor-
hosen, Kymäläisen, Makkosen y. m.) vanha kotiseutu, on tuottanut
vain yhden hnomattavan ja tuotteliaan kansankirjailijan, ^ Kaup-
pis-Heikin, viralliselta nimeltä Heikki Kauppisen, mutta tämä ainoa
onkin sekä selväpiirteisenä savolaisena että yleensä kirjailijana ehkä
«dustavin koko tässä kirjailijaryhmässä. Varsinkin taiteellisessa
suhteessa hän on lukuisia virkaveljiään kouliutuneempi, mutta myös
aiheellisesti hänen sama maalainen ja paikallinen liikkuma-alansa
on melkoista monipuolisempi kuin näiden.

Muuten Kauppis-Heikin elämänkokemukset ja kirjalliset edelly-
tykset ovat hyvin samantapaiset kuin hänen kirjailijatoveriensa.
Aineellinen ja henkinen ahdinko on ollut hänenkin kirjailijaksi kehit-
tymisensä kummina. Hän syntyi 7 p. kesäk. 1862 Iisalmella ja on siis
milfei yhdenikäinen Alkion kanssa. Leskeytyneen loisvaimon aviot-
tomana poikana hän sai viettää vieraan tuvan nurkassa aikaisemman

^ Oikeastaanhan Meriläinenkin on kotoisin savolaisen asutuksen alueelta,
mutta hänen sukunsa kuuluu 1700-luvulla siirtyneen sinne Siikajoelta.

140

lapsuutensa ilottomat päivät; oli sitten, äidin mentyä uusiin naimi-
siin, jonkun vuoden vaivoin suvaitun pojintiman epämieluisassa ase-
massa, kunnes rippikoulun käytyään ja äitinsä kuoltua v. 1877 pääsi
renkipojaksi Juhani Ahon isän kappalaistilalle "Vieremään. Täältä
hän myöhemmin seurasi isäntäväkeään Iisalmen rovastilaan. Bro-
feldtin pojat opettivat ujolle ja aralle rengille, joka tähän saakka
kertoo olleensa kovassa kuoleman ja kadotuksen pelossa ja lukeneensa
vain hartauskirjoja, kirjoitus- ja luvunlaskutaidon alkeet ja antoi-
vat hänelle luettavaksi maallistakin kirjallisuutta (m. m. erään yli-
oppilasalbumin). Siitä varsinkin runot häntä niin miellyttivät, että
itsekin innostui metsämatkoilla ja joutohetkinä sellaisia mielensä
virkistykseksi sommittelemaan. Pari niistä lienee sittemmin joutunut
Juhani Ahon »Markkinamieheen», jonka päähenkilön lapsuudentarina
muutenkin hieman vivahtaa Kauppis-Heikin omaan elämäkertaan.
V. 1884 Kauppis-Heikki luopui rengin toimesta ja pääsi kotipitäjäänsä
kiertokoulun opettajaksi. Samaan aikaan hän, huomattuaan, kuten
itse kertoo,^ Juhani Ahon »lampunosto>>-jutusta, kuinka realistisien
kertomusten kirjoittaminen muka oli perin helppo ja jokaisen osatta-
vissa oleva konsti, oli jo jättänyt vaikeasti sujuvan runoilun ja ryh-
tynyt kokeilemaan suorasanaisesti. Jo renkinä ollessaan hän mui-
den nukkuessa oli pannut paperille kertoelman Äidin kuoltua, joka
Juhani ja Pekka Ahon toimesta ja korjailemana tekijänsä iloiseksi
yllätykseksi julkaistiin Valvojassa 1884. Pian Minna Canthkin kiin-
nitti huomionsa tähän nuoreen kansankirjailijan alkuun ja otti hänet
puotipalvelijakseen, mutta tässä toimessa ei Kauppis-Heikin herkkä
ja runollinen luonne kauan viihtynyt. Tällöin hän julkaisi Valvojassa
(1885) pienen ^no-nimisen kertomuksen.

Aikoen kansakoulunopettajaksi Kauppis-Heikki v. 1886 lähti
Jyväskylän seminaariin. Jyväskylässä olivat paraillaan hänet vanhat
ystävänsä Juhani ja Pekka Aho toimittamassa »Keski-Suomea»,
jossa Heikkikin julkaisi pari novellia. Seminaarinlehtori L. Kiljander
lienee kehoittanut tulokasta jättämään seminaarihommat, koska hän
muuten muka olisi mennyttä miestä kirjallisuudelta, ja niinpä Kaup-
pis-Heikki, jonkun aikaa opetusta seurattuaan, palasikin kotiseu-

Ks. Valvojan Juhlajulkaisu Juhani Ahon kunniaksi 1911, siv. 41,

141

dulleen lastenopettajan vaatimattomaan toimeen, suorittaen kui-
tenkin myöhemmin (1888) Leppävirroilla puolivuotisen kiertokoulun-
opettajain valmistuskurssin. V. 1893 hän pääsi Kuopion pitäjässä
olevan Kehvon kasvatuslaitoksen opettajaksi ja tästä vaivalloisesta
toimesta vihdoin 1908, suoritettuaan tarpeelliset seminaaritutkia-
not, opettajaksi Uimalan kansakouluun Iisalmelle.

Alussa näytti Kauppis-Heikki, kai Reijosen ja Juhani Ahon
esimerkin mukaisesti, tyytyvän pienten kertoelmain sepittämiseen.
Niissähän vasta-alkajakin voi paremmin onnistua. Jo v. 1886 ilmes-
tyi häneltä ensimäinen pieni kokoelma Tarinoita, joiden savolainen
omintakeisuus herätti ansaittua huomiota. Myöhemmin (vv. 1897,
1900 ja 1906) on näitä esikoisia seurannut vielä kolme eri kokoelmaa
Tarinoita (ja tapahtumia), jotka tavallisesti jo aikaisemmin ovat
olleet painettuina albumeissa, kuvalehdissä y. m. tilapääjulkaisuissa.
Mutta pian hän alkoi koetella kykyään suuremmissakin yhtäjaksoi-
sissa teoksissa, kuvaillen niissä kaikissa samoinkuin Tarinoissaankin
Savon kansan elämää, oloja ja ihmisiä tarkkapiirteisesti ja asian-
tuntemuksella milloin vakavalta milloin hupaiselta puolelta. Ensi-
mäinen sellainen kertomus oli Mäkijän>eläiset v. 1887. Kohta seu-
rasi perästä naiskuvaukset Viija (1889), Kirottua työtä (1891), joka
Kokon »Kruununmetsissä» kertomuksen ohella palkittiin Kuopion
laulujuhlassa 1891, Laara (1893) ja Aliina (1896). Vihdoin v. 1904
ilmestyi Kauppis-Heikin tähänastinen pääteos Uran aukasijat, joka
enimmin sisältänee tekijän omakohtaisia vaiheita ja kokemuksia.
Eräästä aikaisemmasta veijaritarinastaan (Valehtelija varas; Tari-
noita III, 1900) hän 1911 julkaisi laajennetun erikoislaitoksen nimeltä
Anaski.

Pohjalaista intoa ja tarmoa kuohuvaan Alkioon verrattuna
Kauppis-Heikki on tyypillinen savolainen, herkkätuntoinen, peh-
meäkosketuksinen ja sisäänpäin kääntynyt maailmanmenon syrjästä-
katsoja, Savon kansanrunoilijain ja herännäisyysmiesten heimolai-
nen. Tähän luonteenlaatuun on kai osaltaan vaikuttanut myös hä-
nen iloton ja yksinäinen lapsuuden ja nuoruuden aikansa. Hänelle,
päinvastoin kuin Alkiolle, on vierasta voimakkaiden murroskausien,
suurten ihmisjoukkojen ja karkeain miesyksilöjen kuvaaminen. Sen-
sijaan varsinkin savolaiset rahvaannaiset, talonemännät ja -tyttäret.

142

ja heidän hiljaiset kärsimyksensä ovat saaneet Kauppis-Heikistä ete-
vän kuvaajan, joka tällä alalla jättää muut kansankirjailijat jälkeensä
ja menestyksellä kilpailee parasten »taidekirjailijain» kanssa. Mitään
suoranaista tendenssiä hänen naiskuvauksensa, vaikkapa tavalli-
sesti ovatkin naisen kärsimystarinoita, eivät sisällä; hän vain ku-
vailee »ihmisiä semmoisina kuin he ovat ja miltä he minusta näyttä-
vät», kuten hän itse sanoo. Mutta myös savolaisten rahvaanmiesten
vieläpä maalaisherrainkin kirjavasta joukosta hän on esittänyt pit-
kän, läpileikkauksellisen ja ennen kaikkea hupaisan sarjan vaihtele-
via yksilöitä. Kauppis-Heikki on näet perusluonteeltaan myös oi-
kein aito savolainen humoristi ja leikinlaskija, joka lauhasti muhoi-
lee pienille epäkohdille ja ihmisten heikkouksille, kolhimatta niitä
Alkion tavoin purevalla ivalla. Tämä puoli hänen luonteestaan esiin-
tyy etupäässä hänen pienissä »tarinoissaan», jotka herttaisella lei-
killisyydellään saattavat lukijansa väkisinkin hyvälle tuulelle. Myös
verrattomana humoristisena kansanpuhujana hän kuuluu panevan
yleisönsä nauruhermot ankaraan jännitykseen.^ Kauppis-Heikin
suuremmissa kertomuksissa, varsinkin naiskuvauksissa, perussävy
yleensä on vakavahko ja surunvoittoinen; tuntuu kuin tekijän herk-
kään, hienosyiseen sydämeen koskisi elämän varjopuolien ja kar-
keuksien räikeävärinen kuvailu. Tosin hän ei suinkaan kaunistele
eikä ihannoi, mutta siksipä kuultaakin kuvauksen takaa esiin tuo
arkatuntoinen tekijäpersonallisuus, joka näyttää ikäänkuin kärsivän
siitä että asia todella on niin kuin hän kuvaa. Tästä ominaisuudesta
johtunee, että Kauppis-Heikin kuvaustapa tuntuu niin omituisen
pehmoiselta ja lauhalta; sen herättämä tunnelma on lajissaan saman-
tapainen kuin tyynenä, kirkkaana kesäiltana lehvärantaisen pohjois-
savolaisen järvimaiseman.

Kirjallisena taiteilijana Kauppis-Heikki sivuuttaa ne rajat, joita
on totuttu asettamaan »kansankirjailijain» ja »taidekirjailijan» vä-
lille. Hän on, kuten itse kertoo,^ alkuaikoinaan saanut nauttia Ju-
hani Ahon ennakollista arvostelua ja opetusta ja osannut sitä käyt-

* Ks. Hj. Mikander, Kauppis-Heikki kansanpuhujana. »Otava» 1911,
Siv. 259—260.

* Ks. Valvojan Juhlajulkaisua Juhani Ahon kunniak.si 1911: Kauppis-
Heikki, Mitä Juhani Aho on ollut minulle kirjailijana.

143

tää hyväkseen. Niinpä hän aiheen taiteellisessa pitelyssä onkin
yleensä edistynyt teos teokselta ja varsinkin »Uran aukasi joissa»
luonut palasen tyyntä, yksinkertaista jopa paikoin suuripiirteistäkin
taidetta. Myös kielellisessä suhteessa hän Ahon esikuvan mukaan
on vähitellen siistinyt ja yksinkertaistuttanut leveää ja höystöisää
pohjoissavolaista kieltään.

Luonteisimpana ja savolaisimpana Kauppis-Heikki epäilemättä
esiintyy lukuisissa »tarinoissaan» ja »tapahtumissaan». Ne ovat enim-
mäkseen kepeitä leikillisiä pikku jutelmia, joissa hän esittelee hupai-
sia huomioitaan pohjoissavolaisen kansan keskuudesta. Kirjava
sarja erilaisia mies- ja naisluonteita sekä tuokiokuvia vierii niissä
tekijän hyvätuulisen huumorin kirkastamana lukijan editse. Aikai-
simmat tarinat vivahtavat raikkaine lapsuusmuistoineen Juho Rei-
josen ensimäisiin kertoelmiin, ja myöhemmätkin ovat Reijosen jutel-
mille ikäänkuin sukua, ei tosin niin paljon itse aiheiltaan kuin kerto-
masävyltään. Paraat niistä puoltavat hyvin paikkansa Ahon näppä-
rinten »lastujen» rinnalla. Huumorin alta vilahtaa usein vakavuus-
kin esille. Niinpä esim. kertoelmassa Isän perinnöllä (Tarinoita,
1886), joka on kylläkin hauska, realistinen ja pikkuhavaintoinen,
esiintyy jo tuo tyyni, tasainen ja hiljaisesti kärsivä savolainen kansan-
nainen, joka puoliksi leikillä puoliksi vakavuudella koettaa kääntää
pahan hyväksi ja ohjata hummailevaa miestään oikeille jäljille, ja
jollaisia Kauppis-Heikki sittemmin on kuvannut useita. Vakava-
sävyisiä ovat myös sellaiset tarinat kuin Syksyllä ja keväällä ja Äidin
luokse. Useimmat ovat kuitenkin leikillisiä, joskus pieni pirahdus
vakavuutta seassa. Siinä on meillä esim. miehensä ulkonaisesta ole-
muksesta ääretöntä huolta pitävä Väisäsen Leena (Ihaili), joka
kehuu miehensä kuollutta ruumistakin vielä oikein »porvarin» näköi-
seksi; hupaisa ryyppy suutarin tyyppi Hessu; mainio, kansanomainen
syntitilien selvitys Oja-Taavetin lasku; humoristinen, aito savolainen
jutelma naapuruksista, leikillisestä Savolaisesta ja mahdikkaasta
Tenhusesta (Naapurit); vakavan leikillinen asutustarina Amerikka
Savossa; tyypillinen savolainen tyhjäntoimittaja, varastelija, valeh-
telija ja veijari Anaski, jonka kujeihin ja kolttosiin kukaan ei voi
kauaksi suuttua hänen sukkeluutensa ja hyvätuulisuutensa vuoksi;
hauskat käräjämiesten kuvaukset Käräjissä ja Lautamies ja hänen

144

oppilaansa y. m. m. Niitä lukiessa ainakin savolaisen suu mehelle
menee, niin tuttuja ja kotoisia ovat hänestä kuvatut henkilöt ja ta-
pahtumat.

Kauppis-Heikin suuremmatkin kertomukset ovat »kuvauksia
Savon kansan elämästä», kuten niiden nimilehdellä tavallisesti sano-
taan. Niissä esiintyy savolainen maalaiskansa, jonka tekijä välittö-
mistä havainnoistaan niin hyvin tuntee, valo- ja varjopuolineen, ilman
kaunistelua mutta myös ilman tendenssiä. »Mäkijärveläisissä» hän
antaa realistisen ja havainnollisen, joskohta melko hajanaisen kuvauk-
sen savolaiskylän elämästä, asettaen siinä vastakkain vanhoillisen,
ahdasmielisen ja »heränneesti» jumalisen sukupolven, jota edustaa
veisaileva, tekopyhä ja milfei naurettavaksi tehty Hemmo isäntä
(nähtävästi Kauppis-Heikin herännyttä teeskelevästä isintimästä muo-
dosteltu), ja iloisen, vilkasverisen nuorison. — Paljoa suurempaa
aiheen tiivistämiskykyä osottaa jo »Viija», ensimäinen Kauppis-
Heikin laajemmista naiskuvauksista. Viija on hentoinen ja arka-
tuntoinen nainen, jonka elämänonnen ihmisten itsekkyys ja ymmär-
tämättömyys, varsinkin rahoihin perustettu rakkaudeton avioliitto
turmelee. Herkästi ja taitavasti on Kauppis-Heikki kuvannut Viijan
hiljaiset kärsimykset, kenties liiankin herkästi, sillä, kuten Minna
Canthkin näkyy kirjeessään tekijälle huomauttavan,^ oikeastaan
Viija tuntuu kovin hentoiselta ja arkamieliseltä ollakseen terveluon-
toinen rahvaannainen. Hän ottaa kaikenlaiset tavalliset pikkusei-
katkin ylen katkeralta kannalta. — Viijan hentoista sukua on Anna
Liisa kertomuksessa »Kirottua työtä». Hänenkin elämänsä on täynnä
kärsimyksiä, jotka eivät johdu hänestä itsestään vaan tulevat ulkoa-
päin, tylyjen ja sydämettömien ihmisten puolelta. Isän ymmärtä-
mättömyys, renki Aapelin ovela viettely ja lopuksi aviomiehen keh-
nous ne särkevät Anna Liisan elämänonnen. Traagillisen suuripiir-
teisyyden saa tämä kertomus Anna Liisan jylhästä isästä, ukko Ma-
lisesta, joka synkästi kiroo kirjoitustaidon ja sen keksijät (siitä kerto-
muksen nimi), sillä jollei hän olisi tuota taitoa tyttärelleen opetta-
nut, ei renki Aapeli olisi voinut tarkasti vartioitua ja kokematonta
Anna Liisaa vietellä, ja jollei vävy olisi osannut velkakirjoja kir-

' Ks. Nuori Suomi VII, siv. 84—85.

145

joittaa, ei häneltä olisi talo mennyt. Siinä siis sivistyksen tuottama
turma ja kirous! — Kolmantena liittyy tähän hentoisten ja kärsi-
väin maalaisnaisten sarjaan »Aliina», epäilemättä ehein ja hienoin
Kauppis-Heikin naiskuvauksista. Siinä on vielä enemmän kuin edel-
lisissä sisäinen sielunkuvaus pääsijällä. Hento ja arka Aliina kärsii
äärettömästi isänsä siveellisestä rappiosta, josta hän alati kuulee juo-
ruttavan (vrt. Minna Canthin »Hanna»), mutta nämä kärsimykset
eivät lopultakaan häntä masenna, vaan kasvattavat hänessä vähi-
tellen vakavaa velvollisuudentuntoa. Sivistys ei tässä käänny ki-
roukseksi kuten Anna Liisan tarinassa, vaan jalostaa ja puhdistaa
päähenkilön luonnetta. Kansanopistossa näet Aliinasta hioutuu
pois itsekkäisyyden ja turhamielisyyden oireet, ja siellä opetettu ju-
malallinen rakkauden ja velvollisuuden oppi saa hänet uhraamaan
omat onnenhaaveensa ja päättämään elää kotona alistuneisesti kär-
sivän äitinsä, siveellisesti langenneen isänsä ja itsekkyyteen taipu-
vien siskojensa hyväksi. Epäilemättä tämä teos sisältää tekijän tols-
toilaiseen maailmankatsomukseen vivahtavan vakaantuneen elämän-
käsityksen pääponnen, saman, joka myöhemmin kirkastetaan »Uran
aukasijain» lopussa.

Aivan toista luonnetta on »Laaran» päähenkilö, voimakas, kar-
kea ja häikäilemätön kansannainen, joka rutiköyhästä palvelus-
tytöstä tarmokkaasti ja keinoja katsomatta kohotaiksen ulkonaiseen
onneen ja menestykseen, rikkaan talon emännäksi. Mutta hän onkin
pohjalaista eikä savolaista alkuperää. Hän käyttää muita ihmisiä
vain halujensa ja himojensa välikappaleina, mutta tuhotessaan mui-
den onnen hän samalla särkee omansakin, sillä häneltä puuttuu rak-
kaus ja sydämenlämpö. Laarassa on kuten ukko Malisessakin jota-
kin jylhää, suurenunoista, tekisi mieli sanoa shakespearelaista luon-
teenvoimaa, lady Macbethia, joka milfei kammottaa. Häneen ver-
rattuna ukko Malinen on myötätuntoinen ilmiö, sillä hänen menette-
lynsä johtuu oikeutetusta sisäisestä vaikkapa yksipuolisestakin va-
kaumuksesta; Laara sensijaan toimii huonojen intohimojensa kannus-
tamana.

Samantapainen sielunkehitys kuin »Aliinassa» on »Uran auka-
sij oissa» sijoitettu miehiseen päähenkilöön. Lastenopettaja Laulai-
sesta karsii unelmien myttyynmeno, nöyrän virkaveljen Mantusen

12. 962 — 10

146

esimerkki ja ukko Kokkosen terävät huomautukset vähitellen pois
ne turhamaisuuden, itsekkyyden ja kunnianliimon oireet, joita hä-
nessä oli, ja saattavat hänet edelleen tyytymään »uran aukasijan»
matalaan, mutta itsessään velvoittavaan ja rakkaudelliseen toimeen.
Nähtävästi tekijä tähän kirjaan on pannut paljon omaa itseään
kiertokoulunopettajan ajoiltaan. Taustana on kesäinen savolais-
maailma syrjäisine salokylineen, kirkonseutuineen, arpajaisineen,
kansanjuhlineen ja kirjavine todenmukaisine henkilöineen, alkaen
juoruilevista mökinmuijista monenkarvaisiin isäntämiehiin, ylioppi-
laihin ja maistereihin saakka. Se on kuin mikäkin kirjava kesäinen
panoraama, jossa tekijä milloin leikillisesti milloin vakavasti mutta
aina yhtä tyynesti kuljettelee lukijaa. Ikävä kyllä katkeaa tämä
mielenkiintoinen kertomus lopussa aivan kuin kesken, lukijan pa-
raillaan uteliaasti odottaessa lisätietoja monista vireille joutuneista
asioista. Tekijä viskaa lukijan yhfäkkiä kolme vuotta ajassa eteen-
päin, antamatta juuri viittaustakaan väliajan tapahtumista. Tosin
loppuluku semmoisenaan on kirjan paralta; siinä kertomuksen aat-
teellinen pääponsi on yksinkertaisesti mutta vaikuttavasti esitetty.
Savon kansan ja sen elämän omintakeisena kuvaajana Kaup-
pis-Heikillä on samankaltaiset ansiot kuin Päivärinnalla ja Alkiolla
Pohjanmaan vastaavain ilmiöiden esittäjinä. Kun näihin ansioihin
lisätään Kauppis-Heikin omaperäinen, tendenssitön ja taiteellisesti-
kin kypsynyt kuvaustapa, niin hyvällä syyllä hänet voidaan asettaa
ensi sijalle kansankirjailijaimme joukossa.

Muita kansankirjailijoita.

Edellisessä olemme tutustuneet vain huomattavimpiin Päivä-
rinnan seuraajiin. Heidän paraana aikanaan, 1880-luvun loppu-
puolella ja 1890-luvun taitteessa, heitä, niinkuin jo Päivärinnan yh-
teydessä ohimennen mainitsimme, ilmestyi eri osissa Suomea, var-
sinkin Pohjanmaalla, kymmenittäin. Yrittipä joku, kuten esim.
pohjalainen työmies Sahah Kcdle, esittää kokemuksiaan ja havain-
tojaan vanhaan tapaan nmomitallakin (Sahan Kallen runo/a, 1891).
Sanoma- ja kuvalehdet, albumit y. m. tilapääjulkaisut painattivat

147

auliisti heidän teelmiään, joista useat pääsivät kirjankin muodossa
ilmestymään. Mutta ani harva heistä jaksoi kauemmin pysyä pin-
nalla. Useimmat painuivat kohta takaisin niihin »syviin riveihin»,
joista hetkiseksi olivat esille pilkistäneet. Myöhemminkin on joku
uusi kansankirjailija yrittänyt näkyviin, mutta ei ole enää saanut
osakseen samaa huomiota kuin 1880-luvun aikuiset virkaveljensä.
Yleisön vaatimukset ovat kasvaneet, maku on kouliutuneempi kuin
ennen, >>kansanihailu» isosti jäähtynyt ja kaupunki- ja pääkaupun-
kilaisten »taidekirjailijain» luku tavattomasti lisääntynyt. Nykyajan
pauhaavassa kirjallisuuden tulvassa vaatimaton rahvaankirjailija
vaatimattomine aiheineen on jo kadottanut uutuuden viehätyksen
ja jää helposti huomaamatta. Mutta aikaisemmin, jolloin kirjaili-
joita ja kirjallisuutta oli paljoa vähemmän, heillä kyllä oli oma san-
gen merkityksellinen asemansa ja ansionsa. Hehän, samalla kun
edustivat rahvaamme kansallista ja kirjallista heräämistä ja antoi-
vat tarkkoja ja tosioloisia elämänkuvia maalaisesta ympäristöstään,
sen ohella osaltaan teoksillaan herättivät juuri tämän saman ympä-
ristön tai ainakin sen nuoremman sukupolven, joka siihen saakka
oli viljellyt tuskin muuta kuin hartauskirjallisuutta, kaunokirjalli-
suudenkin lukemiseen ja siten raivasivat sen keskuudessa tietä kor-
keampaakin kirjallista taidetta edustaville kirjailijoille.

Kansankirjailijain taajasta jälkijoukosta mainitsemme tässä vielä
lyhyesti muutamia nimiä.

Hämettä edustaa puhtaana kansankirjailijana etusijassa torpan-
poika ja torppari Nestor Niemelä, jonka kirjailijauran kuo-
lema varhain katkaisi. Niemelä oli syntynyt Punkalaitumella 1862
ja kuoli jo keväällä 1889. Hän kuuluu olleen hiljainen, kivulias mies,
joka jo nuorena sepitteli runoja ja ahkerasti luki kirjallisuutta. Hä-
nen kaunokirjallisia teelmiään ovat pienet kertomukset Mäkelän vel-
jekset. Takamaan torpparit ja Luisulan lapset (vuosilta 1887 — 90).
Kaikissa niissä kuvastuu tekijän suora, sopusointuinen ja ihanteelli-
nen elämänkäsitys, joka on sukua Sissalalle. Aiheensa hänkin on
valinnut omasta välittömästä haivainto- ja kokemuspiiristään, Hämeen
takamaiden syrjäisestä torpparimaailmasta, jonka uutteraa raadan-

148

taa, keskinäistä avuliaisuutta ynnä siveellisiä lankeemuksia ja nou-
semuksia hän osanottoisesti kuvailee.

Vanhaa karjalaista kansanelämää esittelee rautjärveläinen J o-
h an n es H äy ha, joka jo 1850-luvulla Ilmein hovin silloisen omis-
tajan everstiluutnantti Rafael Ta vastin kehoituksesta alkoi julaista
selontekoja itäsuomalaisten naimistavoista ja muista rahvaanme-
noista Viipurin sanomalehdissä sekä kirjanmuodossa (Selitys millä
tavalla naiminen Itä-Suomessa tapahtui, 1856). Tunnetuksi hän tuli
kuitenkin vasta 1890-luvulla, jolloin hän w. 1893 — 1900 julkaisi
6-vihkoisen sarjan Kuvaelmia itäsuomalaisten vanhoista tavoista:
1. Joulun vietto, 2. M aahanpaniaiset, 3. Kylänluvut, 4. Talvitoimet,
5. Kesä-askareet, 6. Naimistavat. Niinkuin kuvaelmain nimistä jo
näkyy, eivät ne ole niin paljon kaunokirjallista kuin puhtaasti kansa-
tieteellistä laatua, mutta sellaisina perin luotettavia ja ansiokkaita
sivistyshistorial lisiä todistuskappaleita entisaikain karjalaisesta kan-
sanelämästä. Synnynnäisenä rahvaani apsena ja ahkerain matkojen
avulla Häyhä on näet täysin perehtynyt kuvaamaansa ainehistoon.
Mutta hän ei ole suinkaan laatinut mitään kuivia selontekoja ja luet-
teloita; päinvastoin Häyhän esitys on samalla sekä sangen huvitta-
vaa että opettavaa. Hän on näet taitavasti pukenut kuvauksensa
puoliksi kaunokirjalliseen muotoon, asettamalla niiden keskustaksi
Niemelän vanhan ja vauraan karjalaistalon, jonka suurilukuisen,
patriarkaalisen perheen jäsenet puheineen, tapoineen ja puuhineen
esiintyvät kertomuksen toimivina henkilöinä. — Väsähtäneempiä
ja laihempia ovat ne Häyhän muistelmat, joita hän äskettäin (1911)
julkaisi vihkosen nimellä Alkuperäisiä kertomuksia entisiltä ajoilta.
Tämä ei ole suinkaan kummasteltavaa, sillä Häyhä onkin jo vanha
mies, syntynyt Rautjärvellä 17 p. kesäk. 1839. Käytyään rahvaan-
koulun hän toimi Viipurissa lastenkoulun opettajana vv. 1861 — 89,
siirtyen sitten kotipitäjäänsä kunnallisiin y. m. luottamustoimiin.

Länsi-Suomea edustaa kansankirjailijana nainen, emäntä M a-
t h il da R o sli n-K alli oi a (o, s. Ahlroth) Merikarvialta, synty-
nyt siellä 28 p. toukok. 1837. Kirjoitettuaan pieniä kertomuksia
Amerikan suomalaisiin lehtiin ja »Satakuntaan» hän vasta viime vuo-
sina on tullut tunnetuksi muutamista erikseen julkaistuista kerto-

149

Hiuksista ja kertomuskokoelmista. Niitä on vuodesta 1897 alkaen
ilmestynyt Kuollutko vai valekuollut ja Milloin ja missä kuolema
tapahtui (molemmat aivan lyhyitä teelmiä) sekä Päättyneen vuosi-
sadan kynnykseltä, Inkeri (1907) ja Snäkki (1908). Liitto-albumissa
1902 oli häneltä omituinen legendamainen rahvaantarina Punainen
lintu. Aiheensa tämä iäkäs kansankirjailijatar tavallisesti ottaa perhe-
y. m. muistoista, jotka »Inkerissä» ulottuvat Isoonvihaan saakka.
Kaikessa koruttomuudessaan hänen kertomuksensa sekä aiheellisen
omaperäisyyden että juonen taitavan kehittelyn ja yleensä selvä-
piirteisen luonteenkuvauksen puolesta ovat varsin mielenkiintoisia,
luontaista kirjailijakykyä osottavia.

Eansankiijailijoihin liittyviä.

Kansankirjailijain ryhmään lienee kirjallisessa suhteessa sove-
liainta liittää vielä uusmaalainen kansankuvaaja Emil hässinen
ja karjalaiset Juhani Sjöström ja Iivo Härkönen — kaikki kolme
opettajia ja kynäniekkoja — vaikkapa he eivät enää oikeastaan kai-
kin puolin vastaakaan yleiseen tietoisuuteen juurtunutta »kansan-
kirjailija»-käsitettä.

Emil hässinen (syntynyt Mäntsälässä 30 p. maalisk. 1861;
3 vuotta Jyväskylän seminaaria käytyään toiminut enimmäkseen
opettajana, v:sta 1891 alkaen 15 vuotta Lohjan kasvatuslaitoksessa,
sittemmin Porvoossa »Uusimaan» toimittajana) on opetustyönsä
ohella uutterasti kirjoitellut pieniä kertoelmia sanomalehtiin (var-
sinkin U. Suomettareen) ja v:sta 1890 alkaen julkaissut niitä myös
kirjanmuodossa. Näistä kertomuskokoelmista mainittakoon Haaksi-
rikkoisen pelastus y. m. kertomuksia (1890), vankka neliosainen sarja
pieniä kertoelmia Kotipoluilta (1896 — 98), kasvatuslaitoksen kas-
vatteja kuvaileva muistelmakokoelma Poikia (1907) ja vihdoin Uusi
tulevaisuus (1908). Suurempia yhtenäisiä kertomuksia ovat pimeän
hämäläisen maalaiskylän vähittäistä valistumista esittävä leveä
kyläkuvaus Köyhiä ja rikkaita (1890), ihanteellista, sivistynyttä
maanviljelijää kuvaileva Kansan mies (1906) ja erään häädetyn

150

torpanpojan kirjavia vaiheita, sosialistista kiihkoilua ja lopullista
tasaantumista kertoileva Joel Sormensuo (1907). — Lassinen ei ku-
vaile yksinomaan uusmaalaista kansanelämää, vaan ottaa, varsin-
kin pieniin kertoelmiinsa, aiheita myös kaupunkilaisten ja sääty-
läisten piiristä. Kaikkialla hän liikkuu helposti ja tottuneesti, mutta
samalla myös liian pinnallisesti, kepeän ja hutiloivan sanomalehti-
jutelmoitsijan tapaan. Hän ei useinkaan malta lähemmin syventyä
pääaiheeseen ja luonteenkuvaukseen, vaan harhautuu helposti tar-
peettomiin sivuseikkoihin ja jättää tapahtumain ja luonteen kehi-
tyksen sattumain ja epätodellisuuksien varaan. Siitä johtuu hänen
kertomustensa yleinen keskeneräisyys ja epätasaisuus, mihin liittyy
vielä eräänlainen kielen ja tyylin teennäinen jopa joskus aivan luon-
noton sirostelu. Tämä koskee etupäässä hänen aikaisempia tuot-
teitaan. Myöhemmissä hän näkyy jo tunnollisesti pyrkineen mel-
koista asiallisempaan ja eheämpään kuvaus- ja esitystapaan ja luon-
nekuvauksen syventämiseen. Muuten hänen kertomuksensa ovat
kyllä sujuvasti ja virkeästi kirjoitettuja ja myötätuntoisen, ihan-
teellisen mielen kannattamia.

Juhani Sjöström on, jollemme ota huomioon lukemat-
tomia maalaisia ja kaupunkilaisia pienten, vähäpätöisten, maalais-
aiheisten seuranäytelmäin sepustajia, kansankirjailijaryhmän ainoa
merkittävämpi näytelmäkirjailija. Hän tosin alotti rajakarjalaisella,
pikemmin kansatieteellisellä kuin varsinaisesti kaunokirjallisella
luonnon- ja rahvaankuvauksella Korpien povessa v:lta 1896, johon
hän, ollessaan piirtäjänä Kalevalan kuvitusretkellä Raja-Karjalassa,
oli tehnyt hartaita ja tarkkoja, vieläpä piirtämiensä kuvien valaise-
mia huomioita, mutta ryhtyi sitten käsittelemään (raja)karj alaisia
aiheita ja tunnelmia näytelmän muodossa, sepittäen nopeasti peräk-
käin kansannäytelmät Mari, Salmin tyttö ja Irja (vv. 1897 — 99).^
Niissä kaikissa on melkoisen vahva ainakin ulkonaisesti karjalainen
paikallisväritys karjalaisine henkilöineen, ajatus- ja kansantapoineen
(»Salmin tytössä» m. m. karjalaisen kihlajais- eli »tuppijuhlan» kuvaus).

» Painamatta on Sjöströmin mielikuvituksellinen satunäytelmä Päivän
tyttö (näytelty) ja yhteiskunnallisen näytelmän koe Voimien vallassa. Pai-
nettu on mitätön pilanäytelmä Lesken kanssa naimisiin.

151

kielenkäyttöineen ja kansanlauluineen, mutta niiden aiheet ovat jok-
seenkin yleistä laatua, karjalaiseen maalaisympäristöön asetettuja
rakkauden ja avioliiton ristiriitoja (esim. »Marissa» suuresti vivahtaen
Tolstoin mainioon »Pimeyden valtaan»). Draamalliselta rakenteel-
taan ja teholtaan ne ovat heikonpuoleisia, alottelijan haparoivaa
käsialaa. Mutta sehän onkin luonnollista, sillä eihän niiden tekijä
ollut hartaan luontaisen taipumuksensa tueksi saanut mitään kor-
keampaa kirjallista ja taiteellista koulutusta. — Sjöström oli näet
kaupunkilaisköyhälistön lapsi, syntynyt Käkisalmessa 16 p. syysk.
1871. Kansakoulua käydessään hän kuuluu elättäneen itseään ka-
dunlakaisulla.^ Toimi sitten maalarinammatissa ja opiskeli samalla
1890-luvun alussa jonkun aikaa piirustusta Taideteollisuusyhdistyk-
sen keskuskoulussa Helsingissä, kunnes yllämainitun piirustus-
matkansa jälkeen innostui kirjailijaksi. Myöhemmin hän itsekseen
jatkoi lukujaan kansakoulunopettajaksi ja oli viimeksi »Laatokan»
toimituksessa. Keuhkotauti katkaisi hänen elämänsä Sortavalassa
23 p. lokak. 1909.

Iivo Härkönen (syntynyt Suistamolla 25 p. elok. 1882,
toiminut Sortavalan seminaarin käytyään kansakoulunopettajana,
kirjailijana ja sanomalehtimiehenä) on ryhmänsä nuorimpia kynä-
niekkoja ja samalla nykyaikaisen uusromanttisen tunnelma- ja mieli-
alarunouden tyypillisiä edustajia. Hän on suvultaan vanhain krei-
kanuskoisten rajakarjalaisten runonlaulajain suora jälkeläinen, ja
hänen omat teelmänsä ovat melkoisesti saman hersyvän kalevalaisen
runohengen leimaamia, kiintymyksellistä ja tunnelmallista koti-
seuturunoutta. Sekä suorasanaisesti että runomuodossa hän on har-
taalla antaumuksella ja karj alaisesti kukkealla kielellä kuvaillut koti-
seutunsa jylhää, salamyhkäistä luontoa ja sen herkkää, lapsenmielistä
kansaa omituisine tapoineen, luonteenpiirteineen ja elämänkäsityksi-
neen. V:sta 1904 alkaen hän on jo ehtinyt julaista runsaasti pieniä
sekä proosa- että runotuotteita (Tulia, Rajamailla, Syystarinoita
korvesta, Karjalan virsiä. Kylä, Kultaisilta päiviltä y. m.). Taiteelli-

^ Ks. Iivo Härkösen tiedonantoja Sjöströmin elämäkerrasta Valvojassa
1909.

152

seita arvoltaan ne ovat hyvin epätasaisia, yleensä kepeänpuoleisia;
suorasanaiset, kuten esim. raikas, aito karjalaissävyinen kertomus-
kokoelma Kylä, ovat sentään ansiokkaampia kuin hieman onnahtele-
vat, ylimalkaiset ja korusanaiset runot, joissa Härkönen näyttää
esiintyvän vähemmän omintakeisena. — Muutenkin on Härkönen
ottanut innokkaasti osaa rajakarjalaisiin valistusharrastuksiin, toi-
mittaen aikoinaan (1906 — 07) m. m. »Karjalaisten pakinoita», puuha-
ten »Vienan Karjalaisten Liitossa» ja saattaen vireille ja perille muh-
kean karjalaisten heimokirjan »Karjalan Kirjan» julkaisemisen,^

Eansankavaajia.

Varsinaisten kansankirjailijain ohella ja jälkeen On kuten sa-
nottu esiintynyt useita muitakin sellaisia kirjailijoita, jotka tois-
taiseksi merkittävimpään tuotantoonsa ovat ottaneet aiheita lähei-
sesti tuntemastaan kansanelämästä, mutta jotka yleisiltä edellytyk-
siltään eivät enää oikein sovellu maalaisempien virkaveljiensä jouk-
koon. Se ei suinkaan samalla merkitse sitä että he kirjailijoina aina
seisoisivat muka näitä ylempänä; päinvastoin vaaka tässä suhteessa
voi usein ratkaisevasti kallistua juuri varsinaisen »kansankirjailijan»
eduksi. Pieneksi erotukseksi näistä viimemainituista kutsumme
heitä tässä »kansankuvaajiksi». Useinmiat heistäkin ovat realisti-
sen tarkasti ja todenmukaisesti kuvailleet juuri oman synnyin- tai

^ Tähän ryhmäkkeeseerij voitaisiin vielä, muita samantapaisia kynäili-
jöitä mainitsematta, lukea pohjoissavolainen Lauri Soini (synt. torpanpoi-
kana Pielavedellä 1875), joka kirjavan nuoruuden ja kansanopistossa
olonsa jälkeen v:sta 1895 alkaen päätyi sepittelemään pieniä kertomuksia
(A(wo y. m.), näytelmiä ja varsinkin runokokoelmia ( Runopisareita, Kan-
sallisia lauluja, Kansa ja kannel, Punasta ja vihreää y. m.). Mitään erikoi-
semmin savolaista paikallistuntua niissä ei juuri Umene muualla kuin not-
keassa savolaisperäisessä kielenkäytössä. Runoissaan hän on joutavan sana-
helinän ja onton teennäisyyden sekä laihahkon sisällyksen ohella yrittänyt
mukailla kansanlaulun sävyä ja runomittoja, onpa kokoelmassa »Punasta
ja vihreää» kaiutellut sosialistisiakin säveliä, kuten muutamat muutkin
pikkurunoilijat »suurlakon» kahden puolen (Kössi Lindström (Kaatra), Urho
Haapanen, Rafael Engelberg, Mikko Uotinen y. m.).

153

kotiseutunsa kansaa ja kansanelämää, edustaen osaltaan Suomen
eri maankulmia. Vanhimmat esiintyivät jo 1890-luvun taitteessa,
nuorimmat vasta viime vuosina. — Tilapäisesti ovat kyllä useat
muutkin varsinkin nuorimmista kirjailijoista viljelleet kansanku-
vausta. Mutta heistä vasta etempänä enemmän.

Kainuunmaan hidasta, sitkeää ja vanhoillista kansaa on kokoel-
massa Kertomuksia ja laajemmissa erikoisjulkaisuissa Se oli sallittu,
ja Kovalle ottaa, kaikki v:lta~ 1888 — 90, kuvannut salanimi Esko
Virtala, oikealta nimeltä tullinhoitaja Edvin Calamnius (syntynyt
Kemissä 25 p. kesäk. 1864, ylioppilas 1884, Iisalmen tullinhoitaja
v:sta 1893). Isänsä, kirkkoherra Galamniuksen, toimiessa pappina
Pohjanmaan eri pitäjissä (Kemissä, Pulkkilassa ja lopuksi Suomus-
salmella) Virtala on lapsena ja nuorukaisena saanut kai varsin läheltä
tutustua pohjois- ja itäpohjanmaalaiseen kansanelämään. Niinpä
hän rikkaalla ja raikkaalla kainulaiskielellään kuvaileekin sitä niin
pikkupiirteisesti ja milfei kansatieteellisen tarkasti, että lukija usein
toivoisi hieman vilkkaampaa vauhtia. Mutta toisekseen tuo tyyni,
tasainen ja pitkäveteinen esitystapa osaltaan kaikessa koruttomuu-
dessaan luontevasti säestää kuvatta vain asiain ja ihmisten hidasta
arkipäiväisyyttä. Virtalan henkilöt ovat näet noita perin yksivakai-
sia ja alkuperäisiä sydänmaan asujia, joiden elämä vierii karusti ja
yksitoikkoisesta päivästä toiseen. Heissä ilmenee erinomainen tervas-
kantomainen sitkeys, kuten esim. Lumivaaran Laurissa (kertomus
Vanhan kansan mies), joka kolmasti rakentaa itselleen uuden van-
kan mökin, kun hänet entisestä aina pakoitetaan luopumaan. Heissä
asuu myös ylen luja, fatalistinen usko Jumalan sallimukseen ja siitä
johtuva leväperäinen välinpitämättömyys, kuten vanhoillisessa Män-
tyvaaran isännässä, joka jok'ikiseen asiaan, yksinpä reippaan tyttä-
rensä Kaisun avioliittoonkin valistuneempaa näkökantaa edustavan
Peltolan talon pojan Kallen kanssa, tokaisee yksivakaisen »se oli
sallittunsa» eikä viisastu varovaisemmaksi, vaikka saa tuon uskonsa
vuoksi vähän väliä kärsiä ikäviä vaurioita, samalla kun Peltola va-
rovaisuutensa ja toimeliaisuutensa avulla menestyy. Ja lopuksi on
heissä iso annos hitautta, kömpelyyttä ja järjen yksinkertaisuutta
yhtyneenä rotevaan ruhoon, kuten Törmälän Jaakossa, jolle nämä

154

henkiset ja ruumiilliset ominaisuudet tuottavat niin paljon harmia
ja vastoinkäymistä, että eläminen näyttää hänestä tosiaan »ottavan
kovalle», vaikkapa syrjäisen nähden suurin vika on hänen omassa
saamattomuudessaan. Päivärintaa muistuttavalla järeähköllä tai-
teella on Virtala elävöittänyt noita tyypillisiä salomaiden ihmisiä ja
sen ohella, varsinkin huomattavimmassa kertomuksessaan »Se oli
sallittu», puhunut, joskin ilman näkyvämpää tendenssiä, valistuksen
puolesta pimeyttä ja vanhoillisuutta vastaan.

Pohjalainen on myös Kaarle Aukusti Järvi (syntynyt
merimiehen poikana Oulussa 1869, ylioppilas 1889, toiminut aikai-
semmin sanomalehtimiehenä, sittemmin v:sta 1901 kansakoulun-
opettajana eri paikoissa), joka kuitenkaan ei ole kuvannut niin pal-
jon varsinaista pohjanmaalaista kansanelämää kuin synnyinkaupun-
kinsa Oulun köyhälistön oloja ja suhdetta rikkaihin, ollen siis aiheil-
taan, joskaan ei lähimainkaan saavutuksiltaan, paremmin Pakkalan
kuin kansankuvaajain kirjailijatoveri. Mutta paraina pidetyt ku-
vauksensa hänkin on sepittänyt maalaisesta kansanelämästä, ei
tosin pohjalaisesta vaan pohjoiskarjalaisesta, johon hän Karjalassa
opettajana ollessaan näkyy läheisesti tutustuneen. Muiltakin ta-
hoilta on Järvi, jolla v:sta 1891 alkaen jo on takanaan kymmen-
kunta teosta, hapuillut aiheita, ollen yleensä hyvin yritteliäs, joskin
toistaiseksi vielä verrattain huomaamattomaksi jäänyt kirjailija.
Tähän syrjäytymiseen lienee pääsyynä hänen useimpain teostensa
melkoinen keskeneräisyys ja pintapuolisuus, samoinkuin itse kielen
ja esitystavan hutiloiva huoltamattomuus. Vaikkapa hän valitsee-
kin aiheensa nähtävästi omasta, jopa suorastaan omakohtaisesta
kokemus- ja havaintopiiristään ja tekee siinä sangen teräviä, kaunis-
telemattomia ja realistisia huomioita, ei hän näy ehtivän tai viitsi-
vän niihin tarpeeksi enemmän muodollisesti kuin sisällyksellisesti
syventyä, saadakseen kuvauksestaan taiteellisestikin pätöisää. Ja
tämä olisi sitäkin suotavampaa, kun hän usein liikkuu taiteellisesti
verrattain vaikealla alalla, luonteen ja elämän ristiriitojen ja käänne-
kohtien kuvailussa.

Varsinkin pienemmissä kertoelmissaan (kokoelmat Kuvauksia
1891 ja Sanomalehtipoika 1902) hän mielellään käsittelee sentapaisia

155

aiheita. Mutta usein on suuremmissakin sama pyrkimys nähtä-
vänä. Niistä Työmiehiä (1891), Peräkartanon ylioppilas (1893), Puoli-
luonne (1897), Nousukas (1904), Akilles (1906) ja Harry (1910) liikku-
vat pääasiassa oululaisessa, osaksi myös turku- ja helsinkiläisessä
ympäristössä. »Työmiehiä» ja »Nousukas» sisältävät tosioloisia ku-
vauksia kaupunkilaisen tehdastyö väen elämästä ja olosuhteista ja
viitteitä niiden järjestämiseksi ihanteelliselle, työnantajia ja työ-
miehiä tyydyttävälle pohjalle (vrt. Zolan ihanteita). Molemmissa
kirjoissa ilmenee lämmin myötätunto työväen pyrintöjä kohtaan ja
samalla melkoinen annos rikkaihin sekä työväen keskuudesta kohon-
neihin häikäilemättömiin »nousukkaihin» tähdättyä tendenssiä. Muis-
sakin Järven kaupunkilaiskertomuksissa sattuu tendenssimäinen
pisto ohimennen usein melko kirpeästi rikkaihin ja säätyläisiin, jotka
ylimielisinä ja sovinnaisen ennakkoluuloisina halveksivat köyhiä ja
käyttävät heitä vain itsekkäiden pyyteittensä välikappaleina. »Perä-
kartanon ylioppilas», sen aiheellinen uusinto »Akilles» ja »Puoliluonne»
kuvailevat kaikki niitä elämän ristiriitoja ja katkeria kokemuksia,
joita joko halpa sukuperä, ylivoimaiset olosuhteet ja sovinnaiset
näkökannat tai myös oma horjuva puolinainen luonne jo lapsesta
saakka kasaavat ylioppilaiksi asti kohoavien köyhälistönuorukaisten
tielle ja joihin he tavalla tai toisella särkyvät. »Harry» sensijaan on
rikkaasta ruotsinmielisestä oululaiskodista lähtenyt ylioppilas, joka
Snellmanin sanojen ja aatteiden kannustamana (1860-luvulla) ja
suomalaiset sukujuurensa selville saatuaan muuttuu kiivaasta ruotsi-
kosta yhtä kiihkeäksi suomenmieliseksi. Kaikissa näissä kertomuk-
sissa on Järvi ryhtynyt sangen mielenkiintoisiin ja uutukaisiin aihei-
hin, mutta ei ole jaksanut niitä taiteellisesti yhtä mielenkiintoisella
tavalla käsitellä. — Ansiokkaimpia lienevät lopultakin toistaiseksi
hänen pohjoiskarjalaiset takalistokuvauksensa Opettaja (1907) ja
varsinkin Loinen (1908), Järven tähänastisista teoksista epäilemättä
merkittävin. Edellisessä tuntuu päähenkilö, valistus- ja perustus-
laillisintoinen opettaja Hannes Kauppi, pitäjänsä kaikki kaikessa,
vielä kovin ihannoidulta ja teennäiseltä, mutta jälkimäisessä on sen-
sijaan köyhä, hädissään näpistelevä Lois-Pietu ja hänen alkuperäinen
maalainen ympäristönsä kuvattu erinomaisen elävästi ja toden-
tajuisesti.

156

Järveä kymmenkunta vuotta nuorempaan kirjailijapolveen kuu-
luu harvinaisen tuottelias Perä-Pohjolan kansan ja luonnon kuvaaja
Väinö Kataja (viralliselta nimeltä Väinö Jurvelius; syntynjrt
nimismiehen poikana Ylitorniossa 28 p. syysk. 1867; käytyään Oulun
suomalaista lyseota ja Koivikon maanviljelyskoulun ryhtynyt maan-
viljelijäksi kotipitäjässään, toimien sen ohessa tilapäisesti »vara-
vallesmannina» y. m.). Hän on vuodesta 1901 alkaen jo ehtinyt jul-
kaista puoliväliin kolmattakymmentä eri nidettä kertomuksia, ro-
maaneja ja pikkunäytelmiä, pudistaen varsinkin viime aikoina ky-
nästään jopa 4 — 5:kin teelmää vuodessa. Tämä tavaton helppous
ja kiire tuntuu tietysti melkoisesti Katajan tuotteissakin. Niihin on
usein jäänyt hätäilevän keskeneräisyyden, teennäisyyden ja pinta-
puolisuuden jälki. Kuitenkin niihin yleensä mielellään tutustuu.
Kataja on näet muuten pirteä, kepeä, meheväkielinen ja hyvätuuli-
nen kertoja ja kuvaaja, joka ei liioin vaivaa lukijaansa »korkealla
taiteella», aateongelmilla, tendenssillä tai sielunerittelyillä. Ja perä-
pohjalaisen kotiseutunsa reiman kansan ja jylhänkauniin luonnon
taitavana paikalliskuvaajana hänellä on erikoiset ansionsa. Perä-
Pohjolan virrat, kosket, erämaat, vaarat, järvet, jängät, kiveliöt,
lumikentät, revontulet ja kesäiset päiväyöt ovat Katajasta saaneet
hartaan ja innostuneen kuvailijan, joka eri teoksiinsa aivan tuhlaten
jopa taiteellisesti valikoimatta sirottelee tunnelmallisia luonnon-
kuvia tapausten kehystäksi. Kataja on oikea peräpohj alainen luon-
nonromantikko ja vuoroin vakava vuoroin leikillinen kansanku vaaja.

Vaka vasa vy isiä ovat ne kuvaukset, joissa hän joko esittää köy-
häin rahvaanmiesten sitkeää ja toivotonta taistelua kontunsa, rakkau-
tensa ja elämänehtojensa puolesta (Lain varjolla. Kruunun torppari,
Ihmiskohtalo) tai kuvailee maalaisnaisten sieluntaisteluja elämän
ristiriidoissa (Eri isää. Portaankorvan emäntä). Osuvampia lienevät
sittenkin hänen monet hupaisat ja leveän realistiset kansankuvauk-
sensa ( Maalaiskuvia I — //, Varavallesmannina, Maalaisia neuvo-
massa, Ollin- Mikko, Aapon-Ulla ja Ullan Eino, Heinärannan Iso-
Musta, Tullikavaltajia, Ruotsin rajalta), joissa Kataja pirteästi ja
leikkisästi piirtelee kirjavia pikakuvia peräpohj alaisesta rahvaasta,
kuvaillen mielellään sen monesti hyvin aprikoivaa ja huvittavaa
suhtautumista aivan nykyaikaisiin rientoihin ja päiväntapauksiin,

157

maataloudellisiin uudistuspuuhiin y. m. s. tai kertoen jännittäviä
salakuljetusseikkailuja. Sellaisissa kuvauksissa tuntuu Kataja, jos
vain tahtoo, liikkuvan vasta oikealla alallaan, tarkkana ja humo-
ristisena, Kauppis-Heikin sukuisena havaintojen tekijänä. Monta
hauskaa tilannetta ja sattuvaa henkilökuvaa hän on vikkelästi pan-
nut paperille maalaistuttaviensa ja heidän harrastustensa piiristä.
Sensijaan Katajan lukuisia hempeitä ja kaikokkaita lemmentari-
noita (Irja, Tuskaa, Elämän loppuessa. Uuteen elämään. Toisen oma,
Kesäyö) tahtoo yleensä haitata liiallinen tunteileva hentomielisyys
ja epätodellinen romantillisuus sekä tyylin sievistelevä teennäisyys.
Samoin hänen Juhani Ahon jälkiä kulkevia hersy vätunnelmaisia las-
tujaan (Kulmuja I — II ).

Savokarj alaista kansanelämää on näppärissä realistisissa näy-
telmissä sekä vakavaan että varsinkin leikilliseen tapaan kuvaillut
salanimi Martti W u o r i, oikealta nimeltä alkujaan Martti Alek-
sis Bergh, v:sta 1906 lähtien Bergh-Martti-Wuori, entinen valtiosih-
teerin viraston virkamies ja kuvernööri, nykyään tod. valtioneuvos
(syntynyt henkikirjurin poikana Jaakkimassa 7 p. jouluk. 1858, f il.
kand. 1884, opiskellut venättä Moskovan yliopistossa 4 vuotta, sit-
ten VV. 1884 — 1903 palvellut valtiosihteerin virastossa toimitussih-
teeriksi saakka, Kuopion kuvernöörinä 1903 — 05). Wuori on 1880-
luvun alkupuolelta lähtien ahkerasti suomennellut venäläistä ja
osaksi myös ranskalaista kaunokirjallisuutta, edellisestä m. m. Dos-
tojevskin mainion romaanin »Rikos ja rangaistus» (1888), Lermon-
tovin runokertoelman »Demooni» (1889, uusittu laitos 1912), A. K.
Tolstoin runodraaman »Tsaari Feodor loannovitsh» ja Leo Tolstoin
voimakkaan kansannäytelmän »Pimeyden valta». Suomesta venä-
jäksi hän on kääntänyt m. m. Minna Canthin novellin »Köyhää kan-
saa» (1889). — Julkaistuaan v. 1887 vihkosen »etyydejä» Kellastu-
neita lehtiä hän 1890-luvun alussa, nähtävästi osaksi Kiven, Kiljan-
derin ja Canthin näytelmien innoittamana, ryhtyi sepittämään näy-
telmiä, joita tähän saakka lienee tullut julkisuuteen jo puoliväliin
toistakymmentä kappaletta. Tunnetuimmat ovat realistisia, parhaas-
taan savolaissävyisiä kansannäytelmiä (Pappilan tuvassa, Ryöstö,
Korkea oikeus istuu, Savon sydämessä. Vuoksen varrella). Niistä var-

158

sinkin pienet, Aleksis Kiven »Kihlauksen» tapaiset humoristiset laatu-
kuvat Pappilan tuvassa (1893) ja Korkea oikeus istuu (1897) sekä
suurempi. Kiven »Nummisuutareihin» vivahtava Savon sydämessä
(1897) leveän savolaisen realisminsa, raikkaan kansanomaisen huumo-
rinsa ja sattuvien, tarkalla silmällä nähtyjen rahvaantyyppiensä
(Olli Muhonen, Jeremias Pönttönen, »Nummisuutarien» Eskoa tapai-
leva Asarias Pöllänen, kupparimuija y. m.) vuoksi rehevinä savolai-
sina kansankuvauksina osaltaan vastaavat Kiven hämäläisiä kan-
sannäytelmiä. Wuorenkin näytelmiin nähden täytyy lukijan edel-
lyttää hyvin alkuperäisiä ja hienostumattomia rahvaanoloja jossa-
kin syrjäisessä »Torasalossa», jonka arkipäiväiset savolaisukot ja
-akat leveästi ja vapaasti käyttelevät höystöisää kieltään, kuten
esim. nuo hupaiset porsaan riitapuolet tuossa ylen koomillisessa »kor-
kean oikeuden» käräjäpilassa.

Vakavaa laatua on sensijaan Wuoren 5-näytöksinen itäsuoma-
lainen kansannäytelmä Ryöstö (1895), jonka tendenssi kääntyy
osaksi talonpoikien velkakauppaa, mutta vielä enemmän nylky-
rejä ja koronkiskureja maakauppiaita vastaan. Siinäkin on hyvin
Losioloinen tausta ja useita tutunomaisia henkilötyyppejä, mutta
liiallinen kuvailevaisuus ja sivuseikkaisuus vähentävät melkoisesti
sen draamallista kiinteyttä ja nousua. Onpa Wuori kirjoittanut erään
historiallisenkin realistisen kansannäytelmän nimeltä Lapveden me-
teli (1908) Lapveden talonpoikien tunnetusta niskuroimisesta Kustaa
Vaasan asettamia veroja ja verovouteja vastaan, saamatta siihen
sentään huomattavampaa draamallista tehoisuutta. Ei myöskään
hänen suuri, nähtävästi Shakespearen kronikkanäytelmien malliin
kaavailtu historiallinen runomittainen murhenäytelmänsä Vallanpe-
rillinen (1910), joka käsittelee Pietari I:n pojan Aleksein surullista koh-
taloa, jaksa kokonaisuudessaan, varsinkin verrattain ylimalkaisen
henkilökuvauksensa vuoksi, herättää syvempää puhtaasti draamallista
mielenkiintoa, joskin sillä ulkonaisesti tarkkana ja värikkäänä his-
toriallisena ajankuvana on omat ansionsa. ^

Yleensä näyttää Wuori, niin kätevästi kuin hän muuten näytel-
miä sonmiitteleekin, olevan onnistuneempi ja omintakeisempi pie-

^ Historiallisaiheinen on myös Wuoren pieni tuokiokuva Kustaa Vaasan
hovista Martta Lejonhufvud (alkujaan julaistu Uudessa Kuvalehdessä).

159

nissä kansanomaisissa huvinäytelmissä kuin suurissa ja vakavissa
draamoissa. Myös helsinkiläisistä oloista hän on sepittänyt pari
ilvehtivää huvinäytelmää, nimittäin pienen, Kiljanderin komedioita
muistuttavan selkkauksen Seinä väliä ja suuremman, vikkelästi
kokoonpannun ilveilyn Kun piiat ovat lakossa (1908). Samoin Pie-
tarin suomalaisten piiristä pikkukomedian Naimiskauppa. Vakava-
aiheisista mainittakoon vielä Wuoren näytelmällinen esikoinen v:lta
1891 Ihmisten tähden (painettu 1910), tendenssiä sisältävä kuvaus
helsinkiläisen virkamiesperheen turmiota tuottavasta elämisestä yli
varojensa »ihmisten tähden», sekä samoin tendenssimäinen routa-
vuosien ja suurlakon ajan kuvaus Eetu Kokko (1908). Lemmenpyy-
teissään hillittömiä ja häikäilemättömiä naisluonteita, jotka arvele-
matta koettavat tuhota tiellään olevat esteet, kuvailevat ylen ki-
reälle pingotetut näytelmät Henkensä uhalla (1910) ja Aura, »teh-
taan tyttö» (1912). — Vanhoja, enimmäkseen pietarilaisia kertoelmiaan
hän on kerännyt kokoelmaan Kurimus (1911).

Martti Wuori on ahkerimpia ja tottuneimpia näytelmänkirjoitta-
jiamme. Toistaiseksi hänen realistiset kansannäytelmänsä lienevät
hänelle kirjallisesti merkitsevimmät.

Myös savolaissyntyinen Alpo Noponen (kansakoulunopet-
taja ja sanomalehtimies; syntynyt työmiehen poikana Rantasalmella
10 p. jouluk. 1862, Kymölän seminaarista 1887, v:sta 1893 saakka
opettajana Helsingissä, kansakoulun oppi- ja lukukirjojen laatija,
U. Suomettaren avustaja y. m.) on esikoisteokseensa, runokokoel-
maan Urpu/a (1894), pariin novellikokoelmaansa ( Ensimäiseltä kym-
meneltä 1905 ja Ihmisyyden merkki 1908) sekä kansannäytelmäänsä
Savi soran alla (1911) ottanut aiheita ja kielellisiä aineksia savokarja-
laisen kansanelämän pohjalta. Muihin itäsuomalaisiin kirjailija-
tovereihinsa verrattuna on Noponen, kuten totisen nuorisonopetta-
jan sopii, yleensä perin harras ja vakavasävyinen mies; hersyvää
savolaista hilpeyttä ja huumoria hänen tuotteissaan ei liioin tapaa.
Monet hänen runoistaan (paitsi »Urpuja» myös paljon siellä täällä
julkaistuja juhla- y. m. tilapäisrunoja) ja kertoelmistaan (niitäkin
lisäksi useita sanomalehdissä, albumeissa y. m. s.) ovat yksinkertai-
sia, vakavia ja vaatimattomia lapsuus- ja perhemuistoja y. m. ko-

160

toisen maalaisympäristön havaintoja ja elämänkohtauksia. Ne eivät
suuria tavoittele. Korkeampiin saavutuksiin onkin Noponen pyr-
kinyt näytelmänkirjoittajana. Hänen ensimäinen näytelmänsä oli
raamatullinen runomittainen murhenäytelmä Ahab Israelin kunin-
gas (1899), toinen suorasanainen historiallinen draama Hemming Gad
(1903). Molemmat ovat laaditut yleensä vanhain tavanmukaisten
historiallisen näytelmän reseptien mukaan suurin ihmis- ja sota-
joukoin, soitoin, pauhuin ja asekalskein, puhuen näyttämöltä oikeas-
taan enenmiän silmälle kuin korvalle. Niiden aiheet ovat draamalli-
selle käsittelylle kiitollisia ja muutenkin mielenkiintoisia, mutta nii-
den päähenkilöt näyttää tekijä ottaneen raamatusta ja historiasta
liian valmiina ja ulkonaisina, tahtomatta tai jaksamatta niitä omasta
puolestaan lähemmin sielullisesti syventää ja draamallisentaa. Myös-
kin paikoittainen tyylivaiston kompastelu niissä hieman häiritsee.
Kokonaan uudenaikaisin keinoin rakenneltu on sensijaan Noposen
yllämainittu viimeinen näytelmä Savi soran alla. Konstikkaasta
nimestään huolimatta se on nykyaikainen täysin realistinen itäsuo-
malainen kansannäytelmä, vieläpä aiheeltaan tavallisuudesta poik-
keavaa laatua. Tosin itse näytelmän keskussolmu — talollisen Jekko
Suokkaan ankaraehtoinen metsänkauppakontrahti, jota hänen lanko-
miehensä, kiihkeä sosialistiagitaattori, yllyttämänsä työlakon avulla
haikailematta käyttää sisarensa ja lankonsa elämänonnen tuhoami-
seksi — tuntuu melkoisesti epätodelliselta ja keinotekoiselta, mutta
muuten on tekijä verrattain kiinteästi ja taidokkaasti hallinnut näy-
telmänsä runsasta ainehistoa, osottaen nykyaikaisen kansannäytel-
män alalla olevansa vähintäin yhtä onnistunut kuin aikaisemmissa
historiallisissa näytelmissään. — Noponen on esiintynyt myös melko
taitavana runoelmain suomentajana (J. O. Wallinin »Kuolon enkeli»,
Runebergin virret, Viktor Rydbergin »Uusi Grottelaulu» y. m.).

Realistisena ja humoristisena savokarj alaisen kansan kuvaajana
mainittakoon lopuksi yksin tein aivan uusi kirjailija, toistaiseksi
julkisuudessa tuntemattomana säilynyt salanimi Maiju Lassila.
Hän on parin viime vuoden kuluessa aivan Katajan tapaisella vauh-
dilla jo lennättänyt kynästään ilmoille kymmenkunta eri teosta, hu-
moristisia kertomuksia (Tulitikkuja lainaamassa, Pirttipohj alaiset,

161

Pojat asialla. Tytöt talosilla. Elämän vaihteessa y. m.) ja näytelmiä
(Kun lesket lempivät, Pakkalan »Tukkijokea» suuresti muistuttava
Luonnonlapsia, maalainen Don Juan kuvaus Nuori mylläri y. m.). Las-
sila, niin naiselliselta kuin hänen salanimensä helähtääkin, on epäile-
mättä kirjallisuutemme jollei nyt ihan miehisin niin ainakin rea-
listisin ja rahvaanomaisin realisti, savokarj alaisen alkuperäisen maa-
laiskansan levein, leikillisin ja »maantuoksuisin» kuvaaja sen järeältä,
luontoperäiseltä ja arkipäiväiseltä puolelta. Hänelle näyttää kerto-
muksen tai näytelmän sepittäminen olevan pelkkää mielikuvituk-
sella ja kynällä leikkimistä, kirjallista urheilua. Hän osaa ylen käte-
västi paisuttaa lavean koomillisen kuvauksen näöltään mitä vähä-
pätöisimmistä aihelmista, jotka hänen näppärissä sormissaan kas-
vavat milfei aikuisien tai lapsimaailman luonteen, elämän ja aja-
tustavan eepoksiksi. Hänen kuvaavimmat tähänastiset ennätyksensä
siinä suhteessa ovat liperiläisen Antti Ihalaisen (ynnä Jussi Vatasen)
höystöisällä huumorilla kerrottu merkillinen seikkailuretki Tuli-
tikkuja lainaamassa (1910), toistaiseksi ehdottomasti Lassilan hupai-
sin ja ansiokkain teos, ja samantapaisesti tyhjästä paisuteltu lapsi-
maailman kuvaus, siirapinosto juttu Pojat asialla (1911). Lassilan
muut teelmät ovat enemmän tai vähemmän näiden aiheellisia ja
henkilöllisiä muunnoksia eivätkä tunnu lähimainkaan yhtä tuoreilta
ja »repäiseviltä». Niissä myös Lassilan herkkä taipumus leveään
liioitteluun, mauttomaan karkeavärisyyteen ja jamaavasti toistele-
vaan sanontatapaan, yleensä taiteellisen vaiston horjahtelu, tavallista
enemmän häiritsee lukijan mielihyvää, niin kernaasti kuin hän toi-
selta puolen tunnustaakin Lassilan erinomaisen taidon asettua hen-
kilöidensä sielunelämän, ajatusmaailman ja kansanomaisen puhe-
tavan kannalle ja havainnollistuttaa heidän arkisia mietteitään ja
aherruksiaan. Lassilan henkilöt, niin aikuiset kuin lapset, ovat
järeää, alkeellista ja hienostumatonta savokarj alaista rahvasta, jos-
kus aivan eläimellisen aineellista ja luontoperäistä laatua, mutta sa-
malla lajissaan väärentämättömän todellisia ja suorasukaisia. Las-
sila on esittänyt heidät kaunistelemattomina kaikessa realistisessa
karkeudessaan ja luonnollisuudessaan, useinkin vielä tuota hidasta,
alkeellista ja eläimellistä piirrettä erityisesti, jopa aivan mauttomuu-
teen saakka, venyttäen ja alleviivaten.

12. 952 — 11

162

Etelähämäläistä kansaa on Aleksis Kiven jälkiä astuen niukassa
tuotannossaan kuvannut Kalle Kajander (syntynyt rakennusmes-
tarin poikana Hausjärvellä 14 p. maalisk. 1862, ylioppilas 1882; ha-
puiltuaan muutamia vuosia opintojen ja toimialan valinnassa aset-
tui lopulti maanviljelijäksi kotipitäjäänsä), kuuluen hänkin useiden
edellä mainittujen kansankuvaajain kera niihin niin sanoaksemme
»jälkirealisteihin», jotka, realismimme tehdessä jo 1890-luvun puoli-
välissä tilaa uusromantiikalle y. m. virtauksille, uudestaan kohotti-
vat puhtaan realismin lipun ja koettivat pitää sitä edelleen pystyssä.
Ja juuri Kajander oli aikoinaan tämän nuortuvan realismin ensi-
mäisiä miehiä, milfei kemiallisesti puhdas, täysverinen ja arkaile-
maton realisti, karussa asiallisuudessa K. A. Järven henkiheimolai-
nen. Harjoiteltuaan kynäänsä aluksi niissä matkakirjeissä, joita hän
1890-luvun taitteessa U. Suomettaressa ja sittemmin Päivälehdessä
julkaisi ulkomaisilta polkupyörämatkoiltaan, hän v. 1897 painatti
ensimäisen tuiki realistisen kertomuksensa Kun talonpojasta tuli
herra, jonka julkaisemiseen tällöin Hausjärvellä majaileva Juhani
Aho oli häntä rohkaissut. * Melkoisten väliaikojen perästä seurasi
toinen yhtä realistinen kertomus Kunnanmiehiä (1899) ja novelli-
kokoelma Pahkakuppi (1902) sekä viimeksi pitkän vaitiolon jälkeen
samoin pieni novellikokoelma Yhden ainoan kerran (1911).

Kajanderin kertomukset kuvailevat asiantuntijan tarkkuudella,
tyynesti ja tunnollisesti, usein kuivahkon huumorin ja terävän ivan
säestäminä, 1800-luvun lopun etelähämäläistä, nähtävästi lähinnä
juuri hausjärveläistä kansaa, joka esi-isiensä ajatus- ja elämänta-
voista on siirtymässä uuteen monitouhuiseen aikaan. Ne ovat siis
sivistyskuvauksia nekin ja tarkasti rajoitetusta paikallisuudestaan
huolimatta kai sangen yleispätevää laatua. Varsinkin tällaisen mur-
roskauden varjopuolet, kuten helposti saaduilla metsärahoilla rehen-
tely, tyhmä herrastelu ja ontto, mahtaileva nousukassivistys, mutta
toiselta puolen myös sitkeä vanhoillisuus, hitaus ja saamattomuus
ovat Kajanderista saaneet taitavan ja asiallisen kuvaajan, jonka
käsissä »ystävät ja kylänmiehet» usein aivan herkullisen realistisesti
ikuistuvat. Niin eritotenkin tuo kaikin tavoin herrain kirjoihin pyr-

^ Ks. Kajanderin omaa tiedonantoa »Otavassa» 1912, s. 106.

163

kiva talonpoika Joppi Hinkkala (»Kun talonpojasta tuli herra»), joka
herruudesta ymmärtää ja omaksuu ainoasti sen ulkonaiset varjo-
puolet ja niitä havitellessaan hävittää metsänsä, talonsa ja tavaransa.
Samoin »kunnanmies», pomotilallinen Anton Jussila, joka edustaa
toisenlaatuista herrastelua ja nousukasmaisuutta, itsekästen etujen
ja turhamaisen kunnianhimon vuoksi touhuavaa kunnallisen »edis-
tyksen ja valistuksen» miestä ja valtiopäiville pyrkijää. Molemmat
ovat kai muuallakin kuin Hausjärvellä usein tavattavia tuttuja nyky-
ajan ilmiöitä, ja molempia on Kajander samoinkuin Aho »Hellmanin
herraa» pidellyt ja pyöritellyt ikäänkuin lautasella lukijan edessä.
Varsinkin Jussilan hän on kuvannut milfei kutittavin piirtein, esim.:
»Hän seisoo tikapuitten juuressa keppi kädessä, johon takakenoon
nojaa, pitäen toista jalkaansa tikapuitten alimmalla pykälällä.
Suussa palaa hänellä hopeisessa hammasluussa sikaari, jonka puhues-
saan ottaa käteensä, kuivasti yskähtäen ja sylästen» j. n. e. (Jussila
juhlanvalmistustouhussa). — Mitään näkyvämpää tendenssiä näissä
Kajanderin suuremmissa kertomuksissa ei ilmene; ne vaikuttavat
yleensä suorastaan itse kuvauksen laadun ja totuudellisuuden voi-
malla. Enemmän selvää tarkoituksellista satiiria varsinkin isoisia
vastaan tavataan hänen pikkukertoelmissaan esim. sellaisissa kuin
Köyhän hauta, Lesken ruusu, Suuri hyväntekijä. Visaista hämäläistä
vanhoillisuutta ja kitsautta kuvaa Kajander paitsi noissa laajem-
missa teoksissaan erityisesti novellissa Pahkakuppi sangen hupaisin
ja sattuvin piirtein; hämäläiselle saamattomuudelle hän taas nauraa
kertoelmassa Mies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä. Muutamissa
kertoelmissa asettaa Kajander ihmiset ja salamyhkäisen luonnon
taitavasti ja tunnelmallisesti toistensa yhteyteen; mainittakoon niistä
varsinkin oivallinen rajakarjalainen kuvaus Vala ja surullinen Sat-
tuma— sallima — kohtaloko.^

Tyynessä ja asiallisessa realismissaan Kajanderin kertomukset
epäilemättä tuntuvat melko karuilta ja kuivahkoilta — itse tyyli-
kin on hieman puiseva ja järeä — mutta niillä on paitsi luotettavina
tapakuvauksina oma erikoinen arvonsa meikäläisen realismin lajis-
saan kenties tyypillisimpinä näytteinä. — Kaunokirjailun ohella on
Kajander julkaissut pari taloudellisia asioita käsittelevää kirjasta,
Metsät ja yhtiöt (1901) ja Nälkämailta (1903), joihin on koonnut

(

164

vilkkaita, mielenkiintoisia havaintoja Itä- ja Koillis-Suomeen teke-
miltään tutkimusmatkoilta. Lisäksi hän on suomentanut useita
teoksia (»Avarassa maailmassa», »Guiseppe Garibaldi», Hedinin »Seik-
kailuja Tibetissä», Rösiön »Mullistusta» y. m.).

Hämäläistä ja länsisuomalaista kansaa on sekä vakavissa että
ilveilevissä näytelmissä kuvaillut näyttelijä ja teatterinjohtaja
Kaarle Halme (syntynyt Hämeenkyrössä 4 p, jouluk. 1864;
palveltuaan Turun lääninhallituksessa ja v. t. nimismiehenä siirtyi
1888 teatterialalle, toimien ensin näyttelijänä Helsingin Suomalai-
sessa ja v:sta 1901 pari vuotta Ruotsalaisessa teatterissa, sitten
v:sta 1903 alkaen eri teatterien johtajana). Hänen paraiden näytel-
miensä — kaikkiaan hän on julaissut jo kymmenkunta kappaletta —
ulkonaisessa rakenteessa ilmenee tottuneen teatterimiehen varma
muodollinen kätevyys ja nykyaikaisen ulkomaisen draaman (norja-
laisen ja saksalaisen) vaikutus. Vuoropuhelu on niissä lyhyttä ja
ytimekästä, toiminta kiihtyy tasaisesti ruhjovaa loppuratkaisua
kohti, ja päähenkilöjen luonteet ovat vallitsevilta piirteiltään tavalli-
sesti äärimmilleen, jopa epätodellisuuteen saakka, kärjistetyt. Näitä
ominaisuuksia on havaittavissa jo Halmeen esikoisessa, 5-näytök-
sisessä Purimossa v:lta 1893 (painettu 1900), joka realistisesti kuvaa
hämäläistä kansanelämää 1800-luvun keskivaiheilla ja on sommi-
teltu etusijassa voimakkaiden, jopa aivan liiallisten ja tarpeettomien
ulkonaisten näyttämö vaikutusten ja kärjistysten varaan. Saman-
aikuinen on pieni maalaisilveily Mallassaunalla (painettu sekin vasta
1900). Tiukasti draamallisen, nähtävästi Ibseniltä opitun teko-
tapansa puolesta huomattavampia ovat sosialistista tuntua sisältävä
pikkunäytelmä Mestari Garp (1901) ja varsinkin tiiviisti ja voimak-
kaasti rakennettu, ylvään hämäläisen talonpoikaisylimystön piirissä
liikkuva murhenäytelmä Murtuneita (1903), toistaiseksi epäilemättä
Halmeen ansiokkain teos. Sosiaaliselta taustalta, pääoman ja työn
välisestä taistelusta, kohoaa samoin sangen lujasti ja vaikuttavasti
rakennettu, vaikk'ei aina tarpeeksi perusteltu vakava näytelmä Her-
ran ääni (1906). Kokonaan sosialismin värittämä on Laukon kuului-
sien lakkorettelöjen pohjalla liikkuva, torpparien oikeustaistelua ku-
vaava, hajanainen ja kuvaelmamainen näytelmä Maattomat (1909).

165

Halmeen uusimmat näytelmät, maalaissatiiri Jaakopin uni, maalainen
laulunsekainen näytelmä Egyptin pimeys ja ilveilevät huvinäytelmät
Multa-aatelia I — III, vrilta 1911 — 12, ovat kirjallisesti kepeää tavaraa.
Muuten kyllä varsinkin »Multa-aatelit» hupaisine erehdyksineen,
kihlauksineen ja kohtauksineen ovat aika näppärästi ja nauratta-
vasti kokoonkyhättyjä, saksalaisten huvinäytelmöitsijäin remuaviin
teelmiin vivahtavia nykyaikaisilveilyjä. — Halmeen kynästä on
omien näytelmäin ohella lähtenyt vielä Hostrupin mukailu, laulu-
näytelmä Seikkailu j aikamatkalla (1903), ja eräitä näytelmäin suo-
mennoksia (Hauptmannin »Kankurit», Strindbergin »Kaarle XII»
y. m.) sekä pieni Opas seuranäyiteli joille (1905).

Muut vähäpätöisemmät kansanku vaajat voimme tässä merki-
tyksettöminä huoleti sivuuttaa.

MUU NYKYAIKAINEN KAUNOKIRJALLISUUS.

Tämän väljähkön yleisotsakkeen alle ryhmitämme vihdoin ne
lukuisat nuoret nais- ja mieskirjailijat, jotka eivät ole saaneet sijaansa
edellisissä osastoissa ja jotka ilmeisimmin edustavat nykypäivien kir-
jallista »nuorta ja nuorinta Suomea». Juuri heidän runsas tuotan-
tonsa se selvimmin kuvastelee niitä kirjavia, enimmältä samanaikuis-
ten ulkomaisten vaikutusten alaisia virtauksia, jotka realismin loisto-
ajan mentyä 1890-luvun keskivaiheilta alkaen ovat risteilleet »mo-
dernissa» kirjallisuudessamme, kuten jo johdannossa lyhyesti mai-
nittiin. Realismi ja romantiikka, naturalismi ja symbolismi, proosa
ja runomuoto, rahvas ja sivistyneistö, maalaisuus ja kaupunkilai-
suus, menneisyys ja nykyaika, kansallinen ja yleismaailmallinen
näkökanta, vihainen tendenssi ja viileä »taide taiteen vuoksi», hento
tunnelmointi ja jäinen järkeily, sairaalloinen »maailmantuska» ja
uhmaileva »yli-ihmisyys», ylpeä yksilöllisyys ja joukoille puhuva
reformatoorisuus, elämän rumuuden palj astelu ja elämän kauneuden
palvonta, pakanallisen elämänilon julistaminen ja kristillisen nöy-
rj^yden ja kieltäymyksen evankeliumi — kaikki ne meilläkin ver-
sovat viimeaikaisessa kirjallisuudessamme vierekkäin ja kirjavoitta-

.166

vat sen rikkinäistä yleiskuvaa. Nuorin kirjallisuutemme, jonka
edustajat ahkerasti tekevät opintomatkoja länsimaihin, varsinkin
Ranskaan ja Italiaan, ja sieltä tuovat mukanaan uusia herätteitä ja
vaikutelmia, istuttaakseen niitä vuorostaan omaan kotoiseen maa-
perään, on juuri ikäänkuin voimakkaassa käymistilassa, mistä mah-
dollisesti ajan pitkään joku uusi, selvempi ja yhtenäisempi suunta,
samoinkuin kansallinen realismimme 1880-luvulla, puhkeaa ilmi.
Eri teoksissaankin haparoivat nuoret ja alottelevat kirjailijamme eri
tahoille ja ikäänkuin tunnustelevat allensa omaa personallista,
yksilöllistä pohjaa. Kirjailijain oma »minä», oma itse, tahtoo yhä
enemmän olla se keskus ja särmiö, jonka läpi he elämää heijastele-
vat; yleisien totuuksien lausumisesta he pyrkivät yhä yksilöisempien
, totuuksien ja elämänarvojen tunnustamiseen. — Mieskirjailijain rin-
l nalle on kohonnut äkkiä lukuisa joukko myös nuoria naiskirjailijoita,
\ ikäänkuin näkyvänä merkkinä suomenkielisen naissivistyksen no-
peasta ja elinvoimaisesta noususta.

Koetamme seuraavassa luoda edes pikaisen ja ylimalkaisen
katsauksen niihin »kirjaviin kuviin», joita nykypäiväinen kauno-
kirjallisuutemme niin runsaasti tarjoo. Ja kuten jo johdannossa mai-
nitsimme, emme tämän nuorimman kirjailijapolven suhteen yritä-
kään mitään lähempää selvittelyä ja arviointia tai yleispätevää ryh-
mittelyä, sillä sellainen olisi mielestämme vielä aivan ennenaikaista.

Naiskirjailijoita.

Theodolinda Hahnssonin ja Minna Canthin jälkiä on sekä idea-
listeina että realisteina astunut joukko nuorempia naisvoimia, joista
useilla on samoin vahva siveellinen, uskonnollinen tai yhteiskunnalli-
nen tendenssi selvänä tunnusmerkkinään. Nykyisten naiskirjaili-
/ jäimme toistaiseksi huomattavin edustaja on hyvin tunnettu sala-
nimi

Maila Talvio, oikealta nimeltä professorinrouva Maila
Mikkola, syntyisin Winter (syntynyt kirkkoherran tyttärenä Harto-
lassa 17 p. lokak. 1871, käynyt Helsingin suomalaisen tyttökoulun
ja jatko-opiston, v:sta 1893 naimisissa prof. J. J. Mikkolan kanssa).

167

Hänellä on jo takanaan puolitoistakymmentä kaunokirjallista teosta,
pari kansantajuista elämäkertaa (Johan Ludvig Runebergin ja rait-
tiusmies Peter Wieselgrenin), lentolehtisiä, kirjoituksia ja puheita
sekä aivan epälukuinen joukko etupäässä romaanien ja kertomusten
käännöksiä varsinkin puolan, mutta osaksi useista muistakin (venä-
jän, ruotsin, tanskan j. n. e.) kielistä. — Talviolla on vilkas ja lenno-
kas kynä, usein kyllä aivan liiaksikin maalaileva ja lavertelias, ja
helposti hän naisellisella lämmöllä innostuu kaikista kauniista aat-
teista sekä pukeutuu sotisopaan kaikkea rumaa, raakaa ja alhaista
vastaan. Nainen on hänelläkin kuten Minna Canthilla useimmiten
se kuvauksen keskipiste, jota ympäröivät ne yhteiskunnalliset, si-
veelliset ja sovinnaiset epäkohdat, joita hän teoksissaan jylisevänä
»huutavan äänenä» tahtoo paljastaa ja parantaa. Tietysti hänkään
ei silloin malta puhua pelkästään »puhtaan taiteen» kielellä, vaan
riehahtaa innostuksissaan usein ankaraan tendenssiin, ravistellen
rajusti nukkuvia omiatuntoja ja kolkutellen kovasti välinpitämättö-
miä sydämiä. Tunteilevasta Maila Talviosta onkin vuosien vierren
kehittynyt taisteleva Maila Talvio, herättäjä ja parannuksen saar-
naaja.

Maila Talvio alotti kirjailemisensa Suomen Kuvalehdessä 1894
julaistuilla liettualaisilla matkakuvauksilla. Hänen ensimäiset varsi-
naisesti kaunokirjalliset teelmänsä: hämäläisen salokylän arkista elä-
mää ja pintapuolista nuorisoa kuvaileva, hajanaisesti kokoonpantu
kertomus Haapaniemen keinu (1895), kirjava kuvaus- ja tunnelma-
lastukokoelma Nähtyä ja tunnettua (1896) ja säätyläispiireissä liikku-
vat naiskuvaukset Aili (1897) ja Kaksi rakkautta (1898) sisältävät
etusijassa nuoren herkkämielisen tunnelmaihmisen naisellisen hem-
peää ja hersyvää tunteilemista ynnä erilaisten mielialojen väreile-
vää maalailua. Ne ovat aikansa uusromanttisen, tunteen ja haa-
veilun leimaaman virtauksen luonteenomaisia ilmiöitä. Kuitenkin
jo niissä näkyy myös selviä oireita tekijän myöhemmästä, väkevän
tendenssin värittämästä tuotannosta. Niinpä kirjailijatar mielellään
ja osanottoisesti viihtyy maalaisrahvaan parissa ja »Ailissa» jo ohi-
mennen paljastelee herrasväen ja rahvaan välistä syvää juopaa,
sellaisena kuin se esiintyy maalaisessa herrastalossa. Samoin »Ailissa»
ja kertomuksessa »Kaksi rakkautta» ilmenee jo tuo Talviolle ominai-

168

nen luonnon, maaseudun ja maalaiselämän harras ihailu sekä tols-
toilainen yleisen ihmisrakkauden piirre.

»Routavuodet» näyttävät tehneen jyrkän käänteen Maila Tal-
vion tuotannossa. Hentomielisen tunteissa hekumoimisen sijasta
hän kovakouraisesti käy selvittelemään niitä syitä, jotka kansamme
turmioksi pidättävät rahvaan ja herrassäädyn niin vieraina toisilleen,
ja näkee syyn siihen olevan milfei yksinomaan röyhkeän ja ylimipli-
sen sekä siveellisesti rappeutuneen yläluokan puolella. Varsinkin
herrassäädyn miehiset edustajat hän henkisesti alhaisina ja siveelli-
sesti turmeltuneina asettaa räikeään valoon. Innoissaan kirjailija-
tar epäilemättä usein ampuu yli maalin, linkoo syytöksensä koko
herrassäädyn silmille, mutta toiselta puolen lämmittää kuvausta
hänen herkästi syttyvä naisellinen intomielensä sekä yksityiskohdissa
vakuuttava asiantuntemuksensa. Tämä syyttävä tendenssi ilmenee
selvästi jo kertomuksessa Kansan seassa (1900), ^ kohoo korkeim-
milleen Maila Talvion voimakkaimmassa ja realistisimmassa teok-
sessa, romaanissa Pimeän pirtin hävitys (1901), ja työntyy, joskin
melkoista tyynempänä, esiin vielä romaanissa Juha Joutsia (1903).
Niissä kaikissa asetetaan tarkoituksellisesti vastakkain hiljainen hä-
mäläinen (nähtävästi lähinnä kirjailijattaren oman synnyinseudun)
rahvas ja sen keskuudessa ylpeänä, sisäisesti tyhjänä yläluokkana
elävä maalaisherrasväki, korskeat, mässäilevät kartanonomistajat,
turmeltuneet papit, juopot nimismiehet, tyhmät puoliherrat j. n. e.,
ja osotetaan mikä ylipääsemätön juopa on aikaisemmin vallinnut
ja yhä vieläkin vallitsee näiden kahden ihmisryhmän välillä. Maila
Talvion kuvaus on näissä kirjoissa monesti aivan pelottavan räikeää
ja liioittelevan yksipuolista, mutta samalla lajissaan perin vakuutta-
vaa, havainnollista ja voimallista. Varsinkin »Pimeän pirtin hävitys»
on ankara ja lohduton maalaisherrasväen syytöskirja, ja tämän
herrasväen pääedustajasta Otto von Holtenista on tehty oikea ro-
maanihirviö, luonnoton ja tympäisevä ihmiseläin, joka tuhoaa koko
rauhallisen torpanperheen onnen. Paremmin on ainakin koetettu

^ Samanaikainen on myös pieni 2-näytöksinen seuranäytelmä Suomesta
pois (1899), jonka isänmaallinen tendenssi kääntyy Amerikkaan isänmaan
onnettomuutta pakoon muuttoa vastaan.

169

tehdä ymmärrettäväksi »Juha Joutsian» lihassa ja hengessä väkevä
pastori Jaakko Sand, Holtenin tapainen juoppo, mässäri ja naisten
viettelijä, turmiollisen Tulettänen kyläkapakan kantavieras, jonka
vastassa seisoo lopullisesti voitolle pääsevä edistysmies Juha Joutsia,
ihannoitu, mutta hieman saamaton ja laimea värinen hämäläinen
talonpoika. Molempien näiden romaanien esitystavassa ja varsinkin
Jaakko Sandin kuvauksessa tuntuu selviä jälkiä Selma Lagerlöfin
»Gösta Berlingin tarinan» lukemisesta. — Heikkoja uusintoja niistä
ovat kertomus Muuan äiti (1904) ja näytelmä Kauppaneuvoksen
kuoltua (1905), joissa kurjiksi syntipukeiksi on tehty kaupunkilais-
herrat ja kärsiviksi puoliksi heidän vaimonsa, äitinsä ja tyttärensä,
joille heidän jumaloimiensa mallimiesten siveellinen turmelus tus-
kallisesti kaikessa alastomuudessaan äkkiä paljastuu. Mainitussa
näytelmässä liittyy siveelliseen tendenssiin myös innostus raittius-
ja työväenasiaan, jopa siinä määrin, että tendenssi tappaa siitä kai-
ken puhtaasti draamallisen mielenkiinnon.

Maila Talvion myöhemmissäkin teoksissa ilmenee sama aatteelli-
nen, ihmissuvun ulkonaisiin ja sisäisiin parannuksiin tähtäävä ja
uskova intomieli, sama harras antaumus ajettavaan asiaan ja sama
liioitteluun taipumus, joskin saarnaileva tendenssi on niissä väisty-
nyt taemmaksi. Vanhaan sukukartanoon ja idylliseen maalaiselämään
kiintymystä ihannoi nuoren naisen elämäntarinan puitteissa tuo pai-
koin sangen tunnelmallinen ja kaunis herraskartanoromaani Louhi-
linna (1906), jossa sosialismikin tuodaan näyttämölle (herraskartano
onkin nähtävästi Selma Lagerlöfin esimerkistä tullut nuorimman
kirjallisuutemme muotiaiheeksi). Miehen ja naisen välistä puhdasta
suhdetta, joka perustuu yksinomaan keskinäiseen sielujen ystävyy-
teen ja ymmärtämykseen, julistaa Maila Talvion toistaiseksi lavein
ja laverteliain romaani, nykyaikainen helsinkiläiskuvaus Tähtien
alla (1910). Myös draamallinen muoto on tekijätärtä edelleen vie-
hättänyt, joskaan kyky siinä ei ole ollut lähimainkaan tahdon veroi-
nen. Kahden erilaatuista elämänkatsomusta — yksilöllistä ja sosiaa-
lista — edustavan ihmisen, naisen ja miehen, toisiinsa suhtautumista
kuvailee näytelmä Eri teitä (1908), ja voimakkaan naissielun taiste-
luja erilaisten vaistojen ja tunteiden ristitulessa erittelee Talvion
kiinteimmin kokoonpantu näytelmä Anna Sarkoila (1910). — Lo-

170

puksi on Maila Talvio lennokkaissa, tulta ja intoa salamoivissa pu-
heissaan (kootut julkaisuihin Puheita 1908 ja Kirjava keto 1911)
lausunut rohkeita ja sytyttäviä sanoja kaikkien kauniiden pyrintö-
jen, varsinkin »maahengen» herätyksen, työn, kodin, kotipellon sekä
oman suomalaisen kansallisuuden ja kielen puolesta.

Ilmeinen tendenssikirjailijatar on myös Maila Talvion kanssa
yhfaikaa alkanut Hilja Haahti, nykyään tohtorinrouva Hilja
Krohn, aikaisemmin mainitun Theodolinda Hahnssonin tytär (syn-
tynyt Hämeenlinnassa 11 p. syysk. 1874, filos. kand. 1902, v:sta
1906 naimisissa tohtori Ilmari Krohnin kanssa; otti 1902 nimen
Haahti). Hän edustaa tavallaan uusromanttiseen virtaukseen van-
hasta romantiikasta periytynyttä uskonnollis-mystillistä piirrettä,
jopa aivan askeettiseen yksipuolisuuteen saakka. Alotettuaan runo-
muodolla hän on myöhemminkin yhtä notkeasti, joskin ilman eri-
koisia personallisia tyylipiirteitä, sujutellut sekä runoa että suora-
sanaista. Hänen runoissaan ja runokokoelmissaan (Oraita 1895,
Tuomenterttnja 1899, Kaksi kotimaata 1903, Vanhaa ja uutta 1908)
vallitsee perin harras, ihanteellinen, isänmaallinen ja varsinkin us-
konnollinen mieliala, joka on kaukana kaikesta arkioloisesta realis-
mista ja tapailee usein vain taivaallisen Siionin sinikunnaita, keruu-
bien kuoroja ja Kristuksen morsiutta. On joukossa sentään (var-
sinkin »Tuomentertuissa») useita sangen tuoreita ja raikkaita »luon-
nonlauluja» sekä vakavia ja asiallisia elämänkuvia.

Sama serafiimisen ihanteellinen ja uskonnollinen yleissävy lei-
maa myös hänen suorasanaisia kertomuksiaan, jotka, kuten aikai-
semmin hänen äitinsä samanhenkiset teelmät, kuuluvat lähinnä
nuorisokirjallisuuden piiriin. Tendenssi on niissä vielä ilmeisempää
kuin hänen runoissaan. Kukin kertomus on kätevästi sommiteltu
jonkun uskonnollisen pohja-aatteen varaan, joka niissä erityisten
lemmenseikkojen, kolhausten ja ristiriitojen kautta viedään lopulta
voittoon. Niinpä Haahden ensimäiren laajempi kertomus, 2-osainen
romaanintapainen Helvi (1900), kuvailee sivistyneen helsinkiläisen
nuorison keskuudessa tapf htuvaa hengellistä heräystä ja suosittelee
heille pakanalähetystä. Israelin tyttäret (1903) taas puhuu juutalais-
ten kääntymisen ja juutalaislähetyksen puolesta, ja Kesätoverit (1905)

171

kehoiltaa harrastamaan merimieslähetystä. Kotkat (1907) käsittelee
uskonnon ja taiteen keskinäistä suhdetta tai paremmin sanoen oikean
kristityn suhdetta taiteeseen, koettaen saada uskontoa ja taidetta
keskenään sopusointuun, tietysti siten että jälkimäinen alistuu yk-
sinomaan edellisen palvelukseen. ^ Valkeneva tie (1910) vihdoin teroit-
taa noudattamaan aivan kirjaimellisesti raamatun käskyjä, tällä
kertaa erityisesti varoitusta: »Joka nai erotetun hän tekee avio-
rikoksen», jotta »tuskien tieltä» pääsisi kohoamaan Jeesuksessa aukee-
valle »valkenevalle tielle». — Tietysti tämä jyrkkä ja yksipuolinen
tendenssi surmaa kaiken yksilöisemmän luonteenkuvauksen ja tai-
teellisesti perustellun tapausten kehityksen. Henkilöt ovat enim-
mäkseen tekijättären aatenukkeja ja tapaukset syineen ja seurauk-
sineen liian ennakollisesti rakennettuja. Muuten Haahden kuvaus-
tapa on kyllä sujuva ja vilkas; varsinkin lapsia ja nuorisoa sekä luon-
toa hän kuvailee miellyttävästi. Huomattavin hänen kertomuksis-
taan sekä uutukaisen aiheensa että draamallisesti vauhdikkaan toi-
mintansa puolesta on epäilemättä »Israelin tyttäret». Hyvä menekki
niillä yleensä kaikillakin näkyy olevan; onpa niitä käännetty ruotsiksi
ja tanskaksikin. Hilja Haahti on puolestaan kääntänyt suomeksi
m. m. pienen valikoiman Karl Gerokin runoja »Palmunlehviä» (1906).
Myös miehensä sävellyksiin hän on sepittänyt runotekstejä.

Sekä aiheiltaan että yleissävyltään läheistä sukua Hilja HaaIGh
den runoille ovat neiti Irene M e n del i /i'in (syntynyt Jyväs-
kylässä 27 p. jouluk. 1864, tyttökoulun ja jatko-opiston käytyään
ollut opettajattarena y. m. toimissa) vakavahenkiset, ihanteelliset
runot, joista on ilmestynyt pari erikoiskokoelmaa: Koivikossa I — //
(1893 ja 1899). Kuitenkaan ei hänellä pelkkä uskonnollinen sävy
ole niin vallitseva kuin Haahdella; hänen aihemaailmansa on hie-
man monipuolisempi, isänmaan, sen muistojen ja toiveiden, kodin,
luonnon ja elämän, lemmen ja ystävyyden, ihmissydämen, uskonnon
ja yhteiskunnan piiristä koottu. Hänkin sujuttelee runomittaa ver-

^ Tässä kertomuksessa Hilja Haahti ajaa samoja aatteita, jotka hänen
V. 1902 perustamansa kristillinen taideyhdistys Kolmisointu on ottanut
ohjelmaansa.

172

rattain helposti, joskin samalla totutun ylimalkaisesti ja personatto-
masti; varsinkin hänen monet isänmaallisaiheiset runonsa ovat sepi-
tetyt tuohon perin tuttuun, koru- ja korskeasanaiseen juhlaruno-
tyyliin. Mendelinin runoissa soi joskus voimakas intomieli, useim-
min sentään tyyni, hempeä ja vieno hartaus; syvempi runollinen
voima ja omaperäisyyden sytyttävä teho on niissä samoinkuin Haah-
denkin laulelmissa verrattain harvinainen ilmiö. — Oman runoilun
ohella nti Mendelin on Suomalaiselle teatterille melko taitavasti
suomennellut useita runomittaisia näytelmiä (esim. »Vasantasena»).

Aatteelliselta tendenssiltään ovat Hilja Haahden kertomuksille
jossakin määrin sukua ne sujuvasti ja koruttomasti kirjoitetut ker-
tomukset ja kertomuskokoelmat, joita salanimi Marja Sal-
mela (oikeastaan neiti Maria Stenroth, synt. Helsingissä 25 p. syysk.
1875, viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Laukaassa, missä isä
oli kirkkoherrana; harras raittius- ja siveysasian ajaja) on — U. Suo-
mettaressa olleita aikaisempia kynäelmiä lukuunottamatta — v:sta
1902 julkaissut jo puolisen tusinaa. Salmelankin kirjoissa vallitsee
perin vakava-aatteinen, ihanteellinen ja siveellisesti velvoittava elä-
mänkäsitys, mutta niiden tendenssi ei ole niin jyrkkä kuin Haahden.
Päinvastoin koettaa Salmela useimmiten huolellisesti hoitaa myös
luonteenkuvausta ja kertomuksen yleistä kulkua, antaen elämän-
katsomuksensa kohota näkyviin etupäässä henkilöiden kokemuk-
sista ja mielialoista. Tosin tämä ei läheskään aina tapahdu täysin
vapaasti ja luontevasti, vaan tuntuu kertomuksen rakenteessa jos-
kus liiankin selvästi harkitseva asettelu, joka tekee varsinkin hänen
suuremmat kertomuksensa ja romaaninsa kokoonpanoltaan hieman
väkinäisiksi ja hajanaisiksi. Nähtävästi nti Salmela on saanut aat-
teellisia herätteitä norjalaisilta (Björnson ja Lie) ja tanskalaisilta
(Blicher-Clausen) kirjailijoilta, ja ikäänkuin vastalahjaksi hän mie-
lellään sijoittaa osan kertomustensa toimintaa Norjaan tai ainakin
norjalaisen miehen yhteyteen. Etusijassa hän kuvailee naissydämen
sisäisiä taisteluja, tilintekoja ja ymmärtämyksen etsintää luonteen,
elämän ja velvollisuuksien ristiriidoissa, johtaen henkilönsä »taisto-
jen teitä» kirkkaampaan, syvällisempään ja siveellisesti velvoitta-
vampaan elämänymmärrykseen, joka sovinnollisena ja anteeksi-

173

antoisena leviää kaikkien ristiriitojen yli. Elämän »syvinä hetteinä»
ja »pohjavirtoina» hän näkee korkeamman salaisen voiman ja sie-
lullisen yhteenkuuluvaisuuden, jotka kohtalokkaasti vaikuttavat
ihmisten elämänmenoon. Niin tapahtuu varsinkin laajassa talon-
poikaisessa suku- ja perheromaanissa Taistojen teitä (1905), jossa toi-
mivien henkilöjen elämänlangat aivan s?llimuksenomaisesti kietou-
tuvat toisiinsa. Samoin kertomuksessa Kappale kahden matkaa (1908),
jossa oikukas kohtalo saattaa suomalaisen naisen epäsointuiseen avio-
liittoon norjalaisen miehen kera. Samoin myös aatteellisesti Maila
Talvion »Tähtien alla» romaaniin vivahtavassa kertomuksessa Pohja-
virtoja (1911), jossa sielujen sukulaisuutta ja ymmärtämyksellistä
toistensa täydentämistä — jälleen sattumalta toisiinsa Sveitsissä
osuneiden suomalaisen naisen ja norjalaisen miehen keskenl — eri-
tyisesti alleviivataan. Samantapaiset vakavat, aatteelliset ja kohta-
lokkaat peruspiirteet tavataan jo Salmelan esikoiskertomuksessa
Unelmiensa uhri (1902) — uhrina on ymmärtämyksettömään avio-
liittoon joutunut haaveileva papintytär — ja hänen kertomuskokoel-
missaan Murasia (1904) ja varsinkin Syvistä hetteistä (1910). Marja
Salmela nähtävästi tahtoo herättää ihmisiä katsomaan syvemmälle
sekä omaan itseensä että elämän arkisen harmauden taakse.

Vakavia, kohtalokkaita ja surunvoittoisia ovat myös professo-
rinrouva Helmi Setälän (syntynyt Julius Krohnin tyttärenä
Helsingissä 31 p. lokak. 1871, naimisissa professori E. N. Setälän
kanssa) sirotekoiset ja tunnelmakylläiset novellit, mutta niissä ei
tunnu olevan läheskään yhtä voimakasta personallisen vakaumuksen
ja »sydämen kyllyyden» leimaa kuin esim. Salmelan tuotteissa. Kai-
kesta muodollisesta soreudestaan ja tyylipuhtaudestaan huolimatta
ne näet jättävät jälkeensä jotensakin laihan ja ylimalkaisen, jopa
teennäisen ja tavoitellun vaikutuksen. Useimmat niistä, oikeastaan
kaikkikin, ovat särkyneisiä ja epäsointuisia joko avioliitto- tai rak-
kaustarinoita, monesti haetulta ja milfei sairaalloisen sentimentaa-
lisia, ja katkerimmin kärsivänä, ymmärtämystä kaipaavana puolena
niissä tietysti on herkkätunteinen nainen. — Tosioloisimmalla poh-
jalla liikkuvat salanimellä Anni Kurki jo v. 1898 julkaistu hajanainen
ja haparoiva avioerotarina Onnen etsinnässä ja katovuoden ynnä

(

174

hätäaputoiminnan sangen ansiokkaasti piirretyltä taustalta kohoava,
edellistä paljoa ehyemmin suoritettu novelli Kansan hyväksi (1902)
sekä tekijättärensä toistaiseksi laajin, ehkäpä ansiokkainkin kerto-
mus Vanhan kartanon tarina (1907). Sensijaan hänen kolme muuta
erikoisnovelliansa: Surun lapsi (1905), Mennyt päivä (1906) ja Kaksi
ihmistä (1909) ovat ajallisesti, paikallisesti ja henkilöllisesti perin
epämääräisiä lemmen tunteissa ja ristiriidoissa liihoittelevia romantti-
sia luomuksia. Niissä kirjailijatar on ottanut käytäntöön tuon van-
han, tämäntapaisiin tunnekyiläisiin tarinoihin hyvin soveltuvan
\Verther-romaanien kirje- ja muistikirjamuodon, samalla kun on
niihin valinnut henkilöitä, tosin vain pelkästään nimellisesti, meillä
vasta viime vuosina muotiin tulleesta taiteilijamaailmasta. Ne ovat
ikäänkuin siroja kirjallisia taideteollisuustuotteita, naisellista kauno-
sielulukemista, ja vivahtavat melkoisesti tanskalaisen naiskirjailijan
Blicher-Clausenin meilläkin tuttuihin sentimentaalisiin kertomuksiin.
Monin verroin satoisampi on Helmi Setälän muu kirjallinen tuo-
tanto. Hän on aivan ehtimiseen suomennellut paksuja romaaneja
y. m. teoksia monista eri kielistä, mukaillut satuja ja satukokoelmia
ja toimittanut v.sta 1907 alkaen lapsille Joulukonltia ja uutta Pääs-
kystä. Sitäpaitsi hän on aikakauslehtiin ja albumeihin y. m. s. jul-
kaisuihin sepittänyt kosolti kirjoitelmia, arvosteluja ja kaunokirjal-
lisia kynäelmiä, ottanut osaa Valvojan toimitukseen, jopa ollut sen
päätoimittajanakin, perustanut äskettäin kuvallisen kuukauslehden
Otavan, kuvaillut nuorisolle merkkihenkilöiden lapsuusmuistelmia,
elämäkertoja ja elämäntyötä (m. m, laveahko Iisa Aspin elämäkerta),
toimittanut runovalikoiman Säkenistöy.T^.m. Kirjallisessa monihar-
rastuksellisuudessa hän voittanee kaikki muut naiskirjailijamme.

Päinvastaiseen suuntaan näyttää Helmi Setälän sisar, lohtorin-
rouva A in o Kallas (syntynyt Viipurin pitäjässä 2 p. elok. 1878,
naimisissa virolaisen lukionopettajan ja tiedemiehen toht. O. Kal-
laksen kanssa) kirjailijana kehittyneen. Alotettuaan neitseellisen
vienona ja ihanteellisena romantikkona hän on myöhemmin sekä
aiheissa että tyylissä pyrkinyt yhä vankempaan ja rehellisempään
realismiin, joskin muuten on edelleen säilyttänyt ihanteellisen elämä n-
käsityksensä. Hän esikoi (salanimellä Aino Suonio) v. 1897. hempeä-

175

sävyisellä, romantiikan merkeissä syntyneellä runovihkosella Lau-
luja ja ballaadeja, kuvaillen siinä sievästi ja sujuvin säkein varsinkin
nuoren neidon utuisia unelmia ja mielialoja, ja on sittemminkin sinne
tänne sirotellut kosolti sekä omia pikkurunoja että runokäännöksiä.
Merkittävimmän tuotantonsa hän kuitenkin on toistaiseksi luonut
suorasanaisena kuvaajana ja kertojana, kehittäen proosatyyliään yhä
asiallisempaan mutta samalla edelleen siroon ja selkeään sanonta-
tapaan. Jo novellivihko Kuloa ja kevättä (1899) sisältää taidokkaita,
joskin hieman aseteltuja ja vaikuttavaisuutta tapailevia piirroshar-
j oi telmiä naispsykologian alalta. Lujemmin ottein on tekijätär käy-
nyt aiheeseen käsiksi Ir.ajahkossa »sielunkuvauksessa» Kirsti (1902),
eritellen siinä havainnollisen ympäristökuvauksen yhteydessä voi-
makastunteisen naisen mielialoja tyttönä ja lemmenhuumasta joh-
tunutta hairahdusta hautovana morsiamena ja aviovaimona. Jou-
duttuaan avioliittonsa kautta Viroon hän on alkanut kaunokirjallisesti
kuvailla Viron kansaa ja oloja ja julkaissut tältä uudelta ja varsinkin
meille suomalaisille mielenkiintoiselta alalta pari sarjaa pääasiassa
saarenmaalaisia kertoelmia Meren takaa (1904 — 05) sekä laajemman,
virolaisten vaikeihin sivistysoloihin ja kansallisiin ponnisteluihin
liittyvän luonnekuvauksen Ants Raudjalg (1907). Niissä on monta
tyynesti, varmasti ja vaikuttavasti, joskaan ei aina yhtä syvästi ja
tyhjentävästi piirrettyä ihmis- ja elämänkuvaa Viron kansan enti-
syydestä ja nykyisyydestä, paljoista suruista ja vähistä iloista. —
Muutenkin on rva Kallas ahkerasti koettanut tehdä suomalaiselle
yleisölle tutuksi veljeskansan sivistysoloja ja henkisiä harrastuksia,
m. m. sujuvasti suomentamalla virolaista runoutta (kokoelma »Me-
rentakaisia lauluja» 1911) ja julkaisemalla selontekoja vironkielisestä
kirjallisuudesta.

Runomuodossa alotti myös salanimi L. Onerva (oikeastaan
Onerva Lehtinen, syntynyt Helsingissä 18 p. huhtik. 1882, ylioppilas
1901), mutta on myöhemmin, kuten useat muutkin nuoret kynä-
niekat, sujutellut yhtä helposti vuoroin runoa vuoroin suorasanaista.
Runon muodollisena taitajana hän kuuluu niihin nuoriin suomen-
kielisen runotyylin uudistajiin, jotka mestareinaan kunnioittavat
Eino Leinoa 5a O. Mannista. Molemmilta näyttää Onervakin omak-

176

suneen runomuotoisen sanontatapansa sekä hyvät että heikot puolet.
Leinon kepeä, leikittelevä ja koreasanainen säkeiden sujuttelu ja
yllättävien lausekeinojen käyttely, Mannisen matemaattinen sup-
peus ja täsmällisyys, molempien konstikkaisuus ja vaikeatajuisuus
tavataan ilmeisenä jälkikaikuna Onervan runoissa. Onpa itse aiheis-
sakin selvää sukulaisuutta huomattavissa. Onervan tähänastisissa
runokokoelmissa (Sekasointuja 1904, Runoja 1908, Särjetyt jumalat
1910) ilmenee kaikissa nykyaikainen »maailmantuska», eri runoissa
eri sanoin, kuvin ja vivahduksin. Ne ovat enimmäkseen aivan pieniä
runoja ja runonsäröjä, joissa jo nuorena läpeensä pettynyt, palanut,
särkynyt, väsynyt ja kärsinyt yksinäinen naissielu purkaa ilmoille
sairaalloisia mielialojaan, kirpeitä arvostelujaan, ylpeitä uhmiaan ja
ankeita öisiä avunhuutojaan elämän virvavaloisen tyhjyyden, toi-
vottomuuden ja kolkkouden tummaa taustaa vastaan. Vahva elämän-
huuman ja »syntien ilomaljain», yleensä pakanallis-sensualistisen elä-
männautinnon ja verenvietin piirre kulkee kuteena laulun Icimien
läpi. Monet runonsirpaleet ovat nähtävästi vain pelkkää vallatonta
säeleikkiä ja helisevää sanoilla, soinnuilla ja tunteilla keimailua, kai-
kua luetuista koti- ja ulkomaisista esikuvista. Toisissa (varsinkin
kokoelmassa »Särjetyt jumalat») sensijaan tuntuu soivan todella
itsenäisesti eletyt ja vilpittömät elämäntunnot, voimakas, oma-
peräinen sävel, joka antaa niille aivan ominaisen runotehoisuuden. —
Samantapainen särkyneinen, pessimistinen ja sensualistinen yleis-
sävy leimaa hänen ranskalaisesti kouliutuneella ja täsmällisesti pu-
toelevalla tyylillä kirjoitettuja suorasanaisiakin tuotteitaan. Niissä
hän esiintyy kylmänä ja kärkevänä ulkopuolisen elämän tarkaste-
lijana sekä taitavana varsinkin poikkeuksellisen ja väkeväviettisen
naissielun erittelijänä. Niinpä paksu romaani Mirdja (1908) ku-
vailee helsinkiläisen kaunosielu- ja ylioppilasmaailman naispuolista
Don Juania, kyllästymätöntä miesten pyydystäjää ja kiehtojaa, joka
kaunosieluisen yli-ihmisellisesti tahtoo »kokea elämän lemmen hen-
käilyssä» ja »sekuntien tunne-ijäisyydessä». Samoin novellikokoel-
mat Murtoviivoja (1909) ja Nousukkaita (1911) ovat kalseaa ja kir-
peää verenviettien, ihmiseläimen ja poikkeusluonteiden erittelyä ja
elämän sisäisen kurjuuden paljastelua, — Onerva on esiintynyt myös
suomentajana (ranskalaisia romaaneja ja laulurunoja).

177

Läheistä sukua Onervan kertomuksille ovat Maria H ag-
g r i n-J o t unin (syntynyt Kuopiossa 1880, ylioppilas 1900, naimi-
sissa v:sta 1911 toht. V. Tarkiaisen kanssa) samanaikuiset tuotteet.
Niidenkin tekijätär on läpeensä kylmä ja ulkokohtainen ihmisten ja
elämän tarkastelija, joka vallan kyyni llisyyttä lähenevällä arkaile-
mattomuudella ja asiallisuudella samoin mielellään kuvailee luonto-
peräisten vaistojen ja rakkauselämän erilaisia, varsinkin suorastaan
sensualistisia suhteita ja ilmiöitä sekä arkisia, aineellisia ja karkea-
tekoisia ihmisiä. Hänen kuvaustapansa on ulkomailta opittua omi-
tuista tuokio- ja pika valokuvausta, välähdyksellistä kirjallista im-
pressionismia, hänen sanontansa harvinaisen suppeaa, täsmällistä ja
asiaan osuvaa. Varsinkin kuvauskokoelmat Suhteita (1905) ja Rak-
kautta (1907) ovat tuon erikoisen, suomeksi ennen viljelemättömän
suorasanaisen kuvaus- ja sanontatapansa puolesta tyypillisiä, uuden
tyylillisen tekotaidon uranuurtajia. Sattuva, kansanomainen kieli,
tarkka, realistinen havainto ja karkeat, eläimelliset maalaisluonteet
alkuperäisine ja hienostumattomine katsantokantoineen leimaavat
hänen tyyntä salokyläistä savolaiskuvaustaan Arkielämää (1909) ja
näytelmää Vanha koti (1910).

Monet muutkin naiset ovat viime vuosina koelmoineet kauno-
kirjailun alalla ikäänkuin merkkinä ajan kilpailevasta kirjallisesta
harrastuksesta. Meillä varsinkin naiskirjailijoissa harvinaista s a-
tiiria edustaa pirteästi parissa lastukokoelmassaan (Tien ohesta
tem.pomia 1901 ja Totta ja leikkiä 1903) opettajatar rouva Aino
Malmberg, syntyisin Perenius, tunnettu samalla tuotteliaana
etupäässä englanninkielisten teosten (Kipling, Hall Caine y. m.)
suomentajana (syntynyt Hollolassa 1865, opettajakandidaatti). Ke-
peällä kynällä hän on piirrellyt joukon sattuvia, ivallisia ja hupaisia
pikakuvia nykyaikaisen elämän sähköisestä hyörinästä ja siinä tou-
huavista erilaisista ihmistyypeistä (Täydellinen, Etevä nainen, Opet-
taja Touhio, Tyytyväinen y. m.). — Rouva Selma Anttila
(synt. 1867 Orimattilassa, o. s. Helander) on realistiseen suuntaan
kuvaillut kaupunkilaistyöväen ja köyhälistön elämää (Kuvia työ-
väen kaupungista 1904, Hallimajan nuoret), kaupungin ja maaseudun
vastakohtaisuutta (Kaupungin lapsi) ja perinnöllisyyden vaikutusta

12. 952 — 12

178

luonteeseen (näytelmä Vaihdokas 1912). — Kiivaana tendenssikir-
jailijattarena naisten, kovaosaisten ja suomalaisuuden puolesta (ker-
tomukset Annikki, Hänen armonsa kasvatti y. m.) on kokeillut lää-
ninkamreerinrouva Anni Kaste (synt. 1876 Nastolassa). — Nai-
sen kokemuksia, pettymyksiä ja kärsimyksiä erilaisissa elämänsuh-
teissa, varsinkin rakkauden ja avioliiton piirissä, kuvailevat mie-
luimmin useimmat muutkin nuoret naispuoliset kaunokirjailun har-
rastelijat (Katri Kortesuo, Kerttu Kärkkäinen j. n. e.), jotka äsken
kuluneina vuosina ovat kilvan yritelleet julkisuuteen. — Erityisen
ryhmänsä muodostavat monet naispuoliset lasten- ja nuorisonkirjai-
lijat (Alli Nissinen, Anni Swan- Manninen, Hilda Käkikoski, Immi
Hellin y. m.), jotka ovat alaltaan tuottaneet runsaasti sekä runoa
että suorasanaista, omintakeista, mukaelmia ja käännöksiä.

Miespuolisia kirjailijoita.

Vielä taajempi on niiden nuorten miespuolisten kirjailijain ja
kirjailijanalkujen rintama, jotka ovat astuneet julkisuuteen 1890-
luvun puolivälin jälkeen ja joista moni tuotantonsa runsaudessa jo
on ajanut vanhemman, Juhani Ahon aikuisen kirjailijapolven edelle.
Juuri heidän mukanaan realismin vieroma runomuotoinen esitystapa
jälleen heidän aluksi suosimansa uusromantiikan turvissa pääsi
oikeuksiinsa, jopa vähäksi aikaa milfei vallitsevaan asemaan. Ka-
simir Leinon jälkiä kulkien uudet nuoret laulajat, etusijassa Eino
Leino, kehittivät suomenkielisen runotyylin muodollisesti perin not-
keaksi, taipuisaksi ja vivahdusrikkaaksi ajatusten ilmaisuvälineeksi,
jättäen säeseppyydessä vanhemman polven parhaatkin runontaita-
jat melkoisesti jälkeensä ja luoden uuden, vapaamman ja personalli-
semman runoilutaidon entisen perinnäisen ja sovinnaisen sijaan.
Toiset taas ryhtyivät Selma Lagerlöfin esimerkin mukaisesti kir-
joittamaan notkeaa, maalauksellista ja tunnekuohuista lyyrillistä
proosaa, pyrkien siihen sovittamaan jo Kiven voimakkaasti viljele-
mää ja sittemmin Ahon maukkaasti muovailemaa poljennollisuutta.
Kolmannet näkyvät sekä runo- että proosatyyliinsä hakevan mal-
leja soreasta, selkeästä ja hienosyisestä romanilaisesta ja klassilli-

179

sesta kirjallisuudesta. Siten heidän tuottamansa uusin kirjallisuus
muodollisestikin heijastelee niitä vaikutuksia, joita he ovat eri ta-
hoilta omaksuneet. Suorasanainen esitystapa on sittenkin jälleen
kohonnut etualalle, vieläpä niidenkin tuotannossa, jotka aikoinaan
rohkeasti ja julistavasti alottivat runomuodossa. Näitä alkajia esiin-
tyikin 1890-luvun puolivälissä, ikäänkuin realismin patouttaman
runovirran äkillisen laukeamisen merkkinä, J. H. Erkon ja K. Leinon
rinnalle yhfäkkiä mieslukuisa joukko.

Tyypillisenä romantikkona, lähinnä kai vanhan saksalaisen ja
nuoren skandinavilaisen (ruotsalaisen) romantiikan vaikutuksen alai-
sena alotti runoilunsa Yrjö W e i j o l a, virallisesti Weilin (synt.
koulunopettajan jtbikana 8 p. elok. 1875 Jyväskylässä, ylioppilas
1893, fil. kand. 1899; toiminut pankki- ja kirjakauppa-alalla, kustan-
tajana y. m. liikehommissa), pannen jälleen suomeksi alkuun uudem-
man taide-epiikan, jota jo U. von Schrowe vainaja oli parikymmentä
vuotta aikaisemmin »Anundillaan» yrittänyt. Weijolan kirjallinen,
paljon toiveita herättänyt esikoinen oli näet keskiaikais-romantilli-
nen 10-lauluinen luostaritarina eli »legenda» Haavoja v:lta 1895, jonka
ajallisesti, paikallisesti ja henkilöUisesti perin hauraihin ja epämääräi-
siin eepillisiin kehyksiin — aiheena on tuo kulunut haavoitetun ritarin
ja häntä vaalivan abbedissan alakuloinen lemmentarina — on ku-
dottu kosolti uusromantiikan unelmoivaa tunnelmallisuutta ja kau-
nista kuvakieltä. Ikäänkuin uusinto siitä on Weijolan toinen suu-
rempi eepillinen runokertoelma, 14-runoinen, nähtävästi Olavin-
linnaan sijoitettu »syystarina» Sydämiä yössä v:lta 1905, sekin eepilli-
siltä puitteiltaan ja kiinnekohdiltaan yhtä ohut ja irrallinen keski-
aikais-romantiilinen lemmentarina — tällä kertaa ylhäisen linnan-
neidin ja halvan huovin onnettomasta rakkaudesta — jossa samoin
lyyrillisillä tunteiden ja mielialain kuvauksilla on valtasija. Yhtä
epämääräiseltä, kirjoista opitulta pohjalta kohoo myös Weijolan
pieni, mitätön ivanäytelmä Pater Paulus. — Lyyrikkona on Wei-
jola julkaissut kaksi runokokoelmaa — Karsikko (1905) ja Sunnuntai-
ratsastaja (1910) — joissa vallitsee alakuloinen ja pessimistinen,
unelmain ja toiveiden aikoja kaihoisasti ihannoiva ja nykyistä kyl-
män järjen, aineellisuuden ja tunteettomuuden karua aikaa vierova

180

pohjasävy, missä tosiaan viiltävä elämäntuska monesti soi aivankuin
tiiviisti yhteen puristettujen, ivallisten huulten takaa. Niin varsin-
kin jälkimäisessä kepeämuotoisessa, mutta monta sattuvaa huomiota
ja mietelmää sisältävässä kokoelmassa. »Karsikossa» Weijola hur-
mautuneesti ihailee merta ymmärtäjänään ja »verensä rauhoittajana»
(vrt, kaunis runosikermä Merellä ja Meri lainehtii). Mereltä hän on
ottanut aiheen myös luotsi- ja ulkosaaristolaiselämää kuvailevaan
vaka vasa vyiseen kansannäytelmään Nuori luotsi (1904). Samanaikui-
nen on Weijolan ilvehtivä, ylioppilaselämää sen kepeiltä puolilta rea-
listisesti esittävä huvinäytelmä Nuoruus ja hulluus. Viime vuosina
on Weijola kyhännyt kokoon eräitä pieniä huvi- ja seuranäytelmiä
( Palmqvistin kylpymatka, Ihmeellinen asia y. m.). Sekä runo- että
proosakieltä hän käyttelee verrattain notkeasti, ♦joskaan ei aivan
vaivattomasti. Varsinkin hänen runokäännöksissään (Frödingin »Va-
littuja runoja», Levertinin »Valittuja runoja ja ballaadeja», Sten-
bäckin »Runoja») tuntuu kielenkäyttö paikoin kankealta ja vasta-
hakoiselta.

Muut nuoret laulajatoverinsa sivuutti nopeasti ja helposti Eino
Leino (virallisesti Lönnbohm, Kasimir Leinon veli; synt. Palta-
mossa 6 p. heinäk. 1878, ylioppilas 1895; opiskeltuaan vähän aikaa
yliopistossa antautui yksinomaan kirjailijaksi, seuraten v:sta 1898
veljeään Päivälehden teatteri- ja kirjallisuusarvostelijana, sittemmin
Helsingin Sanomissa), jonka aivan hämmästyttävä kirjallinen tmtte-
liaisuus lyyrikkona, eepikkona ja dramatikkona, novelli- ja romaani-
kirjailijana, runoteosten suomentajana, arvostelijana, pikakuvaili-
jana ja sanomalehtikynäilijänä on toistaiseksi, tuotantoajan lyhyy-
teen katsoen, laatuaan ainokainen ilmiö suomenkielisessä kirjalli-
suudessa. Juuri Leinossa ennen muita taittuvat keskeisimmin ne
moninaiset »modernit» pyrkimykset ja virtaukset, jotka kirjavoitta-
vat nuorimman kirjailijapolvemme tuotantoa. Hän on ikäänkuin
nykypäivien kirjallisen »nuoren Suomen» henkilöitymys ja tästä
edustavasta asemastaan kylläkin tietoinen ja myös tiettäväksi tekevä.
Hänen vaikutuksensa nuorimpaan lauluniekkain parveen on, var-
sinkin muodollisessa suhteessa, ollut sangen merkitsevää laatua.

Runoilunsa alotti Leino jo nuorena koulupoikana ja julkaisi

181

ensimäisen lyyrillisen runovihkonsa ensivuoden ylioppilaana 1896.
Tämä, Maaliskuun lauluja, on sisällykseltään vielä enimmäkseen
nuorekasta, pikkusievää jälkikaikua Heinen lemmenlauluista ja Ru-
nebergin idylleistä ja epigrammeista, mutta siinä ilmeni jo edukseen
Leinon ylen hersyvä ja aito lyyrillinen laulajatemperamentti ja var-
sinkin se erinomainen kielellinen helppous ja helkkyvä sulo, jolla
Leino soinnuttelee suomalaista runokieltä ja joka hänen myöhem-
mässä tuotannossaan on yhä huippuutunut. Leinolla näet jos ke-
nellä on vallassaan suomenkielen puhtaasti sanallinen mahti ja
kielellinen teho, eikä vain runomuotoinen vaan myös suorasanainen.
Kieli lentää hänen käsissään kuin leikkien ja karkeloiden, tosin sa-
malla usein aika vallattomia syrjähyppyjä tehden, vieläpä ajatus-
sisällyksenkin koreaan helinäänsä haudaten.

Leinon myöhemmissä, tuiskuna toisiaan seuraavissa runokokoel-
missa (Tarina suuresta tammesta, Yökehrää/ä, Sata ja yksi laulua,
Ajan aalloilta. Hiihtäjän virsiä, Pyhä kevät. Kangastuksia, Talviyö,
v:ilta 1896 — 1905) tavataan edelleen paljon nuorekasta sisällykse-
töntä sanahelinää, varsinkin niiden »sadassa ja yhdessä» lemmen-
laulussa, joiden joukossa tosin samalla on useita perin somia ja hert-
taisia paloja, paljon kepeää, keimailevaa rallattelua ja ontohkoa elä-
mänarvojen ja -ongelmien pohtimista puoleen jos toiseenkin ja pal-
jon jälkikaikuja luetusta runoudesta (Heinen, Goethen y. m.). Tun-
tuu milfei siltä kuin runoilija olisi huvikseen pistänyt paperille ja
painattanut kaikki tilapäiset mielialansa väreet ja väreen hivenet,
kaikki satunnaisesti mieleen vilahtaneet säkeet ja loppusoinnut,
Senpätähden nämä runokokoelmat, monista sangen kauniista ja tunne-
tehoisista yksityisrunoista huolimatta, antavatkin sepittäjästään ver-
rattain hajanaisen ja vakaantumattoman, voisipa sanoa milfei oi-
kullisen ja itsearvosteluttoman yleiskuvan. Mutta samalla on Leino
niissä — ja siinäpä niiden pääansio kielellisen loisteliaisuuden ohella
lieneekin — koettanut lyyrikkona vakavasti ja itsetietoisesti sy-
ventyä ajanhengen mukaiseen (vrt. Erkko ja Aho) kansalliseen uus-
romantiikkaan ja kalevalais-kantelettarelaiseen kauneusmaailmaan,
tahtoen kai niiden avulla sekä muodollisesti että sisällyksellisesti
uudistaa ja itsenäisentää sovinnaisiin muotoihin umpeutunutta suo-
malaista runoutta. Ikävä vain että hän siinä sivussa on usein eksy-

182

nyt kovin hämärään ja koreasanaiseen vertauskuvallisuuteen eli
symbolismiin. Milloin hän (vrt. Oksasen »Suomen valta», Jänneksen
»Väinölän lapset» ja varsinkin Cajanderin »Vapautettu kuningatar»)
pukee koko suomenkansan entisyyden muhkeaan vertauskuvalliseen
juhlarunoasuun (Tarina suuresta tammesta) tai laatii näppärän runo-
kertoelman Perman vallan ajoilta (Perman taru »Kangastuksissa») *;
milloin hakee lukuisiin sekä sieviin että muhkeihin lauluihin aiheita
ja ilmaisumuotoja »Kalevalan kankahilta» ja Kantelettaren laulu-
lehdoista (sikermät Tammenlastuja »Suuren tammen tarinassa», Ka-
levalan kankahilta »Yökehrääjässä», Metsänkosija ja Hämyhyräilyjä
»Hiihtäjän virsissä», Lauluja Kantelettaren tapaan »Pyhässä keväässä».
Lauluja vanhaan tapaan »Kangastuksissa» y. p. m. yksityisiä runoja).
Konsa taas hän sepittää varsinkin »routavuosien» innoittamia kals-
kuvasanaisia, mutta samalla joskus sangen tunnetehoisiakin isän-
maallisia runoja (kokoelma Ajan aalloilta y. m.), kuten Me kasvamme,
Kansa kalliolla. Herran kansa, Kotikansalleni, Helsinki sumussa,
Runoilija j. n. e.

Samalta kansallisromanttiselta ja symbolistiselta pohjalta ko-
hoaa helkkyväsäkeinen ja tunnelmallinen, joskin aatteellisesti hie-
man vaikeatajuinen näytelmäruno Tuonelan joutsen (1898) ja Erkon
muodostelemaa Kalevalan mittaa erinomaisen sulavasti soinnutte-
leva, komea ja koristeellinen, mutta sisällykseltään perin oikullinen
ja sekamelskainen Kalevala-aiheinen näytelmä Sota valosta (1900).
Korkeimman ja taiteellisimman ilmenemyksensä on Leinon kaleva-
lais-kantelettarelainen uusromantiikka ja symbolismi saavuttanut

^ Samaa aihetta on nimellä Thoore Hundin Bjarman-retki käsitellyt
kertovana runona salanimi Ilmari Rautio (oik. lehtori Konstantin Hämä-
läinen, synt. Pietarissa 1853, kuollut hist. ja suomenk. lehtorina Turussa
1909), mutta paljoa puisevammin ja kronikkamaisemmin, ilman näkyvämpää
mielikuvituksen tai runollisen kuvausvoiman tenhoa. Hänen runoteoksensa
Kertomusrunoja (1905) sisältää toisenkin suurehkon eepillisen runoelman
nimeltä Doora, jossa hiukan runollisemmin kuin edellisessä kerrotaan Norjan
kuninkaan Sigurd Jerusaleminkävijän oleskelusta Konstantinopolissa ja kei-
sarintyttären Theodora (Doora) Komnenan rakkaudesta häneen. Runo-
muoto ja -mitta on molemmissa tarinoissa sangen huoliteltua, mutta itse
runokieh jotensakin harmaata ja latteaa.

183

pienessä taruaiheisessa, mutta runoilijan yksilöllisen elämänkatso-
muksen värittämässä legenda- ja ballaadikokoelmassa Helkavirsiä
(1903), jossa muoto ja sisällys on taitavasti saatettu toisiaan sävylli-
sesti tukevaan ja tehostavaan sopusointuun. Puhtaasti muodollisessa
kielivoimailussa taas Leinon taituruus esiintyy loistavimmillaan Ison-
vihan aikoja kuvailevassa, mahdikkaassa ballaadisikermässä Simo
Hurtta (1904), jonka ulkonaisesti muhkeista runoista muutamat paraat
(Vornan virsi, Sykkö) liittyvät karjalais-kalevalaiseen maailmaan.

Uusromanttinen, nähtävästi Selma Lagerlöfin »Gösta Berlingin»
merkeissä syntynyt, on käsittelyltään ja sävyltään myös Leincn
kertomaruno Kives Järveläiset (1901), jonka paltamolaista aihetta
Leino aikaisemmin oli alottanut käsitellä suorasanaisesti veljensä kera
toimittamassaan »Nykyajassa» (1898).

Paraan osan aikaisemmasta laulu-, legenda- ja ballaadirunoudes-
taan, joka perin välkeärajaisena läikähtelee niin monille eri ta-
hoille, on Leino koonnut vankkaan valikoimaan Runokirja (1906),
jonka jälkeen hän, lukuisia yksityisiä runoja mainitsematta, on vielä
julkaissut ikäänkuin edellisen tuotantonsa jälkisatona runokokoel-
man Halla (1908). ^ Yleensä Leinon runsas runous toistaiseksi tar-
joo oikeastaan enemmän silmälle ja korvalle kuin sydämelle ja tun-
teelle. Siltä näyttää näet vielä puuttuvan voimakkaampi personalli-
nen vakuutta vaisuus ja elämyksen kirpeys sekä syvempi sydämen-
lämpö, joka sytyttäisi ja tehoaisi omalla suurella ja avartavalla sisäi-
sellä elämäntunnollaan. Epäilemättä vain pieni osa siitä jaksaa säi-
lyttää pysyvämmän arvon. Tosin Leino sangen usein valittaa runoi-
lijakohtalonsa kovuutta ja elämän kolkkoutta sekä laulaa niin sa-
noaksemme aivan »enkelien kielellä», mutta sittenkin tuo laulu mo-
nesti tuntuu olevan vain ikäänkuin »helisevä vaski ja kilisevä kulku-
nen», vailla oikeaa rakkautta, uskoa, hartautta ja antaumusta.
Eräässä runossaan (Rukous) hän sanookin olevansa »väsynyt lau-
lunsa valheeseen», ja erääässä toisessa (Vaeltaja) hän valittaa olevansa
»asehitta, aattehitta, ihanteitta, ihmisittä, uskotta, unelmittakin».

1 Tämän esityksen jo painettavaksi mennessä on juuri ilmestynyt
Leinon uusin runokokoelma Tähtitarha. Siihen emme ole enää ennättäneet
tutustua.

184

Kenties parhaiten hän on itse arvioinut lavean ja hersyvän laulan-
tansa laatua runossa Tuulikannel (v:lta 1905), jossa m. m. sanotaan:

Muut sydämen saivat, ma kantelen.
Muut murehti, nautti, ma en, ma en,
en kurja ma elää, en kuolla voi,
kun sykä ei syömeni, soi, vaan soi.

Mun syömeni tuulikannel on,

sen kielissä laulu on lakkaamaton. —

Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi,

ei itke, ei naura, se soi, vaan soi.

Sama on asianlaita hänen novelleissaan, romaaneissaan ja näy-
telmissään. Niissäkin saa lukija ihmetellä kielen ja sanonnan taituri-
maista kepeyttä ja vaivattomuutta, mutta samalla valittaa niiden
syvemmän ja avartavamman elämäntunnon ja elämäntotuuden niuk-
kuutta. Ne ovat ikäänkuin räiskähteleviä ja välähteleviä ilotuli-
tuksia, joiden teho on hetkellinen ja ulkonainen. Paitsi pieniä pir-
teitä jutelmia ja novelleja (Päiväperhoja, Kaunosielu, Nuori nainen
y. m.) on Leino sepittänyt kolme aiheellisesti »routavuosiin» liittyvää
romaania: Tuomas Vitikka, Jaana Rönty ja Olli Suurpää (1906 — 08),
sekä toisiaan jatkavat nykyaikaisromaanit Työn orja ja Rahan orja
(1911 — 12), joihin kuuluu vielä tulevan kaksi muuta »orjaa» täyden-
nykseksi. Kaikki ne ovat sommittelultaan ja henkilökuvauksiltaan
kepeitä, teennäisiä ja oikullisia, tekijän tahallisen asettelun ja liioit-
telun luomuksia. Ja kaikissa niissä, kätevästi maalailtujen kohtaus-
ten ja tilannekuvien ohella, pohditaan ja järkeillään tai Leinon omia
sanoja käyttääksemme »irvistellään ja arvostellaan» vahvasti, ivalli-
sesti jayli-ihmisellisesti, kai Nietzschen ja varsinkin Strindbergin mai-
liin, kaikkia mahdollisia ja mahdottomia asioita, usein aika sukkelasti
ja huvittavasti, mutta samalla verrattain pinnallisesti ja ikäänkuin
»ulkopuolelta hampaiden».

Paitsi edellä mainitulta Kalevala-aiheisia näytelmiä ja ibseni-
läiseen malliin rakennettua vaikeatajuista keskusteludraamaa Johan
Vilhelm (1900) on Leino viime vuosien kuluessa julaissut jo 6 osaa
Naamioita, jotka sisältävät yhteensä lähes parikymmentä suurem-

185

paa ja pienempää näytelmää ja näytelmäkuvaelmaa, joukossa joku
runomittainenkin. Niihin hän on ottanut aiheita monilta eri tahoilta
kuten satumaailmasta (Väinämöisen kosinta. Hiiden miekka), raa-
matun ja itämaiden tarustosta (Niniven lapset, Lydian kuningas,
Meiram), Kreikan ja Rooman historiasta f Alkibiades, Tarqvinius
Superbus, Carinus), Suomen historiasta (Lalli, Tuomas piispa, Maunu
Tavast, Simo Hurtta), nykyajasta (Pentti Pääkkönen, Kirkon viholli-
nen. Maan parhaat, Uotulitus) ja vapaasta mielikuvituksesta (Ritari
Klaus, Shakkipeli, Melankolia). Näytelmissään Leino (ks. esim.
Naamioiden V:n sarjan alkulausetta) sanoo ajavansa takaa uusia
taiteellisia ja kauneudellisia tarkoitusperiä: aina suurempaa ja suu-
rempaa tyylittelyä, aina äärimäisempää taidekeinojen yksinkertais-
tuttamista ja koristeellisuutta, lyhyesti sanoen jotakin vanhain kreik-
kalaisten tapaista »p5''hää draamaa», »monumentaalista» taidetta,
siis samaan suuntaan kuin esim. englantilainen näyttelijä ja teat-
terinohjaaja Gordon Craig näkyy realismia vierovissa uudistushom-
missaan pyrkivän. Tästä johtunee m. m. että monet Leinon näytel-
mät tapahtuvat samassa paikassa ja hyvin lyhyessä ajassa, usein
(kai koristeellisen valaistuksen vuoksi) yöllä, illasta aamuun, tehden
siinä ilmeistä väkivaltaa todellisuudelle. Samasta syystä niissä kai
tavataan perin kummallisia ja epätodellisia ryhmityksiä ja asetelmia,
keinotekoisia ulkonaisia valaistus-, tunnelma- ja voimavaikutuksia,
takaperoista sanajärjestystä, luonnotonta puhetapaa y. m. realis-
tiselle taiteelle outoja keinoja. Varsinaista draamallista toimintaa
niissä yleensä on perin vähän; ne ovat pääasiassa keskustelunäytelmiä,
joiden hauraasti hahmotellut henkilöt, joireivät ole joutuneet koko-
naan tekijän ivan ja naljailun esineiksi, ovat useinkin jonkinlaisia
uudenaikaisia yli-ihmistyyppejä ja »minänsä» edustajia, jotka laveasti
ja mahdikkaasti sanailevat, pohtivat ja järkeilevät kaikenkarvaisista
asioista kuten Leinon romaaneissakin on laita. Kaiken tämän oudon,
eriskummaisen ja teennäisen komennon ohella sisältävät Leinon
näytelmät kuitenkin sangen paljon rehevää mielikuvitusta, lyyrilli-
siä kauneuksia ja runollista tunnelmaa. Ne ovatkin useat pikemmin
lyyrillisiä mielikuva- ja tunnelmamaalauksia tai kepeitä leikittelyjä,
kuin lujasti elämäntuntoisia draamoja. — Samat harrastukset lie-
nevät äskettäin johtaneet Leinon sovittelemaan myös Kalevalan

186

aiheita semmoisinaan näyttämölle vapaata ulkoilmateatteria (»Helka-
näyttämöä») varten (Kalevala näyttämöllä I — III).

Suurta runotaidollista kätevyyttään on Leino osottanut myös ah-
kerana runojen ja runoteosten kääntäjänä. Paitsi eräitä Topeliuksen,
Schillerin, Goethen ja Racinen runonäytelmiä sekä muuatta hieman
hutiloitua laulurunouden valikoimaa (»Maailman kannel») hän on
varsin ansiokkaasti suomentanut Runebergin kertovat runoelmat
»Kuningas Fjalar» ja »Nadeshda». Valmistumaisillaan on Danten
Divina Commedian »Helvetti»-osan käännös, jota varten Leino nautti
erityistä valtion matkarahaa Italiassa käydäkseen.

Ja vihdoin on Leino arvostelevan sancmalehtikirjailunsa ohella
koelmoinut teatteri- ja kirjallisuushistorioitsijanakin, laatien näiltä
aloilta tilapää julkaisun Suomalainen näyttämötaide (1902), pirteät
pikakuvat Suomalaisia kirjailijoita (1909) sekä suppean, hätiköidyn
Suomalaisen kirjallisuuden historian oppikirjan (1910).

Leinon rinnalla on nuoremmista runoilijoista tuotteliaimpia ja
huomattavimpia Larin Kyösti, oikealta nimeltä Kyösti Larson
(synt. ruotsinmaalaisista vanhemmista 5 p. kesäk. 1873 Hämeen-
linnassa, ylioppilas 1895, harjoittanut yliopistossa ja Venäjällä jon-
kun aikaa filologisia opintoja), jolla myös v:sta 1897 alkaen on jo
takanaan kolmattakymmentä eri teosta lyyrillisiä ja eepillisiä runo-
julkaisuja, satuja, kertoelmia ja näytelmiä. Kuten Leinon on Larin
Kyöstinkin tähänastinen tuotanto aiheiltaan ja pyrkimyksiltään hy-
vin haparoivaa ja kirjavaa laatua. Hän onkin aikalaistensa laulajain
joukossa epäilemättä tyypillisin kulkija, etsijä, uneksija ja itsensä
erittelijä; jo hänen useiden teostensa ja runosikermiensä nimet (Kul-
kurin lauluja. Etsijän tarina, Unessakävijä, Sekasointuja, Ad astra,
Vuorivaeltaja, Uneksijan sävel) viittaavat selvästi siihen suuntaan.
Kaiken tuon haparoimisen ja etsimisen takaa kuultaa sentään rehelli-
nen ja elämäntuntoinen runoilijayksilöys, joka arkailematta tarkas-
telee ja arvostelee sekä itseään että ympäristöään. Muuten näyttää
runoilija rikkinäisyydestään vähitellen päässeen yhä tyynempään
ja seesteisempään elämänkatsomukseen.

Larin Kyöstin ensimäiset julkaisut: Tän pojan kevätrallatuksia
(1897; toinen painos nimellä Kyläisiä lauluja) ja Kylän lauluja (1898)

187

olivat kuitenkin vielä kaukana kaikesta särkyneisestä haaveilusta
ja elämän valheellisen »murhe-ivanäytelmän» vatvomisesta. Päin-
vastoin ne toivat laulurunouteemme aivan uuden sävylaadun, hil-
peän huumorin, ja uuden aihepiirin, hämäläisen kyläelämän. Nähtä-
västi ruotsalaisten Bellmanin ja Frödingin katuvierien ja kyläraittien
runous sekä Aleksis Kiven kotoiset rehevät hämäläiskuvat olivat
Larin Kyöstin lähimpänä kirjallisena lähtökohtana, kun hän raik-
kaasti ja kansanomaisesti ryhtyi runoilemaan milloin leikillisiä ja
realistisia, milloin vienoja ja idyllisiä pikakuvia hämäläiskylien elä-
mästä ja ihmisistä, sekä opitäjän pomoista» että mäkitupalaisista,
kyläkulkureista ja maalaisoriginaaleista. Niiden piirtelyssä ilmeni
jo edukseen Larin Kyöstin harras, tosioloinen havainto ja reipas
kertoja- ja kuvaajataito, joskin runon muodollinen puoli vielä pyrki
paikoin kangertelemaan. Larin Kyösti ei olekaan muodollisena runo-
taiturina koskaan kohonnut sellaiseen kepeyteen ja vaivattomuuteen
kuin esim. Eino Leino, vaikkapa onkin myöhemmin siinä suhteessa
melkoisesti edistynyt ja hioutunut. Samaa on sanottava hänen
proosastaankin.

Samantapaisia kylä- ja maalaiskuvia tapaamme myös Kulkurin
lauluissa (1899) ja Unta ja totta (1901) kokoelman Maalaissoinnuissa.
Onpa Larin Kyösti Hämeen tutuista tuvista Kellastuneissa lehdissä
(1903) hetkiseksi poikennut Laatokan rannoille ja Meren mainin-
geissa (1905) Suomenlahden meriluonnon ja saaristolaiselämän ku-
vailuun, tuoden siten eri tahoilta uusia aiheita suomenkieliseen
taiderunouteen. Hänen maalais- ja saaristolaislauluissaan on kyllä
joukossa paljon joutavaa, tavanomaista rallattelua, varsinkin lem-
menrunoissa, mutta myös useita ulkonaisesti hyvin havaittuja ja
piirrettyjä sekä hupaisia että vakavia ihmis- ja elämänkuvia. Maa-
laisessa ja hämäläisessä ympäristössä liikkuu myös Larin Kyöstin
ansiokas kertova runoelma Kuisma ja Helinä (1902), kuvaus kasakka-
majoituksen ajoilta, huvinäytelmät »kansanpila» Juhannustulilla ja
kepeä sadunomainen »hölmöläiskomedia» Aarteenkaivajat sekä muu-
tamat pirteät pikkukertoelmat (alkupuoli kokoelmaa Leipä ja laulu,
1905). Saaristolaiselämästä on sensijaan aihe otettu kertovaan ru-
noelmaan Musta hepo (1904), jonka keskuksena on samantapainen
tuhoisa ja mustasukkainen lemmentarina kuin »Kuismassa ja Heli-

188

nässä», sävyltään vain kaameampi ja romantillisempi. Lappalais-
aiheinen, laestadiolaisliikkeeseen liittyvä on vihdoin Larin Kyöstin
kolmas suurempi kertova runoelma Aslak Hetta (1909). Eepikkona
Larin Kyösti onkin luonut ehkäpä huomattavimmat tähänastiset
tuotteensa, joiden joukosta monet hyvät ballaadit (kokoelmissa
Ajan käänteessä ja Kellastuneita lehtiä) ansaitsevat vielä erityisesti
mainitsemista.

Mutta kaupunkilaissyntyisenä on runoilija katsellut ympärilleen
myös kaupungissa, varsinkin omassa ummehtuneessa ja arkisessa
kotikaupungissaan, ja tehnyt siellä monta sekä hupaisaa että surul-
lista ja kirpeää huomiota. Sellaisia sisältää esim. »Kellastuneiden
lehtien» sikermä Kujilta ja kaduilta y. m. runot, huvinäytelmä Herra
valtuusmies, kertomuskokoelma Katupeilin kuvia (1910) ja Larin
Kyöstin viimeinen sekä samalla epäilemättä selkein ja kypsynein
runokokoelma Lauluja vanhasta kaupungista (1912). Niihin myös
useammin kuin hänen maalais- ja merikuviinsa liittyy puhtaasti
personallinen piirre.

Tämän personallisen, omakohtaisen Larin Kyöstin paljastaa
meille paraiten hänen varsinainen laulu- ja mieterunoutensa. Juuri
siinä etusijassa ilmenee hänen rauhaton, etsivä, uneksiva ja kamp-
paileva minänsä, joka kodittomana kulkurina, erakkona ja elämän
lapsipuolena vaeltelee maailman kirjavilla teillä ja purkaa ilmi
milloin remuisia milloin sairaalloisen katkeria mielialojaan omasta
itsestään ja kaikesta näkemästään ja kokemastaan, eksj'^en usein
kummallisten uni- ja mielikuvien sekaviin ja symbolistisiin umpi-
sokkeloihin. Jo Kulkurin lauluissa esiintyy tämä toinen Larin
Kyösti, joka samaan aikaan runovihkosessaan Ajan käänteessä (1899)
oli hänkin osaltaan tavoitellut ankean ajan leimaamia isänmaallisi
säveleitä; sotkeutuu sitten Unta ja totta kokoelman alkuosassa ja ker-
tovaan muotoon puetussa sekavassa ja maailmat myllertävässä Etsi-
jän tarinassa (1901) sekä Kellastuneissa lehdissä (Sekasointuja y. m.
runoja) oman levottoman itsensä ja sitä tyydyttämättömän elämän
kirpeään erittelyyn ja katkeraan arvosteluun; käy lopuksi sairaallois-
ten näytelmäkuvaelmien Särkynyt sävel ']2i Ad astra (1907) sekä Vuori-
vaeltajan (1908) tuskaisten ja vaikeroivien runojen läpi seesteisem-
pään, tyynempään ja vakaantunempaan elämänkatsomukseen, joka

189

tuon »myrskyn ja ponnistuksen» hiljaisena jälldmaininkina leimaa
hänen yllämainittua viimeistä runokokoelmaansa. Tässä Larin
Kyöstin omakohtaisessa kehityskulussa, joka vivahtaa August
Strindbergin samantapaisiin sielullisiin ponnisteluihin, kuvastuu kai-
ken tyhjän ja teennäisen mielenvatvonnan sekä onton sanatulvan
ohella nykyaikaisen »vuosisadan lapsen» herkkä, särkynyt ja hermos-
tuneinen mielentila, joka ei löydä mistään rauhaa eikä tyydytystä.
— Hieman syrjemmässä Larin Kyöstin muusta tuotannosta pysyvät
satunäytelmä Tuhkimo ja kuninkaantytär (1903) ja Kalevalasta som-
miteltu näytelmä Lemminkäinen, (1907) sekä ansiokas satukokoelma
Oli kerran (1911) ynnä hänen somat runosatunsa (kokoelmassa »Lau-
luja vanhasta kaupungista»), joskin ne kyllä aatteellisesti sitä paikoin
tapailevat. — Larin Kyösti on esiintynyt samalla myös suomentajana
(Strindbergin teoksia, sievä valikoima Frödingin runoja y. m.).

Edellisten kanssa samaan aikaan alotti runoilunsa nuorimman
kirjallisuutemme varmaankin omakohtaisin, subjektiivisin kirjailija-
ilmiö Ilmari Kianto, vuoden 1906 suureen nimien suomalais-
tuttamiseen saakka Ilmari Calamnius (edellä mainitun Esko Virtalan
nuorempi veli, synt. kirkkoherran poikana Pulkkilassa 7 p. toukok.
1874, ylioppilas 1892, filos. kand. 1898, opiskellut venäjää Moskovassa,
ollut jonkun aikaa opettajana ja sanomalehdentoimittajana Kajaa-
nissa; ottanut Kianto-nimen kotipitäjänsä Suomussalmen eli Kian-
nan suuresta Kianta -järvestä). Jo Kiannon suorasanaisessa esikoisessa,
sotilaselämää ja sen nurinkurisuuksia (C. — K. palveli vapaaehtoisena
Oulun pataljoonassa) kuvailevassa ja arvostelevassa kertomuksessa
Väärällä uralla (1896) ilmenee selvästi hänen subjektiivinen ja vas-
tustushenkinen kirjailijaluonteensa, joka katsoo asioita pelkästään
oman yksilöisen minänsä valostuksessa ja tuntemuksessa. Ja tämä
Kiannon »minä» on aluksi perin alakuloinen, itkusuinen ja tuskai-
leva ilmiö, oikea »maailmantuskan» marttiira, jota pienimmätkin
elämän ja luonnon epäsoinnut rajusti myllertävät ja runtelevat.
Sellaisena esiintyy se varsinkin lyyrillisissä runokokoelmissa Sou-
tajan lauluja. Hiljaisina hetkinä. Lauluja ja runoelmia ja Margareeta
(1897 — 1900), joissa runojen muoto on yleensä taiteellisesti sangen
vaatimaton, jopa joskus aivan alkeellinen, monesti kansanlaulun,

190

vieläpä kansanomaisen »rekilaulun» ilmaisukeinoja ja luonnesävyä
tahallisesti tapaileva. Niiden luonteenomaisimpana sisällyksenä on
»itkuisen elämän», hylätyn ja vastineettoman lemmen ja omien sa-
laisten erhetysten sairaalloinen vaikerrus ja »kaikerrus». Harvoin
niistä soi reippaampi ja iloisempi sävel ja silloinkin ikäänkuin uhalla
ja keinotekoisesti. Itse luonnossakin hän näkee etupäässä vain synk-
kiä ja syksyisiä ilmiöitä, jotka ovat omiaan säestämään hänen ankeita
mielialojaan. Ja tähän tarkoitukseen hänen kolkon suomussalmelai-
sen kotiseutunsa karu ja jylhä luonto, jota Kianto on sangen antau-
muksellisesti kuvaillut sekä runossa että varsinkin suorasanaisesti,
onkin ollut erittäin sopivana taustana. — Personallisin, syvin, ki-
pein ja rehellisin on Kiannon tuntemus »Margareetan» pienessä lem-
menrunojen ja itsetunnustusten sikermässä, jossa runojen muodolli-
nenkin asu on tavallista huolitellumpi. Yleisempää ja yhteisempää
laatua on se sensijaan hänen isänmaallisissa runoelmissaan, joissa
»routavuosien» apeat mielialat on puettu usein aivan kansanlaulun-
omaisiksi sanoiksi ja säkeiksi (esim. Ne tahtovat. Te piirtäkää lehdille
historian. Laulajan tervehdys. Suomenkielen riemulaulu) . Niitä sisäl-
tää yllämainittu kokoelma »Lauluja ja runoelmia», jonka runoja
tapaamme uudelleen painettuina ja myöhemmillä teelmillä lisättyinä
vihkosessa Isänmaallisia runoelmia (1906). ^

Merkittävimmät tähänastiset saavutuksensa on Kianto kuitenkin
luonut suorasanaisten kertomusten ja »lastujen» alalla. Niissä myös
hänen rikas ja tuores kainuulainen kielensä luistaa paljoa taipui-
sammin kuin hänen runoissaan, joskin monesti taiteellista huolittelua
ja viimeistelyä halveksien. Tosin joukossa on useita verrattain ke-
peitä teelmiä, kuten tuo perin subjektiivinen matkatunnelmien päivä-
kirja Kiannan rannoilta Kaspian poikki (1902), samantapainen Aus-
kultantin päiväkirja (1907, salanimellä Antero Avomieli), kirjavat
lastukokoelmat Nuoren miehen kädestä (1904), Pikku syntejä (1908) ja
Orjantappuroita (1911) sekä Kiannon Venäjä-muistoista kokoon-
kyhätyt perin sentimentaaliset lenMnen ja haaveilujen tarinat Nir-

^ Muistaaksemme on Kianto painattanut Amerikassakin pienen vih-
kosen runojaan Nuoria lauluja (1902) — nähtävästi sellaisia, jotka eivät
ole käyneet kaupaksi Suomessa.

191

vana ja Sieluja kevätyössä (1907), joissa kaikissa esiintyy sama herkkä
ja tuskaileva, mutta samalla perin rehellinen ja suorasukainen kir-
jailija-kurjailija, joka vaikerteli jo hänen runoissaan. Vaan onpa
niissä, varsinkin mainituissa lastukokoelmissa, myös mielenkiintoisia
kuvauksia Kiannon kotiseudun ja Vienan-Karjalan kansasta ja luon-
nosta, hersyvää huumoria, ivallisia arvosteluja ja vihaisia mielen-
purkauksia milloin mihinkin suuntaan, sekä nuorekasta kiivailua
vapaan ajatuksen, totuuden ja ihmisyyden puolesta. Kianto on näet
omaksunut Tolstoin, Zolan, Frenssenin y. m. nykyajan »valistuskir-
jailijain» mielipiteet uskonnosta, kirkosta ja yhteiskunnasta ja astu-
nut subjektiivisen luonteensa koko kiihkeydellä »omantuntonsa, vais-
tonsa ja terveen, lahjomattoman järkensä» pakoittamana sekä töin
(m. m. menemällä siviiliavioon) että sanoin taisteluun varsinkin kaa-
vamaista valtiokirkkoa, dogmi- ja muotokristillisyyttä ja elämän
valheellisuutta vastaan. Samalla hän perin arkailemattomalla, jopa
paikoin suorastaan mauttomalla avomielisyydellä paljastelee omia
elämänsuhteitaan, asettaen ne taistelunsa taustaksi ja kehystäksi.
Tämän jyrkästi yksilöllisen ja kirkonvastaisen kiivailun ja totuuden-
taistelun tähänastinen päätuote on Kiannon räiskyvä syytösten,
paljastusten, arvostelujen, itsetunnustusten ja uskonjulistusten kirja,
paksu romaanintapainen Pyhä viha (1908). Siihen liittyy sekä aiheel-
lisesti että aatteellisesti toinen Kiannolle yhtä luonteenomainen teos,
hänen merkillinen »hartaus- ja tunnustuskirjansa» Pyhä rakkaus (1910),
missä hän todellakin »omalla sydänverellään» on kuvaillut pikku-
poikansa elämän ja kuoleman sekä isän riemut ja tuskat.^ — Tai-
teellisesti huomattavin Kiannon tähänastisista kertomuksista on toki
oivallinen, hilpeällä huumorilla höystetty kansankuvaus Punainen
viiva (1909), jossa hän kerrankin on irtautunut itsestään ja luonut
perin havainnollisen ja uskottavan kuvan kotiseutunsa köyhästä ja
alkuperäisestä korpirahvaasta ja sen suhtautumisesta äkisti saavu-
tettuun yleiseen äänioikeuteen ja siihen nojautuvaan sosialistiseen
kiihotukseen.

1 Vastustushenkisiä runojaan Kianto on painattanut kokoelmaan Ka-
pinoitsija (1910). — Kiannon uusin teos on vasfikään ilmestynyt taka-
listokuvaus Metsäherran herjaaja.

192

Oman kirjailun ohella on Kiantokin ansainnut niukkaa leipäänsä
myös käännöstyöllä, suomennellen etupäässä venäjänkielisiä teoksia
(m. m. Gontsharovin mainion »Oblomov» romaanin).

Hieman syrjemmällä tästä 1890-luvun nuorten runoniekkain
ryntäävästä rintamasta seisovat Severi Nuormaa (Nyman), Valter
Juva ja Niilo Mantere, jotka tosin jo edellisiä aikaisemmin ovat ru-
noille ruvenneet, mutta vasta samaan aikaan julkaisseet runokokoel-
mia. He ikäänkuin jatkavat lyyrikkoina tuota vanhempaa, isän-
maallis-ihanteellisempaa suuntaa, jonka entiset edustajat toinen toi-
sensa perästä olivat vähitellen vaienneet.

Severi Nuormaa, vuoteen 1906 Nyman (synt. 15 p. lokak.
1865 Pälkäneellä, ylioppilas 1888, maisteri 1894, toiminut sanoma-
lehtimiehenä Suomessa ja »routavuosien» lopulla Amerikassa, kansan-
ja työväenopiston johtajana, koulunopettajana y. m.) on v:sta 1895
alkaen julkaissut puolikymmentä runokokoelmaa (Kotoisilla ran-
noilla, Runoja, Seitsemän runoa, Amerikassa painettu Elämän ula-
poilla ja viimeksi 1909 Taistelujen mainingeissa ), jotka kuitenkin
melkoiseksi osaksi sisältävät samoja runoja. Nuormaan runotar on
läpeensä vakavaa, mieteperäistä laatua, juhlallinen kuin valkovaip-
painen papitar. Muhkeapoljentoisina ja täyteläisin soinnuin soluvat
hänen mahdikkaat säkeensä, joista soi vankka vakaumus, miehekäs
intomieli ja luja luottamus hyvän voittoon. Suomalainen isänmaa
iloineen ja suruineen, kansoineen ja kielineen, vapaus, oikeus, totuus
ja ihmisyys ovat etusijassa ne korkeat ihanteet, jotka ovat saaneet
hänen kanteleensa voimakkaasti kaikumaan. Nuormaan isänmaalli-
set runot (esim. Revontulet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa.
Itätuulessa, vertauskuvalliset Laiva merellä ja Ziion, Nyt valitkaay. m.)
ovat pontevalta miehekkyydeltään Oksasen, Cajanderin ja Jänneksen
isänmaallisten runojen sukua ja yhdessä hänen monien ytimekkäiden
vertauskuva- ja mieterunojensa kera (Maailman Golgatkalla, Laki,
Andreas Hofer, Kansan vainoa. Jumala-ajatuksia j. n. e.) tekijänsä
runoilun kaunein ja keskeisin osa. Epäilemättä Viktor Rydbergin
ylevä mieterunous on jonkun verran vaikuttanut Nuormaan saman-
henkisiin runoihin. Paljoa kalpeampia ja ylimalkaisempia ovat
Nuormaan varsinaiset tunnelma- ja lemmenrunot. — Nuormaa on

193

myös suomennellut eri tekijäin, m. m. Petöfiii ja Rydbergin (»Uusi
Grottelaulu» y. m.), runoja y. m. teoksia.

Valter Juva, virallisesti Juvelius (synt. 3 p. syysk. 1865
Pyhäjoella, ylioppilas 1884, maisteri 1890, komisionimaanmittari 1896,
fil. toht. väitöskirjalla »Juutalaisten ajanlaskusta» 1907, Viipurin
työväenopiston johtaja, Jerusalemin äskeisten temppelikaivausten
alkuunpanija) julkaisi hänkin vasta 1897 ensimäisen vihkosen runojaan
( Kuvia ja säveliä), ioitsi jo aikaisemmin samoinkuin Nuormaa omiaan
oli sirotellut hämäläisosakunnan albumiin y. m. Ja toiseen kokoel-
maan (Runoja 1902) näyttääkin Juvan oma runosuoni vastaiseksi
tyrehtyneen. Sensijaan hän on viime aikoina esiintynyt hyvin ahke-
rana runojen suomentajana, julkaisten kookkaita valikoimia m. m.
Heinen, Rydbergin ja Tavaststjernan runoudesta sekä Tegnerin
»Fritiofin sadun» (jo kolmas suomalainen käännös; aikaisempia ovat
Blomin ja Tammisen).^ Juvan runotyyli ja kielenkäyttö on sekä hä-
nen omissa runoissaan että käännöksissään monesti omituisen kou-
keroista, puristettua, riimikylläistä ja konstikasta, niin että runon
välittömyys siitä melkoisesti vaivautuu. Hänellä on laaja historialli-
nen ja kirjallinen lukeneisuus, josta hänen runonsa sisältävät kosolti
näytteitä, mietteitä ja muisteloita. Lähinnä tuntuvat Burns, Frö-
ding ja Heine vaikuttaneen Juvan runoiluun. Sen raikkaimman ja
luonteisimman osan muodostavat monet reippaat kuvat ja tuoreet
tunnelmat Hämeen ja Karjalan »kyliltä ja mailta» (esim. Pohjanmaa,
Häme, Karjala, Piika pikkarainen. Mökin poika, Markkinamatka,
Öinen vieras, Talonpoikais-serenaadi y. m.). Useat niistä vivahtavat
Larin Kyöstin samanaikaisiin kylälaulelmiin. Myös ballaadeja,
joukossa muutamia ansiokkaitakin (esim. tuo muhkea ja kaamea
Radzimll), näkyy Juva mielellään, ulkomaisten esikuviensa innoitta-
mana, sepittelevän. Juvan isänmaalliset ja monet hieman vaikea-
tajuiset mieterunot ovat Nuormaan samantapaisten runojen sukua,
vakavia, miehekkäitä ja ihanteellisia; hänen lemmenlaulelmissaan
on muutamia melko somia palasia.

Niilo Mantere, virallisesti Juhani Nikolai Merenheimo

1 Hämäläisten albumissa »Kaikuja Hämeestä» IV (1886) on Juva jul-
kaissut suomeksi Byronin »Don Juanista» episoodin »Don Juan ja Haidie».

12. 952 — 13

194

(alkujaan Mecklin; synt. Kuopiossa 13 p. kesäk. 1870, ylioppilas 1893,
pappi 1899, Oulunsalon kappalainen v:sta 1904) julkaisi jo 1891
ensimäisen vihkosen runoelmiaan ( Kevättuulahduksia), jota paljoa
myöhemmin on seurannut kolme uutta kokoelmaa (Elämän polulla.
Kotikuusta kuunnellessa ja viimeksi 1910 Lauluja matkalta). Man-
tereen runoissa kuten aikaisemmin Suonion, jonka runoelmiin ne
melkoisesti vivahtavat, vallitsee perin vahva isänmaallinen, ihanteelli-
nen ja uskonnollinen henki; ne ovat läpeensä hartaita, vakavia ja
opettavia, mutta samalla monesti, ulkonaisesta sujuvuudestaan huo-
limatta, ilmaisukeinoiltaan liian latteita ja arkisia, vanhan totutun
kaavan ja sanonnan mukaisia, vailla personallisuuden omintakeista
runotehoa. Isänmaallisissa ei ole esim. Nuormaan teräksistä yti-
mekkäisyyttä ja ponnekkuutta; ne ovat monesti pikemmin vain
korusanaisia runomittaisia juhlapuheita; useat ovatkin juhla- ja
tilapäärunoja. Omien uskonnollisten runojensa ohella Mantere on
mukaillut ja suomennellut muidenkin hengellisiä lauluja ja virsiä. ^

1890-luvun loppupuolella alotti niukan, mutta kirjalliselta ar-
voltaan sangen huomattavan runoilunsa Otto Manninen (synt.

1 Mantereen rinnalla on viime aikoina esiintynyt useita muitakin us-
konnollisten runojen tekijöitä. Paitsi edellämainittua Hilja Haahtea on
varsinkin kirkkoherra Niilo E. Wainio (synt. Askaisissa 1860, pappi 1884,
nykyään Nurmeksen kirkkoherra) sepittänyt kosolti hengellisiä runoja, virsiä
ja lauluja (esim. kokoelma Mestarin edessä 1900). Wainio on myös, näh-
tävästi »Vänrikki Stoolin tärinäin» ja Snoilskyn »Svenska bilder'ien» innoit-
tamana, kokoelmassa Suomalaisia (1897) pukenut harrasmielisiksi runoiksi
joukon Suomen historiaan liittyviä aiheita (Mikael Agricolasta alkaen), saa-
matta niihin kuitenkaan enemmän muodon kuin sisällyksen puolesta esi-
kuviensa korkeaa runollista tehoa. Aikaisempi (1895) on hänen »tunteita,
muistoja ja mietteitä» sisältävä, harras ja ihanteellismielinen, mutta ru-
nollisesti laihanlainen ja puiseva runovihkosensa Poimulehtiä. — Wainio
on m. m. suomentanut useita unkarinkielisiä (M. J okain) romaaneja ja
kertomuksia.

Muista uskonnollisten runojen sepittäjistä mainittakoon vielä Kaarlo
Hammar (Terhi, synt. Salossa 1872, laulunopettaja, pilalehtirunoilija), joka
on julkaissut uskonnollisen runovihkosen Kannel ja risti (1898), ja varsin-
kin pastori Simo Korpela (synt. Teuvassa 1863, Virtain kappalainen), jolta
on ilmestynyt paljon uskonnollista runoutta (kokoelma 75 virttä y. m.).

195

Kangasniemessä 13 p. elok. 1872, ylioppilas 1892, fil, kand. 1897;
toiminut kirjailijana ja jonkun aikaa Kansallisteatterin kirjallisena
apujohtajana). Kuitenkin hän vasta 1905 julkaisi ensimäisen ko-
koelman Säkeitä, jota 1910 seurasi Säkeitä IL Paljoa satoisampi ja
yleisesti merkitsevämpi onkin Mannisen tuotanto ollut etevänä ru-
nojen ja runoteosten kääntäjänä. Siinä taidossa hän on tunnustettu
mestari, jonka käsissä vaikeatkin vieraskieliset runotuotteet ovat
saaneet siloisen ja sujuvan suomenkielisen asun, lyhyesti sanoen
tulleet uudestirunoilluiksi suomenkielelle. Joukko Topeliuksen pa-
ralta runoelmia, Runebergin lyyrilliset ja pienet eepilliset runoelmat,
»Vänrikki Stoolin tarinat» ja huvinäytelmä »En voi», Heinen ivallinen
matkarunoelma »Saksanmaa», Molieren hupaisa komedia »Oppineita
naisia», Ibsenin valtaava runonäytelmä »Peer Gynt», monia vähempiä
suomennoksia mainitsematta, on siten mallikelpoisesti saatettu
suomenkielisen kirjallisuuden omiksi. Tosin voidaan Mannisen runo-
käännöksien suhteen muistuttaa, että niissä samoinkuin hänen omissa
runoissaan ilmenee paikkapaikoin eräänlainen kielellinen ja muodolli-
nen konstikkaisuus, joka ei aina salli ajatuksen täysin selkeästi astua
näkyviin, mutta yleensä on myönnettävä, että hänen runosuomen-
noksensa (esim. »Oppineita naisia» ja »Peer Gynt») ovat nykyaikaisen
suomenkielisen käännöstaidon korkeimpia saavutuksia. Samoin on
Manninen sujuvasti suomentanut useita kookkaita suorasanaisiakin
teoksia, joista etusijassa mainittakoon lavea »Yleinen kirjallisuuden
historia», missä kääntäjän notkea savolainen sanaseppyys on kiel-
tämme tällä alalla melkoisesti rikastuttanut. Paraillaan lienee hä-
nellä tekeillä Homeroksen mainion »Ilias»-eepoksen suomennos, jota
varten hän valtion apurahalla teki opintomatkan Kreikkaan.

Mannisen oma ohuehko runous on läpeensä subjektiivista, omia
uriaan kulkevaa mieliala- ja mietelyriikkaa, runoilijan yksilöllisessä
tunneahjossa ulkonaisesti ohennettua mutta sisäisesti tihennettyä.
Sen yleissävy on tumma, viileä, alakuloinen ja alistuneinen ja muis-
tuttaa Kantelettaren »suruista soittoa»; siinä »täyty my ksen tähti
tyyni yöhön käyvän tietä ohjaa», kuten runoilija lausuu kauniissa
runossa Paljon. Sisällys on yksinäisen, itseensä sulkeutuneen runoilija-
erakon hiljaista, hienosyistä ja järkeilevää, mutta samalla usein san-
gen syvälle käypää ja välähdyksellisesti valaisevaa oman itsensä,

196

ihmisen ja elämän ja niiden toisiinsa suhtautumisen arviointia ja
tilintekoa. Mietteliäs ja itseytynyt savolainen »metsien mies» ja kir-
jallisesti hienostunut kulttuuri-ihminen ovat siinä yhtyneet. Useim-
miten menneet muistot ja toiveet, unelmat ja pettymykset, voitot ja
tappiot, ilot ja surut, lempi ja lemmettömyys kangastelevat siinä
tyyninä jälkinäkyinä ja hiljaisina tunnemaininkeina runoilijan mie-
lessä ja väreilevät sieltä kuuleina kuvina ja hillittyinä sävelinä esiin.
Elämä heijastaa ikäänkuin äänettömänä sisäisenä kaikuna ja kai-
hona runoilijan sielun läpi (esim. Mennyt päivän Pellavan kitkijä.
Joutsenlaulu, Leivopari, Sanattomasti y. m. runot).

Tällainen yksilöllisen sielun sisimpiä kieliä tapaileva vaitelias
runous ei tietysti ole »suuren yleisön» runoutta; se puhuu vain saman-
tapaisilla tajuamis- ja tuntemis-edellytyksillä varustetuille sukulais-
hengille, mutta heille se epäilemättä tarjookin todella sykähyttäviä
tunne- ja kauneusarvoja. Osaksi lienee sen melkoiseen vaikeatajui-
suuteen syynä runojen itsenäinen, äärimmilleen hiottu ja harkittu
sana- ja tyylitaito, jollaista ei ole ennen viljelty suomenkielisessä
runoudessa. Myös muototaiturina Manninen näet kulkee omia yl<:si-
löisiä teitään. Hänen säkeensä ovat suppeita, tiiviitä ja matemaatti-
sen tarkasti täsmennettyjä; tavaton alku- ja loppusointujen runsaus
kietoo nuo useimmiten hyvin lyhyet säkeet ja säejaksot lujaksi tai-
turimaiseksi punoumaksi, joka ankaran kiinteästi sitoo ajatuksen.
Varsinkin »Säkeiden» toisessa sarjassa on useita tuollaisia »lapidaa-
risia» ja »latinalaisia» runoja, joiden kireälle kierrettyyn ajatuslan-
kaan ei hevillä pääse kiinni. Onpa sellaisiakin, jotka paremmin ym-
märtää näkemällä kuin kuulemalla, Manninen kun näet runotyössään
käyttää ahkerasti sanaheitollisia ja välimerkillisiä ajatuksen ilmaisu-
keinoja. Epäilemättä Mannisen suppea ja kiinteä säetekniikka, liialli-
sesta taiturimaisuudestaan huolimatta, on viittonut uusia hedel-
mällisiä uria meillä niin yleisille »laveasuille laulajille»; samalla itse
hänen runojensa tummassa tunnesävyssä soi kenties suomalaisen
luonteenlaadun sisinunät ja pohjimmaiset äänet.

Mannisen läheinen henkinen sukulainen on Veikko Antero
Koskenniemi (alkujaan Forsnäs; synt. Oulussa 8 p. heinäk.
1885, ylioppilas 1903, fil. kand. 1907, »Ajan» toimittajia), joka 21 vuo-

197

tiaana 1906 julkaisi kypsyneen ja muotovalmiin esikoiskokoelmansa
Runoja. ^ Sitä seurasi 1908 kokoelma Valkeat kaupungit sekä äs-
kettäin (1912) keväisiä Pariisin havaintoja, tunnelmia ja vaikutelmia
runollisen herkästi ja antaumuksellisesti pikakuvaileva proosateos
Kevätilta Quartier Latingissa. Lisäksi on Koskenniemi julkaissut
kirjoituksia kirjallisuudesta ja taiteesta ja suomentanut Grillparze-
rin kauniit runonäytelmät »Meren ja lemmen aallot» ja »Sappho» sekä
muutamia suorasanaisia teoksia.

Koskenniemi on Mannisen tapainen yksinäinen runoilijaerakko
ja mietteliäs elämänkatselija, joka kamaristaan uneksivana, alakuloi-
sena, tyynenä ja alistuneena tuijottaa elämään, kuolemaan, kaiken
katoavaisuuteen, kohtaloon ja iäis^^yteen. Hänen elämäntuntonsa
ovat vielä hillitympiä, viileämpiä, pohjalaisesti karumpia ja yksi-
värisempiä kuin Mannisen, saman raskaan ja kiinteän perustunnel-
man — ihmisen, elämän ja kohtalon ankaran toisiinsa suhtautumisen
— alituista toistelua. Mannisen tavoin hänkin, valitsemalla runo-
jensa aineksia ja kuvia tcdellisuudesta, antaa niille syvällisen ja
laajakantoisen symboolisen merkityksen. Hänen keskusaiheensa
en yö, tuo kuolonrauhan, kadon, äärettömyyden ja iäisyyden suuri
ja salaperäinen vertauskuva, jossa »yhtyy iankaikkisuus ja aika» ja
johon »korkein totuus kätkettynä on». Öiset kadut ja katulyhdyt
sekä erityisesti öiset vaiteliaat katot ovat syksyn, äänettömien la-
keuksien ja uinuvien lumikenttien ohella Koskenniemelle kuoleman
ja kohtalon viileitä vertauskuvia, joita hän toistelee milfei harmaa-
seen yksitoikkoisuuteen ja totunnaisuuteen saakka, valaen niihin toki
selkeän ja objektiivisen näkemyksensä suuren ja avarruttavan har-
tauden (vrt. esim. runoja Yksin, Jo sammuu valot yöhön lähestyvään.
Öinen katu. Yli vaikenevain kattoin, Fiat nox, Lakeus-sarySi, Nuk-
kuvat kentät. Kuutamo y. m.).

Nämä tummat ja raskaat elämäntunnot, joissa kyllä tuntuu
pieniä kaikuja luetuista ulkomaisista runoilijoista, on Koskenniemi

^ Tämän kokoelman saksansi seur. vuonna (»Gedichte von W. A. Kos-
kenniemi») amDrikkalainen professori ja kirjallisuudentutkija Johann Jakob
Meyer, joka on myös laatinut ja useilla käännösnäytteillä varustanut ver-
rattain lavean saksankielisen esityksen suomenkielisestä kirjallisuudesta ni-
mellä Vom Land der tausend Seeen (»Tuhanten järvien maasta», 1910).

198

pukenut puhtaihin, kirkkaihin ja plastillisiin säkeihin, joiden koru-
ton kauneus ja selkeys viittaa klassillisen ja romanilaisen maailman
runouteen. Jälkimäiseen viittaa myös Koskenniemen ahkerasti ja
taidokkaasti viljelemä vaikea sonettimuoto. Sekä aiheellisesti että
muodollisesti on Koskenniemi Eino Leinon ja Mannisen ohella osal-
taan avartanut ja syventänyt nuorinta runouttamme ja saanut jo
jälkituottajiakin.

Rajuna uusromantikkona, oikeana myllertävän »myrskyn ja
kiihkon» edustajana rupesi runoille Joel Lehtonen (synt. Sää-
mingissä 27 p. marrask. 1881, ylioppilastutkinnon suoritettuaan toi-
minut kirjailijana ja sanomalehtimiehenä), julkaisemalla v. 1904
yhfaikaa eepillisen runoteoksen Perm ja romaanin Paholaisen viulu.
Edellinen — hämyinen ja kankeahkosäkeinen kertomus jylhästä
muinaispermalaisesta orjasankarista — tuntuu tapailevan Eino Lei-
non »Helkavirsiä» (vrt. esim. näiden runoja »Ylermi» ja »Kouta»).
Jälkimäisessä — romanttisen Uorolan hovin ja kummallisen viulu-
niekan tai oikeastaan kahdenkin sellaisen kuumeisesti huohottavassa
ja kuohuvasanaisessa tarinassa • — esiintyy selviä merkkejä Selma
Lagerlöfin »Gösta Berlingin tarinan», Volter Kilven »Bathseban» ja
Aleksis Kiven »Veljesten» lukemisesta. Molempien teosten päähenki-
löt ovat uhman, voiman ja veren villiä väkeä, ylpeitä »yli-ihmisiä»,
jotka kuulevat vain »oman kutsunsa kohuja» ja vertaan totellen »us-
kaltavat olla mitä tahtovat». Molemmat riehuvat, rehkivät ja ryntäi-
levät tavattomasti »yläpuolella hyvän ja pahan», ja heidän muka-
naan nuorekas tekijä itse pauhaa, myrskyää ja salamoi korskein sa-
noin ja ylpein elein joka suuntaan. Yhtä myllerryksellisiä ja kaaos-
maisia ovat Lehtosen seuraavatkin teelmät, suorasanaisen kerto-
muksen puitteihin puetut Villi ja Mataleena. Niiden kuten edellis-
tenkin ansiopuolia on toki tunteen voimallisuus, maalaukselliset luon-
nonkuvaukset ja ylen rikas, kohiseva ja täyteläinen savolaiskieli.
Myöhemmin näkyy Lehtonen riehahtaneen päinvastaiseen suuntaan,
vallattoman leveään ja burleskimaiseen realismiin. Sen huomaa sel-
västi hänen viimeaikaisista runotuotteistaan Rakkaita muistoja (1911)
ja Markkinoilta (1912), joissa hän verrattain raskain ja takaltelevin
säkein, mutta usein aika huvittavasti joko laulaa lapsuutensa kirja-

199

via muistoja ja havaintoja tai perin realistisesti kuvailee savolaisen
kotiseutunsa kansanelämää, tahtoen kai kirjallisuuteemme luoda
jotakin koomillisen eepoksen tapaista runolajia. Siihen viittaavat
näissä teoksissa sellaiset karkeatekoiset, nähtävästi Kiveä tapaile-
vat eepilliset yritykset kuin Mustalaiset, Markkinoilta maalle ja
Nurkka-Massin kuuliaiset. Myös lyyrikkona (runokokoelma Nuo-
ruus) ja »lastuilijana» (italialaiset matkakuvaukset Myrtti ja alppi-
ruusu) on Lehtonen kokeillut, osottaen omistavansa lahjoja ja tai-
pumuksia eri tahoille, mutta samalla melkoista taiteellisen aistin
joko puutetta tai viljelemättömyyttä ja halveksimista. — Oman
kirjailun ohella Lehtonen on muovaillut lastenkirjoiksi suomalaisia
kansansatuja (Tarulinna ja Ilvolan juttuja) ja suomennellut eri
kirjailijain teoksia (m. m. Lagerlöfin »Gösta Berlingistä» uuden
suomennoksen).

Samantapaisesti myrskyilevät ja kohisevat mahtiponnen, uhman
ja yli-ihmisyyden sävelet, joihin »routavuosien» ahdistava painostus ja
»suurlakon» vapautumishuumaus lienevät osaltaan vaikuttaneet, pau-
haavat muutamien muidenkin nuorten runoniekkaimme tuotteissa.
Tyypillisin siihen suuntaan on Aarni K out a (oikeastaan ^r/ioZc?Ca/i-
dolin), jonka jylisevät ja kalskuvasanaiset runokokoelmat (Tuli joutsen,
Dityrambeja, Jäiset temppelit, v:lta 1905 — 11) näyttävät syntyneen
sisällyksellisesti etusijassa Friedrich Nietzschen ja muodollisesti var-
sinkin Eino Leinon vaikutuksen alaisina. Nietzscheen viittaavat
myös Koudan Nietzsche-käännökset (runovalikoima »Dionysos»,
»Näin puhui Zarathustra», »Antikristus»). Myös Manninen ja Onerva
näyttävät olevan Koudan runotuttuja. Koudan runoista jää mieleen
etupäässä niiden loistelias muodollinen säehelinä ja sanamahtailu,
joka vyöryy vuolaana kuin kosken kohina ja peittää huumaavaan
pauhuunsa runojen ajatussisällyksen. Coriolanus, Catilina, Caesar, ^
Tiberius, Kustaa III ovat Koudan ylpeitä yli-ihmistyyppejä, joille
oma tahto on ainoa laki ja mittapuu, joille »oma voima ja valta on
määränsä korkein yli herkkien tunteiden säälinnän». Selkein, sy-
ventynein ja muotokypsin Koudan tähänastisista runokokoelmista
on Jäiset temppelit, josta varsinkin muhkeat Tiberius-rvmot ansaitse-
vat mainitsemista.

200

Olemmekin nyt lyhyesti selostaneet kaikki vähänkin mainitse-
misen arvoiset nuoret ja nuorimmat runoniekat ja heidän tuotan-
nossaan päällisin puolin tutustuneet niihin kirjaviin suuntiin ja pyr-
kimyksiin, jotka nykypäiväisessä runoudessamme ovat risteilleet.
Heidän lukuaan voitaisiin tosin lisätä vielä melkoisella joukolla lyy-
rillisten runokokoelmain julkaisijoita, ^ mutta kun näiden runous on
suuressa määrin jälkikaikurunoutta tai vasta aivan alussaan eikä
muutenkaan tarjoa edes niinkään mielenkiintoisia kirjallisia erikois-
piirteitä kuin ylempänä mainittujen, voimme heidät tässä toistai-
seksi sivuuttaa ja jättää runotyössään varttumaan. Tietysti laulu-
runoutemme sisäinen arvo ei lähimainkaan vastaa sen ulkonaista
runsautta ja ilahuttavia muodollisia saavutuksia, mutta selviä merk-
kejä on, kuten edellä olemme huomanneet, näkynyt myös sen sisäis-
ten tunne- ja kauneusarvojen syventymisestä ja avartumisesta.

Samansuuntaisia piirteitä ja pyrkimyksiä ilmenee myös niiden
nuorten ja nuorimpain mieskirjailijain tuotteissa, jotka etusijassa ja
yksinomaankin ovat viljelleet suorasanaista esitysmuotoa.

Tyypillinen uusromanttinen yksilöisyyden, yli-ihmisyyden ja
kauneuden palvoja on Volter Kilpi (synt. Kustavissa 1. Kivi-
maassa 12 p. jouluk. 1874, ylioppilas 1895, fil. kand. 1900, kirjasto-
mies), jonka teokset Bathseha (1900), Parsifal (1902) ja Antinous
(1903) ovat kirjallisuutemme omituisimpia tuotteita. Ne eivät

^ Sellaisia ovat esim. Olli Vuorista paljon muistuttava raikkaiden ja
pikkusievien runojen vaatimaton sujuvasäkeinen sepittäjä Vilppu Kau-
konen (oik. Filip Forsman, runo vihkoset Vesoja I — III); vapaudenuhman
ja maalaisten kotikuvien hieman matala- ja kankeasävelinen laulaja Ra-
fael E ngelber g (Työpajan töminässä, Kotona käymässä), joka on sepit-
tänyt suorasanaisiakin teelmiä (esim. pirteä maalainen kertomuskokoelma
Pitkänperän suuresta pi7ä/äs<ä^/ alottelevat runoniekat I-o uri Pohjan-
pää (Mielialoja), J. S Ujo (Runoja), Onni Okkonen (Hyperborean
poika), Huugo Jalkanen (Kevät) y. m. — Yleissävyltään nuorimpain
laulajain sepitelmät ovat Mannisen ja Koskenniemen malliin enimmäkseen
alakuloisia ja yksinaisyy.stuntoisia.

201

ole tavallisia kertomuksia, sillä ulkonainen todellisuus ja asiallisuus
on niissä ohennettu milfei olemattomiin. Pikemmin ne ovat suora- ]
sanaista tunne- ja mietelyriikkaa, vuolaita ja värikylläisiä tunnelma- 1
maalauksia, runoilijan ja kauneusfilosofin sisäisiä hurmioita, näkyjä
ja sielunväreitä. Kilven aatteellisena oppi-isänä näyttää olleen var-
sinkin hänen ihailemansa »aikamme totisin henki» ja »kuningas-
ajattelija» Fr. Nietzsche, runollisina esikuvina taas mahdollisesti Eng-
lannin n. s. »prerafaeliitit» (Rossetti y. m.). Edelliseltä opittua on
nähtävästi Kilven halu yli-ihmisellisesti »uudelleen arvioida kaikki
arvot», jälkimäisiin viittaa Kilven romantillinen tunneherkkyys ja
nyky oloisen todellisuuden vierominen. Hänen yllämainittujen teos-
tensa päähenkilöt: Israelin kuningas David, keskiaikainen runotarina-
ritari Parsifal ja keisari Hadrianuksen ystävä kaunis Antinous, ovat
todellisuudesta irroitettuja haaveolioita, jotka sisäistä tyydytystä
löytääkseen herkeämättä kaikkialta etsivät elämän oikeaa tarkoitusta
ja syvintä sisällystä ja sitä tehdessään pelkästään omien yksilöllis-
ten tunneväreidensä mukaan — sillä »pyhää on itseänsä totella» —
arvioitsevat kaikltea olevaista. Davidin itsekäs elämän arviointi
tosin päättyy tuskaiseen epäsointuun, mutta Parsifal löytää vihdoin
tyydytyksen ja rauhan rakkauden tuomien sisäisten kauneustunnel-
mien väristyksissä, ja kauneudenhaaveilija Antinous samoin lopuksi
johtuu viileään kauneushurmioiseen mielentilaan, missä »kauneinta
on tunteinansa levätä». Omituisen kuva- ja värikylläisellä, maalauk-
sellisella ja rohkeamuodostuksellisella tyylillä ja kielellä Kilpi kuvailee
henkilöjensä erilaisia mielialoja ja niiden sisäisiä ja ulkonaisia vai-
kuttimia, tahtoen myös lukijoissa herättää vastaavia sisäisiä tunne-
ja kauneusarvoja, sielullisia »hymistyksiä» ja »väristyksiä», sillä sel-
laisiin vaipuminen näyttää hänestä, mikäli hänen lyyrilliseen -tunne-
tulvaan peittyvistä aatteistaan voi päästä selville, olevan ihmisrinnan
korkein tyydytys ja elämänihanne. Elämä on Kilven elämänkäsi-
tyksessä katsottu yksinomaan kauneushaaveisen kamarirunoilijan ja
erakkofilosofin silmillä; arkisen tosielämän velvoittavat tunnot ja
vaatimukset ovat sille vieraita. Vaikkapa emme voisikaan hyväksyä
tätä kovin yksipuolista ja ahdasta elämänkatsomusta, ansaitsee kui-
tenkin täyden tunnustuksen se herkkä ja voimakas runollisuus ja
vilpitön hartaus, joka tulvehtii vastaamme Kilven kirjoista, eikä

202

ainoasti noista kaunokirjalliseen muotoon puetuista, vaan myös hä-
nen esteettis-filosofisia kirjoitelmia sisältävästä julkaisustaan Ihmi-
sestä ja elämästä (1902), jossa hän milfei yhtä lyyrillisessä ja tunnel-
mavuolaassa muodossa esittää mainitunlaisia mietelmiään ihmisen
sisäisten tunnelmatilojen korkeasta kauneusarvosta.

Kilven nietzscheläinen kauneusevankeliumi ja omituinen, manee-
rimainen kieli- ja tyylitaito, joka sangen usein rikkoo oikeakielisyy-
den, luonnollisuuden ja sopusuhtaisuuden rajat, ovat jonkunverran
vaikuttaneet häntä nuoremman kirjailijapolven tuotteihin. — Tämä
kielityyli tuntuu osaksi myös Kilven suomennoksissa, joita hän on
tehnyt Frenssenin (»Jörn Uhl», »Hilligenlei», »Kolme Toverusta»),
Goethen (»Nuoren Wertherin kärsimykset») y. m. teoksista, vieläpä
hänen puhtaasti asiallisissakin kirjoituksissaan (kirja-arvosteluissa
y. m. s.).

Tosioloisemmalla ja vankemmalla pohjalla liikkuu Johannes
Linnankoski, jolla muutoin kyllä on joitakin kirjallisia sukulais-
piirteitä Kilven kanssa. Linnankoski, oikealta nimeltään Vihtori
Peltonen (synt. talonpoikaissuvusta Askulan kappelissa 28 p. lokak.
1869), on verrattain itseoppinut kirjailija, sillä hänen varsinainen kou-
lunkäyntinsä supistuu kansakouluun ja pariin vuoteen Jyväskylän
seminaarissa. Koulutietojaan hän on suuressa määrin täydentänyt
ahkeralla ominpäin opiskelulla ja hankkinutkin siten itselleen moni-
puolisen yleissivistyksen. Nuorena hän jonkun aikaa toimi m. m.
tukkitöissä, oli seminaarista erottuaan vuosikauden »Keski-Suomen»
toimituksessa ja pääsi 1891 Werner Söderströmin kustannusliikkeen
palvelukseen suomentajaksi ja apuriksi, Vv. 1895 — 99 hän toimitti
»Uusimaa»-lehteä, jonka perustajiin hän kuului. Linnankoski oli
myös vuoden 1906 suuren nimien suomalaistuttamisliikkeen alkuun-
panijoita ja antoi alun »Suomalaisuuden Liiton» perustamiseen, ollen
sen ensimäinen sihteeri. Muutenkin liittyy Linnankosken nimi lä-
heisesti varsinkin Porvoon ja Uudenmaan suomalaisuusrientoihin.

Hän oli jo suomentanut suuren joukon erialaisia teoksia ja itsekin
sepitellyt kosolti pieniä »Kyläläisten kirjasia» sekä muutamia suu-
rempiakin valistuskirjoja (esim. tyyli- ja esitystaidon oppaat Kynäi-
lijä ja Puhetaito), jopa erään pienen seuranäytelmänkin (Salon lap-

203

sia), ^ kun hän v. 1903 salanimellä Johannes Linnankoski, jonka
oikeaa omistajaa ei isoon aikaan lähemmin tiedetty, julkaisi lavean
ja suurisuuntaisen raamatullisen näytelmän Ikuinen taistelu ja sillä
heti kohosi nuorimman kirjailijapolven eturiviin. Tässä teoksessa,
joka on kirjoitettu paikkapaikoin omituisesti hakkaavalla poljen-
nollisella, jopa riimitetylläkin proosatyylillä, hän vertauskuvallisesti,
raamatun ensimäisen ihmisperheen ja Kainin veljesmurhan tarinan
puitteissa, käsittelee elämän syvimpiä ongelmia, ihmisen ylpeää itse-
näisyystuntoa ja kapinamieltä Jumalaa vastaan, hyvän ja pahan.
Jumalan ja perkeleen välistä ikuista taistelua ihmisestä ja maail-
masta. Tämäntapaista aihetta ovat aikaisemmin käsitelleet esim.
englantilaiset runoilijat Milton (eepoksessa »Kadotettu paratiisi») ja
Byron (mysteerionäytelmässä »Cain») sekä saksalainen Goethe (»Faust»
näytelmässä), mainitaksemme vain muutamia maailmankirjallisuu-
den kuuluisimpia nimiä, ja epäilemättä on Linnankoski heidän teok-
sistaan saanut ainakin ulkonaisia ja muotopuolisia herätteitä (esim.
ensi näytös muistuttaa melkoisesti Miltonin »Pandaemonium» koh-
tausta, toinen Byronin »Cainin» Luciferin ja Kainin vaellusta ava-
ruudessa), mutta sittenkin hän on verrattain itsenäisesti ja voimak-
kaasti pidellyt tätä suuremmoista aihetta, vaikkapa ei ole saavutta-
nutkaan noiden maailmankirjallisuuden suurteosten korkeaa runo-
tehoa. Tämä itsenäisyys osottautuu varsinkin Kainin ja Lusiferin
kuvauksissa, joihin Linnankoski on luonut paljon omintakeisia piir-
teitä. Linnankosken elämänkatsomus on, päinvastoin kuin esim.
Byronin, ihanteellinen, optimistinen; hän uskoo, mikäli näytelmän
hieman sekavasta lopusta voi päättää, hyvän tässä taistelussa vih-
doin pääsevän voitolle.

Linnankosken seuraava teos oli lavea, talonpoikaismaailmaan
asetettu Don Juan romaani Laulu tulipunaisesta kukasta (1905),
Lemminkäisaihe siirrettynä nykyaikaan. Siinäkin päähenkilö, ihan-
noitu ja romanttisella sädekehällä ympäröity intohimoinen lemmen-
ritari ja vastustamaton naisten naurattaja Olavi Koskela, käy lihan
ja hengen, pahan ja hyvän taistelua omassa itsessään, kunnes hyvä

^ Myöhemmin on Linnankoski toimittanut suomeksi lavean Keksintöjen
kirjan y. m. tuotteita.

204

hänessä vihdoin voittaa ja hän, kuten Kain Aadansa kera, käy ver-
taisensa naisen kanssa yhteisvoimin elämän tositaistelussa itseään
puhdistamaan. Tämän »rakkauden riemulaulun» käsittelyssä ja tyy-
lissä — esim. tyylin paikoittaisessa lyyrillisessä lennokkuudessa, esi-
tyksen katkelmallisuudessa ja luonnon ynnä esineiden puhelahjaisuu-
dessa — tuntuu selviä merkkejä Selma Lagerlöfin usein mainitusta
»Gösta Berlingin tarinasta». — Talonpoikaisnovellissa Taistelu Heikki-
län talosta (1907), missä myös tuntuu lagerlöfiläisiä piirteitä, suori-
tetaan hyvän ja pahan välinen taistelu talon voimakkaan emännän
ja juopon isännän kesken, usein sangen kovakouraisesti. — Näytel-
mässä Kirot (1908) Linnankoski on jälleen siirtynyt menneisyyteen,
tällä kertaa Suomen suvun hämärään muinaisuuteen, mutta tämä
mervien ja veenien sekä molempia ahdistavien muronnien välinen
taistelu on vain raskas vertauskuvallinen esityskeino, jonka avulla
tekijä tahtoo puolueettomasti kuvailla »routavuosien» aikuisia hen-
kilöitä, tapahtumia ja ristiriitoja. Allegoriamuoto tässä melkoisesti
vähentää muutenkin hajanaisen ja kuvaelmamaisen näytelmän ru-
nollista nautittavuutta. — Samana vuonna (1908) ilmestyi Linnan-
kosken selkeä, tyylillisesti eheä ja voimakkaasti keskitetty »talon-
poikaistarina» Pakolaiset, jossa hyvän ja pahan taistelua käydään
päähenkilön Juha Uutelan itsekkäässä rinnassa, kunnes siinäkin
hyvä vihdoin pääsee voitolle ja Uutela saavuttaa mieleensä suuren
ylentävän rauhan. Tämä kertomus, joka muutamilta piirteiltään
vivahtaa Selma Lagerlöfin voimakkaaseen talonpoikaisromaaniin
»Jerusalem», on taiteellisesti katsoen epäilemättä Linnankosken ete-
vin tähänastinen tuote, melkoisesti vapaa hänelle muutoin niin omi-
naisesta mahtiponnen, suurentelun ja mahtavoitsemisen halusta sekä
tyylillisesti teennäisestä voimasanaisuudesta. Tuntuu kuin olisi
Linnankosken Italian-matka antanut siinä hänen taiteelleen saman-
tapaisen kypsyneisyyden kuin aikaisemmin Ahon Italiassa käynti
»Papin rouvalle».

Linnankosken tuoreimmat tuotteet, näytelmät Simson ja Delila
ja Jeftan tytär (v:lta 1911), liikkuvat jälleen monesti käytetyllä raa-
matullisella pohjalla. Edellisessä tekijä kai tahtoo vertauskuvallisesti
esittää sitä taistelua, jota voimakas mies ja kiehtova, oikukas nainen
käyvät verenvetoisen lemmentunteen ohella keskenään, päästäkseen

205

selville toistensa sisimmästä olemuksesta. Se on loisteliaasta ja kiih-
keäsanaisesta kielestään huolimatta draamallisesti jotensakin pitkä-
veteinen, toiminnaton ja ulkonaisiin keinoihin nojautuva luoma,
jossa tekijän draamallinen vaisto tuntuu tahtomattaan melkolailla
kompastelleen. Jälkimäinen pikkunäytelmä on sensijaan aika soma
ja runollinen, Aleksis Kiven »Leaan» verrattava draamallinen idylli
ja tuokiokuva, jossa käydään taistelua itsekkään lemmen ja ylevän
velvollisuudentunnon välillä.

Linnankoski on paatoksellinen voimaluonne, tarmon ja taistelun
mahdikas kuvaaja. Hänen päähenkilönsä ovat tavallisuuden ylä-
puolelle kohoavia, mittasuhteiltaan suurennettuja luomia, jonkin-
laisia yli-ihmisiä, jotka kukin kohdaltaan esiintyvät kaikessa suurin,
mahtipontisin elein, ikäänkuin »koturneissa» liikkuen. Tämä saattaa
heidät (esim. Olavi Koskelan) monesti luonnottomiksi ja teennäisiksi.
Samoin Linnankosken voimallisuutta ja mahdikkaisuutta tavoitte-
leva tyyli usein tarpeettomasti rikkoo todellisuuden ja taiteellisen
sopusuhdan vaatimukset. Kuitenkin Linnankosken pääteosten val-
taava mielikuvitus, voimakas rakenne, runollinen lennokkuus, juh-
lallinen paatos ja vankka, ihanteellinen aatepohja kohottavat ne
tavallista korkeammalle tasolle meikäläisessä kirjallisuudessa. Ovatpa
ne herättäneet huomiota muuallakin ja tulleet muutamat jo kään-
netyiksi vieraille kielille (esim. »Laulu tulipunaisesta kukasta» sak-
saksikin). Ja kotimaassa ne ovat jo ilmestyneet useissa painoksissa.

Jumalan ja perkeleen välistä »ikuista taistelua» ihmisestä ja
maailmasta kuvaa kahdessa toisiinsa liittyvässä jättiläisromaanissa
Harhama ja Martva (1801 + 1056 sivua) myös salanimi Irmari
Rantamala, jonka oikea omistaja on tähän saakka pysynyt
julkisuudessa tuntemattomana. Nämä valtaiset 3-nidoksiset romaa-
nit, jotka ilmestyessään (v. 1909) herättivät melkoisen huomion,
arvailun ja tohinan, ovat suomenkielisen kirjallisuuden eriskummal-
simpia ja kaaoksellisimpia tuotteita, oikeita kirjallisia monstrumeja. i
Niiden tekijä on suhdaton äärimäisyyksien mies, muodoton »voima-
nero», joka tuota »ikuista taistelua» eri puolilta valaistakseen titaa-
nin tavoin myllertää sekaisin maat, taivaat ja helvetit, ihmiset, juma-
lat ja perkeleet, alkukaaokset, entisyydet ja nykyisyydet, realismit,

206

romantiikat ja symbolismit, proosat ja runot, asketismit ja sensua-
lismit, kapitalismit, sosialismit ja anarkismit, Suomet ja Venäjät,
»routavuodet», »suurlakot» ja yksikamarit, lyhyesti sanoen kaikki
olevaiset ja olemattomat. Kuin vinhassa ja huumaavassa kuoleman-
tanssissa vyörytetään niissä kohiseva kuva ja kohtaus toisensa jäl-
keen lukijan editse ja yhä uudelleen puolelta jos toiseltakin arvioi-
daan kaikki mahdolliset ja mahdottomat elämän ja olevaisen arvot.
Tekijä on kai tahtonut luoda jonkinlaisen nykyaikaisen »jumalallisen
ja inhimillisen komedian» ja sekoittanut siihen yhdessä muodotto-
massa mylläkässä Jobin kirjasta, Dantesta, Miltonista, Byronista,
Goethestä, Linnankoskesta y. m. saamiaan vaikutelmia. Itse tyyli-
kin on yhtä kaaosmainen, sekaisin raamattua, Kalevalaa, Kiveä,
Kilpeä ja Linnankoskea. Milloin proosana, milloin runona se pauhaa
ja kohisee tavattoman voima- ja laveasanaisena, samaa seikkaa lo-
puttomasti toistaen ja vatvoen, venyttäen ja suurentaen aivan suh-
dattomilla kuvilla ja mauttomilla vertauksilla. Kaiken tuon laina-
tavaran, kaaosmaisuuden ja myllerryksen ohella Rantamalan romaa-
neissa kuitenkin ilmenee selvä pohja-aatteen johdonmukaisuus, val-
taava mielikuvitus, voimallinen kuvaamistaito, vuolas ja rikas kieli,
laaja ihmis- ja elämäntuntemus, suuri kirjallinen lukeneisuus sekä
epäämätön havaitsemuksen ja ajatuksen terävyys, joka usein tunkee
sangen syvälle olevaisen ongelmiin ja välähyttelee kauaskantoisia
näköaloja. Ne ovat ikäänkuin alkuvoimaista, sekasortoista raaka-
ainetta, jota ei ole muovattu taiteen puhdistavassa sulattimossa.

Edellä esitettyjen uhma-, voima- ja myllerrysmiesten viileä
vastakohta on tohtori JalmariHahl (synt. Raudussa 13 p. kesäk.
1869, ylioppilas 1888, fil. tri 1897, saksan- ja ranskankielen lehtori
suomalaisessa normaalilyseossa, vv. 1905 — 07 Bergbomin jälkeen
Kansallisteatterin johtaja), jonka ohuehko kaunokirjallinen tuo-
tanto kantaa selviä merkkejä tekijänsä hienosta kirjallis-taiteellisesta
sivistyksestä ja hartaasta kauneuden palvonnasta. Etusijassa näyt-
tää romanilaisen maailman selkeä taide ja kirjallisuus, joihin Hahl
lukuisilla matkoillaan on läheisesti tutustunut, olleen hänen kirjalli-
sen aistinsa kouluttajia. Hahl on idealisti, hyvän, jalon ja kauniin
ihailija, joka kaihomielin ja maailmaa vieroen näkee, kuinka hyvä ja

207

kaunis elämässä riiin usein joutuu pahan ja ruman tallattavaksi.
Hänen kaunokirjalliset teoksensa ovatkin vahvasti aateperäisiä, kau-
niiden ihanteiden ja niiden sortumisen kuvailua, mutta ilman näky-
vää tendenssiä. Niiden tyyli on taiteellisen soreaa, selkeää ja huoli-
teltua, niiden perussävy omituisen pehmeröinen, hentomielinen ja
hillittyneinen, ilman suurempia nousuja tai laskuja. Aiheensa hänkin,
saadakseen aatteilleen vapaammat liikkuma-alat, tavallisimmin
ottaa kaukaisista maista ja ajoista.

Esikoisteoksessaan, näytelmässä FranQoise d\4.ubigne (1899), hän
luo ihannoidun, tosinaisellisen kuvan Ludvig XIV:n kuuluisasta
lemmitystä madame Maintenonista, joka ilkeäin hovijuonien kes-
kellä kilvoittelee järkensä ja lemmentunteensa välisessä ristiriidassa.
Näytelmäksi teos on epäilemättä liian lavea ja laimea, mutta Lud-
vig XIV:n siron ja loisteliaan aikakauden kuvauksena se on sangen
ansiokas, asiantuntemuksella tehty. — Hahlin seuraava teos, pak-
suhko aateromaani Haoma ja Anahita (1900), vie lukijan kauas Per-
siaan ll:lle vuosisadalle katsomaan, kuinka ylevät aatteen ja ihanteen
ihmiset, zoroasterin uskoinen profeetan ja uskonpuhdistajan alku
Haoma ja islaminuskoinen oikeudenimpi Anahita, sortuvat taistel-
lessaan omaa itseään ja maailman pahuutta vastaan. Tässä romaa-
nissa tekijä osottaa omaavansa sangen vilkkaan mielikuvituksen ja
tarkan itämaiden luonnon, elämän ja uskonnon tuntemisen; sen-
sijaan varsinainen henkilökuvaus, kuten Hahlin muissakin tuotteissa,
on verrattain hauras ja ohut. — Myös novellissa Ykskylän uneksija
(1904) päähenkilö, liivinmaalainen munkki Alobrand (1200-luvulla),
näkee, kuinka hänen suuret ja ylevät unelmansa ihmiskunnan jalostu-
misesta kristinuskon avulla sortuvat ilkeän maailman jalkoihin, ja ve-
■ täytyy haaveinensa syrjäiseen erakon soppeen. Tässä niinkuin edelli-
sissäkin teoksissa historialliset ainesosat ovat vain kertomuksen ulko-
naisena kehyksenä, henkilöt sensijaan tekijän omia haavekuvia. —
Parhaan käsityksen tekijänsä ihannemielisestä ja kauneudenjanoisesta
kirjailijaolemuksesta antaa hänen sorea lastukokoelmansa Pirsta-
leita (1912), joka sisältää lyhyitä uiko- ja kotimaisia muistelmia ja
tunnelmapalasia sekä muutamia vuoropuheluja ja näytelmäkuvael-
mia. — Hahl on kirjoittanut myös italialaisen d'Annunzion »Gio-

(

208

condaan* vivahtavan jotensakin kalpean taiteilijanäytelmän Heinä-
kuun helteessä (1901), jota ei ole painettu.

Hahlin muista tuotteista mainittakoon, paitsi ranskankielistä
väitöskirjaa suuresta italialaisesta runoilijasta Giacomo Leopardista
ja useita kirjallisia ja esteettisiä tutkielmia ja kirjoitelmia (Valvo-
jassa y. m.), sangen lavea ja meikäläisissä oloissa harvinainen kir-
jallishistoriallinen esitys Nykyajan näytelmäkirjoittajia (1908), missä
kenties liiankin perusteellisesti tehdään selkoa muutamista nyky-
aikaisen ranskalaisen näytelmän huomattavimmista edustajista
(Bernstein, Bataille, Donnay, de Curel, Hervieu, Rostand).

Vihdoin on Hahl esiintynyt ahkerana kääntäjänä, suomentaen
Descartes'in ja Rousseaun filosofisia teoksia sekä varsinkin ranska-
laista ja italialaista kaunokirjallisuutta (etusijassa näytelmiä).

Paljoa lujemmalla historiallisella maaperällä liikkuu Kyösti
Wilkuna (synt. Nivalassa 4 p. toukok. 1879, ylioppilas 1903,
kirjailija ja sanomalehtimies), joka myös on kaukana kaikesta uhman
ja myrskyilyn kiihkosta. Julkaistuaan esikoisinaan pari kokoelmaa
nykyaikaisia sekä kansankuvauksia että muita novelleja (Novelleja
1907, Yksin elämässä 1908), joissa jo ilmeni edukseen "VVilkunan tyyni,
koruton, harkittu ja realistinen tyyli, hän kääntyi historialliseen
kaunokirjailuun, pysyen siinäkin vankasti asiallisella ja tosioloisella
pohjalla. Kertomuskokoelmassa Aikakausien vaihteessa (1910) Wil-
kuna piirtelee selkeitä, havainnollisia ja tyylikkäitä kuvia 1500-
luvulta, Suomen uskonnollisten ja valtiollisten murrosten ajoilta*
Otto Rudin toimeenpanema Turun ryöstö ja poltto, piispa Martti
Skytte, Mikael Agricola opiskelemassa Wittenbergissä, suomalaiset
jesuiitat ulkomailla, Kaarle herttuan verituomiot Turussa ja Kaa-
rina Maununtyttären viime hetket Liuksialassa ovat Wilkunalle anta-
neet aiheita näihin kertoelmiin, jotka kuuluvat historiallisen novel-
limme parhaihin tuotteihin. Niiden rinnalle ei mielestämme kohoa
Wilkunan seuraava pieni historiallinen kertomus Suomalainen linnan-
neiti josta tuli kuningatar (1911), jossa kuvataan joulun viettoa
Raseborgissa ja pakolaisen kaninkaan Kaarle Knuutinpoika Bonden
ja Raseborgin linnanvoudin tyttären lemmensuhdetta. Se tuntuu
olevan vain välityö, tilapäinen luonnostelma. Sensijaan "VVilkunan

209

äskeinen laveahko romaani Viimeiset luostariasukkaat (1912), jossa
parin rakkaustarinan puitteissa kuvaillaan oloja ja henkilöitä Naanta-
lin rappeutuvassa luostarissa 1500 luvun keskivaiheilla, on sisällyk-
seltään ja suoritukseltaan sangen mielenkiintoinen teos, läpeensä
selkeä, asiallinen ja nähtävästi tarkkoihin tutkimuksiin perustuva
ihmis- ja ajankuvaus, josta ei puutu raikasta huumoriakaan. Näillä
tuotteillaan on Wilkuna jo ennättänyt kohota historiallisia aiheita
käsittelevien kaunokirjaili jäimme eturiviin, Santeri Ivalon rinnalle.
— Omien kertomustensa ohella on Wilkuna kuuluisan Isonvihan
aikuisen sissisoturin Tapani Löfvingin ruotsinkielisen päiväkirjan
mukaan suomeksi kertonut Tapani Löfvingin seikkailut.

Historiallista seikkailu- ja pilaromaania edustaa erityisesti Jal-
mari Finne (synt. 11 p. elok. 1874 Kangasalla, ylioppilas 1894,
teatterimies ja kirjailija), perin tuottelias monitaituri, joka yhtä
suurella helppoudella ja näppäryydellä, mutta myös yhtä suurella
hutiloivalla pintapuolisuudella on viime vuosina pudistanut kynäs-
tään mitä erialaisimpia kaunokirjallisia teelmiä, sekä proosaa että
runoa. Finne ei liioin jouda enemmän tyylissä kuin sisällyksessä
pitämään lukua todellisuuden ja taiteellisuuden vaatimuksista; hä-
nelle on pääasia, että juttu luistaa eteenpäin huvitta vasti ja vinhasti,
vaikkapa siinä täytyisikin tehdä jos millaisia vallattomia irvikuvia,
liioitteluja, mahdottomuuksia ja kuperkeikkoja. Suomen historiasta
hän on ottanut aiheita ei ainoasti humoristisiin seikkailuromaanei-
hin Ylioppilaita, Sysmäläinen ja Lapsikuningas ja hänen soturinsa
(1909 — 12), jotka liikkuvat 1600-luvulla ja kaikkine kommelluksineen-
kin ovat hupaisia lukea, vaan myös muutamiin näyteltyihin mutta
painamattomiin sekä huvi- että murhenäytelmäkokeihin (Kaarina
Maununtytär, Juhani herttuan hovissa, »Elinan surmaa» mukaileva
Harvialan tarina). Finnen muu kepeä kirjallinen tuotanto sisältää
kovasti liioiteltuja ja irvikuvaisia pilakertomuksia (Kiveä tapaileva
kyläkuvaus Hämäläisiä, Vanhapoika lasten parissa y. m.), ilveileviä
ja satiirisia huvinäytelmiä (Molieren »Oppineita naisia» tapaileva
helsinkiläiskuvaus Kun ollaan neroja, Eduskuntalaisten koulu. Palkan-
korotus), satiireja (Me!), satunäytelmiä ^ratAaZe/c/cerij, lastenkirjalli-
suutta (Satukontti, Satujen maailma, Sankariajan lapsia y. m.) ja

12. 953 — 14

210

ooppero tekstejä f Aino, Elinan surma). Vieläpä hän on esiintynyt
ahkerana säveltäjänäkin (esim. Kiven »Lea»), puhumattakaan hä-
nen runsaasta käännöstyöstään, joka käsittää kymmenittäin näytel-
miä, romaaneja (esim. »Monte-Criston kreivi», »Salambo», Arsene
Lupin-romaaneja) y. m.

Wilkunan vastakohta, romanttisen suunnan edustaja, on äsket-
täin esiintynyt kirjailijanimi Lauri S aur amo, joka vahvasti
ihannoiviin, paikoin milfei mauttomuuteen saakka vuolas- ja teen-
näistyylisiin historiallisiin kertomuksiinsa (Isä Johannes, Pyhä hymy.
Luostarin metsästäjä) on aiheiksi ottanut rakkaustarinoita ja »kangas-
tuskuvia» Suomen katolisesta keskiajasto ja uskonpuhdistuksen ajan
aamuhämärästä — siis samoilta ajoilta, jopa samantapaisesta ympä-
ristöstäkin (luostarista) kuin Wilkuna.

Jalmari Hahlin sukuinen viileähkö, ihanteellinen ja kauneudeili-
nen kirjailijailmiö on taidemaalari Kaarlo A tr a ( Enqvist- Atra;
synt. 18 p. kesäk. 1879 Lempäälässä, opiskellut maalaustaidetta Pa-
riisissa ja Italiassa), joka kertomuksiinsa Valhetta (1906) ja Laura
(1908) sekä näytelmäänsä Musta siipi (1909) on ottanut aiheita
— rakkauden ja verenvedon ristiriitoja — meikäläisestä taiteilija-
maailmasta. Vanhan herraskartanon salaperäistä perhetarinaa, jossa
isän sääty-ylväs kunniakäsite ja tyttären ala-arvoinen rakkaus ovat
päätekijöitä, selvittelee näytelmä Kunnian vuoksi (1910). Atran
päähenkilöt ovat poikkeusluonteisia naisia, ja tuntuukin hän onnis-
tuvan melkoista paremmin naisten kuin miesten kuvaajana. Hänen
novellinsa ovat sirotyylisiä, kalpeahkoja ja tuntehikkaita »taiteilija-
novelleja», hänen näytelmänsä hieman pitkäveteisiä, novellimaisia
ja maalauksellisia keskusteludraamoja, joilta vielä toistaiseksi puut-
tuu korkeampi taiteellisuuden ja alkuperäisyyden teho.

Atran vastakohta, kuohuvatunteisen, vuolassanaisen ja lyyrilli-
sesti hersyvän esitysmuodon viljelijä on nuori kirjailija U. W.
W ai ak o r p i (oikeastaan Urho Viljo Haapanen, synt. 1886 Ala-
vudella, käynyt lyseota Tampereella, toiminut sanomalehti- ja kynä-
miehenä), johon Selma Lagerlöfin ohella varsinkin norjalainen auto-
didakti Knut Hamsun näyttää enimmän vaikuttaneen. Walakorpi
on v:sta 1905 alkaen ollut tavattoman tuottelias ja julkaissut jo pit-

211

kän jonon tunnetulvaisia, nuorekkaasti huohottavia, notkeakieli-
siä rakkaus- ja avioliittotarinoita (Marianne, Anja rouva, Pastori
Haraldin rikos, Alma, Tuuliajolla), epälukuisen joukon huvi-, pila-
ja seuranäytelmiä ja näytelmäkuvauksia (Profeetta, Pikkukaupunki,
Väkeviä voimia. Matkustava agronoomi j. n. e., yhteensä parikym-
mentä teelmää), novellikokoelmia (Silmänräpäyskuvia, Harmaat, var-
jot) ja runovihkoja (Metsän poika y. m.). Hänen aikaisemmat teel-
mänsä (seuranäytelmät ja »runokuvaelmat») ovat enimmälti aivan
tyhjänpäiväisiä sepustuksia, toverikuntakirjallisuutta, mutta useat
myöhemmät tuotteet, varsinkin nuo monet rakkausromaanit ja muu-
tamat näytelmät sekä novellit, ovat jo aika lupaavia näytteitä nuo-
ren tekijänsä runsaista kirjallisista ja kielellisistä lahjoista, jotka
tuntuvat odottavan vain omintakeista taiteellista selkeentymistä,
tiivistymistä ja syventymistä.

Edellä mainittujen lisäksi ovat monen monet muutkin kynä-
niekat suosiollisten kustantajain avulla viime vuosina laskeneet teel-
miään julkisuuteen. Huomattavimpia heistä on taitava murrekir-
jailija Hjalmar Nortamo, oikealta nimeltä piirilääkäri Hjalmar
Nordling (synt. Raumalla 13 p. kesäk. 1860, ylioppilas 1880, lääkä-
rinä eri paikoissa, m. m. 12 vuotta Raumalla, Porin piirilääkäri v:sta
1903), joka Rauman murteella on julkaissut kaksi perin hupaisaa
kertomuskokoelmaa Raumlaissi jaarituksi. Ne osottavat teki-
jällään olevan ei ainoasti hyvät murrekirjailijan vaan myös suuret
humoristin lahjat, vieläpä herkkiä lyyrikonkin merkkejä. »Jaari-
tusten» aiheet ovat enimmäkseen raumalaisten merimiesten elä-
mästä ja seikkailuista maalla ja merellä. Nortamon saavuttama me-
nestys on jo houkutellut muitakin kynäilijöitä meillä ennestään vähän
viljellyn murrekirjailun alalle. — Humoristina ja pilailijana on ah-
kerasti esiintynyt myös Nuutti Vuoritsalo (alkujaan Horn-
borg, synt. 1878, maisteri, kieltenopettaja, arvostelija), joka on se-
pittänyt runsaasti pilalehtihumoreskeja y. m. pilajuttuja sekä pieniä,
ilveellisiä huvinäytelmiä (Ihmisen vahvin puoli. Virkisty smatka. Hiu-
kan sekava juttu, Kun rouvat epäilevät j. n. e.). Ne ovat kyllä näppä-
rästi kokoonkyhättyjä, mutta enimmäkseen kovin liioiteltuja, haet-
tuja ja irvikuvaisia. — Useita pieniä pilanäytelmiä ja leikillisiä ju-

212

telmiä on sepitellyt Yrjö H e il ai a (synt. Paavolassa 1882, 3
luokkaa lyseota käytyään mennyt rautatien palvelukseen, veturi-
mies), jonka tuotantoon kuuluu myös vakaviakin teelmiä, kerto-
muksia ja kuvaulcsia (Poissa kotoa. Tuskaa ja toivoa, y. m.). Monet
Heilalan aiheista ovat peräisin meikäläisestä rautatiemaailmasta. —
Pienien, vaatimattomien sekä ilveilevien että vakavien seuranäytel-
mäin sepittäjiä on Kiljanderin jäljissä viime vuosina noussut kuin
sieniä sateen perästä hankkimaan teelmillään vähään tyytyvälle
iltama-yleisölle vaihtelevaa ohjelman täytettä. Vaka vain, taiteel-
lisesti hieman vaateliaampien näytelmäin nuorista kirjoittajista mai-
nittakoon esim. Eero Alpi ( Väkevämmän tiellä. Isäin pahat teot
y. m.), PontusArtti (Häpeä, Sudet) ja E ino K alim a (Kau-
pungista palattua, Hilma). Monissa vakavasävyisissä sekä seura-
että muissa näytelmissä käsitellään sosialismiin liittyviä aiheita,
siveellisyys- ja raittiusasiaa, routavuosien aikaa y. m. s. — Yleensä
nuorin näytelmäkirjallisuus on verrattain runsas, mutta taiteelliselta
arvollaan toistaiseksi vielä kovin köykäinen ja tilapäisleimainen.
Aiheita ja juonia kyllä sekä mukaillaan että keksitään uusia, osa-
taanpa sommitella näytelmä näppärästi kokoonkin, mutta sisäinen
henkilökuvaus ja syiden ja seurausten draamallinen johtelu on taval-
lisesti perin sovinnaista ja alkeellista laatua.

Kaunokirjallisuuteen voitaisiin lopuksi lukea myös suositun
maantieteellisen kirjailijan ja matkakuvailijan /. K. Inhan kau-
niisti ja tunnelmallisesti kirjoitettu teos Suomen maisemia (1908)
sekä pirteä ja opettava matkamuistelmasarja Kalevalan laulumailta
(1911). Niissä Inha antaa runollisia ja mielenkiintoisia kuvauksia
sekä Suomen eri seutujen että myös Vienan Karjalan luonnosta ja
kansasta. Myös puhtaasti tyylillisessäkin suhteessa nämä teokset
ovat huomattavia.

Pietari Hannikaisesta viime päivien ilmiöihin saakka olemme
täten seuranneet suomenkielisen kaunokirjallisuuden sisällystä, kas-
vua, kehitystä ja saavutuksia. Toivottavasti ovat edellisestä esityk-
sestämme tarkkaavalle lukijalle osapuilleen käyneet ilmi sekä ne ylei-

213

set, johtavat piirteet että ne monet erikoisvivahdukset, jotka tässä
kehityskulussa ovat havaittavissa, meidän tarvitsematta niihin enää
tässä lähemmin palautua. Tuskinpa nuo ensimäiset ihannemieliset
»uran aukaisijat» 1850-luvun vaiheella, jolloin surman enkeli liiteli
koko suomenkielisen kirjallisuuden yllä, osasivat edes uneksiakaan,
että heidän vaatimattomasti alkamansa työ avartuisi niirkin run-
saaksi ja elinvoimaiseksi kuin miksi se varsinkin viime vuosikymme-
ninä on tullut. Onhan suomenkielinen kaunokirjallisuus nykyään
Suomen henkisen sivistyksen oma itsenäinen ja suomalainen osa,
joka, joskohta vain nuorena, pienenä ja vaatimattomana lisänä,
samalla suomalaisen rotuhengen edustajana liittyy myös yleismaail-
malliseenkin kulttuurityöhön. Tosin tämän alkavan kirjallisuuden
sisäinen arvo ja pätöisyys ei ole jaksanut seurata sen ulkonaisen
runsauden mukana, mutta osottaahan itse tuo runsaus sinänsä, että
Väinämöisen laulunlahja ja Kalevalan runomahti yhä elää kalevai-
sessa kansassa. Suomenkielinen kaunokirjallisuus kuvastelee puo-
lestaan nykyaikaisen, sivistyskansaksi pyrkivän suomenkansan elä-
mää, mielenliikkeitä ja harrastuksia, samoinkuin Kalevalan ja Kante-
lettaren runous antaa meille kuvan entisten aikain suomalaisesta
korpikansasta. Jotta tällä kaunokirjallisuudella todella olisi kan-
sallemme arvokas ja hedelmällinen sivistysmerkitys, tulisi sen, sa-
malla kun sen tietysti on oltava kosketuksissa yleismaailmallisten
hengenvirtausten kanssa, oleellisesti sittenkin pysyä omalla kansalli-
sella, suomalaishenkisellä pohjallaan. Silloin vasta se parhaiten saat-
taa antaa kansallemme sellaisia kohottavia ja avartavia elämänarvoja,
sellaisia hengenaseita, jotka omalta osaltaan voisivat pitää sitä pys-
tyssä kansallisen olemassa-olon ankarassa taistelussa.

ERIALAISTA KIRJALLISUUTTA.

Kaunokirjallisuuden ohella on muukin omakielisen kansallisen
sivistyselämän eri aloja edustava kirjallisuus viime aikoina osottanut
nuorekasta ja elinvoimaista nousua. Siinä on »perustavan ajan» moni-
harrastuksellisten kirjailijain alkuun panema työ ollut vankkana poh-
jana ja herättäjänä. Olemme jo edellisen osan lopussa nähneet.

214

kuinka monet nuoremmat heistä ovat jatkaneet ansiokasta kirjailija-
tointansa aivan nykypäiviin saakka. Heidän rinnalleen on vähitellen
kohonnut sankka joukko vielä nuorempia tieteellisen ja yleistajuisen
kirjallisuuden suomenkielisiä viljelijöitä, jotka jo paremmin kuin
nuo vanhemman polven miehet ovat voineet antautua aivan rajoite-
tuillekin erikoisaloille. Harvoin esim. enää nykypäivinä sama hen-
kilö harjoittaa huomattavammassa määrässä rinnakkain kaunokir-
jailua ja tieteilyä, kuten »perustavalla ajalla» niin usein oli asianlaita.
Tilaisuus työn jakoon on ollut paljoa suurempi.

Silmäämme seuraavassa lyhyesti niitä muita kirjallisia ilmiöitä,
jotka yhdessä »murrosten ajan» kaunokirjallisuuden kanssa lähinnä
edustavat Suomen suomalaisen kansan korkeampaa kansallista kir-
jallisuutta ja henkistä elämää.

Suomenkielinen sanomalehdistö on viime aikoina kas-
vanut sangen suuriarvoiseksi valistusmahdiksi ja kansallisen tietoi-
suuden ylläpitäjäksi. Helpommin kuin muu kirjallisuus se eri muo-
doissaan leviää matalimpiinkin majoihin kylvämään tietoa, sivis-
tystä ja luku- jopa kirjailemishaluakin. Sanomalehdistön luvun ja
merkityksen nopeaan nousuun on vaikuttanut erittäin voimakkaasti
kuluneiden vuosien vilkas valtiollinen puolue-elämä. Kukin puolue
näet koettaa pitää laumojansa koossa ja tehdä periaatteitaan tutuiksi
omilla lukuisilla puoluelehdillään. Niinpä aivan pienissäkin kaupun-
geissa ilmestyy rinnakkain eri puolueiden äänenkannattajia. Valta-
puolueiden suuret ja mahtavat johtolehdet ilmestyvät tietysti Hel-
singissä, johon maan henkinen elämä muutenkin on keskittynyt.
Niitä ovat monesti mainittu Uusi Suometar (vanhasuomalainen puo-
lue), »Päivälehden» perillinen Helsingin Sanomat (nuorsuomalainen
puolue) ja Työmies (sosiaalidemokraattinen puolue). Huomattavia
ja vaikutusvaltaisia puoluelehtiä ilmestyy muissakin suuremmissa
kaupungeissa, ja monta taitavaa kynää on toiminut ja edelleen toi-
mii sanomalehdistön palveluksessa. Samoinkuin varsinainen suomen-
kielinen kirjallisuus niin suomenkielinen sanomalehdistökin on jo
runsaudessa jättänyt maamme ruotsinkielisen sanomiston kauas jäl-
keensä.

Valtiollis-yhteiskunnallisen sanomalehdistön rinnalla vaikuttaa
lukuisa, yhä taajeneva ammattilehdistö, ollen eri ammattien

215

ja elinkeinojen harjoittajain ammatillisena yhdyssiteenä ja neuvon-
antajana. Sekin on pääasiallisesti parin viimeisen vuosikymmenen
kuluessa syntynyt. Sitäpaitsi monilla aatteellisilla harrastuksilla
y. m. erilaatuisilla pyrinnöillä on jo omat suomenkieliset äänen-
kannattajansa, puhumattakaan lukuisista kuva-, pila- ja ajanviete-
lehdistä y. m. s.

Korkeampaa henkistä viljelystä edustaa taas n. s. aikakaus-
kirjallisuus, jonka vanhimpiin suomenkielisiin ilmiöihin (Me-
hiläinen, Kirjallinen Kuukauslehti) tutustuimme jo »perustavan ajan»
yhteydessä. Vanhin ja edustavin yleissivistyksellinen aikakauskirja
on edelleen tuo jo ennen mainittu, v. 1881 alkanut Valimoja, joka
Kirjallisen Kuukauslehden jälkeen on ollut suomenkielisen sivistys-
työn yhdistävä keskuslehti. Sen ympärille ovat tämän työn erialaiset
tekijät lukuisasti liittyneet, ja sen vankat vuosiniteet antavat hyvän
yleiskuvan koko mainitun työn kulusta ja kehityksestä kolmen vii-
meisen vuosikymmenen aikana. Valvojan rinnalle syntyi v:sta 1907
alkaen toinen samantapainen yleissivistyksellinen aikakauskirja Aika,
joka myös on koonnut toimittajikseen ja avustajikseen huomattavan
joukon kirjallisia kykyjä ja kyniä, etupäässä vanhasuomalaisen puo-
lueen piiristä. Nämä molemmat arvokkaat aikakauskirjat ovat
parhaansa mukaan koettaneet edistää ja syventää nuorta sivistys-
elämäämme ja pitää sitä yleismaailmallisen sivistystyön ja sen uusim-
pain saavutusten yhteydessä. Vuosina 1907 — 1911 ilmestyi lisäksi
pirteäpalstainen Päivä, »viikkolehti suomalaista kultuuria varten», I
ollen radikaalisen ja vapausintoisen »nuorimman Suomen» yhdys- 1
side. — Näiden yleissivistyksellisten aikakauskirjain rinnalle on viime
aikoina astunut useita verrattain yleistajuisia aikakautisjulkaisuja
erikoistieteitä ja -tarpeita varten. Niinpä esim. Historiallinen Aika-
kauskirja käsittelee historiallisen tietämyksen eri aloja. Virittäjä Suo-
men kieltä, kirjallisuutta ja kansanrunoutta. Yhteiskuntataloudellinen
Aikakauskirja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Vartija kirkon ja us-
konnon asioita. Luonnon Ystävä luonnontieteen piiriä, Kotiseutu koti-
seututiedon aloja j. n. e., mainitaksemme tässä muutamia sellaisia,
joilla tieteellisen puolensa ohella samalla on avarampikin, »suureen
yleisöön» suunnattu tarkoitus ja merkitys. Tieteellisempiä ovat
esim. sellaiset aikakautiset julkaisut kuin suomenmielisten lääkärien

216

aikakauskirja Duodecim ja tieteellisten seurain ja yhdistysten usein-
kin kaksikieliset julkaisusarjat ja aikakauskirjat.

Kaikkiaan ilmestyy tätä nykyä suomenkielellä Suomessa puoli-
väliin kolmatta sataa erilaatuista suurempaa ja pienempää sanoma-
lehteä ja aikakautista julkaisua, jokapäiväisistä jättiläislehdistä
pieniin viikko- ja kuukauslehtiin saakka (ruotsinkielisten luku lähen-
telee sataa). Vuonna 1876 oli niiden luku ollut vasta 23 (ruotsinkieli-
siä silloin saman verran), v. 1886 se oli jo kasvanut 51:een (ruotsin-
kielisiä 44), V. 1896 oli luku jo kohonnut 100:aan (ruotsinkielisiä 73;
v:n 1890 vaiheilla oli suomenkielinen sanomisto numeroluvussakin
jo päässyt ruotsinkielisen edelle), ja »suurlakon» voimakkaan sysäyk-
sen jälkeen se 1906 nousi äkkiä 188:aan (ruotsinkielisiä 83 ja lisäksi
muutamia kaksikielisiä). — Useita suomenkielisiä sanomalehtiä
ilmestyy myös siirtolaistemme keskuudessa Pohjois-Amerikassa.

Kansallisen tieteen eri aloista kotimainen histo-
riankirjoitus lähinnä voidaan lukea varsinaisen »kansallis-
kirjallisuuden» piiriin. Yrjö Koskisen antaman esimerkin mukaan
se onkin muita tieteenhaaroja enemmän pukeutunut alkuperäisesti
suomenkieliseen asuun. Edellisen osan lopussa jo mainitsimme muu-
tamia vanhempia, vielä eläviä ja toimivia historiallisia kirjailijoita
(J. R. Danielson- Kalmari, E. G. Palmin, J. B. Aspelin, E. Aspelin-
Haapkylä), jotka Yrjö Koskisen jälkeen ovat teoksillaan ansiokkaasti
rikastuttaneet suomenkielistä historiallista kirjallisuutta. Monista
nuoremmista historiankirjoittajista mainittakoon tässä lähemmin vain
sellaisia, joiden pääteoksilla on tavallista huomattavampi yleinen ja
kansalliskirjallinen arvo. — Tohtori Kaarle Olavi Linde-
qvist (synt. Tampereella 1858, fil. toht. 1886, lehtori) on, paitsi
useita erikoistutkimuksia ja pienempiä kansantajuisia esityksiä, jul-
kaissut verrattain lavean 2-osaisen Yleisen historian (1902 — 05; kään-
netty viroksi; uusi suuresti laajennettu laitos ilmestyy parasfaikaa)
ja isohkon Suomen historian (1906). Näissä teoksissaan Lindeqvist
pitää silmällä varsinkin sisäistä historiaa, yhteiskunnallisia ja sivis-
tysoloja, jättäen sensijaan syrjemmälle varsinaisen sota- ja valtio-
historian. Samaa uudempaa periaatetta hän on noudattanut myös
kouluja varten toimittamissaan historian oppikirjoissa. — Suomen

217

hämärää, lähteistä verrattain niukkaa keskiaikaa on laveassa, ansiok-
kaassa ja tarkkoihin tutkimuksiin nojautuvassa teoksessa Suomen
keskiajan historia (1898) eri puolilta perusteellisesti valaissut tohtori
Oskar Adolf Forsström, v:sta 1906 O. A. Hainari (synt.
Tohmajärvellä 1856, fil, toht. 1890, ensin seminaarin sitten lyseon
lehtori, Raja-Karjalan harras valistaja, monipuolinen kirjailija ja
ahkera suomentaja, valtiopäivä- ja komiteamies, kuollut 1910),
Forsström-Hainari on julkaissut useita vähempiäkin historiallisia
tutkimuksia, oppikirjoja y. m. yleistajuista tietokirjallisuutta, yk-
sinpä luonnontiedonkin alalta. — Suomen murroksellista uskonpuh-
distuksen aikaa on Forsströmin teoksen jatkoksi samoin perusteelli-
sesti kuvannut teoksessa Suomen historia uskonpuhdistuksen aika-
kaudella 1521 — 1617 (1902) professori Kustavi Grotenfelt,
johon runoilijanimellä Leimu tutustuimme jo edellisessä osassa (siv.
218). Hänkin on tämän arvokkaan pääteoksensa ohella julkaissut
pitkän jonon pienempiä historiallisia erikoistutkielmia, joihin tässä
ei ole tilaisuutta kajota. Kirjallishistoriallisestikin tärkeä on hänen
äskettäin julkaisemansa kokoelma Suomenkielisiä historiallisia asia-
kirjoja Ruotsin vallan ajalta 1548 — 1809. — Forsströmin ja Groten-
feltin yllämainitut teokset kuuluvat osina suureksi suunniteltuun
kuvalliseen Suomen historiaa esittävään teossarjaan, joka vielä on
keskeneräinen. Sen ensi osana ilmestyi v. 1894 Suomen kansan esi-
historia, jonka on laatinut tohtori Väinö W ali in, v:sta 1906
Väinö Voionmaa (synt. 1869, fil. toht. 1894, kauppakorkea-
koulun opettaja, dosentti, ahkera ja monipuolinen kirjailija). Wallin-
Voionmaan muista teoksista mainittakoon tässä kookas Suomen
talousmaantieto ja hänen lavein historiallinen julkaisunsa, 3-osainen
Tampereen kaupungin historia (1903 — 08). — Sisä-Suomen, etupäässä
Pohjois-Hämeen asutushistoriaa on valaissut lehtori, toht. K. J.
Jalkanen (synt. 1864). Itämeren rannoilla asuvain suomalaisten
heimojen vanhaa historiaa on selvitellyt ylitarkastaja, toht. A. H.
W irkkun en (alkujaan Snellman, synt. 1864), joka on julkaissut
myös Turun yliopiston oloja valaisevan lavean Pohjalaisen osakunnan
historian ja alun Oulun kaupungin historiaa. Suomen historian 16. ja
17. vuosisataa on tutkinut varsinkin yliopettaja, toht. K. R. M e-
l an der (synt. 1858); sen 18. vuosisataa, etupäässä sisäisiä ja sivis-

(

218

tysoloja, dosentti Gunnar Suolahti (alkujaan Palander, synt.
1876, »Aika»-lehden päätoimittaja) j. n. e. Kun monet kaupungit
ovat tahtoneet saada vaiheensa ikuistetuiksi, on viime vuosina syn-
tynyt useita laveita kaupunkien historioita. Sellaisia on kirjoittanut
varsinkin valtioarkiston virkamies toht. J. W. Ruuth (synt. 1854;
Porin ja IViipurin historiat). Monet nuoremmat tutkijat ovat J. R.
Danielson-Kalmarin jäljissä selvitelleet Suomen historian 1800-luvun
alkupuolta, Suomen Venäjän valtakuntaan yhdistämisen tärkeitä
aikoja (esim. U. Suomettaren nykyinen päätoimittaja toht. E.
Nevanlinna, Histor. Aikakauskirjan nyk. päätoimittaja prof.
U. L. Lehtonen, dosentti K. V. Rauhala y. m.). Näihin ja
muihin lukuisiin erikoistutkimuksiin ei ole tässä syytä lähemmin
puuttua. — Suomen merkillisen herännäisyysliikkeen historiaa on
laveaksi suunnitellussa teoksessa Suomen herännäisyyden historia va-
laissut lehtori Maunu Ro sendal (synt. 1848), ja Suomen kir-
kon kokonaisvaiheet on kookkaassa julkaisussa Suomen kirkko (1903;
aikaisemmin jo lyhyemmässä muodossa) kuvannut etevänä saarna-
ja raittiusmiehenä tunnettu pastori Elis Bergroth (s. 1854, k.
1906). Suomen kirkon ja papiston uudempaa historiaa valaisee myös
piispa O. I. Collianderin (synt. 1848) laatima lavea tietokirja
Suomen kirkon Paimenmuisto 19. vuosisadalla, mainitaksemme tässä
vain huomattavimpia ja yleismerkityksellisimpiä alkuperäisiä teok-
sia Suomen kirkkohistorian alalta. — Runsassisällyksinen ja tarkka
sukuhistoriallinen teos on lehtori K. A. Bergholmin (synt. 1841)
kokooma Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja (vanhoja tunnettuja
sivistyssukuja). — Historiaan läheisesti liittyvän Suomen muinais-
ja kansatieteen alalla on J. R. Aspelinin jäljissä esiytynyt
useita nuorempia suomenkielisiä tutkijoita ja kynäilijöitä, kuten
O. H j. A p p elgr en-K iv aio, Theodor Schwindt, A. O.
Heikel, U. T. Sirelius (lavea teos Suomalaisten kalastus),
Julius A Hio y. m.

Suomalaisen ja suomalais-ugrilaisen kielitieteen alalla on
Castrenin, Ahlqvistin ja Genetzin avaamaa latua samoin kulkenut
useita uutteria ja eteviä työmiehiä. Professori Emil Nestor
Setälä (synt. Kokemäellä 1864, fil. lis. 1887, Suomen kielen ja
kirjallisuuden professori v:sta 1893, Valvojan vastaava toimittaja

219

1897 — 1910 j. n. e.) on, liittyen n. s. junggrammatiseen kielentutki-
muksen suuntaan, kirjoittanut useita alallaan uudistavia Suomen
kielioppeja ja ansiokkaita suomen ja sen sukukielten, varsinkin n. s.
yhteissuomen, historiallisia ja kielellisiä selvittelyjä (esim. toistai-
seksi keskeneräisen, laveaksi suunnitellun Yhteissuomalaisen äänne-
historian. Yhteissuomalaisten klusiilien historian, Lisiä suomalais-ugri-
laisen kielentutkimuksen historiaan y. m.). Yhdessä prof. Kaarle
Krohnin kanssa Setälä v. 1901 perusti saksankielisen aikakauskirjan
Finnisch-ugrische Forschungen, joka sisältää paljon arvokkaita eri-
koistutkimuksia suomalais-ugrilaisen tieteen alalta. Setälä on myös
pannut alkuun vanhimpain suomenkielisten kirjateosten kriitillisen
uudelleen julkaisemisen tutkimuksen tarpeiksi nimellä Suomen kie-
len muistomerkkejä sekä uuden, mahdollisimman täydellisen suomen-
kielen sanakirjan laajaperäiset valmistavat puuhat. — Professorit
Heikki Paasonen (synt. Mikkelissä 1865) ja Y r j ö W i ch-
m a n n (synt. Limingassa 1868) ovat tutkineet etupäässä Itä- Venä-
jällä asuvien suomensukuisten kansain kieliä; Paasonen on sen lisäksi
ollut osallisena suuren Ruotsalais-suomalaisen sanakirjan (n. s.
Hahnsson-Kallio-Paasonen-Cannelinin sanakirjan) teossa. Dosentti
Heikki Ojansuu (synt. Tyrväällä 1873, useita vuosia Virittäjän
päätoimittaja) on perusteellisesti selvitellyt varsinkin Suomen lou-
naismurteita (Suomen lounaismurteiden äännehistoria) ja Agri-
colan kieltä (Mikael Agricolan kielestä), monia muita tällä alalla
työskenteleviä nuorempia tutkijoita mainitsematta. Useat kielen-
tutkijaimme tieteellisistä julkaisuista ovat yleistieteellisen tarkoituk-
sensa vuoksi saksankielisiä. Heidän edustamansa suomalainen ja
suomalais-ugrilainen kielitiede liittyy tärkeänä ja valaisevana osana
yleiseen kielitieteeseen.

Samoin suomalaisen kansanrunouden tutkimus, jonka
Julius Krohn vertailevalla maantieteellis-historiallisella tutkimus-
tavallaan niin etevästi ja itsenäisesti perusti, kohottaen sen tär-
keäksi kansallisen tieteen haaraksi, on huomattavasti edistänyt
muunkin maailman samantapaista tutkimustyötä. Julius Krohnin
jälkeen on, kuten jo edellisessä osassa oli puhe (ks. siv. 70 — 71 ja
220), hänen poikansa prof. Kaarle Krohn (synt. Helsingissä
1863) ollut tämän kansallisen, kotoisista aineksista ylen rikkaan

220

tutkimustyön edelleen kehittäjä ja johtaja (pääteos: Kalevalan ru-
nojen historia), joka on kasvattanut ympärilleen koko joukon nuo-
rempiakin voimia. Niistä mainittakoon tässä vain dosentti A. R.
Niemi (synt. Lemussa 1869), joka on yksityiskohtaisesti selvitel-
lyt varsinkin painetun Kalevalan syntyä ja kokoonpanoa (Kaleva-
lan kokoonpano y. m.) sekä suomalaisen kansanrunouden keräyksen
historiaa. Kaarle Krohn on parin ulkomaalaisen kansanrunouden
tutkijan kanssa perustanut myös erityisen kansainvälisen kansan-
runouden tutkijain liiton ( Folklore-Fellows ). — Suomalaisen ja suo-
menkielisen kirjallisuudenhistorian alalla liikkuneista
nuoremmista tutkijoista mainittakoon tohtori V. Tarkiainen
(synt. Juvalla 1879), joka on kohdistanut huomionsa varsinkin Alek-
sis Kiveen (väitöskirja Aleksis Kiven ^Seitsemän veljestä* y. m. tut-
kielmia) ja selvitellyt myös ruotsinkielisen Fredrik Cygnaeuksen
runoutta (Fredrik Cygnaeus runoilijana). Laveaksi suunniteltu suur-
teos maanmie ruotsinkielisen kirjallisuudenhistorian alalta on äsket-
täin ruotsiksi ja suomeksi yhfaikaa alkuun pantu, prof. V ai f r id
V as eniuks e n (ks. edell. osa, siv. 242) kuvailema Zacharias
Topelius ihmisenä ja runoilijana. Aikaisempi samantapainen merkki-
teos on prof. Werner Söderhjelmin (synt. Viipurissa 1859)
alkujaan ruotsiksi julkaisema, mutta samalla kohta suomeksikin
käännetty laaja ja tyhjentävä esitys Joh. Ludv. Runebergistä. — Suo-
malaista taidehistoriaa valaisee puolestaan perusteellisesti
lehtori Joh. öhqvistin (synt. Inkerissä 1861) lavea kokonais-
esitys Suomen taiteen historia.

Monilla muillakin kotimaisen tieteen ja tutkimuksen aloilla
(Suomen maan- ja luonnontiedon, oikeusjärjestyksen, taloudellisten
ja yhteiskunnallisten olojen j. n. e.) on viime aikoina esiintynyt jo
useita suomenkielisiäkin tutkijoita ja kirjailijoita. Onpa jo monien
yleistenkin ja ammatillisten tieteenhaarojen (lääketieteen, matema-
tiikan, fysiikan, kemian, geologian, teknillisten tieteiden y. m. s.)
aloilta kotimaisin voimin saatu suomeksi korkeampaa tietämystä
edustavia oppi- ja tietokirjoja, ja toisia on vähitellen käännetty tai
mukailtu vieraista kielistä. Kun nämä tieteenhaarat eivät varsinai-
sesti kuulu kansalliskirjallisuuden tavanmukaiseen piiriin, voimme ne
tässä sivuuttaa. Kuitenkin ansaitsee mainita muutamia sellaisia

221

kotimaisia kirjailijoita, jotka suomeksi ovat julkaisseet suuria ja
arvokkaita, mutta samalla verrattain helppotajuisia teoksia yleis-
maailmallisen tietämyksen eri aloilta, varsinkin sellaisilta, jotka
kuuluvat korkeamman yleissivistyksen piiriin. Niinpä on prof. A r (^ i
Grotenfelt (synt. Helsingissä 1863) julkaissut meikäläisiin oloi-
hin nähden lavean ja uraa uurtavan Uudemman filosofian historian I
(1896 — 99), josta uusi, toisella osalla täydennetty laitos. Uuden ajan
filosofian historia, ilmestyy par'aikaa. ^ Prof. /. E. Rosberg
(synt. Kirkkonummella 1854) on, paitsi isohkoja Suomea koskevia
maantieteellisiä esityksiä (Suomen maantiede, Lappi y. m.) laatinut
ensimäisen lavean suomenkielisen yleismaantiedon Maa ja kansat
I — // (1905 — 07). Edellä mainittu tuottelias maantieteellinen kir-
jailija /. K. Inha julkaisee parhaillaan laveaa teosta Maantiede ja
löytöretket. Prof. /. /. Tikkanen (synt. Helsingissä 1857) on
suomeksi kirjoittanut arvokkaan taidehistoriallisen teoksen Kuvaa-
mataiteet uudemmalla ajalla (valmistui 1910). Toht. K. S.Laurila
(synt. 1876) on ryhtynyt kirjoittamaan laveahkoa estetiikan eli
kaunotieteen eri puolia käsittelevää teosta, josta ensimäinen eli his-
toriallinen osa. Johdatus estetiikkaan, jo on ilmestynyt (1911), monia
muita samantapaisia tuotteita erityisesti mainitsematta.

Yhtynein kotimaisin voimin on viime aikoina toimitettu suomeksi
julkisuuteen myös useita sangen laajoja tietokirjoja sekä koti-
maisen että yleisen tietopiirin alalta. Vanhin sellainen oli tuo jo
edellisessä osassa mainittu. Suomen historiaa valaiseva Biografinen
nimikirja. Myöhempiä ja aivan viimeaikaisiakin ovat esim. Suomi
XlXdlä vuosisadalla; jo edellisessä osassa (siv. 240) mainittu 6-osai-
nen jättiläisteos Oma Maa, joka sisältää arvaamattoman paljon tie-
toja Suomen historiasta ja oloista; 4-osainen Luonto tieteen valossa;
samoin lavea 4-osainen maantiedollinen suurteos Europpa; suuri
heimokirja Karjalan kirja; Yhteiskunnallinen käsikirja. Lakiasiain
käsikirja, Maahenki j. n. e. Merkillisin ja suurisuuntaisin yritys tällä

^ Lyhyempiä filosofian historian oppikirjoja ja käännöksiä ulkomaisten
filosofien teoksista (Platon, Cartesiuksen, Rousseaun, Nietzschen, Euckenin
y. m.) on myös jo suomeksi olemassa. Suom. Kirj. Seura toimittaa erityistä
julkaisusarjaa tältä alalta nimellä »Filosofinen Kirjasto». Varsinkin viime
vuosina on suomenkielinen filosofinen kirjallisuus runsaasti kasvanut.

222

alalla on kuitenkin parhaillaan tekeillä oleva suomenkielinen Tieto-
sanakirja, josta noin toinen puoli (4 paksua osaa, K-kirjaimen lop-
puun) jo on valmistunut. Toinen yhtä suurisuuntainen puuha on
äskettäin alkuun pantu, pelkästään kotimaisin voimin suoritetta-
vaksi aiottu, 6-osaiseksi paisuva Maailman historia. Kolmantena
voidaan mainita jo hyvässä menossa oleva luonnontieteellinen suur-
teos Maapallon eläimistö. — Vielä enemmän on laajoja yleistajuisia
merkkiteoksia ja tietokirjoja eri aloilta tietysti joko suorastaan kään-
netty tai suomeksi soviteltu suurista sivistyskielistä. Alun siihen
olivat tehneet n. s, Gruben historia ja Weber-Danielsonin Yleinen
ihmiskunnan historia, joista jo edellisessä osassa oli puhe. Muita
samantapaisia suuria käännettyjä ja mukailtuja tietokirjoja ovat
esim. Merle d'Aubign6n 3-osainen Kuudennentoista vuosisadan uskon-
puhdistuksen historia; Liibken lavea Taiteen historia; 4-osainen,
osaksi kotimaisinkin voimin kirjoitettu Yleinen kirjallisuuden his-
toria; XIX. vuosisata sanoin ja kuvin (suomeksi sovittanut toht. O.
Hannikainen); Sosialidemokratian vuosisata (toht. V. Voionmaan
omintakeisesti suomeksi sovittelema ja mukailema); kotimaisten mies-
ten T. ja W. Söderhjelmin ruotsiksi kirjoittama Italian renessansia;
samoin kotimaisen miehen, prof. M. G. Schybergsonin lavea Suomen
historia; G. Bangin Europan sivistyshistoria; Herodotoksen Historia-
teos; Höffdingin Sielutieteen pääpiirteet; suuret yhteiskuntataloudel-
liset tietokirjat Kansantalouspolitiikka ja Yhteiskuntapolitiikan pää-
piirteet j. n. e., mainitaksemme tässä vain muutamia suurimpia ja
yleismerkityksellisimpiä teoksia. Täten on sellaisellekin suomen-
kieliselle lukijalle, joka ei taida muita kieliä, jo melkoisesti avoinna
inhimillisen tietämyksen avara maailma, ja uusia tärkeitä aloja siitä
yhä valloitetaan suomenkielisen kirjallisuuden piiriin. — Käännös-
kirjallisuudessa tosin, kuten jo kaunokirjailijoista puhuttaessa lienee
käynyt selville, käännetty kaunokirjallisuus, etupäässä tietysti suo-
rasanainen, yhä edelleen on valtasijalla. Sen avulla suomenkielinen
lukija jo voi verrattain laajalti tutustua vieraskielisen kaunokirjalli-
suuden sekä vanhempiin että varsinkin nuorempiin ja nuorimpiin
tuotteihin ja kirjailijoihin. Kaunokirjallisuuden kääntäminen on
monella kirjailijalla oman tuotannon ja sanomalehtikirjailun ohella
varsinaisena elinkeinona.

223

Lopuksi voitaisiin mainita vielä muutamia sellaisia huomatta-
vampia suomenkielisiä kirjailijoita, joilla edustamillaan aloilla on
ollut yleisempikin ja tietä raivaava merkitys. Niinpä prof. Hannes
G ebhar d (synt. 1864) on esiintynyt perin uutterana, uudistavana,
ja merkityksellisenä tutkijana ja kirjailijana taloustieteen,
varsinkin maanviljelystalouden, osuustoimintaliikkeen ja maalais-
olojemme selvittelyn alalla. Hän on m. m. perustanut osuus-
toiminnallisen »Pellervo»-seuran sekä sen sangen laajalle levin-
neen Pe/ierpo-lehden. — Kasvatus- ja opetusopin alalla on
huomattavia ja vaikutuksellisia teoksia julkaissut prof. Mikael
Soininen (alkujaan Johnsson; synt. 1860), pitäen silmällä var-
sinkin Suomen kansakoululaitoksen tarpeita. — Naiskysymyk-
sen vaiheita ja eri puolia ovat teoksillaan ja kirjoitelmillaan valais-
seet varsinkin neiti Aleksandra Gripenberg (synt. 1857;
pääteos Naisasian kehitys eri maissa), joka samalla vv. 1889 — 1911
toimitti naisasiassa tietä raivaavaa Koti ja Yhteiskunta lehteä, neiti
L u ci n a Hagman (synt. 1853), joka m. m. on kirjoittanut tuon
jo edellä (s. 28) mainitun lavean Minna Canthin elämäkerran, ja neiti
Hilda Käkikoski (s. 1864, k. 1912), joka myös on esiintynyt
ahkerana lasten- ja nuorisonkirjailijana. ■ — Raittiusasiasta
ovat kirjoitelleet etenkin toht. A. A. Granfelt (synt. 1846),
joka VV. 1878 — 1907 hoiti Kansanvalistusseuran sihteerin tärkeätä
tointa, ja toht. Matti Helenia s-S e p p äl ä (synt. 1870), jonka
teoksia on käännetty monille eri kielille.

Varsin runsaasti on suomenkielellä edustettu kirkon ja us-
konnon piirissä liikkuva yleistajuinen kirjallisuus, sekä alku-
peräinen että käännetty. Huomattavimmista ja ahkerimmista alku-
peräisistä kirjailijoista tällä alalla mainittakoon tässä vain arkki-
piispa G u st. Johansson (synt. 1844; Saarnoja I — ///, Pyhä
uskomme y. m.), prof. Jaakko Gummerus (synt. 1870), joka on
kirjoittanut m. m. seikkaperäisen Mikael Agricolan elämäkerran, toh-
torit Erkki Kaila (alk. Johansson; synt. 1867, kirkkoherra),
Lauri Ingman (synt. 1868; Kirkkolainsäädäntö Suomessa jäl-
keen i>:n 1870 y. m.), Paavo W irkkunen (alk. Snellman; synt.
1874, suomal. normaalilyseon rehtori) ja A. J. Pietilä (synt.
1878), joka viimemainittu on m. m. kirjoittanut sangen lavean piispa

224

Daniel Jusleniuksen elämäkerran. — Uskonnollisesta kirjallisuudesta
puhuttaessa ansaitsee myös mainita uusi, jo kauan tekeillä ollut
raamatunsuomennos. Jo v. 1861 oli asetettu taitavista miehistä ko-
koonpantu komitea valmistamaan uutta, ajanmukaisempaa raama-
tunkäännöstä tuon kielellisesti perin vanhentuneen, joskin aika ajoin
jonkunverran korjaillun ensimäisen raamatunkäännöksen (v:lta 1642)
sijaan, ja saikin tämä komitea v:een 1886 valmiiksi Vanhan testa-
mentin suomennoksen. Sitä ei kuitenkaan saman vuoden kirkollis-
kokouksessa hyväksytty, vaan asetettiin työhön uusi komitea, jossa
varsinaisten kääntäjäin ohella ensin prof. A. Genetz (Arvi Jännes)
ja sittemmin kirjailija Juhani Aho ovat olleet erityisinä kielentar-
kastajina, jotta käännös saataisiin kielellisesti mahdollisimman suo-
malainen. Tämä uusi komitea on äskettäin saanut lopullisesti val-
miiksi vasta Uuden testamentin suomennoksen, joka vielä odottaa
virallista hyväksymistä. Sensijaan uusi, v;lta 1701 polveutuvaa
vanhaa virsikirjaa paljoa runsassisällyksellisempi ja kielellisesti ajan-
mukaisempi virsikirja, jonka laatimisessa niinikään v:sta 1863 alkaen
oli toiminut kaksi komiteaa peräkkäin, edellisessä Elias Lönnrot,
jälkimäisessä Julius Krohn johtavana miehenä, oli saatu hyväksy-
tyksi jo V. 1886.

Ylläolevasta lyhyestä ja vaillinaisesta yleiskatsauksesta käynee
selville, kuinka suomalainen ja suomenkielinen tiede on jo nuorena
ja virkeänä vesana liittynyt yleismaailmallisen tieteen avaraan pii-
riin ja kuinka suomalainen kansa viime aikoina on omalla kielellään
saanut haltuunsa yhä runsaampia ja tehokkaampia tiedollisen ja
taidollisen valistuksen ja sivistyksen kirjallisia välikappaleita. Näitä
kaikkia henkisiä aseita alikerasti hyödykseen käyttämällä se voi yhä
rohkeammin pyrkiä vanhempain sivistyskansain joukkoon ja samalla
puolustaa omaa pientä ja vaatimatonta paikkaansa sivistyksen vaa-
lijana kaukana pohjolan perillä. Kuta syvemmälle kansamme kai-
vautuu oman henkensä hetteihin, oman rodullisen olemuksensa
uumeniin, ja kuta täydellisemmin se samalla omaksuu ja itseensä
sulattaa suurten yleismaailmallisten sivistyssaavutusten parhaat ai-
nekset, sitä turvallisemmin se myös voi katsoa tulevaisuuteen.

JÄLKIMÄISEN OSAN SISÄLLYS.

Myöhempi eli murrosten aika.

Sivu

JOHDANNOLLINEN YLEISKATSAUS 7

Jälkikatsaus perustavaan aikaan. Murrosten aika. Valtiollinen
ja yhteiskunnallinen tausta. »Nuori Suomi>. Puolueryhmitykset.
Kirjallinen elämä. Realismi ja ulkomaiset vaikutukset. Kie-
lellinen uudistus. Aiheellinen tausta. Käännös uusromantiikkaan
päin. Eri virtauksia. Kirjalliset edellytykset. Esityksen ryh-
mittely.

UUDEMPI REALISMI JA >NUORI SUOMI. 21

Alkulause. — Juho Reijonen. Minna Canth. Muita tendenssi-
näytelmäin kirjoittajia: Matti Kurikka; (Elvira Willman);
Kalle Aho. Juhani Aho. Teuvo Pakkala. Santeri Ivalo. Ro-
manttisen suunnan edustajia: Aura; Gustaf von Numers; Joh.
Wilh. Ronimus. Arvid Järnefelt. Kasimir Leino.

»KANSANKIRJAILIJOITA> JA KANSAN KUVAAJIA 121

Alkulause. — Santeri Alkio ja pohjalaiset kansankirjailijat: San-
teri Alkio; Eero Sissala; Juhana Kokko; Heikki Meriläinen.
Kauppis-Heikki. Muita kansankirjailijoita: Nestor Niemelä;
Johannes Häyhä; Mathilda Rosiin-Kalliola. Kansankirjailijoihin
liittyviä: Emil Lassinen; Juhani Sjöström; Iivo Härkönen; (Lauri
Soini). Kansankuvaajia: Esko Virtala; K. A. Järvi; Väinö Kataja;
Martti Wuori; Alpo Noponen; Maiju Lassila; Kalle Kajander;
Kaarle Halme.

MUU NYKYAIKAINEN KAUNOKIRJALLISUUS 165

Alkulause. — Naiskirjailijoita: Maila Talvio; Hilja Haahti;
Irene Mendelin; Marja Salmela; Helmi Setälä; Aino Kallas; L.
Onerva; Maria Haggren- Jotuni; Aino Malmberg; Selma Anttila;

12. 952 — 16

226

Anni Kaste y. m. — Miespuolisia kirjailijoita: Yrjö Weijola;
Eino Leino; (Ilmari Rautio); Larin Kyösti; Ilmari Kianto; Se-
veri Nuormaa; Valter Juva; Niilo Mantere; (Niilo E. Wainio y. m.);
Otto Manninen; V. A. Koskenniemi; Joel Lehtonen; Aarni Kouta
y. m.; — Volter Kilpi; Johannes Linnankoski; Irmari Ranta-

/ mala; Jalmari Hahl; Kyösti Wilkuna; Jalmari Finne; Lauri Sau-
ramo; Kaarlo Atra; U. W. Walakorpi; Hjalmar Nortamo; Nuutti
Vuoritsalo; Yrjö Heilala; Eero Alpi; Pontus Artti; Eino Ka-
hma. — I. K. Inha.

ERIALAISTA KIRJALLISUUTTA

Alkulause. Sanomalehdistö. Ammattilehdistö. Aikakauskirjalli-
suus. Historiankirjoitus, muinais- ja kansatiede. Suomalais-
ugrilainen kielitiede. Suomalainen kansanrunous, kirjallisuus- ja
taidehistoria. Eri aloja. Tietokirjoja. Käännöksiä. Sekalaista
kirjallisuutta. Kirkon ja uskonnon alalta.

213

NIMIHAKEMISTO
(Teoksen molempia osia varten.)

Sisältää ainoasti kotimaiaia. kirjailijanimiä ja viittaa vain nierkitse-

vimpiin kohtiin.

Aalto, Fredrik I. 144.
Aejmeleus, Niilo I. 35.
Agricola, Mikael I. 7.
Ahlqvist, A. E. I. 23, 41—56.
Aho, Juhani II. 11, 14, 52—77, 224.
Aho, Kalle II. 52.
Ailio, Julius II. 218.
Alkio, Santeri II. 123—129.
Almberg (Jalava), Antti 1. 24; ks.

myös Jalava, Antti.
Alpi, Eero II. 212.
Anttila, Selma II. 177.
Appelgren- Kivalo, O. Hj. II. 218.
Artti, Pontus II. 212.
Asp, Iisa I. 173.
Aspelin-Haapkylä, Eliel 1. 111, 239;

II. 216.
•Aspelin, J. R. I. 238; II. 216.
Atra, Kaarlo II. 210.
Aura (Betty Elfving) II. 94.
Avellan, Edvin I. 225.

B.
Becker, Reinhold von I. 32.
Bergbom, Kaarlo I. 27, 111-120;
II. 48.
. Bergh (Kallio), S. K. I. 41, 50.
Bergholm, K. A. II. 218.

Bergman, J. A. I. 126.
Bergroth, Elis II. 218.
Blom, E. J. I. 224.
Blomstedt, Oskar I. 230.
Brummer, F. F. I. 215.
Bäckvall, Juhana I. 179.

G.
Cajander, Paa^o I. 175—179.
Calamnius, J. V. I. 136—138.
Canth, Minna II. 18, 27—49. •
Castron, K. A. I. 238.
Castron, M. A. I. 17, 42.
Churberg, Waldemar I. 223.
Colliander, O. I. II. 218.
Costiander, Malakias I. 80, 81.
Cygnaeus, Fredrik I. 11, 16, 82, 84.

D.
Dahlberg, Th. J. I. 81.
Danielson-Kalmari, J. R. I. 2'iO;

II. 216.
Donner, Otto I. 236.

Engelberg, Ralael II. 200.
Enlund (Ennola), Juhana I. 225.
Erkko, Eero II. 11.
Erkko, Elias I. 199; II, 98.

228

Erkko J. H. I. 169, 196—215; II.
Europaeiis, Taneli I. 23, 229.

Finne, Jalmari II. 96, 99, 209.
Forsman, G. G. I. 225.
Forsman, Jaakko I. 231.
Forsström, K. F. I. 230.
Forström-Hainari, O. A. II. 217.

Gebhard, Hannes II. 223.
Genetz, Arvid, ks. Jännes, Arvi.
Godenhjelm, B. Fr. I. 179—181.
Godenhjelm, Iida I. 180.
Gottlund, K. A. I. 13.
Granfelt, A. A. II. 223.
Granlund, J. Fr. I. 39.
Gripenberg, Aleksandra II. 223.
Grotenfelt, Arvi II. 221.
Grotenfelt, Kustavi (Leimu) I. 218;

II. 217.
Gummerus, Jaakko II. 223.
Gummerus, K. J. 1. 127 — 133.

Haahti, Hilja II. 170.
Haggr6n-Jotuni, Maria II. 177.
Hagman, Lucina II. 28, 223.
Hagman, Tyko I. 222.
Hahl, Jalmari II. 206—208.
Hahnsson, J. A. 1. 133.
Hahnsson, Theodolinda I. 133 — 136.
Halme, Kaarle II. 164.
Hammar, Kaarlo II. 194.
Hannikainen, Pietari I. 30 — 41.
Hannikainen, P. J. I. 220.
Heikel, A. O. II. 218.
Heilala, Yrjö II. 212.
Helenius-Seppälä, Matti II. 223.
Hell6n, Immi II. 178.
Heman, K. A. I. 150.
Hemmo, Kaarlo (Tiihonen) I. 217.

Härkönen, I. II. 151.
Häyhä, Johannes II. l',H.

Ignatius, K. F. I. 237.
Ingman, A. W. I. 14, 27, 229.
Ingman, Lauri II. 223.
Inha, I. K. II. 212, 221.
Ivalo (Ingman), Santeri II. 11, 84
—93.

J.
Jahnsson, E. F. I. 120—126.
Jalava, Antti (Almberg) I. 236.
Jalkanen, Huugo II. 200.
Jalkanen, K. J. II. 217.
Johansson, Gust. Ii-. 223.
Juslenius, Taneli I. 8.
Justander, Erik I. 34.
Juteini, Jaakko I. 34, 50.
Juva, Valter II. 193.
Jännes, Arvi (Genetz) I. 185—190.

II. 224.
Järnefelt, Arvid II. 11, 101—112.
Järvi, K. A. II. 154.

Kaila, Erkki II. 223.
Kajaani (Cajan), J. Fr. I. 61.
Kajander, Kalle II. 162—164.
Kalima, Eino II. 212.
Kallas, Aino II. 174.
Kaste, Anni II. 178.
Kataja, Väinö II. 155.
Kaukonen, Vilppu II. 200.
Kauppis-Heikki, II. 17, 47, 139—146.
Keinänen, O. A. J. I. 173.
KemeU, K. J. I. 15.
Kianto (Calamnius), Ilmari II. 189 —
191.

Kiljander, K. M. I. 223.
Kiljander, Robert I. 151—155;
II. 8, 31.

229

Killinen, Kiislaa I. 216.
Kilpi, Volter II. 200—202.
Kivi, Aleksis I. 78—106; II. 8.
Kokko, Juhana II. 132.
Korhonen, Paavo I. 12, 155.
Korpela, Simo II. 194.
Kortesuo, Katri II. 178.
Koskenniemi, V. A. II. 196—198.
Koskimies, A. V. I. 220.
Koskimies, Kaarlo I. 225.
Koskinen, Yrjö I. 17, 22, 57—67.
Kouta, Aarni II. 199.
Kramsu, Kaarlo I. 169, 190-196;

II. 8, 116.
Krohn, Emma I. 221.
Krohn, Julius I. 8, 67—78, 221;

II. 219.
Krohn, Kaarle I. 70, 71, 220; II. 219.
Krohn, Minna I. 221.
Kurikka, Matti II. 50—52.
Kymäläinen, Olli I. 12, 155.
Käkikoski, Hilda II. 178, 223.
Kärkkäinen, Kerttu II. 178.

L.
Laethan, Rafael I. 219.
Lagervall, J. Fr. I. 35, 38.
Laine, Juho I. 218.
Larin Kyösti II. 186—189.
Lassila, Maiju II. 160.
Lassinen, Emil II. 149.
Laurila, K. S. II. 221.

iChtonen, Joel IL 198.
-.ehtonen, U. L. II. 218.
Leino, Eino II. 180—186.

jeino, Kasimir II. 16, 18, 113—121.
Lindeqvist, K. O. II. 216.
Lindgren, A. W. I. 66.
Linnankoski, Johannes II. 202 — 205.
Lizelius, Antti I. 32.
Löfgren (Lounasmaa), Viktor I. 24,

25, 139; II. 95.
Lönnrot, Elias I. 8, 10, 242.

M.
Makkonen, Pietari I. 12, 155.
Malmberg, Aino II. 177.
Manninen, Antti I. 230.
Manninen, Otto II. 194—196.
Mantere, Niilo II. 193.
Mela, A. J. I. 235.
Melander, K. R. II. 217,
Mellin, Robert I. 228.
Mendelin, Irene II. 171.
Meriläinen, Heikki II. 133—139.
Meurman, Agathon I. 22, 25, 232-235;

II. 35, 41, 114.
Mustakallio, Jooseppi I. 216.
Mustonen, O. A. F. I. 220.
Muurman, J. V. I. 237.
Mäkelä, A. B. II. 42.

N.
Nervander (Emlekyl), E. Fr. I. 85,

139.
Nevanlinna, E. II. 218.
Niemelä, Nestor II. 147.
Niemi, A. R. II. 220.
Nissinen, Alli II. 178.
Noponen, Alpo II. 159.
Nortamo, Hjalmar II. 211.
Numers, Gustaf von II. 95—100.
Nuormaa (Nyman), Severi, II. 192.

Ojansuu, Heikki II. 219.
Okkonen, Onni II. 200.
Oksanen, A., ks. Ahlqvist, A. E.
Onerva, L. II. 175.

Paasonen, Heikki II. 219.
Pakkala, Teuvo II. 77—84.
Palman, E. G. I. 240; II. 216.
Perander, Frithiof I. 231, 232.
Pietikäinen, Abraham I. 222.
Pietilä, A. J. II. 223.

230

Pohjanpää, Lauri II. 200.
Pol6n, Rietrikki I. 17, 25, 07, 230.
Poppius, Abraham I. 41,
Porthan, H. G. I. 8.
Puhakka, Antti F. 12, 155.
Päivärinta, Pietari I. 156—167; 11,8.

Rahkonen, Aleks. I. 169—171.
Rantamala, Irmari II. 205.
Rauhala, K. V. II. 218.
Rautio, Ilmari II. 182.
Reijonen, Juho II. 22—27.
Rein, ThiodolJ I. 237.
Ronimus, J. V. II. 100.
Rosberg, J. E. II. 221.
Rosendal, A. F. I. 239.
Rosendal, Maunu II. 218.
Roslin Kalliola, MathUda II. 148.
Runeberg, J. L. I. 15, 50.
Ruuth, J. V. II. 218.
Räikkönen, Jaakko I. 53.

Sahan Kalle II. 146.
Sala, Niilo II. 95.
Salmela, Marja II. 172.
Salmelainen, Eero I. 12.
Salonen, B. F. I. 219.
Sauramo, Lauri II. 210.
Schroeder, Konst. I. 224.
Schrovve, Uuno von I. 181—183.
Schwindt, Theodor II. 218.
Selin, Heikki I. 39.
Setälä, E. N. II. 218.
Setälä, Helmi II. 173.
Siljo, J. II. 200.
Sirelius, U. T. II. 218.
Sissala, Eero II. 130—132.
Sjöström, Juhani II. 150.
Slöör, Kaarlo I. 178.

Snellman, J. V. I. 8, 9, 16, 17, 32.
Soini, Lauri II. 152.
Soini, Vilho I. 147—150.
Soininen, Mikael II. 223.
Suolahti, Gunnar II. 218.
Suomalainen, Kaarlo I. 141 — 147.
Suonio, ks. Krohn, Julius.
Svvan-Manninen, Anni II. 178.
Söderhjelm, Werner II. 220.

T.
Talvio, Maila II. 166—170.
Tamminen, Emanuel I. 226.
Tarkiainen, Viljo I. 101; II. 220.
Tavaststjerna, K. A. II. 89, 100.
Tikkanen, J, J. II. 221.
Tikkanen, Paavo I. 2S, 230.
Topelius, Sakari I. 11, 15.
Tuokko, Antti I. 107—111.

U.
Uotila, Oskar I. 183—185.

V. W.
VVainio, N. E. II. 194. ■
VValakorpi, U. W. II. 210.
Wallin-Voionmaa, Väinö II. 217.
VVarelius, Antero I. 23, 39.
Vasenius, Valfrid I. 242; II. 220.
VVeijola, Yrjö II. 179.
Wichmann, Yrjö II. 219.
Wilkuna, Kyösti II. 208.
VVillman, Elvira II. 51.
VVirkkunen, A. H. II. 217.
Wirkkunen, Paavo II. 223.
Virtala, Esko II. 153.
Wuori, Martti II. 48, 157—159.
Vuorinen, Olli I. 171—173.
Vuoritsalo, Nuutti II. 211.

Ö.
öhqvist, Johannes II. 220.

" — "-^ otui. JipRZ-jgaj

PH Kallio, Oskar AlMn

301 Uudempi Suomalainen

K3 kirjallisuus

PLEASE DO NOT REMOVE
CARDS OR SLIPS FROM THIS POCKET

UNIVERSITY OF TORONTO LIBRARY

Internet Archive Audio

Featured

Top

Images

Featured

Top

Software

Featured

Top

Books

Featured

Top

Video

Featured

Top

Mobile Apps

Browser Extensions

Archive-It Subscription

Save Page Now

Full text of "Uudempi Suomalainen kirjallisuus"

See other formats